Velvety
9.10.2004, 16:03:14
Tässä Muistojen jatko-osaa odotellessa voitte lukea tällaisen novellin tapaisen pienen tarinan, joka on alkuperältään kauhutarina jonka kirjoitin koulussa viime vuonna. :) Njoo, hahmot ovat minun omiani ja tarinassa on hieman vivahteita Final Fantasy VIII:sta.
-------------------------
Kirottu niitty
"Oletko koskaan kuullut siitä niitystä? Siitä jonne ne kaksi tyttöä katosi vuosi sitten?" Irma kysyi serkultaan Bellalta innoissaan.
"Totta kai olen kuullut, älä ole hölmö, Irma. Minähän kuulin siitä ensimmäisten joukossa... Arvaan, sinä tahdot mennä katsomaan sitä." Bella sanoi Irmalle, jonka innostus oli vähän haihtunut.
"Totta kai tahdon! Oletko hullu? Minä tahdon elää, toisinkuin sinä joka luet kirjoja kotonasi kaiket päivät. Tule mukaani, etkö?"
"Hyvä on, jos se on sinulle noin tärkeää, Irma."
"Voi kyllä se on minulle hyvin tärkeää." Irma huudahti ilosta ja Bella muljautti silmiään kohti kattoa.
Illalla Bellan luona, Irma ja Bella suunnittelivat matkaa unohdetulle niitylle, josta he melkein ainoina ihmisinä tiesivät.
Aamulla Bella heräsi ja hän katsoi ikkunasta ulos.
Bella ja Irma eivät pääsisi vielä tänään lähtemään niitylle, koska yön aikana oli alkanut satamaan vettä. Bella huomasi sitten kauhukseen, että Irma ei ollut enää huoneessa, mitä tälle oli tapahtunut??
"Ei!" kuului karmea huuto alakerrasta. Bella tunnisti äänen. Se oli hänen äitinsä. Bella juoksi yöpaita päällä portaat alas ja liukastui portaissa.
"Voi, että minä vihaan tuota porrasta. Liukastun aina siihen." hän kähisi lattialla portaiden alapäässä.
"Irma! Mikä sinun on? Mikset liiku??"
Irma? Mitä Irmalle oli sattunut? Minä luulin, että äidille oli sattunut jotain., Bella ajatteli.
Bella nousi lattialta ja juoksi suoraan keittiöön, missä Irma makasi lattialla ja veitsi rinnasta tököttäen.
"Mitä hänelle on tapahtunut?" Bella kysyi äidiltään.
"No, hän käveli viime yönä keittiöön ja minä seurasin häntä ja kun tulin tänne hän oli työntänyt veitsen suoraan rinnasta läpi." Bellan äiti mutisi kauhuissaan.
Miten sellainen voi tapahtua nyt? Bella oli aivan kauhuissaan, mitä hän nyt tekisi??
Kun sitten ambulanssi oli käynyt ja vienyt Irman ruumiin pois, Bella alkoi parin päivän päästä nähdä näkyjä ja kuulemaan outoja kuiskauksia ympäri taloa.
Kuiskaukset olivat hyvin kammottavia...
"Odotamme sinua, astu siis kirotulle niitylle ja kohtaa kasvotusten kohtalosi..."
"Minä en kestä enää kauaa tätä!! Minä taidan lähteä sinne niitylle huomenna..." Bella uhkasi itsekseen.
"Ei, Bella. En usko, että tahdot mennä sinne. Se paikka on karmea ja sen ilmasto on myrkyllinen, sinne ei kannata mennä." Sanoi Bellan äiti sitten eräänä iltana kun Bella oli kertonut äidilleen mitä aikoi tehdä.
"Miksen?? Minä menen sinne, vaikka se olisi kuinka myrkyllinen!" Bella huusi äidilleen, joka katsoi sitten Bellaa ihmeissään.
"Olet juuri niin kuin ne kaksi, jotka menivät silloin vuosi sitten sinne ja huonolla tuurillaan katosivat sinne iäksi."
Bella katsoi äitiään peloissaan kun yhtäkkiä hänen äitinsä oli alkanut puhua tapahtumista, jotka olivat tapahtuneet vuosi sitten.
"Tunsitko sinä heidät?" Bella sanoi äidilleen.
"Totta kai tunsin. Minä olin myös siellä. Mutta juoksin karkuun minkä jaloista pääsin ja pääsin pois, mutta Ellen ja Marie jäivät sinne, koska minä en ensin halunnut heidän edes selviävän elossa sieltä."
Bella katsoi äitiään hetken ja sitten lähti perääntymään tämän luota.
"Olet murhaaja, äiti. Murhasit kaksi viatonta tyttöä, mitä he ovat tehneet sinulle?" Bella kysyi äidiltään, jonka kasvoille oli levinnyt mielipuolinen hymy.
"Voi, Bella. Minä en voi kertoa kaikkia yksityiskohtia siitä, mitä tapahtui jo kauan ennen heidän syntymistään."
"Jo kauan ennen heidän syntymistään?" Bella kysyi äidiltään, joka oli alkanut tärisemään hillittömästi kuin olisi saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen.
"Bella, sinä et ymmärtäisi sitä, mitä silloin tapahtui." Bellan äiti sanoi ja hymyili vähäsen, silloin Bella tajusi äidin olevan hullu. Bella siirtyi kauemmas äidistään, varuillaan.
"Katsos, kun heidän kummankin perheet ovat aina olleet sellaisia... erikoisia. Ja, heidän vanhempansa tappoivat minun vanhempani, kun olin nuori tyttö.." Äidin silmissä loisti sula hulluus ja sitten tämä nousi tuolistaan seisomaan ja lähti kävelemään kohti Bellaa, joka perääntyi sitä mukaa, kun äiti tuli lähemmäs.
"Mitä sinä pelkäät, tyttö? Pelkäätkö sinä omaa äitiäsi tosiaan noin paljon? Pelko ei ratkaise mitään, ainoastaan kohtalo..." Äidin silmät olivat täynnä hulluutta ja Bella tunsi olevansa vaarassa.
"Mikä kohtalo? Mistä sinä puhut?" Bella sanoi äidilleen uhittelevasti.
"Sinun kohtalostasi. Sinä et ole minun tyttäreni, vaan tuon Irman sisko. Oletteko koskaan miettineet miksi olette samannäköisiä?"
"Olenko minä Irman sisko? Miksi sinä sitten kasvatit minut?" Bella katsoi naiseen, joka vain nauroi kylmää naurua.
"Kyllä olet. Te kaksi kuulutte samaan sukuun Ellenin ja Marien kanssa. Siksi teidän täytyy kaikkien mennä Kirotulle niitylle ja kadota sinne. "
"Miksi meidän täytyy kadota sinne?"
"Jotta teidän voimanne käytetään johonkin paljon hyödyllisempään; ravitsemaan minua!" Sen sanottuaan Bellan äiti hyökkäsi veitsi kädessä hänen kimppuunsa ja silloin Bella tajusi, että tuo sama veitsi oli ollut muutama tunti sitten Irman rinnasta törröttämässä.
"Sinä tapoit Irman!" Bella huudahti ja oli yhtäkkiä äitinsä ulottumattomissa. Bella juoksi kohti ulko-ovea ja aukaisi sen ja juoksi ulos. Mutta, sitten jokin voima salamyhkäisesti veti häntä puoleensa kaupungin ulkopuolelta ja hän lähti kuin lumoutuneena siihen suuntaan. Hän käveli kuin transsissa kohti kaupungin portteja ja kun hän oli niiden luona, hän oli kohottamassa kättään eteensä, kun joku kaapuun verhoutunut nainen tuli hänen taakseen kähisten jotain tuntematonta kieltä. Bella alkoi vastustaa voimaa, mutta se sai lopulta hänestä vallan ja hän kohotti kätensä eteensä ja kuinka ollakaan, hänen eteensä tuli aukko, jonka toisella puolen oli kaunis niitty, jossa juoksenteli kaikenlaisia eläimiä, Bella astui niitylle ja nainen tuli hänen perässään. Sitten kaikki pimeni, eikä Bella nähnyt mitään.
Bella aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut varma missä oli, mutta ajatteli sen olevan se kuuluisa Kirottu niitty, josta kaikki olivat puhuneet viimeisen vuoden aikana niin paljon. niitty oli uskomattoman kaunis. siellä oli paljon kauniita kukkia, perhosia, kauriita ja kaikista eniten Bellaa hämmästytti se, että siellä oli myös ihmisiä. Siellä oli kolme tyttöä ja se huppupäinen nainen, joka räyhäsi noille tytöille. Bella nousi seisomaan ja käveli heidän luokseen.
"Kuka hän on?" Yksi tytöistä kysyi
"Teidän kadonnut sukulaisenne, teidän pitää opettaa hänelle paikan tavat, jotta hän osaa käyttäytyä kunnolla täällä." Silloin Bella tunnisti tytöt sekä sen huppupäisen naisen. Bella kauhistui siinä samassa ja katsoi kaikkia neljää hyvin tarkkaan.
"Mitä sinä tuijotat?" Irma sanoi
"Minä lähden takaisin kotiin, piste." Bella sanoi uhkaavasti.
"Ja et kyllä muuten lähde. Jos lähdet, kuolet. Kuolet heti tuon portin ulkopuolella."
"Kuules, Marie. Meidän täytyy ottaa hänen voimansa pois... Hän on sitten heikko.. Sinä, Barbarie voi lähteä pois. Emme enää tarvitse sinua." Ellen sanoi Marielle.
"Hyvä idea, Ellen. Barbarie, häivy nyt." Marie sanoi.
"Luuletteko tosiaan olevanne edelleen parempia kuin minä?! Te olette vain tuollaisia typeriä itserakkaita kakaroita! Kaikki!!" Barbarie heilutteli käsiään ja Bella huomasi niistä lentelevän kipinöitä joka paikkaan. Bella siirtyi kauemmas tästä. Sitten yhtäkkiä Bella myös tajusi Barbarien sanat : "Pelko ei ratkaise mitään, ainoastaan kohtalo...". Hän alkoi ajatella ankarasti ja sitten hän ymmärsi kaiken.
"Hän kerää ne." Bella vain sanoi.
"Mitä?" Irma sanoi.
"Te ette koskaan ole saaneet tietää minne voimanne katoavat? Barbarie ottaa ne. Hän imee ne itseensä, jotta te ette koskaan saisi tilaisuutta elää rauhassa." Bella selitti heille kiireisesti samalla, kun Barbarie alkoi näyttää raivoavalta pedolta, hän oli vetäissyt hupun päästään ja katsoi Bellaan aivan raivoissaan.
"Sinä tosiaan olet aivan liian viisas. kuten kaikki opettajat sanoivat. Mutta sinä et osaa mitään sen jälkeen, kun olen imenyt voimasi itseeni. Sitten elän monta sataa vuotta..." Barbarie sanoi
"Onko tämä tosiaan totta?" Ellen kysyi Bellalta, kasvoillan raivoisa ilme.
"Irma tiesi sen. Kauan sitten, ennen teidän kaikkien syntymää, kun minä synnyin, oli aviopari, joka oli liitetty kahdesta suvusta. Teidän suvustanne ja yhdestä toisesta suvusta, joka sitten myöhemmin tuhoutui, kun teidän sukunne naiset löysivät itsestään taikavoimia. He tappoivat jokaisen, joka kuului isäni sukuun. Lopulta he tappoivat myös äitini ja ottivat minut huostaansa, kasvattivat minut... noitana." Barbarie nauroi mielettömästi ja kohotti kätensä ilmaan ja Bella alkoi tuntea jonkin lähtevän kehostaan.
"Minä en pelkää mitään...!" Bella huusi ja samassa hän tunsi olevansa täynnä jotakin voimaa, joka oli niin mahtava, että se säkenöi hänen kehostaan...
Irma, Ellen ja Marie katsoivat häneen ihmeissään ja sitten Barbarieen, jonka kasvot olivat kalvenneet yhtäkkiä täysin.
"En usko tätä!! Ei hän voi olla se, joka on voimakkaampi kuin minä!" Barbariel sinkosi tulipallon kohti Bellaa, joka väisti sen.
"Ellen, minusta tuntuu, että minun voimani palautuvat.." Marie sanoi.
"Niin minunkin. Pitäisikö meidän auttaa häntä? " Ellen sanoi.
"Pitäisi. Olen koko elämäni halunnut tuhota tuon hullun naisen ja nyt minulla on siihen tilaisuus." Irma sanoi.
Irma, Ellen ja Marie tulivat Bellan rinnalle ja Barbariel katsoi heitä neljää nyt jo selvästi kauhuissaan.
"Sinä pelkäät. Mitä sinä pelkäät? Pelkäätkö sinä meitä?" Bella sanoi maireasti. Hän katsoi Barbarien, naisen, joka oli esittänyt rakastavaa äitiä koko hänen 16 vuoden elämänsä ajan, kasvoja kylmästi. Hän halusi tuhota tuon huijarin.
"Minä? Pelkäsin tuollaisia tytönhupakoita? Teistä ei ole mitään vastusta minulle!" Barbarie huudahti, mutta hän alkoi täristä ja heilua hillittömästi. Bella ja muut katsoivat vain, kun huijari alkoi pikku hiljaa savuta.
"Hän pelkää liikaa, joten se koituu hänen kohtalokseen. Jos noita pelkää liikaa, hänelle käy näin. Barbarie pelkää tällä hetkellä meitä niin paljon, että hän ei enää palaa koskaan entiselleen. Eihän sinua haittaa, jos ns. äitisi kuolee?" Irma sanoi
"Ei minua haittaa, jos tuo kuolee..." Bella sanoi
"Jos hän kuolee, miten meille käy?" Ellen kysyi yhtäkkiä hiljaa. Bella katsoi häneen ja Irma karautti kurkkuaan.
"Niitty katoaa ja meidän pitäisi päästä jonnekin turvaan, joten älkää pelätkö. Mutta, me emme mene kaupunkiin vaan kokonaan jonnekin muualle, johonkin toiseen maailmaan ehkäpä?" Irma sanoi
"Minä kiroan teidät vielä joku päivä, petturit!!" Barbarie huudahti yhtäkkiä ja sitten oli valtava valoräjähdys, kun nainen räjähti. Bella ja muut katsoivat toisiinsa, kun aivan yhtäkkiä tuli hiljaista. Bella katsoi ympärilleen Irman, Marien ja Ellenin katsoessa toisiaan ihmetellen.
"En uskonut ensin pystyväni tähän, mutta kun sinä sitten kerroit totuuden hänestä, silmäni avautuivat. Olemme koko viime vuoden auttaneet häntä tappamaan ihmisiä, emmekä ymmärtäneet mikä hänen päämääränsä oikeastaan oli." Marie sanoi hiljaa.
"Jotain tapahtuu... Niitty, se katoaa!" Irma huudahti yhtäkkiä ja osoitti niityn kaukaisimpaan kolkkaan, jossa Springfield oli. Kaupunki oli alkanut tulla näkyviin sinne ja Bella ja muut olivat siis satimessa niityllä, joka oli juuri vapautunut kirouksestaan... Sitten, aivan yhtäkkiä heidän ympärillään välähti valo ja he, kaikki neljä, katosivat tuon niityn mukana jonnekin kauas, kauas kotoaan.
----------------
Tällekin on olemassa jatko-osa. Jatko-osa on melkein valmis, mutta odotan, että jaksaisitte kommentoida tätä ensin. :D Luin tarinan noin puolen kymmentä kertaa läpi ja korjasin huomaamani typot, mutta jos te huomaatte typojä, olkaa hyvät ja quottakaa ne ja mie korjaan ne. :)
-------------------------
Kirottu niitty
"Oletko koskaan kuullut siitä niitystä? Siitä jonne ne kaksi tyttöä katosi vuosi sitten?" Irma kysyi serkultaan Bellalta innoissaan.
"Totta kai olen kuullut, älä ole hölmö, Irma. Minähän kuulin siitä ensimmäisten joukossa... Arvaan, sinä tahdot mennä katsomaan sitä." Bella sanoi Irmalle, jonka innostus oli vähän haihtunut.
"Totta kai tahdon! Oletko hullu? Minä tahdon elää, toisinkuin sinä joka luet kirjoja kotonasi kaiket päivät. Tule mukaani, etkö?"
"Hyvä on, jos se on sinulle noin tärkeää, Irma."
"Voi kyllä se on minulle hyvin tärkeää." Irma huudahti ilosta ja Bella muljautti silmiään kohti kattoa.
Illalla Bellan luona, Irma ja Bella suunnittelivat matkaa unohdetulle niitylle, josta he melkein ainoina ihmisinä tiesivät.
Aamulla Bella heräsi ja hän katsoi ikkunasta ulos.
Bella ja Irma eivät pääsisi vielä tänään lähtemään niitylle, koska yön aikana oli alkanut satamaan vettä. Bella huomasi sitten kauhukseen, että Irma ei ollut enää huoneessa, mitä tälle oli tapahtunut??
"Ei!" kuului karmea huuto alakerrasta. Bella tunnisti äänen. Se oli hänen äitinsä. Bella juoksi yöpaita päällä portaat alas ja liukastui portaissa.
"Voi, että minä vihaan tuota porrasta. Liukastun aina siihen." hän kähisi lattialla portaiden alapäässä.
"Irma! Mikä sinun on? Mikset liiku??"
Irma? Mitä Irmalle oli sattunut? Minä luulin, että äidille oli sattunut jotain., Bella ajatteli.
Bella nousi lattialta ja juoksi suoraan keittiöön, missä Irma makasi lattialla ja veitsi rinnasta tököttäen.
"Mitä hänelle on tapahtunut?" Bella kysyi äidiltään.
"No, hän käveli viime yönä keittiöön ja minä seurasin häntä ja kun tulin tänne hän oli työntänyt veitsen suoraan rinnasta läpi." Bellan äiti mutisi kauhuissaan.
Miten sellainen voi tapahtua nyt? Bella oli aivan kauhuissaan, mitä hän nyt tekisi??
Kun sitten ambulanssi oli käynyt ja vienyt Irman ruumiin pois, Bella alkoi parin päivän päästä nähdä näkyjä ja kuulemaan outoja kuiskauksia ympäri taloa.
Kuiskaukset olivat hyvin kammottavia...
"Odotamme sinua, astu siis kirotulle niitylle ja kohtaa kasvotusten kohtalosi..."
"Minä en kestä enää kauaa tätä!! Minä taidan lähteä sinne niitylle huomenna..." Bella uhkasi itsekseen.
"Ei, Bella. En usko, että tahdot mennä sinne. Se paikka on karmea ja sen ilmasto on myrkyllinen, sinne ei kannata mennä." Sanoi Bellan äiti sitten eräänä iltana kun Bella oli kertonut äidilleen mitä aikoi tehdä.
"Miksen?? Minä menen sinne, vaikka se olisi kuinka myrkyllinen!" Bella huusi äidilleen, joka katsoi sitten Bellaa ihmeissään.
"Olet juuri niin kuin ne kaksi, jotka menivät silloin vuosi sitten sinne ja huonolla tuurillaan katosivat sinne iäksi."
Bella katsoi äitiään peloissaan kun yhtäkkiä hänen äitinsä oli alkanut puhua tapahtumista, jotka olivat tapahtuneet vuosi sitten.
"Tunsitko sinä heidät?" Bella sanoi äidilleen.
"Totta kai tunsin. Minä olin myös siellä. Mutta juoksin karkuun minkä jaloista pääsin ja pääsin pois, mutta Ellen ja Marie jäivät sinne, koska minä en ensin halunnut heidän edes selviävän elossa sieltä."
Bella katsoi äitiään hetken ja sitten lähti perääntymään tämän luota.
"Olet murhaaja, äiti. Murhasit kaksi viatonta tyttöä, mitä he ovat tehneet sinulle?" Bella kysyi äidiltään, jonka kasvoille oli levinnyt mielipuolinen hymy.
"Voi, Bella. Minä en voi kertoa kaikkia yksityiskohtia siitä, mitä tapahtui jo kauan ennen heidän syntymistään."
"Jo kauan ennen heidän syntymistään?" Bella kysyi äidiltään, joka oli alkanut tärisemään hillittömästi kuin olisi saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen.
"Bella, sinä et ymmärtäisi sitä, mitä silloin tapahtui." Bellan äiti sanoi ja hymyili vähäsen, silloin Bella tajusi äidin olevan hullu. Bella siirtyi kauemmas äidistään, varuillaan.
"Katsos, kun heidän kummankin perheet ovat aina olleet sellaisia... erikoisia. Ja, heidän vanhempansa tappoivat minun vanhempani, kun olin nuori tyttö.." Äidin silmissä loisti sula hulluus ja sitten tämä nousi tuolistaan seisomaan ja lähti kävelemään kohti Bellaa, joka perääntyi sitä mukaa, kun äiti tuli lähemmäs.
"Mitä sinä pelkäät, tyttö? Pelkäätkö sinä omaa äitiäsi tosiaan noin paljon? Pelko ei ratkaise mitään, ainoastaan kohtalo..." Äidin silmät olivat täynnä hulluutta ja Bella tunsi olevansa vaarassa.
"Mikä kohtalo? Mistä sinä puhut?" Bella sanoi äidilleen uhittelevasti.
"Sinun kohtalostasi. Sinä et ole minun tyttäreni, vaan tuon Irman sisko. Oletteko koskaan miettineet miksi olette samannäköisiä?"
"Olenko minä Irman sisko? Miksi sinä sitten kasvatit minut?" Bella katsoi naiseen, joka vain nauroi kylmää naurua.
"Kyllä olet. Te kaksi kuulutte samaan sukuun Ellenin ja Marien kanssa. Siksi teidän täytyy kaikkien mennä Kirotulle niitylle ja kadota sinne. "
"Miksi meidän täytyy kadota sinne?"
"Jotta teidän voimanne käytetään johonkin paljon hyödyllisempään; ravitsemaan minua!" Sen sanottuaan Bellan äiti hyökkäsi veitsi kädessä hänen kimppuunsa ja silloin Bella tajusi, että tuo sama veitsi oli ollut muutama tunti sitten Irman rinnasta törröttämässä.
"Sinä tapoit Irman!" Bella huudahti ja oli yhtäkkiä äitinsä ulottumattomissa. Bella juoksi kohti ulko-ovea ja aukaisi sen ja juoksi ulos. Mutta, sitten jokin voima salamyhkäisesti veti häntä puoleensa kaupungin ulkopuolelta ja hän lähti kuin lumoutuneena siihen suuntaan. Hän käveli kuin transsissa kohti kaupungin portteja ja kun hän oli niiden luona, hän oli kohottamassa kättään eteensä, kun joku kaapuun verhoutunut nainen tuli hänen taakseen kähisten jotain tuntematonta kieltä. Bella alkoi vastustaa voimaa, mutta se sai lopulta hänestä vallan ja hän kohotti kätensä eteensä ja kuinka ollakaan, hänen eteensä tuli aukko, jonka toisella puolen oli kaunis niitty, jossa juoksenteli kaikenlaisia eläimiä, Bella astui niitylle ja nainen tuli hänen perässään. Sitten kaikki pimeni, eikä Bella nähnyt mitään.
Bella aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut varma missä oli, mutta ajatteli sen olevan se kuuluisa Kirottu niitty, josta kaikki olivat puhuneet viimeisen vuoden aikana niin paljon. niitty oli uskomattoman kaunis. siellä oli paljon kauniita kukkia, perhosia, kauriita ja kaikista eniten Bellaa hämmästytti se, että siellä oli myös ihmisiä. Siellä oli kolme tyttöä ja se huppupäinen nainen, joka räyhäsi noille tytöille. Bella nousi seisomaan ja käveli heidän luokseen.
"Kuka hän on?" Yksi tytöistä kysyi
"Teidän kadonnut sukulaisenne, teidän pitää opettaa hänelle paikan tavat, jotta hän osaa käyttäytyä kunnolla täällä." Silloin Bella tunnisti tytöt sekä sen huppupäisen naisen. Bella kauhistui siinä samassa ja katsoi kaikkia neljää hyvin tarkkaan.
"Mitä sinä tuijotat?" Irma sanoi
"Minä lähden takaisin kotiin, piste." Bella sanoi uhkaavasti.
"Ja et kyllä muuten lähde. Jos lähdet, kuolet. Kuolet heti tuon portin ulkopuolella."
"Kuules, Marie. Meidän täytyy ottaa hänen voimansa pois... Hän on sitten heikko.. Sinä, Barbarie voi lähteä pois. Emme enää tarvitse sinua." Ellen sanoi Marielle.
"Hyvä idea, Ellen. Barbarie, häivy nyt." Marie sanoi.
"Luuletteko tosiaan olevanne edelleen parempia kuin minä?! Te olette vain tuollaisia typeriä itserakkaita kakaroita! Kaikki!!" Barbarie heilutteli käsiään ja Bella huomasi niistä lentelevän kipinöitä joka paikkaan. Bella siirtyi kauemmas tästä. Sitten yhtäkkiä Bella myös tajusi Barbarien sanat : "Pelko ei ratkaise mitään, ainoastaan kohtalo...". Hän alkoi ajatella ankarasti ja sitten hän ymmärsi kaiken.
"Hän kerää ne." Bella vain sanoi.
"Mitä?" Irma sanoi.
"Te ette koskaan ole saaneet tietää minne voimanne katoavat? Barbarie ottaa ne. Hän imee ne itseensä, jotta te ette koskaan saisi tilaisuutta elää rauhassa." Bella selitti heille kiireisesti samalla, kun Barbarie alkoi näyttää raivoavalta pedolta, hän oli vetäissyt hupun päästään ja katsoi Bellaan aivan raivoissaan.
"Sinä tosiaan olet aivan liian viisas. kuten kaikki opettajat sanoivat. Mutta sinä et osaa mitään sen jälkeen, kun olen imenyt voimasi itseeni. Sitten elän monta sataa vuotta..." Barbarie sanoi
"Onko tämä tosiaan totta?" Ellen kysyi Bellalta, kasvoillan raivoisa ilme.
"Irma tiesi sen. Kauan sitten, ennen teidän kaikkien syntymää, kun minä synnyin, oli aviopari, joka oli liitetty kahdesta suvusta. Teidän suvustanne ja yhdestä toisesta suvusta, joka sitten myöhemmin tuhoutui, kun teidän sukunne naiset löysivät itsestään taikavoimia. He tappoivat jokaisen, joka kuului isäni sukuun. Lopulta he tappoivat myös äitini ja ottivat minut huostaansa, kasvattivat minut... noitana." Barbarie nauroi mielettömästi ja kohotti kätensä ilmaan ja Bella alkoi tuntea jonkin lähtevän kehostaan.
"Minä en pelkää mitään...!" Bella huusi ja samassa hän tunsi olevansa täynnä jotakin voimaa, joka oli niin mahtava, että se säkenöi hänen kehostaan...
Irma, Ellen ja Marie katsoivat häneen ihmeissään ja sitten Barbarieen, jonka kasvot olivat kalvenneet yhtäkkiä täysin.
"En usko tätä!! Ei hän voi olla se, joka on voimakkaampi kuin minä!" Barbariel sinkosi tulipallon kohti Bellaa, joka väisti sen.
"Ellen, minusta tuntuu, että minun voimani palautuvat.." Marie sanoi.
"Niin minunkin. Pitäisikö meidän auttaa häntä? " Ellen sanoi.
"Pitäisi. Olen koko elämäni halunnut tuhota tuon hullun naisen ja nyt minulla on siihen tilaisuus." Irma sanoi.
Irma, Ellen ja Marie tulivat Bellan rinnalle ja Barbariel katsoi heitä neljää nyt jo selvästi kauhuissaan.
"Sinä pelkäät. Mitä sinä pelkäät? Pelkäätkö sinä meitä?" Bella sanoi maireasti. Hän katsoi Barbarien, naisen, joka oli esittänyt rakastavaa äitiä koko hänen 16 vuoden elämänsä ajan, kasvoja kylmästi. Hän halusi tuhota tuon huijarin.
"Minä? Pelkäsin tuollaisia tytönhupakoita? Teistä ei ole mitään vastusta minulle!" Barbarie huudahti, mutta hän alkoi täristä ja heilua hillittömästi. Bella ja muut katsoivat vain, kun huijari alkoi pikku hiljaa savuta.
"Hän pelkää liikaa, joten se koituu hänen kohtalokseen. Jos noita pelkää liikaa, hänelle käy näin. Barbarie pelkää tällä hetkellä meitä niin paljon, että hän ei enää palaa koskaan entiselleen. Eihän sinua haittaa, jos ns. äitisi kuolee?" Irma sanoi
"Ei minua haittaa, jos tuo kuolee..." Bella sanoi
"Jos hän kuolee, miten meille käy?" Ellen kysyi yhtäkkiä hiljaa. Bella katsoi häneen ja Irma karautti kurkkuaan.
"Niitty katoaa ja meidän pitäisi päästä jonnekin turvaan, joten älkää pelätkö. Mutta, me emme mene kaupunkiin vaan kokonaan jonnekin muualle, johonkin toiseen maailmaan ehkäpä?" Irma sanoi
"Minä kiroan teidät vielä joku päivä, petturit!!" Barbarie huudahti yhtäkkiä ja sitten oli valtava valoräjähdys, kun nainen räjähti. Bella ja muut katsoivat toisiinsa, kun aivan yhtäkkiä tuli hiljaista. Bella katsoi ympärilleen Irman, Marien ja Ellenin katsoessa toisiaan ihmetellen.
"En uskonut ensin pystyväni tähän, mutta kun sinä sitten kerroit totuuden hänestä, silmäni avautuivat. Olemme koko viime vuoden auttaneet häntä tappamaan ihmisiä, emmekä ymmärtäneet mikä hänen päämääränsä oikeastaan oli." Marie sanoi hiljaa.
"Jotain tapahtuu... Niitty, se katoaa!" Irma huudahti yhtäkkiä ja osoitti niityn kaukaisimpaan kolkkaan, jossa Springfield oli. Kaupunki oli alkanut tulla näkyviin sinne ja Bella ja muut olivat siis satimessa niityllä, joka oli juuri vapautunut kirouksestaan... Sitten, aivan yhtäkkiä heidän ympärillään välähti valo ja he, kaikki neljä, katosivat tuon niityn mukana jonnekin kauas, kauas kotoaan.
----------------
Tällekin on olemassa jatko-osa. Jatko-osa on melkein valmis, mutta odotan, että jaksaisitte kommentoida tätä ensin. :D Luin tarinan noin puolen kymmentä kertaa läpi ja korjasin huomaamani typot, mutta jos te huomaatte typojä, olkaa hyvät ja quottakaa ne ja mie korjaan ne. :)