Lumba
8.9.2004, 13:13:41
Kuoppia
Oli ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäskin. Isoja kuoppia oli maa täynnä, aivan kuin jättimäiset myyrät olisivat villiintyneet. Myyriä vaan ei näkynyt missään. Oli autiota maata silmän kantamattomiin, autiota mutta kiehtovan kuoppaista.
Ei enää ollut taloja, ei puita. Kaikki eläimetkin olivat kadonneet, muutamia hyönteisiä lukuun ottamatta. Satunnainen ohikulkija olisi varmasti kummastellut näkymää ja jatkanut matkaa. Ei vain ollut enää satunnaisia ohikulkijoitakaan. Mutta olettakaamme, että joku ulkopuolinen tarkkailija olisi löytynyt. Mitä hän olisi nähnyt?
Kuoppia tietenkin, mutta jonkin matkan päässä ei olisi ollut niitäkään. Siitä eteenpäin olisi ollut tasaista maata, pelkkää tasaista maata. Siitä hieman eteenpäin hän olisi saattanut löytää epätasaisesti, mutta kylläkin tiiviisti aseteltuja, irvokkaasti törröttäviä ja säälittävän pieniä ristejä. Ristimeri taasen olisi jatkunut loputtomiin, kunnes olisi päästy takaisin alkupisteeseen, takaisin kuopille.
Yhdessä monista kuopista olisi kuitenkin ollut jotain elävää - se myyrä, joka kaivoi kuoppia nimittäin. Tai no, myyrämme oli lopulta kaikkea muuta kuin myyrä, sillä kun ei ollut leveitä lapiomaisia käsiä eikä se ollut läheskään sokea. Myyrämme oli alaston mies, lajinsa viimeinen, joka selkä hiessä kaivoi viimeistä kuoppaa. Sen jälkeen hänen työnsä olisi tehty, eikä hänen tarvitsisi kuin täyttää kaivamansa kuopat. Yksi tosin jäisi täyttämättä, nimittäin kuoppa jonka hän oli kaivanut itselleen.
Ohikulkija olisi kenties kysynyt, mistä oli kyse, mutta hän olisi jäänyt vastausta vaille. Mies ei yksinkertaisesti vain osannut puhua ja vaikka olisi osannutkin, tuskin hän olisi ymmärtänyt miksi häneltä moista tiedusteltiin. Olihan kyseessä sentään elämän tarkoitus, jotain kaikille itsestään selvää.
Kuoppien lähempi tarkastelu mahdollisesti järkyttäisi ohikulkijaa. Jokaisessa kuopassa oli raato, joka muistutti etäisesti ihmisolentoa. Raadot olivat kaikki mädäntyneitä ja ne kuhisivat toukkia. Asiaa ei voitu auttaa, koska kuolleita ei ollut mahdollista suojata millään. Sillä ei enää ollut mitään. Ei puita, joista rakentaa arkkuja, ei kangasta johon kääriä vainajat. Oli vain hiekkaa, yksinäinen mies ja legioona toukkia ruumiiden kimpussa.
Mies istahti kuoppaansa suojaan auringolta. Hän söi toukkia, jotka olivat selviytyneet syömällä ihmisruumiita tietäen, että ennen pitkää hänen syömiensä toukkien lajitoverit söisivät hänen ruumistaan. Ja syötyään senkin, ne alkaisivat syödä toisiaan. Kiertokulku oli tulossa päätökseen.
*
Joskus maailma oli ollut täynnä elämää. Mutta tasapainon vuoksi täytyi olla myös kuolemaa. Ja kun vuosien mittaan ihmiselämiä kului loppuun kymmeniä, satoja, tuhansia, miljoonia, miljardeja - loputtomia määriä - tarvittiin tilaa haudoille. Aluksi hautausmaiden tieltä purettiin asumattomia rakennuksia, mutta kuolleiden virta oli loputon. Lopulta asuinalueita alettiin purkaa ja metsiä hakata. Tämä taasen johti siihen, että lajeja alkoi tuhoutua yhä nopeammin. Kaikki mahdollinen käytettiin hautaristien tekemiseen. Pian ihmiset päättivät luopua asumuksista täysin, sillä materiaali alkoi loppua.
Jälkeläiset huolehtivat vanhempiensa ja sukulaistensa hautaamisesta sekä soveliaasta muistomerkistä. Koska kukaan ei halunnut kuolemansa jälkeen jäädä niitä ilman, ihmiset myös jatkoivat lisääntymistään. Ja näin kehä jatkui. Jossain vaiheessa olisi jonkun ollut asiaankuuluvaa huomauttaa, että maapallon tila on kuin onkin rajallinen.
*
Tauon päätyttyä mies jatkoi työtään hiljaa, hätäilemättä. Hän työnsi käsillään hiekkaa kuoppien päälle, vähän kerrallaan. Apuvälineitä hänellä ei ollut, viimeinenkin lapio oli uhrattu, koska siitä oli aikanaan tehty kolme hautaristiä. Se oli paljon se.
Päivät mies lepäili kuopassaan, öisin hän kaivoi. Ajan kuluessa tekeminen alkoi loppua, eikä hän tiennyt, ollako pettynyt vai helpottunut. Hän toivoi, ettei olisi joutunut olemaan viimeinen. Oli vain niin kovin surullista, että juuri hänen kuoppansa jäisi täyttämättä. Hänen, joka oli koko lyhyehkön elämänsä viettänyt haudaten muita, sukua tai ei.
Viimeisinä aikoina yhteisö oli ollut hyvin tiivis. Ravinnon niukkuus piti populaation pienenä ja heti kun he vain kykenivät, he alkoivat kaivaa kuoppia. Ei ollut aikaa puhua, ei ollut aikaa ajatella, sillä oli kaivettava. Ja yksi kerrallaan populaatio pieneni. Kunnes jäljellä oli viimeinen epäonninen.
Hän asettui makaamaan kuoppaansa ja sulki silmänsä. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Ei ollut paperia, jolle kirjoittaa loppuaforismia, eikä edes kykyä sitä hiekkaan käsin raapustaa. Ei ollut häikäisevää loppuhuipennusta, ei dramatiikkaa. Oli vain loppu.
Jälkimaininta: Vähän on nopeasti hutaistu, keskeneräinenkin. Yökirjoitus on näköjään miulle ainoa tapa saada mitään lausetta pidempää aikaan, mutta laatu onkin sitten jokseenkin pohjatasoa.
Oli ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäskin. Isoja kuoppia oli maa täynnä, aivan kuin jättimäiset myyrät olisivat villiintyneet. Myyriä vaan ei näkynyt missään. Oli autiota maata silmän kantamattomiin, autiota mutta kiehtovan kuoppaista.
Ei enää ollut taloja, ei puita. Kaikki eläimetkin olivat kadonneet, muutamia hyönteisiä lukuun ottamatta. Satunnainen ohikulkija olisi varmasti kummastellut näkymää ja jatkanut matkaa. Ei vain ollut enää satunnaisia ohikulkijoitakaan. Mutta olettakaamme, että joku ulkopuolinen tarkkailija olisi löytynyt. Mitä hän olisi nähnyt?
Kuoppia tietenkin, mutta jonkin matkan päässä ei olisi ollut niitäkään. Siitä eteenpäin olisi ollut tasaista maata, pelkkää tasaista maata. Siitä hieman eteenpäin hän olisi saattanut löytää epätasaisesti, mutta kylläkin tiiviisti aseteltuja, irvokkaasti törröttäviä ja säälittävän pieniä ristejä. Ristimeri taasen olisi jatkunut loputtomiin, kunnes olisi päästy takaisin alkupisteeseen, takaisin kuopille.
Yhdessä monista kuopista olisi kuitenkin ollut jotain elävää - se myyrä, joka kaivoi kuoppia nimittäin. Tai no, myyrämme oli lopulta kaikkea muuta kuin myyrä, sillä kun ei ollut leveitä lapiomaisia käsiä eikä se ollut läheskään sokea. Myyrämme oli alaston mies, lajinsa viimeinen, joka selkä hiessä kaivoi viimeistä kuoppaa. Sen jälkeen hänen työnsä olisi tehty, eikä hänen tarvitsisi kuin täyttää kaivamansa kuopat. Yksi tosin jäisi täyttämättä, nimittäin kuoppa jonka hän oli kaivanut itselleen.
Ohikulkija olisi kenties kysynyt, mistä oli kyse, mutta hän olisi jäänyt vastausta vaille. Mies ei yksinkertaisesti vain osannut puhua ja vaikka olisi osannutkin, tuskin hän olisi ymmärtänyt miksi häneltä moista tiedusteltiin. Olihan kyseessä sentään elämän tarkoitus, jotain kaikille itsestään selvää.
Kuoppien lähempi tarkastelu mahdollisesti järkyttäisi ohikulkijaa. Jokaisessa kuopassa oli raato, joka muistutti etäisesti ihmisolentoa. Raadot olivat kaikki mädäntyneitä ja ne kuhisivat toukkia. Asiaa ei voitu auttaa, koska kuolleita ei ollut mahdollista suojata millään. Sillä ei enää ollut mitään. Ei puita, joista rakentaa arkkuja, ei kangasta johon kääriä vainajat. Oli vain hiekkaa, yksinäinen mies ja legioona toukkia ruumiiden kimpussa.
Mies istahti kuoppaansa suojaan auringolta. Hän söi toukkia, jotka olivat selviytyneet syömällä ihmisruumiita tietäen, että ennen pitkää hänen syömiensä toukkien lajitoverit söisivät hänen ruumistaan. Ja syötyään senkin, ne alkaisivat syödä toisiaan. Kiertokulku oli tulossa päätökseen.
*
Joskus maailma oli ollut täynnä elämää. Mutta tasapainon vuoksi täytyi olla myös kuolemaa. Ja kun vuosien mittaan ihmiselämiä kului loppuun kymmeniä, satoja, tuhansia, miljoonia, miljardeja - loputtomia määriä - tarvittiin tilaa haudoille. Aluksi hautausmaiden tieltä purettiin asumattomia rakennuksia, mutta kuolleiden virta oli loputon. Lopulta asuinalueita alettiin purkaa ja metsiä hakata. Tämä taasen johti siihen, että lajeja alkoi tuhoutua yhä nopeammin. Kaikki mahdollinen käytettiin hautaristien tekemiseen. Pian ihmiset päättivät luopua asumuksista täysin, sillä materiaali alkoi loppua.
Jälkeläiset huolehtivat vanhempiensa ja sukulaistensa hautaamisesta sekä soveliaasta muistomerkistä. Koska kukaan ei halunnut kuolemansa jälkeen jäädä niitä ilman, ihmiset myös jatkoivat lisääntymistään. Ja näin kehä jatkui. Jossain vaiheessa olisi jonkun ollut asiaankuuluvaa huomauttaa, että maapallon tila on kuin onkin rajallinen.
*
Tauon päätyttyä mies jatkoi työtään hiljaa, hätäilemättä. Hän työnsi käsillään hiekkaa kuoppien päälle, vähän kerrallaan. Apuvälineitä hänellä ei ollut, viimeinenkin lapio oli uhrattu, koska siitä oli aikanaan tehty kolme hautaristiä. Se oli paljon se.
Päivät mies lepäili kuopassaan, öisin hän kaivoi. Ajan kuluessa tekeminen alkoi loppua, eikä hän tiennyt, ollako pettynyt vai helpottunut. Hän toivoi, ettei olisi joutunut olemaan viimeinen. Oli vain niin kovin surullista, että juuri hänen kuoppansa jäisi täyttämättä. Hänen, joka oli koko lyhyehkön elämänsä viettänyt haudaten muita, sukua tai ei.
Viimeisinä aikoina yhteisö oli ollut hyvin tiivis. Ravinnon niukkuus piti populaation pienenä ja heti kun he vain kykenivät, he alkoivat kaivaa kuoppia. Ei ollut aikaa puhua, ei ollut aikaa ajatella, sillä oli kaivettava. Ja yksi kerrallaan populaatio pieneni. Kunnes jäljellä oli viimeinen epäonninen.
Hän asettui makaamaan kuoppaansa ja sulki silmänsä. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Ei ollut paperia, jolle kirjoittaa loppuaforismia, eikä edes kykyä sitä hiekkaan käsin raapustaa. Ei ollut häikäisevää loppuhuipennusta, ei dramatiikkaa. Oli vain loppu.
Jälkimaininta: Vähän on nopeasti hutaistu, keskeneräinenkin. Yökirjoitus on näköjään miulle ainoa tapa saada mitään lausetta pidempää aikaan, mutta laatu onkin sitten jokseenkin pohjatasoa.