Thuei'iral
25.8.2004, 13:37:30
Eli jotain lisää minulta...
Aloitin tämän tarinan kirjoittamisen joskus kesällä ja se ei ole vielä valmis. Tässä vasta sen "alkupuhe" tai jotain sen tyylistä. Että jos saisi kommenttia ja jos ihmisillä on kiinnostusta niin voisinpas laittaa tätä sitten enemmänkin tänne.... ^^ *tuitui* Tarinassa saattaa mahdollisesti tulla myöhemmin vastaan homosuhteita, omituista huumoria ja kaikkea ihmeellistäni mitä kieroutunut mieleni vain keksii. Mutta siitä sitten lisää vasta, jos kukaan edes haluaisi lukea tätä enempää.
Ja sitten itse tekstiin...
Kjinder oli mietteliäs ja maanläheinen mies. Olipa hänellä myös ulkonäköä ja paljon naisia katsomassa hänen peräänsä. Hänellä oli kuitenkin pulma; nimittäin hänen vaimonsa. Hän oli nainut tämän silloin niin nuoren ja kauniin naisen uskoen rakastavansa tätä elämänsä loppuun asti. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia; Kjinder oli nimittäin puolihaltia ja hänen vaimonsa pelkkä ihminen ja haltian veri miehessä piti hänet elossa vuosisatoja pidempään kuin ihmiset elivät. Täten hänen vaimonsa oli vanhennut miehen pysyessä nuorena ja vetreänä ja vaimo oli katkeroitunut ja tullut kärttyisäksi. Kjinder oli kuitenkin sanansa mittainen mies, eikä pettäisi aviovalaansa. Neuvoton mies hän ei kuitenkaan ollut ja hän tiesi, että oli muitakin keinoja. Siitä alkaakin meidän tarinamme…
Eli kommenttia ja mielipiteitä olisi kiva saada. Innoittiko tämä ketään? Heräsikö edes kenenkään mielenkiinto?
EDIT: ...itseasiassa paljastankin teille myös tämän ensimmäisen luvun. Saa ehkä paremmin jotain irti kuin pelkästä tuosta alkusepustuksesta. :P
Kjinderin Tarina
Luku I
Oli kaunis kesäilta, kun Kjinder astui jälleen tyytyväisenä ja hiukan horjuen ulos kapakasta. Kaksi porttoa pukeutuneina pelkkiin korsetteihin ja hameisiin kannatteli häntä hänen kummaltakin puoleltaan. Hän oli erittäin tyytyväinen; olihan hän onnistunut juomaan kunnon kännit eikä hän siltikään ollut joutunut maksamaan itseään kipeäksi. Myös kortit olivat olleet hänelle tänään suosiollisia ja hän oli varma päässeensä jopa voitolle. Mielipuolinen hymy nousi koristamaan hänen komeita kasvojaan. Tämä päivä oli osoittautunut lähes täydelliseksi. Hän läimäytti omistavasti kumpaakin porttoa läksiäisiksi takapuolelle ja hilasi sitten itsensä hiukan horjuen vaunuihinsa antaen ajurilleen käskyn viedä hänet kotiin.
Matka Kjinderin kartanolle oli tavanomaisen kuoppainen ja vaunut keinuivat epätasaisesti saaden viinan miehen päässä jyskyttämään. Hän ei kuitenkaan jaksanut tästä välittää, vaan hihitteli mieluummin vain hiljaa itsekseen katsoessaan aurinkoa, joka lipui hiljaa kohti horisonttia. Tänään vihdoinkin hän olisi taas vapaa mies, irti näistä hirvittävistä kahleista, jotka pidättelivät häntä, joita vastaan hän ei saanut taistella. Hän vilkaisi kaunista timanttisormusta vasemman kätensä nimettömässä ja mietti heittäisikö sen jo nyt menemään vai myisikö sen huomenna kultasepälle. Hän harkitsi ja punnitsi kumpaakin vaihtoehtoa tarkoin, mutta lopulta rahanhimo hänessä voitti; eihän sitä jaloa ainesta koskaan voinut olla liikaa.
Kjinder tunsi kuinka vaunut pysähtyivät ja kuuli tutun äänen huutavan ajurille ja ilmeisesti myös hänelle. Ah, hän oli saapunut kotiin. Hän yritti nousta vainuista ja astella ylimielisesti vaimonsa eteen, mutta ele jäi vain yritykseksi ja tasapainon pettäessä hän muksahti rähmälleen maahan vaimonsa jalkojen juureen. Hän ei vaivautunut nousta ylös, vaan jäi paikalleen makaamaan ja kuuntelemaan vaimonsa tasaista valitusta. Täyteen pakatut laukut tömähtivät hänen päänsä vieressä ja tärisyttivät täten hetkellisesti miehen tyynynä pitämää maata saaden hänen päänsä särkemään. ’Hän on lähdössä, aivan kuten oletinkin’, hän lähetti hiljaa kiitosrukoukset jumalille, mutta heti tämän jälkeen hän huomasi erittäin häiritsevän seikan, joka pani hänet katumaan rukouksiaan. Vaimolla oli heidän kolmivuotias lapsi mukanaan ja tämä parkui isäänsä. Ennen kuin mies ehti palata takaisin todellisuuteen välinpitämättömyydestään, oli vaimo lähtenyt jo retuuttamaan lasta mukanaan vaunuille. Epätoivo täytti Kjinderin mielen. Ei tässä nyt näin pitänyt käydä.
”Harkitse vielä”, hän huudahti naisensa perään ja sai naisen kääntymään vihaisesti hänen suuntaansa. Tarkasteltuaan hetken aikaa vaimonsa kasvoja hän ymmärsi, ettei vaimo ollut enää jäämässä, joten hän väläytti esiin viimeisen valttinsa: ”Jätä edes lapsi minulle!” Tämä idea ei kuitenkaan ollut vaimolle yhtään mieliksi ja hän kertoikin sen miehelleen koristaen sanat kirouksilla.
”Se on loppu nyt, herttua Kjinder Juoppo!” olivat viimeiset sanat, jotka Kjinder kuuli vaimonsa suusta. Tämä paukautti ärtyneenä vaunujen oven kiinni perässään ja ajuri lähti kiidättämään heitä kohti kaupunkia. Kjinder ei jaksanut edes ottaa selvää minne he olivat menossa. Nyt hän oli todella ison ryypyn ja nukkumisen tarpeessa.
***
Tosiaan oli Kjinder rikas mies ja kartanon omistaja. Omaisuutensa oli hän isävainajaltaan perinyt eikä ikipäivänä ollut hän itse tehnyt töitä varojensa eteen. Hyvä mies hän kaikesta huolimatta oli. Viisautta hänellä oli kuin muille jakaa, vaikka monet hänen väittikin olevan hiukan hölmö. Ja olipa hänellä myös pahana tapana kerskua varoillaan. Tämän synnin hän sai kuitenkin jumalten avulla maksettua…
Seuraavana iltana Kjinder päätti olla menemättä juomaan. Nyt oli aika juhlaan – sivistyneeseen rikkaiden juhlaan. Hän oli haettanut itselleen erittäin hyvää vuosikertaa olevaa haltiaviiniä ja peilasi juuri itseään suuresta hopeisesta peilistään. Hän piti näkemästään. Päällään hänellä oli mustat nahkahousut, musta kirjailtu tunika ja kaiken koristuksena hänen suurin ylpeytensä; pitkä punainen samettitakki, joka oli haltioiden tekoa ja kulkenut hänen suvussaan sukupolvien ajan. Hänen hymynsä hyytyi hetkeksi. Jotain puuttui. Hän mietti hetken ja kurkotti sitten lipastonsa päältä kirkkaan punaisen silkkinauhan ja laittoi hiuksensa takaa kiinni rusetilla. Hän virnisti lopputulokselle. Täydellistä.
Nopeasti – mutta pitäen tarkasti huolen liikkeen tyylikkyydestä – hän kääntyi ympäri ja kilautti pientä kelloa, joka kutsui paikalle hänen palvelijansa.
”Kutsuisitko Ninan tänne ylös?” hän pyysi vanhukselta ja tämä nyökkäsi ja lähti toteuttamaan herransa käskyä. Odotellessaan naisen tuloa Kjinder kaatoi lasiin hiukan haltiaviiniään ja maistoi sitä huokaisten sitten syvään mielihyvästä. Hän oli juuri ottamassa toista kulausta, kun äänet ulkoa keskeyttivät hänet. Hän huokaisi nyt uudestaan, mutta tällä kertaa turhautumisesta.
”Vergorgh!” hän huusi tarttuen taas kelloon ja ravistaen sitä väkivaltaisesti. Kun vanhusta ei kuitenkaan kuulunut paikalle, hän marssi ulos huoneestaan katsomaan mitä oikein oli tekeillä. Hän näki edessään sekasorron. Meteli kuului yhä ulkoa, mutta ilmiselvästi jotain hirvittävää oli tapahtunut sitä ennen täällä sisällä. Joka puolella hänen ympärillään lojui hänen palvelusväkensä ruumiita – verisiä, raadeltuja ruumiita. Miehen täytti hirmuinen epätodellisuuden tunne, sillä hän ei tiennyt mitään, mikä voisi tehdä jotain tällaista ilman, että hän oli huomannut mitään, vaikka oli ollut viereisessä huoneessa.
Hän tuijotti pitkään kauhusta kankeana ruumiita. Lopulta hän heräsi todellisuuteen ja teki erittäin epämiellyttävän havainnon: Äänet ovat lakanneet. Vaikka hän kuinka pinnisti kuuloaistiansa, hän ei kuullut ulkoa enää äännähdystäkään. Hiljaisuutta tuntui jatkuvan ikuisuuden.
Kjinder astui niin hiljaa kuin vain kykeni takaisin huonettaan kohti. Alakerrasta kuului kuinka ulko-ovi narisi auki. Hän astui sydänkurkussa huoneensa ovelle, sisälle huoneeseen ja sitten hitaasti työnsi oven kiinni. Hän kääntyi ja tarkasteli huonetta katseellaan uskaltamatta enää liikkua. Avoimesta ikkunasta kuului kuinka tuuli ujelsi. Jätinkö minä sen auki? Ajatus ehti vain käväistä miehen mielessä, kun hän oli jo häätänyt sen pois pelottamasta häntä vain lisää.
Tap…
Tap…
Tap…
Oven ulkopuolelta kuului tassutusta.
”Aivan kuin…” Ulkoa kuului ulvontaa. ”…susi.”
Aloitin tämän tarinan kirjoittamisen joskus kesällä ja se ei ole vielä valmis. Tässä vasta sen "alkupuhe" tai jotain sen tyylistä. Että jos saisi kommenttia ja jos ihmisillä on kiinnostusta niin voisinpas laittaa tätä sitten enemmänkin tänne.... ^^ *tuitui* Tarinassa saattaa mahdollisesti tulla myöhemmin vastaan homosuhteita, omituista huumoria ja kaikkea ihmeellistäni mitä kieroutunut mieleni vain keksii. Mutta siitä sitten lisää vasta, jos kukaan edes haluaisi lukea tätä enempää.
Ja sitten itse tekstiin...
Kjinder oli mietteliäs ja maanläheinen mies. Olipa hänellä myös ulkonäköä ja paljon naisia katsomassa hänen peräänsä. Hänellä oli kuitenkin pulma; nimittäin hänen vaimonsa. Hän oli nainut tämän silloin niin nuoren ja kauniin naisen uskoen rakastavansa tätä elämänsä loppuun asti. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia; Kjinder oli nimittäin puolihaltia ja hänen vaimonsa pelkkä ihminen ja haltian veri miehessä piti hänet elossa vuosisatoja pidempään kuin ihmiset elivät. Täten hänen vaimonsa oli vanhennut miehen pysyessä nuorena ja vetreänä ja vaimo oli katkeroitunut ja tullut kärttyisäksi. Kjinder oli kuitenkin sanansa mittainen mies, eikä pettäisi aviovalaansa. Neuvoton mies hän ei kuitenkaan ollut ja hän tiesi, että oli muitakin keinoja. Siitä alkaakin meidän tarinamme…
Eli kommenttia ja mielipiteitä olisi kiva saada. Innoittiko tämä ketään? Heräsikö edes kenenkään mielenkiinto?
EDIT: ...itseasiassa paljastankin teille myös tämän ensimmäisen luvun. Saa ehkä paremmin jotain irti kuin pelkästä tuosta alkusepustuksesta. :P
Kjinderin Tarina
Luku I
Oli kaunis kesäilta, kun Kjinder astui jälleen tyytyväisenä ja hiukan horjuen ulos kapakasta. Kaksi porttoa pukeutuneina pelkkiin korsetteihin ja hameisiin kannatteli häntä hänen kummaltakin puoleltaan. Hän oli erittäin tyytyväinen; olihan hän onnistunut juomaan kunnon kännit eikä hän siltikään ollut joutunut maksamaan itseään kipeäksi. Myös kortit olivat olleet hänelle tänään suosiollisia ja hän oli varma päässeensä jopa voitolle. Mielipuolinen hymy nousi koristamaan hänen komeita kasvojaan. Tämä päivä oli osoittautunut lähes täydelliseksi. Hän läimäytti omistavasti kumpaakin porttoa läksiäisiksi takapuolelle ja hilasi sitten itsensä hiukan horjuen vaunuihinsa antaen ajurilleen käskyn viedä hänet kotiin.
Matka Kjinderin kartanolle oli tavanomaisen kuoppainen ja vaunut keinuivat epätasaisesti saaden viinan miehen päässä jyskyttämään. Hän ei kuitenkaan jaksanut tästä välittää, vaan hihitteli mieluummin vain hiljaa itsekseen katsoessaan aurinkoa, joka lipui hiljaa kohti horisonttia. Tänään vihdoinkin hän olisi taas vapaa mies, irti näistä hirvittävistä kahleista, jotka pidättelivät häntä, joita vastaan hän ei saanut taistella. Hän vilkaisi kaunista timanttisormusta vasemman kätensä nimettömässä ja mietti heittäisikö sen jo nyt menemään vai myisikö sen huomenna kultasepälle. Hän harkitsi ja punnitsi kumpaakin vaihtoehtoa tarkoin, mutta lopulta rahanhimo hänessä voitti; eihän sitä jaloa ainesta koskaan voinut olla liikaa.
Kjinder tunsi kuinka vaunut pysähtyivät ja kuuli tutun äänen huutavan ajurille ja ilmeisesti myös hänelle. Ah, hän oli saapunut kotiin. Hän yritti nousta vainuista ja astella ylimielisesti vaimonsa eteen, mutta ele jäi vain yritykseksi ja tasapainon pettäessä hän muksahti rähmälleen maahan vaimonsa jalkojen juureen. Hän ei vaivautunut nousta ylös, vaan jäi paikalleen makaamaan ja kuuntelemaan vaimonsa tasaista valitusta. Täyteen pakatut laukut tömähtivät hänen päänsä vieressä ja tärisyttivät täten hetkellisesti miehen tyynynä pitämää maata saaden hänen päänsä särkemään. ’Hän on lähdössä, aivan kuten oletinkin’, hän lähetti hiljaa kiitosrukoukset jumalille, mutta heti tämän jälkeen hän huomasi erittäin häiritsevän seikan, joka pani hänet katumaan rukouksiaan. Vaimolla oli heidän kolmivuotias lapsi mukanaan ja tämä parkui isäänsä. Ennen kuin mies ehti palata takaisin todellisuuteen välinpitämättömyydestään, oli vaimo lähtenyt jo retuuttamaan lasta mukanaan vaunuille. Epätoivo täytti Kjinderin mielen. Ei tässä nyt näin pitänyt käydä.
”Harkitse vielä”, hän huudahti naisensa perään ja sai naisen kääntymään vihaisesti hänen suuntaansa. Tarkasteltuaan hetken aikaa vaimonsa kasvoja hän ymmärsi, ettei vaimo ollut enää jäämässä, joten hän väläytti esiin viimeisen valttinsa: ”Jätä edes lapsi minulle!” Tämä idea ei kuitenkaan ollut vaimolle yhtään mieliksi ja hän kertoikin sen miehelleen koristaen sanat kirouksilla.
”Se on loppu nyt, herttua Kjinder Juoppo!” olivat viimeiset sanat, jotka Kjinder kuuli vaimonsa suusta. Tämä paukautti ärtyneenä vaunujen oven kiinni perässään ja ajuri lähti kiidättämään heitä kohti kaupunkia. Kjinder ei jaksanut edes ottaa selvää minne he olivat menossa. Nyt hän oli todella ison ryypyn ja nukkumisen tarpeessa.
***
Tosiaan oli Kjinder rikas mies ja kartanon omistaja. Omaisuutensa oli hän isävainajaltaan perinyt eikä ikipäivänä ollut hän itse tehnyt töitä varojensa eteen. Hyvä mies hän kaikesta huolimatta oli. Viisautta hänellä oli kuin muille jakaa, vaikka monet hänen väittikin olevan hiukan hölmö. Ja olipa hänellä myös pahana tapana kerskua varoillaan. Tämän synnin hän sai kuitenkin jumalten avulla maksettua…
Seuraavana iltana Kjinder päätti olla menemättä juomaan. Nyt oli aika juhlaan – sivistyneeseen rikkaiden juhlaan. Hän oli haettanut itselleen erittäin hyvää vuosikertaa olevaa haltiaviiniä ja peilasi juuri itseään suuresta hopeisesta peilistään. Hän piti näkemästään. Päällään hänellä oli mustat nahkahousut, musta kirjailtu tunika ja kaiken koristuksena hänen suurin ylpeytensä; pitkä punainen samettitakki, joka oli haltioiden tekoa ja kulkenut hänen suvussaan sukupolvien ajan. Hänen hymynsä hyytyi hetkeksi. Jotain puuttui. Hän mietti hetken ja kurkotti sitten lipastonsa päältä kirkkaan punaisen silkkinauhan ja laittoi hiuksensa takaa kiinni rusetilla. Hän virnisti lopputulokselle. Täydellistä.
Nopeasti – mutta pitäen tarkasti huolen liikkeen tyylikkyydestä – hän kääntyi ympäri ja kilautti pientä kelloa, joka kutsui paikalle hänen palvelijansa.
”Kutsuisitko Ninan tänne ylös?” hän pyysi vanhukselta ja tämä nyökkäsi ja lähti toteuttamaan herransa käskyä. Odotellessaan naisen tuloa Kjinder kaatoi lasiin hiukan haltiaviiniään ja maistoi sitä huokaisten sitten syvään mielihyvästä. Hän oli juuri ottamassa toista kulausta, kun äänet ulkoa keskeyttivät hänet. Hän huokaisi nyt uudestaan, mutta tällä kertaa turhautumisesta.
”Vergorgh!” hän huusi tarttuen taas kelloon ja ravistaen sitä väkivaltaisesti. Kun vanhusta ei kuitenkaan kuulunut paikalle, hän marssi ulos huoneestaan katsomaan mitä oikein oli tekeillä. Hän näki edessään sekasorron. Meteli kuului yhä ulkoa, mutta ilmiselvästi jotain hirvittävää oli tapahtunut sitä ennen täällä sisällä. Joka puolella hänen ympärillään lojui hänen palvelusväkensä ruumiita – verisiä, raadeltuja ruumiita. Miehen täytti hirmuinen epätodellisuuden tunne, sillä hän ei tiennyt mitään, mikä voisi tehdä jotain tällaista ilman, että hän oli huomannut mitään, vaikka oli ollut viereisessä huoneessa.
Hän tuijotti pitkään kauhusta kankeana ruumiita. Lopulta hän heräsi todellisuuteen ja teki erittäin epämiellyttävän havainnon: Äänet ovat lakanneet. Vaikka hän kuinka pinnisti kuuloaistiansa, hän ei kuullut ulkoa enää äännähdystäkään. Hiljaisuutta tuntui jatkuvan ikuisuuden.
Kjinder astui niin hiljaa kuin vain kykeni takaisin huonettaan kohti. Alakerrasta kuului kuinka ulko-ovi narisi auki. Hän astui sydänkurkussa huoneensa ovelle, sisälle huoneeseen ja sitten hitaasti työnsi oven kiinni. Hän kääntyi ja tarkasteli huonetta katseellaan uskaltamatta enää liikkua. Avoimesta ikkunasta kuului kuinka tuuli ujelsi. Jätinkö minä sen auki? Ajatus ehti vain käväistä miehen mielessä, kun hän oli jo häätänyt sen pois pelottamasta häntä vain lisää.
Tap…
Tap…
Tap…
Oven ulkopuolelta kuului tassutusta.
”Aivan kuin…” Ulkoa kuului ulvontaa. ”…susi.”