Rune
6.9.2004, 22:39:40
Elikkäs, en ole itse tänne työntänyt käytännössä mitään, mutta nyt kun hakkasin koneella tekstiä tekstiä joku ilta inspiksen iskettyä pitkästä, pitkästä, hemmetin pitkästä aikaa niin ajattelin laittavani sen tännekin nähtäväksi. Pelästykää valmiiksi: Teksti tuli valmiiksi puolessa tunnissa, juonen tynkää tai ideaa pyörittelin vain pari sekuntia päässäni ennen kirjoittamista, homma on säädetty putkeen ihan hetken mielijohteesta eikä oikoluvun käsitettä tunneta. ;D Kirjoitusvirheistä tai huonosti kirjoitetuista virkkeistä en siis mene sanomaan mitään. =) Lyhyehkö fantasia novelli. Jos olisitte Sotussa ja seuraisitte jatkotarinaa niin tajuaisitte lopustakin vähän enemmän. ;)
Unnamed number one
-“Hyökkäykseen!” kajahti pimenevässä illassa. Hämärä laskeutui hitaasti mutta vääjäämättömästi varjojen pidetessä ja sekoittuessa lopulta pimeyteen joka verhosi pikkuhiljaa metsän, sen laidan, korkean ruohon ja heinää kasvavan pellon. Karjaisu kuului taas, pienellä tauolla edellisestä. Mitään ei tapahtunut. Tuuli henkäili taas laiskasti, mutta sen tarttuminen korkeaan heinään sai korret suhisemaan ahdistavasti. Se ääni oli aivan tavallinen jokaisen paikallaolijan korviin, tai olisi ollut, jos se olisi kuulunut millä tahansa muulla hetkellä. Vain hento punainen kajastus näkyi taivaanrannassa, vasemmalla puolella liplattavan ja hiljaa suhisevan järven takana. Se värjäsi maisemaa punaiseksi vielä hetken, ja valaisi joukkoja molemmin puolin peltoa. Komentajakapteeni Alex katseli ympärilleen hermostuneena, hipelöiden miekkansa kahvaa.
Alex vetäisi vielä kerran syvään henkeä ja karjaisi keuhkonsa tyhjäksi.
-“Hyökkäykseen!” Mitään ei tapahtunut. Karjaisu kaikui hetken aikaa ilmassa, poukkoillen ilmassa ennekuin metsä imaisi äänen sisäänsä. Alex käännähti raivoissaan katsomaan joukkojaan. Hiki kimalteli hänen otsallaan, kostuttaen pikimustan silmälapun hänen oikean silmänsä päällä, ja sylki roiskui tämän raivotessa.
-“Kapiset rakit! Miksette tee mitään!?” Sata miestä hänen edessään katselivat toisiansa vaivautuneina. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, jokainen oli liian väsynyt päästämään hiljaista muminaa kovempaa ääntä. Viimein yhden, kahden kymmenen miehen suuruisen yksikön eturivistä astui askeleen eteenpäin pitkä mies, kantaen kädessään pitkää miekkaa. Hän heilautti kättään raskaasti ja viskasi miekkansa metrin eteenpäin maahan. Se kilahti osuessaan kiveen, mutta sekin ääni peittyi tuulen suhahteluun ja tömähdykseen muun miekan laskeutuessa ruohikkoon. Alex tuijotti silmällään ohimot raivosta sykkien väsynyttä miestä.
-“Komentaja, me emme jaksa. Tämä on jo liikaa. Te ette voi odottaa meiltä enempää. Me tahdoimme vain kotiin, emme mitään muuta”, mies sanoi hiljaa. Mutta vaikka ääni oli hiljainen, se kantoi selvästi, sana sanalta jokaisen rivissä seisovan korviin, myös komentajakapteeni Alexin.
-“Mitä helvettiä!? Ette kai te nyt, juuri tällä hetkellä, sano, ettette aio kävellä tuota mäkeä alas ja teurastaa tuota miesjoukkoa tuolla?” Alex huusi joukolleen, antaen katseensa kiertää ympäri joukkoaan. Miehet katselivat joko jalkojaan tai vaihtelivat epämääräisesti katseita. Myös eteenpäin astunut mies oli hiljaa. Kyllähän he tiesivät että heidän täytyisi totella, mitä muutakaan vaihtoehtoa heillä olisi? He olivat sopineet jättävänsä tämän elämän taakseen heti, kun he pääsisivät Averheimiin. Alexille ei oltu puhuttu asiasta, miksi olisikaan? Mitä heidän komentajansa sanoisi? Nämä risteilivät nyt joukkojen ajatuksissa.
-“Voisimmehan me mennä”, kuului ääni lopulta rivistöstä. Päät kääntyivät hiljeten katsomaan äänen suuntaan, ja Alex katseli suu hieman raollaan yksikköä, jonka riveissä näkyi hieman liikettä, kun suuremmat miehen antoivat hieman tietä nuoremmalle. Nuori mies astui esiin rivistöstään, ja kääntyi katsomaan tovereitaan.
-“Mitä me menettäisimme? Me jätämme tämän kuitenkin taaksemme, ja vain tuo joukko on enää Averheimin ja meidän välillämme. Me lupasimme toisillemme pääsevämme Averheimiin asti, joten, minä ainakin sanon, että meidän täytyy ainakin yrittää. Jos jätämme tämän tähän, lupauksemme ei pidä”, nuorempi mies lopetti, ja hän sai hyväksyvää muminaa vastaukseksi. Muut vilkuilivat toisiaan, eivätkä keksineet mitään parempaakaan. Alex katsoi hetken eteensä, ja mietti mitä oli äsken kuullut.
-“Aiotte mitä?” Alexin ääni oli hiljainen ja kysyvä. Hän ei halunnut tietää, oliko kuullut oikein, mutta hänen oli pakko.
-“Aiomme lähteä pois, jättää tämän työn kunhan pääsemme Averheimiin. Tehän lupasitte meille, komentaja. Meidän ei ole pakko jatkaa tätä”, aiempi mies sanoi väsyneesti. Hän vain totesi sen. Alex tiesi sen, kaikki tiesivät sen, eikä kukaan tahtonut tai viitsinyt enää lisätä siihen mitään. Alex oli myös väsynyt, eikä hän jaksanut enää pistää vastaan, saati miettiä mitä vastata. Hänkin muisti hyvin lupauksensa, eikä hän voinut olettaa että hänen miehensä seuraisivat häntä aina. Alex painoi päänsä, ja laski miekkansa terän maata kohti. Tottahan se oli.
-“Tulkaa viimeisen kerran kanssani, ja lupaan päästää teidät pois. Tämä ei ole enää käsky, pyydän teitä. Viimeisen kerran”, Alex sanoi lujalla äänellä, vaikka tunsi silmäkulmiensa kostuvan. Miehet nyökkäsivät. Kaksi eteen astunutta sotilasta palasivat riveihinsä, ja yksiköt astuivat eteenpäin katsomaan loivalta, matalalta kukkulalta pellon yli. Enää ei voinut erottaa muuta kuin hämärässä liikkuvia varjoja, tai liikettä metsän suojassa. Alex nielaisi palan kurkustaan, ja huusi vielä kerran joukkonsa liikkeelle. Tällä kertaa sata miestä hänen takanaan yhtyivät huutoon, ja mahtava karjaisu kaikui viimeisen kerran sillä pellolla pitkään aikaan. Aurinko oli laskenut jo, ja se antoi armeliaan pimeyden peittää verilöylyn, jonka miehet kävivät päästäkseen pois entisestä elämästään. Se oli kuin pyyhkisi veren pois käsistään, vaikkakin vain omissa mielissään. Muille he olivat aina tappajia, mutta siitä eteenpäin jokainen eloon jäänyt tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan.
Nuori mies joka oli astunut eteenpäin puhumaan, heräsi taistelun jälkeen pimeyteen. Hän tunsi lämpimän nesteen valuvan ohimoaan pitkin hänen suuhunsa, ja raudan maku sai hänet yskimään raskasta, syvältä tulevaa yskää. Hän nousi sammalmättäältä istumaan, ja huomasi katsovansa ojennettua kättä kohti. Hän tarttui siihen ja kuuli äänen vierestään.
-“Adolf Schwartzhelm. Kukas sinä?”
Kurt Burnhardt huokasi syvään ja sulki silmänsä. Ei enää ikinä tätä.
Unnamed number one
-“Hyökkäykseen!” kajahti pimenevässä illassa. Hämärä laskeutui hitaasti mutta vääjäämättömästi varjojen pidetessä ja sekoittuessa lopulta pimeyteen joka verhosi pikkuhiljaa metsän, sen laidan, korkean ruohon ja heinää kasvavan pellon. Karjaisu kuului taas, pienellä tauolla edellisestä. Mitään ei tapahtunut. Tuuli henkäili taas laiskasti, mutta sen tarttuminen korkeaan heinään sai korret suhisemaan ahdistavasti. Se ääni oli aivan tavallinen jokaisen paikallaolijan korviin, tai olisi ollut, jos se olisi kuulunut millä tahansa muulla hetkellä. Vain hento punainen kajastus näkyi taivaanrannassa, vasemmalla puolella liplattavan ja hiljaa suhisevan järven takana. Se värjäsi maisemaa punaiseksi vielä hetken, ja valaisi joukkoja molemmin puolin peltoa. Komentajakapteeni Alex katseli ympärilleen hermostuneena, hipelöiden miekkansa kahvaa.
Alex vetäisi vielä kerran syvään henkeä ja karjaisi keuhkonsa tyhjäksi.
-“Hyökkäykseen!” Mitään ei tapahtunut. Karjaisu kaikui hetken aikaa ilmassa, poukkoillen ilmassa ennekuin metsä imaisi äänen sisäänsä. Alex käännähti raivoissaan katsomaan joukkojaan. Hiki kimalteli hänen otsallaan, kostuttaen pikimustan silmälapun hänen oikean silmänsä päällä, ja sylki roiskui tämän raivotessa.
-“Kapiset rakit! Miksette tee mitään!?” Sata miestä hänen edessään katselivat toisiansa vaivautuneina. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, jokainen oli liian väsynyt päästämään hiljaista muminaa kovempaa ääntä. Viimein yhden, kahden kymmenen miehen suuruisen yksikön eturivistä astui askeleen eteenpäin pitkä mies, kantaen kädessään pitkää miekkaa. Hän heilautti kättään raskaasti ja viskasi miekkansa metrin eteenpäin maahan. Se kilahti osuessaan kiveen, mutta sekin ääni peittyi tuulen suhahteluun ja tömähdykseen muun miekan laskeutuessa ruohikkoon. Alex tuijotti silmällään ohimot raivosta sykkien väsynyttä miestä.
-“Komentaja, me emme jaksa. Tämä on jo liikaa. Te ette voi odottaa meiltä enempää. Me tahdoimme vain kotiin, emme mitään muuta”, mies sanoi hiljaa. Mutta vaikka ääni oli hiljainen, se kantoi selvästi, sana sanalta jokaisen rivissä seisovan korviin, myös komentajakapteeni Alexin.
-“Mitä helvettiä!? Ette kai te nyt, juuri tällä hetkellä, sano, ettette aio kävellä tuota mäkeä alas ja teurastaa tuota miesjoukkoa tuolla?” Alex huusi joukolleen, antaen katseensa kiertää ympäri joukkoaan. Miehet katselivat joko jalkojaan tai vaihtelivat epämääräisesti katseita. Myös eteenpäin astunut mies oli hiljaa. Kyllähän he tiesivät että heidän täytyisi totella, mitä muutakaan vaihtoehtoa heillä olisi? He olivat sopineet jättävänsä tämän elämän taakseen heti, kun he pääsisivät Averheimiin. Alexille ei oltu puhuttu asiasta, miksi olisikaan? Mitä heidän komentajansa sanoisi? Nämä risteilivät nyt joukkojen ajatuksissa.
-“Voisimmehan me mennä”, kuului ääni lopulta rivistöstä. Päät kääntyivät hiljeten katsomaan äänen suuntaan, ja Alex katseli suu hieman raollaan yksikköä, jonka riveissä näkyi hieman liikettä, kun suuremmat miehen antoivat hieman tietä nuoremmalle. Nuori mies astui esiin rivistöstään, ja kääntyi katsomaan tovereitaan.
-“Mitä me menettäisimme? Me jätämme tämän kuitenkin taaksemme, ja vain tuo joukko on enää Averheimin ja meidän välillämme. Me lupasimme toisillemme pääsevämme Averheimiin asti, joten, minä ainakin sanon, että meidän täytyy ainakin yrittää. Jos jätämme tämän tähän, lupauksemme ei pidä”, nuorempi mies lopetti, ja hän sai hyväksyvää muminaa vastaukseksi. Muut vilkuilivat toisiaan, eivätkä keksineet mitään parempaakaan. Alex katsoi hetken eteensä, ja mietti mitä oli äsken kuullut.
-“Aiotte mitä?” Alexin ääni oli hiljainen ja kysyvä. Hän ei halunnut tietää, oliko kuullut oikein, mutta hänen oli pakko.
-“Aiomme lähteä pois, jättää tämän työn kunhan pääsemme Averheimiin. Tehän lupasitte meille, komentaja. Meidän ei ole pakko jatkaa tätä”, aiempi mies sanoi väsyneesti. Hän vain totesi sen. Alex tiesi sen, kaikki tiesivät sen, eikä kukaan tahtonut tai viitsinyt enää lisätä siihen mitään. Alex oli myös väsynyt, eikä hän jaksanut enää pistää vastaan, saati miettiä mitä vastata. Hänkin muisti hyvin lupauksensa, eikä hän voinut olettaa että hänen miehensä seuraisivat häntä aina. Alex painoi päänsä, ja laski miekkansa terän maata kohti. Tottahan se oli.
-“Tulkaa viimeisen kerran kanssani, ja lupaan päästää teidät pois. Tämä ei ole enää käsky, pyydän teitä. Viimeisen kerran”, Alex sanoi lujalla äänellä, vaikka tunsi silmäkulmiensa kostuvan. Miehet nyökkäsivät. Kaksi eteen astunutta sotilasta palasivat riveihinsä, ja yksiköt astuivat eteenpäin katsomaan loivalta, matalalta kukkulalta pellon yli. Enää ei voinut erottaa muuta kuin hämärässä liikkuvia varjoja, tai liikettä metsän suojassa. Alex nielaisi palan kurkustaan, ja huusi vielä kerran joukkonsa liikkeelle. Tällä kertaa sata miestä hänen takanaan yhtyivät huutoon, ja mahtava karjaisu kaikui viimeisen kerran sillä pellolla pitkään aikaan. Aurinko oli laskenut jo, ja se antoi armeliaan pimeyden peittää verilöylyn, jonka miehet kävivät päästäkseen pois entisestä elämästään. Se oli kuin pyyhkisi veren pois käsistään, vaikkakin vain omissa mielissään. Muille he olivat aina tappajia, mutta siitä eteenpäin jokainen eloon jäänyt tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan.
Nuori mies joka oli astunut eteenpäin puhumaan, heräsi taistelun jälkeen pimeyteen. Hän tunsi lämpimän nesteen valuvan ohimoaan pitkin hänen suuhunsa, ja raudan maku sai hänet yskimään raskasta, syvältä tulevaa yskää. Hän nousi sammalmättäältä istumaan, ja huomasi katsovansa ojennettua kättä kohti. Hän tarttui siihen ja kuuli äänen vierestään.
-“Adolf Schwartzhelm. Kukas sinä?”
Kurt Burnhardt huokasi syvään ja sulki silmänsä. Ei enää ikinä tätä.