Kreifi
11.8.2004, 12:03:22
Tätä tekstiä saa sitten kommentoida vaikka osallistunkin tällä tuohon kirjoituskilpailuun. Tuo alkaa olla aika lopullinen ja viimeinen versio (kolmas), mutta hyviä ehdotuksia otetaan aina vastaan. rtf:ää ei nyt ole netissä (tulee myöhemmin), mutta jos sellaisen haluaa, niin kerjää PM:llä tai vaikka irkissä.
----
SATU SATUJA YMMÄRTÄVILLE
(8.8.2004 - 11.8.2004 - v1.02)
Krista von Kotberg oli kohtalaisen rikas aatelinen. Hän istui kartanossaan, myhäili tuolillaan ja komenteli puutarhuria päivittäin tavoitteenaan luoda niin upea puutarha, että jonakin päivänä koko maailma kalpenisi sen rinnalla. Tuo päivä oli hyvinkin lähellä. Se oli lähellä, koska viimeiset 12 vuotta Kristan elämästä olivat ollleet yhtä tyhjyyttä - elämää ilman rakkautta. Tyhjiä päiviä, tyhjiä tunteja, vain puutarha, jota katsella aamusta iltaan - ja tähtitaivas, jota katsella illasta aamuun.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Sinun tulisi painaa peilikuvasi mieleesi pysyvästi. Jotain voi ehkä tapahtua.
Krista oli istunut kolme päivää kiikkustuolissaan syömättä ja nukkumatta. Palvelusväki oli pitänyt siitä huolen, että Krista oli saanut riittävän annoksen alkoholia joka päivä ja nainen oli tyytyväinen (alkoholiannokseensa).
Hän nousi tuolistaan hitaasti ja varovaisesti peläten ruumiinsa hajoavan siihen paikkaan. Naisen silmät tarkastelivat ulos ikkunasta - ei puutarhaa, vaan sen ylitse aina synkille vuorille asti, joilla seisoi massiivinen musta linna. Siellä asui hänen vanha rakastettunsa, puolijumala Dedsord Klitsord.
"Rouva Kotberg", palvelustyttö keskeytti Kristan määräämällä tavalla.
"Niin?" Krista vastasi.
"Te siis kutsuitte minua, rouva."
"Kyllä. Minä menen muutamaksi päiväksi pois. Voi olla, että viivyn kuukaudenkin. Te saatte huolehtia tästä paikasta. Onko selvä?"
"Kyllä rouva, miten vain haluatte."
Krista nyökkäsi ja sanoi, "tuo vaatteeni, lähden välittömästi."
Palvelustyttö totteli.
Krista vaelsi koko päivän ja saapui illalla vuorille. Itse linnaan kiipeäminen olisi vienyt viikkoja, mutta Krista tiesi nopeamman reitin ja pian hän oli linnassa, sillä joskus riitti matkaaminen pelkästään ajatuksissa.
"Kas, Krista, mikäs sinut tänne lennättää?" Dedsord kysyi.
"Etkö -- etkö voisi rakastaa minua?"
"En. Minulla ei ole valtaa siihen."
"Kuinka niin ei ole!" Krista huusi. "Sinä vain menet, otat ja rakastat, se ei ole sen vaikeampaa. Miten voisi olla mitään, mikä voisi estää rakkautemme. Me sovimme yhteen, me olemme melkein yhtä ja mikä tärkeintä, minä rakastan sinua enemmän kuin elämää."
"Krista, se ei vain onnistu. Minä voin antaa sinulle suurimman kartanon, kauneimman puutarhan tai puolet maailmasta, mutta minä en voi antaa sinulle rakkautta."
Krista pirstaloitui - aivan kuten hän oli pirstaloitunut joka päivä. Tällä kertaa hän vain oli ollut melkein varma, ettei menisi palasiksi.
Krista palasi ruumiiseensa.
"Jos hän ei muka kykene rakastamaan, jos hän ei muka voi tuoda rakkautta meidän maailmaamme, niin ehkä minä teen sen", Krista sanoi ja hänen sanansa kaikuivat pitkin vuorenseinämiä. Nuo sanat kantautuivat aina mustaan linnakkeeseen asti.
"Sinä satutat pikkuinen, sinä todella satutat itsesi", mies, puolijumala, sanoi ja Krista olisi varmasti kuullut nuo sanat jos olisi jaksanut hetken kuunnella.
Kolme päivää vaellettuaan Krista saapui Temppelirakkauteen. Se oli paikka, temppeli, jossa rakkaudesta humaltuneet olivat hoidossa. Jotkut ihmiset saivat paikoin yliannostuksen rakkautta ja heidät piti hoitaa terveiksi. Hulluiksi heitä oli kutsuttu ennen kuin oli keksitty heidän olevan pahasti koukussa rakkauteen tai humaltuneena siitä liiaksi. Kristan olisi kuulunut olla tuossa paikassa hoidossa, mutta hän kätki kasvonsa, käveli temppelin ohi aina oven luokse, joka oli keskellä puita.
Krista avasi varovasti tuon oven, sillä hän ei tahtonut häiritä ketään. Muutama askel ja hän olikin jo aivan toisessa maailmassa. Maailmassa joka hehkui vaaleanpunaista ja kaikki näytti niin kauniilta. Krista hiipi lähemmäksi tämän maailman sydäntä ja hän näki kuinka köyhä repaleisiin vaatteisiin pukeutunut nainen meni rakkauden luokse, otti siitä palasen, pisti laukkuunsa ja lähti hymyillen pois. Kaikki muut eivät olleet yhtä "onnekkaita", vaan monet saivat nenillensä, kun heillä ei ollut taitoa tai työkaluja, joilla ottaa rakkaudesta palasta.
Krista odotti hetken, jotta liikenne rakkauden ympärillä vähenisi. Sitten hän hiipi hiljaa ja varovaisesti sen luokse, upotti kätensä siihen ja veti - hän tahtoi osansa. Rakkaus käänsi selkänsä Kristalle.
"Eikö sinulla ole mitään annettavaa minulle?" Krista kysyi.
"Miksi antaisin sinulle jotakin mitä ei edes ole olemassa?"
Mies nappasi palan rakkautta, mutta se kuihtui ennen kuin hän ehti kotiin (naapurin tyttö kaiketi varasti sen).
"Minä tahdon hänen rakastavan minua", Krista sanoi rakkaudelle.
"Se ei ole minun asiani. Se on hänen asiansa. Jos hän rakastaa sinua, niin hän on tervetullut hakemaan rakkautta."
"Mutta --", Krista aloitti.
"Mutta se ei selitä miksi sinä olet täällä, kun sinulla ei ole syytä olla täällä."
Mies repi epätoivoisesti palaa rakkaudesta, mutta ei saanut mitään irti. Lopulta hän tyytyi lähtemään pois ja mutisi mennessään jotakin siitä, että se taisi tosiaankin olla vain seksiä.
Krista oksensi ja kuusi lajiketta kukkia syntyi. Hän ei voinut voida pahoin tässä maailmassa, joten hänet palautettiin oven eteen. Kukkaset kuihtuivat välittömästi Kristan poistuttua rakkauden maailmasta.
"Jos minulle ei anneta rakkautta, jos rakkaudella ei ole mitään annettavaa minulle, niin miksi millään pitäisi olla mitään väliä? Miksi minun muka tulisi välittää yhtään mistään?" Krista sanoi maaten massa ja katsellen violettia taivasta, joka oli täynnä rakkauden myrkkykaasuja.
Päivää myöhemmin Krista istui junassa, joka matkasi hitainta mahdollisinta reittiä tutkimattomaan maahan, jossa oli paljon ihmeellisiä asioita - oikeastaan (vain) kaikki negatiivisuus. Impulsiivinen juna meni vauhdilla ohi, Krista juuri ja juuri huomasi jonkin ohittaneen hänet. I-junan ikkunasta irvisti tuhat vihaista naamaa, jotka huusivat törkeyksiä, joita ei vielä ollut saavutettu irvistäjien toimesta. Tämä hiukan repi maailmaa, mutta toistaiseksi se oli pientä.
Päivää myöhemmin Krista oli valtavan kivisen muurin edessä, joka ei päästäisi ketään läpi ellei siitä tahtonut päästä läpi. Nainen kirjoitti muuriin nimensä ja käveli sen läpi. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän oli paikassa, jota hän ei osannut kuvailla (ja jota ei voisi kuvailla, ellei vain sanoisi, että se oli särkynyttä).
"Minä tulin tapaamaan Pitkäliekkiä. Onko Pitkäliekki paikalla?"
"Minä olen Pitkäliekki R. Pitkäliekki M, Pitkäliekki V, Pitkäliekki RLPIJGSVT ja Pitkäliekki KMT ovat lomilla", Pitkäliekki R vastasi.
"Voisitko raiskata minut Pitkäliekki?"
"Luuletko minun tarvitsevan lupaa moiseen tekoon?"
"Et tarvitse, eikä sinun tarvitse tarvita, mutta minä pyydän sinulta. Etkö silloinkin voi, kun annan luvan?"
"Sinähän olet kiero!" Pitkäliekki huusi ja suoristautui täyteen mittaansa. "Sinähän olet vaara!"
Nainen ei tajunnut pitkäliekin sanoja, hän vain seisoi säälittävänä pää painuksissa pitkäliekin edessä ja odotti kohtalonsa olevan julma ja kammottava. Hän toivoi sitä, mutta hän viehtyi siitä ja sekös Pitkäliekin sai hämilleen.
"En kestä sinua. Saat rangaistuksen, joka on toivomasi, mutta pahempi, eikä silti riitä sinulle."
Pitkäliekki laskeutui taivaalta, poltti naisen kaikki vaatteet, paiskasi tämän vasten kylmää kivistä seinää, suuteli kaikella vihallaan naisen ruumista (joka paloi rumaksi).
"Minä täytän sinut!" Pitkäliekki mylvi, tunkeutui naiseen, raiskasi tämän ja täytti tyhjän sielun vain polttaakseen kaiken tyhjyyden.
Pitkäliekki repi naista. Ravisteli tuota heikkoa kehoa. Mursi kaiken murrettavan ja murtumattoman poltti mustaksi. Nainen kärsi. Hän huusi niin lujaa kuin jaksoi, mutta liekkien värit peittivät allensa kaikki äänet. Puhtaus vapautui ja nainen menetti hetkellisesti kaiken.
"Olen käsitellyt sinut. Olen käsitellyt sinua. Olen tyytyväinen. Olen tyydytetty. Olenhan minä Pitkäliekki."
Nainen olisi melkein voinut sanoa nähneensä kuoleman, mutta silti hän oli elossa, liian elossa itselleen. Krista tarrasi mustilla kynsillään maahan ja raahautui pois Pitkäliekin ulottuvilta. Hän ryömi kaksi päivää vailla varsinaista päämäärää. Ainoa naisen päämäärä oli saavuttaa helpotus, saada kehonsa sammutettua, mutta hän ei tiennyt miten tuossa vaikeassa tehtävässä voisi onnistua. Vihdoin nainen kuitenkin huomasi makaavansa pienen lähteen vierellä. Hänen helpotuksensa. Krista peseytyi ja virkistäytyi. Keho ei ollut enää musta, eikä mieli väsynyt, mutta hänen kehonsa oli palanut ja hänen mielensä oli entistäkin tyhjempi.
Kuusi päivää Krista makasi lähteessä, jossa hänellä oli erittäin hyvä olla. Vesi hiveli hänen ihoaan ja kaikki otukset karttoivat tuota vastenmielistä ilmestystä. Krista oli onnellinen. Hänen onnensa kuitenkin päättyi auringon ilmestyessä hymyilemään puiden välistä. Krista tajusi vihdoin, että lähde ei olisi ikuinen, pian vesi ei enää hivelisi hänen ihoaan. Onni oli katoavaista. Hän ei ollut menettänyt vielä kaikkea, ja mitä hän ehtisikään saavuttaa sinä aikana, kun hän yrittäisi menettää sitä viimeisintäkin.
Krista päätti lähteä katsomaan viisautta, tietoa ja ymmärrystä. Nuo voisivat auttaa lopettamaan kaiken, tekemään sielusta oikeasti tyhjän, eikä vain fyysisesti poltettua rumaa kasaa kudosta.
Nainen katseli kolmea miestä. Kolmea rumaa, vastenmielistä, oksettavaa ja ällöttävää puliukkoa, jotka vain joivat, nauroivat ja häiriköivät. Kukaan ei heistä pitänyt, mutta kukaan ei heitä pois häätänyt. He istuivat siinä ja vain olivat. Niin vain oli.
"Voisitteko te raiskata minut?" Krista kysyi vaisusti.
Eniten hampaita (ja suurimman rasvapaakun) omaava mies nousi seisomaan, tarkasteli hetken naista ja repesi nauramaan.
"Oletpas sinä hauska tyttöseni."
"Mitä sinä oikein tarkoitat?" Krista kysyi alistuvainen katse kasvoillaan.
"Sinä alistut, sinä menetät ja sinä pyydät meiltä, mutta silti et ikinä pysty vajoamaan meidän tasollemme. Aina olet nokka pystyssä ja katsot meitä kuin alempiasi. Miten kuvittelet tuollaisenaan saavasi haluamasi?"
"Tahdon vain --"
"Emme voi antaa. Voimme antaa sinulle jotain muuta. Entä jos tyhjennän mielesi?"
Krista katseli hetken miestä ja sanoi sitten, "mutta jos minä jään tähän seisomaan kuin tyhjä ämpäri, niin eikö joku päivä tule sade, joka täyttää minut?"
Mies nyökkäsi, vaikka ei ymmärtänytkään Kristan sanoja. Eipä hänen edes tarvinnut, eikä hän koskaan ymmärtänyt kenenkään sanoja.
"Minä niin kovasti tahtoisin tulla hyväksikäytetyksi", Krista mutisi.
"Ymmärrän. Taidan tosiaankin ymmärtää", puliukko sanoi oikeasti mitään ymmärtämättä. "Minulla on sinulle ratkaisu, ota paitasi pois."
Krista riisui paitansa. Hän alistui, mutta hän oli erittäin innoissaan, koska kuvitteli vihdoinkin saavansa haluamansa.
Puliukko sanoi nimen ja toinen puliukko tuli hänen luokseen. Päästä nyhdettiin loinen ja se asetettiin Kristan mahalle. Hetken aikaa loinen haisteli ihoa, tutki sitä, kunnes mieltyi ja tunkeutui ihon läpi naisen kohtuun.
"Pian rakkautesi kokee mullistuksen. Sinusta syntyy jotain uutta ja kaunista, josta et voi olla erossa", puliukko sanoi hymyillen, ja paljasti samalla kaikki kuusi hammastaan.
"Ei! En minä halua lasta!" nainen huusi vihoissaan.
"Se on sitä mitä tarvitset. Ymmärrät vielä. Tämä on sinun matkasi."
"Mutta en tahdo lasta, en ikinä!" nainen huusi ja itki.
Krista lähti juoksemaan, hän juoksi kauas pois. Hänen matkansa alkoi tuntua yhdeltä suurelta epäonnistumiselta, etenkin nyt kun hän kantoi hirviötä kohdussaan.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Sinun peilikuvasi on muuttunut. Mene peilin eteen ja tarkastele sitä.
Kaikki ne kuukaudet Krista makasi paikallaan ja tuijotti taivasta. Yhtenä päivänä se oli sininen kun toisena se näytti massiivisuutensa heittelemällä valtavia pilviä eri suuntiin. Krista ei halunnut - saati uskaltanut - liikahtaa senttiäkään, ei ennen kuin hän tunsi jonkun tunkeutuvan ulos itsestään. Tätä päivää hän oli odottanut paikallansa useita viikkoja ja vihdoin oli aika. Lapsi oli valmis täyttämään tämän maailman ristiriitaisilla tuntemuksilla, jotka tavalliset silmätkin pystyisivät näkemään.
Krista katsoi juuri syntynyttä lastaan. Hän kaiveli itseään, syöksyi tunneleihin ja kolusi kaikki mahdolliset paikat, mutta ei löytänyt mitään mikä olisi voinut estää tulevaa. Krista istui maassa, juuri synnytetty verinen lapsi sylissään. Joku olisi voinut sanoa tuota lasta kauniiksi, ehkä jopa pieneksi enkeliksi, mutta Krista näki hirviön, joka tahtoi vain syödä ja ahmia.
"Ei koskaan. Eikä ikinä", Krista sanoi päättäväisesti ja nousi ylös.
Maassa oli musta kolo, halkaisijaltaan neljäkymmentä senttiä. Krista katseli hetken lastaan ja tiputti sen sitten tuohon mustaan reikään. Heikki Henki H. sai ravintonsa ja mustasta kolosta kuului vain röyhtäys, eikä lasta enää ollut. Ainoa muisto tuosta uuden elämän ihmeestä oli Kristan veriset reidet, jotka iskivät mielikuvia kuolleesta lapsesta naisen päähän. Ehkä Krista ei kestänyt lasta sylissään, mutta ei hän kestänyt lastansa kuolleenakaan. Oman lapsensa tappaminen oli väärin, se oli syöpynyt naisen mieleen tehokkaasti.
Nainen juoksi itkien pimeään luolaan. Luola raikui itkua ja tuskaa, eikä mikään ihme, että joku tuon kaiken kuuli.
Varjot ovat pimeitä ja pelottavia. Eivät pimeytensä tai pelottavuutensa takia vaan sisällöstään johtuen. Krista sai havaita tämän, kun hänen itkunsa katkesi, kiitos pienten äänien varjoista. Sillä hetkellä Krista tajusi mihin hän oli juossut ja millaisen virheen hän oli tehnyt antaessan tuskan sokaista itsesuojeluvaiston. Hän oli Kössergrizzerburgin luolassa. Tuo luola oli yhden maailman sadistisimman, mielipuolisimman ja ilkeimmän demonin koti.
Varjoista astui esiin saastainen valtava ruumis, jossa oli miljoona suuta ja yksi suu ylitse muiden, joka kuolasi otuksen rinnuksille ällöttävää ja haisevaa limaa.
"Mmmmmmoi", otus sanoi naiselle.
"Jätä minut rauhaan, anna minun olla", Krista sanoi peloissaan ja ryömi kauemmas otuksesta.
"Minä tiedän sinun virheesi, mutta älä luule, että tämä oli tässä. Sinulla on edessäsi koitos, etkä selviä siitä jos käyttäydyt kuten käyttäydyt. Siksi ehdotankin sinulle, jää tänne. Täällä sinun on hyvä olla ja jos jäät --"
"Apua! Mene pois!"
Nainen hyppäsi pystyyn ja juoksi karkuun huutaen otukselle, "jätä minut rauhaan saastainen Kössergrizzerburg!"
Otus katseli naisen perään kummastuneena. Olihan hän vain tahtonut auttaa.
"Ja minä kun vain tahdoin auttaa sinua", otus mutisi. "Ja hei, nimeni on kylläkin Kössi."
Kössi painui takaisin luolan pikkupuroon kalastamaan ja miettimään elämäänsä. Joku voisi sanoa, että Kössin ylle oli langetettu kirous. Hän oli saanut pahamaineisen ilkeän otuksen maineen, vaikka todellisuudessa hän oli yksi maailman mukavammista, avuliaimmista ja ystävällisemmistä olennoista, mutta siitä ei olisi apua tässäkään tapauksessa, Kössi tuomittaisiin jälleen ja hänen ilkeä maineensa vain kasvaisi.
Nainen juoksi kilometrejä kauhuissaan katsomatta taakseen, mikä johtikin törmäykseen, jossa nainen kolautti päänsä johonkin kovaan, mutta kuitenkin jollakin tapaa pehmeään ja lämpöiseen.
"Oih, anteeksi", pehmeä miesääni sanoi.
"A-anteeksi?" Krista nosti katseensa hämmästyneenä ja hänen edessään seisoi varsin miellyttävä mies, noin visuaalisella tavalla katsottuna.
Nainen ei saanut muita sanoja suustaan, mutta hän ei myöskään saanut katsettaan irti tuosta siististi pukeutuneesta komeasta muukalaisesta. Tuossa kehossa yksinkertaisesti oli jotain niin mielenkiintoista ja ihanaa, että sitä oli vain pakko tarkastella ilman päivien luomia merkityksiä. Neljän päivän sisällä Krista tuli tulokseen, että ei pelkästään tuo keho, mutta ehdottomasti myös tuo mieli - se oli jotain niin kaunista, ettei nainen ollut koskaan kohdannut moista. Krista uskoi vahvasti, että hän saisi tehdä uuden vierailun rakkauden luokse tällä kertaa huomattavasti iloisemmin mielin.
Krista palasi kotiin, mutta ei yksin. Nainen toi kartanoonsa myös Herra Visuaalisen Nautinnon (Myös Kaunis Mieli). Palvelusväelle esiteltiin talon uusi herra, Herra VN(MKM), ja puutarha kukki kauniimmin kuin koskaan.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Peilikuvasi loistaa kirkkaana - sinä et.
Jälleen yksi aamu täynnä aurinkoa. Tämä aamu vain oli erilainen, kuten tulisi olemaan tämä päiväkin (normaalia tässä päivässä olisi Kössin maineen kasvaminen yhä kammottavammaksi). Aamun hajukin oli erilainen. Krista saikin huomata sen pian pistävän hajun tunkeutuessa hänen sieraimiinsa. Alitajuisesti hänen mieleensä iski ajatus kartanosta liekeissä ja säikähtänyt nainen tarrautui puolisoonsa vain tajuten pistäneensä kätensä johonkin limaiseen ja sulaneeseen möykkyyn.
"Yääääh!" nainen huusi ja pomppasi ylös sängystä. "Mikä sinä oikein olet?"
"Olen rakastettusi. Etkö tunnista minua? Kuule ääneni", sanoi tuo pehmeä ja lämmin ääni (joka ei kylläkään sopinut yhteen näköhavainnon kanssa sitten laisinkaan).
"Mutta sinä näytät aivan hirveältä. Näytät ihan erilaiselta, miten voit olla rakastettuni?"
"Kehoni oli vain illuusio, jonka määräajaksi oli määrätty neljä vuotta. Tuo aika on nyt kulunut ja näet todellisen minän."
Syntyi hetken hiljaisuus. Nainen ei tälläkään kertaa saanut katsettaan irti tuosta mie... limakasasta.
"Mutta rakkaani, ei minkään tarvitse muuttua. Sinä rakastat minua ja minä sinua, minä vain näytän hiukan toiselta. Vai ethän sinä aio sanoa rakastaneesi ulkonäköäni?" limaklöntti kysyi.
"En - en taida kyetä rakastamaan sinua enää", sanat tulivat naisen suusta ilman, että hän joutui niitä millään tapaa ajattelemaan.
Samalla tavalla naisen jalatkin alkoivat liikkua yhä kiihtyvää tahtia, eivätkä ne pysähtyneet ennen kuin nainen seisoi keskellä kaunista puutarhaansa. Se kukki edelleen kauniimmin kuin koskaan, ehkä jopa kauniimmin kuin eilen. Tämä päivä oli tuon puutarhan mahdollisuus - mutta kuinka moni todella näki sen?
"Maailma, miksi helvetissä, maailma, minä olen saanut tämän tuomion? Minkä takia sinä asetut koko ajan eteeni. Yrität kampittaa, yrität kaataa, ja aivan varmasti kidutat sadistisella miekallasi. En minä tästä nauti. Tämä on minulle helvettiä", nainen yritti huutaa itkunsekaisin sanoin, mutta hänen sanansa eivät kantaneet.
Krista lyyhistyi maahan polvilleen ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen.
"Maailma, syytän sinua kaikesta tästä paskasta mitä olen joutunut kokemaan!"
Hetken aikaa ilma väreili naisen edessä ja pian siihen muodostui kasvot. Valtavat kasvot, jotka täyttivät kaiken, mutta silti nainen kykeni näkemään ne kuin jossakin pienessä taulussa.
"?miksi sinä pistät päälleni tämän valtavan syytökseN", kasvot sanoivat ääneen, joka raikui kaikkialla, mutta vain yksi kuuli (kolme lasta syntyi).
"Ensin annat minulle rakkauden, sitten riistät sen. Ei siinä mitään, mutta sitten teet sen uudestaan ja vieläpä kaiken kokemani jälkeen. Mikä järki tässä mielettömässä pelissä on?"
".en minä ole sinulle mitään antanuT .tämä maailma kulkee omia polkujaan, enkä minä niitä määrää, minä vain luon ja synnytäN .osa on tahtoni, mutta ei vapaa sellaineN", ääni kietoutui kaiken elävän ympärille ja puristi hellästi (yksi kuoli synnytykseen, toisen isästä tuli väkivaltainen alkoholisti ja kolmannesta kuuluisa kirjailija).
"Minä pidän sinua vastuussa!" nainen huusi.
".ja tiedät tarkalleen vastuun olevan pelkästään sinulla ja sinun kauttasi kanssaeläjilläsI .syytöksesi on täysin turha, eikä johda yhtään mihinkääN", kasvojen tuottama ääni tutki läheisiä vuoria (ja päätti kasvattaa niitä kuusi metriä jokaista).
Krista ei löytänyt enää sanojaan. Tietenkin hänen syytöksensä oli väärä, hän oli tiennyt sen ennen kuin oli edes lausunut sanojaan ääneen. Tietenkin kaikki oli vain hänestä kiinni ja kaikessa oli vain kyse hänen osastaan, johon vain hän voisi itse vaikuttaa ja silloinkin vähäisesti. Se oli tuomio (joka oli tuomio vain silloin kun itse halusi sen sellainen olevan), eikä valitusoikeutta ollut.
Naisen jalat alkoivat muuttua näkymättömiksi - hiipua hiljalleen pois.
"Mitä minulle tapahtuu?" Krista kysyi hämillään sen suuremmin suuntaamatta sanoja kenellekään, vielä vähemmän maailmalle.
".kyse ei ole siitä, etteikö rakkaudella olisi mitään annettavaa sinulle, vaan kyse on siitä, ettei sinulla ole mitään annettavaa rakkaudellE .olet hiukan virheellinen, eikä sinua tarvita maailmassA", ääni jylisi (vaisusti) ja katosi kokonaan kasvojen mukana (sitä ennen kuitenkin synnyttäen kaksi uutta puulajia).
Krista hiipui pois, eikä häntä enää ollut. Kartano jäi tyhjilleen ja puutarha kuoli. Kössiä syyteltiin lisää. Herra VN(MKM) muutti nimensä ja jäi ikävöimään rakkauttaan, mutta sai itselleen myöhemmin uuden rakastetun. Dedsord Klitsord jatkoi sydänten särkemistä tuttuun tapaansa.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Yksi kuvajainen on poistunut maailmastamme. Omasi on muuttunut suuresti. Tarkastele sitä ja hyväksy se.
----
SATU SATUJA YMMÄRTÄVILLE
(8.8.2004 - 11.8.2004 - v1.02)
Krista von Kotberg oli kohtalaisen rikas aatelinen. Hän istui kartanossaan, myhäili tuolillaan ja komenteli puutarhuria päivittäin tavoitteenaan luoda niin upea puutarha, että jonakin päivänä koko maailma kalpenisi sen rinnalla. Tuo päivä oli hyvinkin lähellä. Se oli lähellä, koska viimeiset 12 vuotta Kristan elämästä olivat ollleet yhtä tyhjyyttä - elämää ilman rakkautta. Tyhjiä päiviä, tyhjiä tunteja, vain puutarha, jota katsella aamusta iltaan - ja tähtitaivas, jota katsella illasta aamuun.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Sinun tulisi painaa peilikuvasi mieleesi pysyvästi. Jotain voi ehkä tapahtua.
Krista oli istunut kolme päivää kiikkustuolissaan syömättä ja nukkumatta. Palvelusväki oli pitänyt siitä huolen, että Krista oli saanut riittävän annoksen alkoholia joka päivä ja nainen oli tyytyväinen (alkoholiannokseensa).
Hän nousi tuolistaan hitaasti ja varovaisesti peläten ruumiinsa hajoavan siihen paikkaan. Naisen silmät tarkastelivat ulos ikkunasta - ei puutarhaa, vaan sen ylitse aina synkille vuorille asti, joilla seisoi massiivinen musta linna. Siellä asui hänen vanha rakastettunsa, puolijumala Dedsord Klitsord.
"Rouva Kotberg", palvelustyttö keskeytti Kristan määräämällä tavalla.
"Niin?" Krista vastasi.
"Te siis kutsuitte minua, rouva."
"Kyllä. Minä menen muutamaksi päiväksi pois. Voi olla, että viivyn kuukaudenkin. Te saatte huolehtia tästä paikasta. Onko selvä?"
"Kyllä rouva, miten vain haluatte."
Krista nyökkäsi ja sanoi, "tuo vaatteeni, lähden välittömästi."
Palvelustyttö totteli.
Krista vaelsi koko päivän ja saapui illalla vuorille. Itse linnaan kiipeäminen olisi vienyt viikkoja, mutta Krista tiesi nopeamman reitin ja pian hän oli linnassa, sillä joskus riitti matkaaminen pelkästään ajatuksissa.
"Kas, Krista, mikäs sinut tänne lennättää?" Dedsord kysyi.
"Etkö -- etkö voisi rakastaa minua?"
"En. Minulla ei ole valtaa siihen."
"Kuinka niin ei ole!" Krista huusi. "Sinä vain menet, otat ja rakastat, se ei ole sen vaikeampaa. Miten voisi olla mitään, mikä voisi estää rakkautemme. Me sovimme yhteen, me olemme melkein yhtä ja mikä tärkeintä, minä rakastan sinua enemmän kuin elämää."
"Krista, se ei vain onnistu. Minä voin antaa sinulle suurimman kartanon, kauneimman puutarhan tai puolet maailmasta, mutta minä en voi antaa sinulle rakkautta."
Krista pirstaloitui - aivan kuten hän oli pirstaloitunut joka päivä. Tällä kertaa hän vain oli ollut melkein varma, ettei menisi palasiksi.
Krista palasi ruumiiseensa.
"Jos hän ei muka kykene rakastamaan, jos hän ei muka voi tuoda rakkautta meidän maailmaamme, niin ehkä minä teen sen", Krista sanoi ja hänen sanansa kaikuivat pitkin vuorenseinämiä. Nuo sanat kantautuivat aina mustaan linnakkeeseen asti.
"Sinä satutat pikkuinen, sinä todella satutat itsesi", mies, puolijumala, sanoi ja Krista olisi varmasti kuullut nuo sanat jos olisi jaksanut hetken kuunnella.
Kolme päivää vaellettuaan Krista saapui Temppelirakkauteen. Se oli paikka, temppeli, jossa rakkaudesta humaltuneet olivat hoidossa. Jotkut ihmiset saivat paikoin yliannostuksen rakkautta ja heidät piti hoitaa terveiksi. Hulluiksi heitä oli kutsuttu ennen kuin oli keksitty heidän olevan pahasti koukussa rakkauteen tai humaltuneena siitä liiaksi. Kristan olisi kuulunut olla tuossa paikassa hoidossa, mutta hän kätki kasvonsa, käveli temppelin ohi aina oven luokse, joka oli keskellä puita.
Krista avasi varovasti tuon oven, sillä hän ei tahtonut häiritä ketään. Muutama askel ja hän olikin jo aivan toisessa maailmassa. Maailmassa joka hehkui vaaleanpunaista ja kaikki näytti niin kauniilta. Krista hiipi lähemmäksi tämän maailman sydäntä ja hän näki kuinka köyhä repaleisiin vaatteisiin pukeutunut nainen meni rakkauden luokse, otti siitä palasen, pisti laukkuunsa ja lähti hymyillen pois. Kaikki muut eivät olleet yhtä "onnekkaita", vaan monet saivat nenillensä, kun heillä ei ollut taitoa tai työkaluja, joilla ottaa rakkaudesta palasta.
Krista odotti hetken, jotta liikenne rakkauden ympärillä vähenisi. Sitten hän hiipi hiljaa ja varovaisesti sen luokse, upotti kätensä siihen ja veti - hän tahtoi osansa. Rakkaus käänsi selkänsä Kristalle.
"Eikö sinulla ole mitään annettavaa minulle?" Krista kysyi.
"Miksi antaisin sinulle jotakin mitä ei edes ole olemassa?"
Mies nappasi palan rakkautta, mutta se kuihtui ennen kuin hän ehti kotiin (naapurin tyttö kaiketi varasti sen).
"Minä tahdon hänen rakastavan minua", Krista sanoi rakkaudelle.
"Se ei ole minun asiani. Se on hänen asiansa. Jos hän rakastaa sinua, niin hän on tervetullut hakemaan rakkautta."
"Mutta --", Krista aloitti.
"Mutta se ei selitä miksi sinä olet täällä, kun sinulla ei ole syytä olla täällä."
Mies repi epätoivoisesti palaa rakkaudesta, mutta ei saanut mitään irti. Lopulta hän tyytyi lähtemään pois ja mutisi mennessään jotakin siitä, että se taisi tosiaankin olla vain seksiä.
Krista oksensi ja kuusi lajiketta kukkia syntyi. Hän ei voinut voida pahoin tässä maailmassa, joten hänet palautettiin oven eteen. Kukkaset kuihtuivat välittömästi Kristan poistuttua rakkauden maailmasta.
"Jos minulle ei anneta rakkautta, jos rakkaudella ei ole mitään annettavaa minulle, niin miksi millään pitäisi olla mitään väliä? Miksi minun muka tulisi välittää yhtään mistään?" Krista sanoi maaten massa ja katsellen violettia taivasta, joka oli täynnä rakkauden myrkkykaasuja.
Päivää myöhemmin Krista istui junassa, joka matkasi hitainta mahdollisinta reittiä tutkimattomaan maahan, jossa oli paljon ihmeellisiä asioita - oikeastaan (vain) kaikki negatiivisuus. Impulsiivinen juna meni vauhdilla ohi, Krista juuri ja juuri huomasi jonkin ohittaneen hänet. I-junan ikkunasta irvisti tuhat vihaista naamaa, jotka huusivat törkeyksiä, joita ei vielä ollut saavutettu irvistäjien toimesta. Tämä hiukan repi maailmaa, mutta toistaiseksi se oli pientä.
Päivää myöhemmin Krista oli valtavan kivisen muurin edessä, joka ei päästäisi ketään läpi ellei siitä tahtonut päästä läpi. Nainen kirjoitti muuriin nimensä ja käveli sen läpi. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän oli paikassa, jota hän ei osannut kuvailla (ja jota ei voisi kuvailla, ellei vain sanoisi, että se oli särkynyttä).
"Minä tulin tapaamaan Pitkäliekkiä. Onko Pitkäliekki paikalla?"
"Minä olen Pitkäliekki R. Pitkäliekki M, Pitkäliekki V, Pitkäliekki RLPIJGSVT ja Pitkäliekki KMT ovat lomilla", Pitkäliekki R vastasi.
"Voisitko raiskata minut Pitkäliekki?"
"Luuletko minun tarvitsevan lupaa moiseen tekoon?"
"Et tarvitse, eikä sinun tarvitse tarvita, mutta minä pyydän sinulta. Etkö silloinkin voi, kun annan luvan?"
"Sinähän olet kiero!" Pitkäliekki huusi ja suoristautui täyteen mittaansa. "Sinähän olet vaara!"
Nainen ei tajunnut pitkäliekin sanoja, hän vain seisoi säälittävänä pää painuksissa pitkäliekin edessä ja odotti kohtalonsa olevan julma ja kammottava. Hän toivoi sitä, mutta hän viehtyi siitä ja sekös Pitkäliekin sai hämilleen.
"En kestä sinua. Saat rangaistuksen, joka on toivomasi, mutta pahempi, eikä silti riitä sinulle."
Pitkäliekki laskeutui taivaalta, poltti naisen kaikki vaatteet, paiskasi tämän vasten kylmää kivistä seinää, suuteli kaikella vihallaan naisen ruumista (joka paloi rumaksi).
"Minä täytän sinut!" Pitkäliekki mylvi, tunkeutui naiseen, raiskasi tämän ja täytti tyhjän sielun vain polttaakseen kaiken tyhjyyden.
Pitkäliekki repi naista. Ravisteli tuota heikkoa kehoa. Mursi kaiken murrettavan ja murtumattoman poltti mustaksi. Nainen kärsi. Hän huusi niin lujaa kuin jaksoi, mutta liekkien värit peittivät allensa kaikki äänet. Puhtaus vapautui ja nainen menetti hetkellisesti kaiken.
"Olen käsitellyt sinut. Olen käsitellyt sinua. Olen tyytyväinen. Olen tyydytetty. Olenhan minä Pitkäliekki."
Nainen olisi melkein voinut sanoa nähneensä kuoleman, mutta silti hän oli elossa, liian elossa itselleen. Krista tarrasi mustilla kynsillään maahan ja raahautui pois Pitkäliekin ulottuvilta. Hän ryömi kaksi päivää vailla varsinaista päämäärää. Ainoa naisen päämäärä oli saavuttaa helpotus, saada kehonsa sammutettua, mutta hän ei tiennyt miten tuossa vaikeassa tehtävässä voisi onnistua. Vihdoin nainen kuitenkin huomasi makaavansa pienen lähteen vierellä. Hänen helpotuksensa. Krista peseytyi ja virkistäytyi. Keho ei ollut enää musta, eikä mieli väsynyt, mutta hänen kehonsa oli palanut ja hänen mielensä oli entistäkin tyhjempi.
Kuusi päivää Krista makasi lähteessä, jossa hänellä oli erittäin hyvä olla. Vesi hiveli hänen ihoaan ja kaikki otukset karttoivat tuota vastenmielistä ilmestystä. Krista oli onnellinen. Hänen onnensa kuitenkin päättyi auringon ilmestyessä hymyilemään puiden välistä. Krista tajusi vihdoin, että lähde ei olisi ikuinen, pian vesi ei enää hivelisi hänen ihoaan. Onni oli katoavaista. Hän ei ollut menettänyt vielä kaikkea, ja mitä hän ehtisikään saavuttaa sinä aikana, kun hän yrittäisi menettää sitä viimeisintäkin.
Krista päätti lähteä katsomaan viisautta, tietoa ja ymmärrystä. Nuo voisivat auttaa lopettamaan kaiken, tekemään sielusta oikeasti tyhjän, eikä vain fyysisesti poltettua rumaa kasaa kudosta.
Nainen katseli kolmea miestä. Kolmea rumaa, vastenmielistä, oksettavaa ja ällöttävää puliukkoa, jotka vain joivat, nauroivat ja häiriköivät. Kukaan ei heistä pitänyt, mutta kukaan ei heitä pois häätänyt. He istuivat siinä ja vain olivat. Niin vain oli.
"Voisitteko te raiskata minut?" Krista kysyi vaisusti.
Eniten hampaita (ja suurimman rasvapaakun) omaava mies nousi seisomaan, tarkasteli hetken naista ja repesi nauramaan.
"Oletpas sinä hauska tyttöseni."
"Mitä sinä oikein tarkoitat?" Krista kysyi alistuvainen katse kasvoillaan.
"Sinä alistut, sinä menetät ja sinä pyydät meiltä, mutta silti et ikinä pysty vajoamaan meidän tasollemme. Aina olet nokka pystyssä ja katsot meitä kuin alempiasi. Miten kuvittelet tuollaisenaan saavasi haluamasi?"
"Tahdon vain --"
"Emme voi antaa. Voimme antaa sinulle jotain muuta. Entä jos tyhjennän mielesi?"
Krista katseli hetken miestä ja sanoi sitten, "mutta jos minä jään tähän seisomaan kuin tyhjä ämpäri, niin eikö joku päivä tule sade, joka täyttää minut?"
Mies nyökkäsi, vaikka ei ymmärtänytkään Kristan sanoja. Eipä hänen edes tarvinnut, eikä hän koskaan ymmärtänyt kenenkään sanoja.
"Minä niin kovasti tahtoisin tulla hyväksikäytetyksi", Krista mutisi.
"Ymmärrän. Taidan tosiaankin ymmärtää", puliukko sanoi oikeasti mitään ymmärtämättä. "Minulla on sinulle ratkaisu, ota paitasi pois."
Krista riisui paitansa. Hän alistui, mutta hän oli erittäin innoissaan, koska kuvitteli vihdoinkin saavansa haluamansa.
Puliukko sanoi nimen ja toinen puliukko tuli hänen luokseen. Päästä nyhdettiin loinen ja se asetettiin Kristan mahalle. Hetken aikaa loinen haisteli ihoa, tutki sitä, kunnes mieltyi ja tunkeutui ihon läpi naisen kohtuun.
"Pian rakkautesi kokee mullistuksen. Sinusta syntyy jotain uutta ja kaunista, josta et voi olla erossa", puliukko sanoi hymyillen, ja paljasti samalla kaikki kuusi hammastaan.
"Ei! En minä halua lasta!" nainen huusi vihoissaan.
"Se on sitä mitä tarvitset. Ymmärrät vielä. Tämä on sinun matkasi."
"Mutta en tahdo lasta, en ikinä!" nainen huusi ja itki.
Krista lähti juoksemaan, hän juoksi kauas pois. Hänen matkansa alkoi tuntua yhdeltä suurelta epäonnistumiselta, etenkin nyt kun hän kantoi hirviötä kohdussaan.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Sinun peilikuvasi on muuttunut. Mene peilin eteen ja tarkastele sitä.
Kaikki ne kuukaudet Krista makasi paikallaan ja tuijotti taivasta. Yhtenä päivänä se oli sininen kun toisena se näytti massiivisuutensa heittelemällä valtavia pilviä eri suuntiin. Krista ei halunnut - saati uskaltanut - liikahtaa senttiäkään, ei ennen kuin hän tunsi jonkun tunkeutuvan ulos itsestään. Tätä päivää hän oli odottanut paikallansa useita viikkoja ja vihdoin oli aika. Lapsi oli valmis täyttämään tämän maailman ristiriitaisilla tuntemuksilla, jotka tavalliset silmätkin pystyisivät näkemään.
Krista katsoi juuri syntynyttä lastaan. Hän kaiveli itseään, syöksyi tunneleihin ja kolusi kaikki mahdolliset paikat, mutta ei löytänyt mitään mikä olisi voinut estää tulevaa. Krista istui maassa, juuri synnytetty verinen lapsi sylissään. Joku olisi voinut sanoa tuota lasta kauniiksi, ehkä jopa pieneksi enkeliksi, mutta Krista näki hirviön, joka tahtoi vain syödä ja ahmia.
"Ei koskaan. Eikä ikinä", Krista sanoi päättäväisesti ja nousi ylös.
Maassa oli musta kolo, halkaisijaltaan neljäkymmentä senttiä. Krista katseli hetken lastaan ja tiputti sen sitten tuohon mustaan reikään. Heikki Henki H. sai ravintonsa ja mustasta kolosta kuului vain röyhtäys, eikä lasta enää ollut. Ainoa muisto tuosta uuden elämän ihmeestä oli Kristan veriset reidet, jotka iskivät mielikuvia kuolleesta lapsesta naisen päähän. Ehkä Krista ei kestänyt lasta sylissään, mutta ei hän kestänyt lastansa kuolleenakaan. Oman lapsensa tappaminen oli väärin, se oli syöpynyt naisen mieleen tehokkaasti.
Nainen juoksi itkien pimeään luolaan. Luola raikui itkua ja tuskaa, eikä mikään ihme, että joku tuon kaiken kuuli.
Varjot ovat pimeitä ja pelottavia. Eivät pimeytensä tai pelottavuutensa takia vaan sisällöstään johtuen. Krista sai havaita tämän, kun hänen itkunsa katkesi, kiitos pienten äänien varjoista. Sillä hetkellä Krista tajusi mihin hän oli juossut ja millaisen virheen hän oli tehnyt antaessan tuskan sokaista itsesuojeluvaiston. Hän oli Kössergrizzerburgin luolassa. Tuo luola oli yhden maailman sadistisimman, mielipuolisimman ja ilkeimmän demonin koti.
Varjoista astui esiin saastainen valtava ruumis, jossa oli miljoona suuta ja yksi suu ylitse muiden, joka kuolasi otuksen rinnuksille ällöttävää ja haisevaa limaa.
"Mmmmmmoi", otus sanoi naiselle.
"Jätä minut rauhaan, anna minun olla", Krista sanoi peloissaan ja ryömi kauemmas otuksesta.
"Minä tiedän sinun virheesi, mutta älä luule, että tämä oli tässä. Sinulla on edessäsi koitos, etkä selviä siitä jos käyttäydyt kuten käyttäydyt. Siksi ehdotankin sinulle, jää tänne. Täällä sinun on hyvä olla ja jos jäät --"
"Apua! Mene pois!"
Nainen hyppäsi pystyyn ja juoksi karkuun huutaen otukselle, "jätä minut rauhaan saastainen Kössergrizzerburg!"
Otus katseli naisen perään kummastuneena. Olihan hän vain tahtonut auttaa.
"Ja minä kun vain tahdoin auttaa sinua", otus mutisi. "Ja hei, nimeni on kylläkin Kössi."
Kössi painui takaisin luolan pikkupuroon kalastamaan ja miettimään elämäänsä. Joku voisi sanoa, että Kössin ylle oli langetettu kirous. Hän oli saanut pahamaineisen ilkeän otuksen maineen, vaikka todellisuudessa hän oli yksi maailman mukavammista, avuliaimmista ja ystävällisemmistä olennoista, mutta siitä ei olisi apua tässäkään tapauksessa, Kössi tuomittaisiin jälleen ja hänen ilkeä maineensa vain kasvaisi.
Nainen juoksi kilometrejä kauhuissaan katsomatta taakseen, mikä johtikin törmäykseen, jossa nainen kolautti päänsä johonkin kovaan, mutta kuitenkin jollakin tapaa pehmeään ja lämpöiseen.
"Oih, anteeksi", pehmeä miesääni sanoi.
"A-anteeksi?" Krista nosti katseensa hämmästyneenä ja hänen edessään seisoi varsin miellyttävä mies, noin visuaalisella tavalla katsottuna.
Nainen ei saanut muita sanoja suustaan, mutta hän ei myöskään saanut katsettaan irti tuosta siististi pukeutuneesta komeasta muukalaisesta. Tuossa kehossa yksinkertaisesti oli jotain niin mielenkiintoista ja ihanaa, että sitä oli vain pakko tarkastella ilman päivien luomia merkityksiä. Neljän päivän sisällä Krista tuli tulokseen, että ei pelkästään tuo keho, mutta ehdottomasti myös tuo mieli - se oli jotain niin kaunista, ettei nainen ollut koskaan kohdannut moista. Krista uskoi vahvasti, että hän saisi tehdä uuden vierailun rakkauden luokse tällä kertaa huomattavasti iloisemmin mielin.
Krista palasi kotiin, mutta ei yksin. Nainen toi kartanoonsa myös Herra Visuaalisen Nautinnon (Myös Kaunis Mieli). Palvelusväelle esiteltiin talon uusi herra, Herra VN(MKM), ja puutarha kukki kauniimmin kuin koskaan.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Peilikuvasi loistaa kirkkaana - sinä et.
Jälleen yksi aamu täynnä aurinkoa. Tämä aamu vain oli erilainen, kuten tulisi olemaan tämä päiväkin (normaalia tässä päivässä olisi Kössin maineen kasvaminen yhä kammottavammaksi). Aamun hajukin oli erilainen. Krista saikin huomata sen pian pistävän hajun tunkeutuessa hänen sieraimiinsa. Alitajuisesti hänen mieleensä iski ajatus kartanosta liekeissä ja säikähtänyt nainen tarrautui puolisoonsa vain tajuten pistäneensä kätensä johonkin limaiseen ja sulaneeseen möykkyyn.
"Yääääh!" nainen huusi ja pomppasi ylös sängystä. "Mikä sinä oikein olet?"
"Olen rakastettusi. Etkö tunnista minua? Kuule ääneni", sanoi tuo pehmeä ja lämmin ääni (joka ei kylläkään sopinut yhteen näköhavainnon kanssa sitten laisinkaan).
"Mutta sinä näytät aivan hirveältä. Näytät ihan erilaiselta, miten voit olla rakastettuni?"
"Kehoni oli vain illuusio, jonka määräajaksi oli määrätty neljä vuotta. Tuo aika on nyt kulunut ja näet todellisen minän."
Syntyi hetken hiljaisuus. Nainen ei tälläkään kertaa saanut katsettaan irti tuosta mie... limakasasta.
"Mutta rakkaani, ei minkään tarvitse muuttua. Sinä rakastat minua ja minä sinua, minä vain näytän hiukan toiselta. Vai ethän sinä aio sanoa rakastaneesi ulkonäköäni?" limaklöntti kysyi.
"En - en taida kyetä rakastamaan sinua enää", sanat tulivat naisen suusta ilman, että hän joutui niitä millään tapaa ajattelemaan.
Samalla tavalla naisen jalatkin alkoivat liikkua yhä kiihtyvää tahtia, eivätkä ne pysähtyneet ennen kuin nainen seisoi keskellä kaunista puutarhaansa. Se kukki edelleen kauniimmin kuin koskaan, ehkä jopa kauniimmin kuin eilen. Tämä päivä oli tuon puutarhan mahdollisuus - mutta kuinka moni todella näki sen?
"Maailma, miksi helvetissä, maailma, minä olen saanut tämän tuomion? Minkä takia sinä asetut koko ajan eteeni. Yrität kampittaa, yrität kaataa, ja aivan varmasti kidutat sadistisella miekallasi. En minä tästä nauti. Tämä on minulle helvettiä", nainen yritti huutaa itkunsekaisin sanoin, mutta hänen sanansa eivät kantaneet.
Krista lyyhistyi maahan polvilleen ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen.
"Maailma, syytän sinua kaikesta tästä paskasta mitä olen joutunut kokemaan!"
Hetken aikaa ilma väreili naisen edessä ja pian siihen muodostui kasvot. Valtavat kasvot, jotka täyttivät kaiken, mutta silti nainen kykeni näkemään ne kuin jossakin pienessä taulussa.
"?miksi sinä pistät päälleni tämän valtavan syytökseN", kasvot sanoivat ääneen, joka raikui kaikkialla, mutta vain yksi kuuli (kolme lasta syntyi).
"Ensin annat minulle rakkauden, sitten riistät sen. Ei siinä mitään, mutta sitten teet sen uudestaan ja vieläpä kaiken kokemani jälkeen. Mikä järki tässä mielettömässä pelissä on?"
".en minä ole sinulle mitään antanuT .tämä maailma kulkee omia polkujaan, enkä minä niitä määrää, minä vain luon ja synnytäN .osa on tahtoni, mutta ei vapaa sellaineN", ääni kietoutui kaiken elävän ympärille ja puristi hellästi (yksi kuoli synnytykseen, toisen isästä tuli väkivaltainen alkoholisti ja kolmannesta kuuluisa kirjailija).
"Minä pidän sinua vastuussa!" nainen huusi.
".ja tiedät tarkalleen vastuun olevan pelkästään sinulla ja sinun kauttasi kanssaeläjilläsI .syytöksesi on täysin turha, eikä johda yhtään mihinkääN", kasvojen tuottama ääni tutki läheisiä vuoria (ja päätti kasvattaa niitä kuusi metriä jokaista).
Krista ei löytänyt enää sanojaan. Tietenkin hänen syytöksensä oli väärä, hän oli tiennyt sen ennen kuin oli edes lausunut sanojaan ääneen. Tietenkin kaikki oli vain hänestä kiinni ja kaikessa oli vain kyse hänen osastaan, johon vain hän voisi itse vaikuttaa ja silloinkin vähäisesti. Se oli tuomio (joka oli tuomio vain silloin kun itse halusi sen sellainen olevan), eikä valitusoikeutta ollut.
Naisen jalat alkoivat muuttua näkymättömiksi - hiipua hiljalleen pois.
"Mitä minulle tapahtuu?" Krista kysyi hämillään sen suuremmin suuntaamatta sanoja kenellekään, vielä vähemmän maailmalle.
".kyse ei ole siitä, etteikö rakkaudella olisi mitään annettavaa sinulle, vaan kyse on siitä, ettei sinulla ole mitään annettavaa rakkaudellE .olet hiukan virheellinen, eikä sinua tarvita maailmassA", ääni jylisi (vaisusti) ja katosi kokonaan kasvojen mukana (sitä ennen kuitenkin synnyttäen kaksi uutta puulajia).
Krista hiipui pois, eikä häntä enää ollut. Kartano jäi tyhjilleen ja puutarha kuoli. Kössiä syyteltiin lisää. Herra VN(MKM) muutti nimensä ja jäi ikävöimään rakkauttaan, mutta sai itselleen myöhemmin uuden rakastetun. Dedsord Klitsord jatkoi sydänten särkemistä tuttuun tapaansa.
ILMOITUS PEILIKUVAMAAILMASTA: Yksi kuvajainen on poistunut maailmastamme. Omasi on muuttunut suuresti. Tarkastele sitä ja hyväksy se.