God Breakers (verta ja väkivaltaa potenssiin kaksi)

[Reiksu]

Oletko koskaan nähnyt kuinka jumala anoo sinulta armoa? Oletko koskaan nostanut miekkaa ja käyttänyt sitä vain tappaaksesi? Oletko nähnyt kuinka veri valuu vastustajasi haavoista ja huomaat nauttivasi siitä?
Minä näytän sinulle tämän tien. Ja kun olet nähnyt sen, saat päättää valitsetko saman kuin minä, vai käännytkö viattomien polulle jossa elämä on sitä itseään. Olet siis valmis? Hyvä!

”Sinä tapoit hänet! Sinä tapoit hänet!”, kiljui pieni tyttö yllättävän iloisesti. Veri tahrasi ylvään miehen valkoisen kaavun. Hänen valkoiset hiukset saivat punertavaa väriä kun uhrin veri roiskui miten sattui.
”Lopeta tuo typeryys”, mies sanoi kylmän rauhallisesti tytölle joka oli hetki sitten hyppinyt iloisesti, mutta seisoi nyt paikoillaan huulet tiukasti yhdessä. ”Aina sinä pilaat minun iloni.”, tyttö sanoi murheellisesti.

Miehen vastustaja makasi maassa muutama raaja jossakin muualla kuin niiden pitäisi olla. Uhri oli Atave niminen sodan jumala. Ennen valkokaapuisen miehen käsittelyä Atavella oli ollut hyvin kaunis musta samettipuku, mutta nyt se oli tumman punainen ja riekaleinen. Jumalan kasvot olivat olleet ylväät, omalla tavallaan hyvin murheelliset, mutta nyt niitä koristi hänen oma verensä joka teki kasvoista epäselvät.

”Aika lähteä”, sanoi valkokaapuinen mies yhtäkkiä. Tytön ilme muuttui kauhistuneeksi. ”Ovatko he tulossa?”, hän kysyi hätääntynyt ilme kasvoillaan. Mies ei vastannut vaan asteli tytön viereen ja nosti hänet hartioilleen. Tyttö laittoi pienet kätensä miehen kaulan ympärille ja piti lujasti kiinni. ”Älä katso taaksesi”, mies sanoi. Hänen äänellänsä oli pelottava vaikutus. Se sai jokaisen kuulijan pitämään suunsa kiinni.

Alkoi kuulua kymmeniä askelia kun mies lähti juoksemaan. Valkoisen kaavun helma katosi pimeyteen.

”Voi ei!”, paikalle juossut parannuksen jumala huudahti nähdessään maassa makaavan Ataven.
Jumalan perässä juosseet Muihatot, eräänlaisia jumalien sotilaita, pysähtyivät keskelle valtavaa kuoleman salia. Paikka oli kuolleiden tyyssija, mutta kaikki sielut olivat kadonneet. Muihatot seisoivat tyrmistyneinä nähdessään missä kunnossa sali oli. Verta oli kaikkialla. Ja Atave makasi liikkumattomana keskellä sitä sotkua. ”Mitä te teette?”, jumala tiuskaisi. ”Ku-kuinka niin?”, Muihatojen johtaja Erei vastasi nöyrästi.
”Miksi te olette täällä?”, jumala sanoi ärtyisästi. ”Me-meidät käskettiin tulla tarkkailemaan tilannetta Jumalatar Denhe”, Erei sopersi. ”Käskettiin? Kuka?”, Denhe kysyi entistäkin ärtyneemmin.
”Minä”, kuului laiska ääni jumalattaren takaa.

Denhe käännähti kannoillaan kohti suuntaa mistä ääni oli kuulunut. ”Sinulla ei ole mitään asiaa tänne tuhon jumala Odai”, jumalatar sanoi väsyneenä. Denhen silmät loistivat ikuista viisautta, mutta jokin niissä näytti kärsivältä. Kuin jokin tappaisi häntä hitaasti. ”Minun tietääkseni on. Hän oli sentään veljeni”, Odai totesi, eikä aikaisemmin kuulunutta laiskuutta ollut enää hänen äänessään. ”Veljesi?”, Denhe kysyi ihmeissään.
”Hän oli nuorempi kuin minä, mutta veljeni kuitenkin. Isämme ei halunnut kenenkään tietävän että olemme sukua toisillemme.”, jumala kertoi.

Hiljaisuus lankesi saliin. Katon tuntumassa lenteli sielujen varjoja, muistoja niistä sieluista jotka aikaisemmin olivat olleet olemassa. Muutama Muihato liikahti levottomasti, silmät lujasti kiinni Ataven ruumiissa.

Lopulta eräs sotilaista rikkoi hiljaisuuden. ”Eikö häntä voi enää parantaa Denhe?”, kuului ääni Muihato joukon keskeltä. Denhe aikoi kysyä Odailta miksi Muihatot oli kutsuttu paikalle, mutta antoi asian olla.
”Vaikka voisinkin, en tekisi sitä.”, jumalatar vastasi murheellisesti. Kukaan ei vaivautunut kysymään miksi.
Denhe poisti Ataven ruumiin ja siitä erkaantuneet kappaleet. Nuo kaksi jumalaa poistuivat yhdessä kuoleman salista, mutta Muihatot jäivät vieläkin seisomaan järkytyksestä paikoilleen. ”Mutta eikös jumalan tappaminen ole mahdotonta?”, kuului erään sotilaan kuiskaus joka kaikui pitkin salia, tehden siitä vieläkin pelottavamman. ”Et ole tainnut kuulla jumal rikkojista?”, vastasi Erei pelokkaasti.

**

Yön hiljaisuus oli rikkumaton. Illalla tummat pilvet olivat sataneet vettä, mutta nyt taivas oli sees ja
täysikuu loi valoaan pitkin kosteita asvaltti teitä. Tumma hahmo juoksi hiljaa keskellä autotietä, valkoinen kaapu lepattaen ilmavirrassa. Miehen harteilla nukkui pieni tyttö, jonka kasvot olivat huolettomat.

Mies oli pitkä, ainakin kaksi metrinen. Hänen kasvoillaan oli haukkamainen ilme joka ei pyyhkiytynyt pois koskaan. Kirkkaan vihreät silmät olivat ensimmäinen seikka jonka useimmat naiset huomasivat miehestä, mutta jos he olisivat katsoneet niitä tarkemmin he olisivat huomanneet niissä palavan tulen.

Mies saapui valtavalle portille. Portti johti kaupungin ainoaan kartanoon, joka oli selvinnyt jo kolmesta sodasta. Hän hiljensi juoksuaan, aukaisi portit, meni sisään ja sulki ne.

Tyttö osoitti heräämisen merkkejä puolessa välin polkua joka johti kartanolle. ”Nuku vain”, mies sanoi lempeästi tytölle, joka painautui lähemmäksi miestä. Lempeä ei ollut ensimmäinen luonteen piirre joka tuli mieleen tuosta miehestä, mutta oli hänellä sellainenkin puoli. Kaikki kaupungin nulikat olivat joskus kohdanneet hänet silmästä silmään eivätkä he sen jälkeen lähteneet kotoaan niin innokkaasti kuin ennen.

Mies pysähtyi ovelle kuin odottaen että jotain tapahtuisi. Hetken kuluttua oven takaa kuului raapimista ja ovi aukesi. Oven takana oli koira joka heilutti häntäänsä iloisesti, kuin tervehtien tulijoita. Mies astui sisään ja laittoi oven kiinni tullessaan. Hän astui eteiseen koira tiukasti kiinni hänen kintereillään. Eteinen oli tehty valtavaksi. Tumman punaisia sävyjä oli käytetty paljon, todennäköisesti johtuen omistajan mieltymyksestä.
Yläkerrasta kuului elämisen ääniä ja pian joku laskeutui portaita alas.

”Reiken sinä perkele!”, huudahti mies joka laskeutui alas portaita katana kädessään.

[cRaZy Al BhEd]

Mm, aika mielenkiintoinen tarinanpätkä. Kielikin on melko hyvää pilkkuvirheitä ja paria yhdyssanaa lukuun ottamatta. Keeronta on sujuvaa ja tarinaan sopivan pelkistettyä. Alun kursivoitu kohta muuttaa tarinan luonteen melko salaperäiseksi ja lupaa väkivaltaa ja verta.
Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja valkokaapuinen murhamies (oletettavasti päähenkilö) on sellainen heppu, josta tekee mieli kuulla lisää tämän luettua. Fakta, että jumalan tappaminen on mahdotonta, ellei ole jumalrikkoja, tekee tästä hemmosta erityisen kiinnostavan. Eikun jatkoa.

[Reiksu]

Kiitos palautteesta. Tämä oli tämmöinen kokeilu ja se vaikuttaa ihan kohtalaisen hyvältä joten pistin sen tänne. Jatkoa tulee jahka jossain vaiheessa ehdin kirjoittaa lisää. Tämä on tällainen manga tarinan tapainen juttu. Ok, jatkoa tulee viikon sisällä... kaiketi ^^.

[Reiksu]

Ulkona kävi kylmä viima. Yhtä ainutta ihmistä ei näkynyt koko kaupungissa.

Mies seisoi hievahtamatta paikallaan, kun uhkaavan näköinen mies lähestyi häntä katana kädessään. Hän näytti siltä kuin villikissat olisivat raadelleet hänen kasvojaan, jotka olivat täysin arpien peitossa. Tulen punaiset hiukset sojottivat joka puolelle miehen keskikokoisessa päässä.
Mustat vaatteet saivat näyttämään hänet siltä kuin hän olisi halunnut pysyä varjojen kätköissä.

”Mitä asiaa sinulla on minun talooni!?”, punahiuksinen mies ärjähti. Valkokaapuinen mies seisoi kylmän rauhallisena vaikka kaksi metrinen miekka osoitti häntä kurkkuu. ”Hmh…”, mies tuhahti, nosti kättään ja tarttui miekan kärjestä. ”Aina yhtä iloinen nähdessäsi minut”, hän jatkoi vaisusti hymyillen.

Hetken he tuijottivat toisiaan. Tyttö valkokaapuisen miehen harteilla liikahti unisesti. ”Ettekö voisi jättää nämä muodollisuudet sikseen?”, tyttö henkäisi kyllästyneesti, ja käänsi päänsä miehen toiselle hartialle katsoen heitä vastaan tullutta miestä. Sekunnissa tyttö oli kadonnut siitä missä oli ollut. Ja niin oli myös miehen katana.

”Mitä jos vaikka opettelisit ensin käyttämään tällaisia aseita ennen kuin puhkot jonkun silmät…”, tyttö sanoi vakavasti. Mies jolla oli ollut katana kädessä ihmetteli tapahtunutta silmät pyöreinä.
”Miten sinä? Mistä sinä?”, mies änkytti uskomatta äskeistä tapahtumaa. Hän kääntyi ympäri ja näki tytön seisovan miekka kädessä. Tumman ruskeissa silmissä näkyi päättäväisyyttä jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen ikäisellään.

”Minä otan tämän”, tyttö sanoi viimein ja laski katanan. ”Menkää vaikka laittamaan ruokaa… Minulla on nälkä”, tyttö huikkasi heille olkansa yli ja kapusi portaita ylös. ”Miten hän…?”, mies aikoi kysyä oven edessä seisoneelta toveriltaan, mutta hän oli kadonnut.

”Mitä helvettiä täällä tapahtuu!?”, hän parkaisi tajuttuaan että seisoi aulassa aivan yksin…



Päivämäärä: Ei mainita. Sivu: 45 020.

Hei taas Centa. Saavuimme tänään Ecran kartanoon. Hän taisi vähän innostua näkemisestämme. Aiomme olla täällä muutaman viikon ja miettiä mitä aiomme tehdä seuraavaksi. Opettajani Reikenin valkoiset hiukset ovat edelleen pitkät vaikka olen ehdottanut että hän leikkaisi niitä lyhyemmiksi. Hän näytti niin suloiselta kun hänellä oli lyhyet hiukset.

Saan viimeisen koulutkseni näinä viikkoina ja sitten oman paikkani jumalrikkojissa. Reiken sanoi että olen kehittynyt valtavasti siitä lähtien kun aloitin koulutkseni. Puoli vuotta on mennyt ja näköjään olen viimeisen kokeeni jälkeen nuorin joka on koskaan ollut jumalrikkoja.

Laitoin heidät laittamaan ruokaa ja luulen että se on pian valmista joten lopetan tällä kertaa tähän.
Toivottavasti setäni ei menetä järkeään.

Nähdään taas Centa, kirjoitan varmasti lisää.
Qyna.

…Tytön punahiuksinen setä etsi tiensä keittiöön josta kuului ruuanlaiton ääniä.
”Kylläpäs sinulla kesti kauan… Ecra.”, Reiken hymähti. Hänen valkoinen kaapunsa oli likainen.
”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?”, Ecra kysyi ihmeissään ja katseli kuinka Reiken mittasi riisiä kupissa.
”No…”, hän hämmensi riisejä jotka hän oli kaatanut kattilaan. Vesi kiehui pitäen tuttua ääntä.
”Olemme olleet Ioldan opetuksessa, ja opimme kuinka hämmästyttää kuolevaiset”, mies laittoi liedelle paistinpannun ja lorautti tilkan öljyä sen pinnalle.

”Ioldan? Tarkoitatko ylintä jumalrikkojaa?”, punapää kysyi. Hän otti muutaman porkkana viipaleen kulhosta jonne Reiken oli vihannekset pieninyt. Mies ei vastannut mitään, vaan jatkoi ruuan laittoa. Ecra katseli tyhjyyteen. ”Jos he olivat hänen koulutuksessa, niin he ovat jo voittamattomia”, hän mietti mielessään.

”Haluaisin että et kutsuisi meitä sillä nimellä. Kiiyo on virallinen nimi. Ei sitä turhaan ole keksitty”, Reiken vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Vesi kiehui edelleen ja nyt kuului myös iloista ritinää kun kana suikaleet ruskistuivat pannulla.

”Kiiyo.”, Ecra sanoi hiljaa ja nyökkäsi. ”Miten veljen tyttöni on pärjännyt?”, hän kysyi kinnostuneella äänellä. Ensimmäistä kertaa Reiken hymyili kunnolla. ”Hän on nero.”, mies vastasi.
”Kukaan ei ole ollut Kiiyo koulutuksessa näin nuorena. Ja hän suorittaa sen nopeammin kuin kukaan muu.”

Tyttö asteli varovasti portaita alas kuunnellen samalla mitä nuo kaksi puhuivat.
”He ovat kuin veljekset”, hän mietti hymyillen. Pieni tyttö näytti ulkoa päin hyvin hauraalta, mutta koulutuksen ansiosta hän onkin jotain muuta mitä silmä näyttää.

Tyttö asteli keittiöön huolettomana. ”Täydellinen ajoitus. Kuten aina”, Reiken sanoi tytölle tämän istuuntuessa tuolille. Mies otti tytön lautasen ja laittoi siihen riisiä ja kanaa. ”Qyna tykästyi Ioldan ruokiin joten minun piti opetella tekemään niitä. Muuten hän olisi aina mennyt kesken tunnin syömään Ioldan keittiöön”, Reiken virnisti.

Qyna hymyili iloisesti. Hän suorastaan sädehti. ”Olenko minä enää kanssasi kun koulutukseni loppuu?”, tyttö kysyi juotuaan vettä. ”En tiedä”, Reiken vastasi ilmeettömästi.

”Haluaisitko olla kanssani?”, hän kysyi kun he kolme jo söivät ruokaansa. Tyttö nosti päätään ja nyökkäsi iloisesti. ”Ilmeisesti Qyna on ihastunut opettajaansa”, Ecra mietti ja nappasi haarukalla viimeisen kana suikaleen.

Kun he olivat syöneet ruokansa tyttö pinkaisi yläkertaan. ”Reiken? Minun täytyy puhua kanssasi”, Ecra sanoi laitettuaan astiansa tiski altaaseen. Reiken katsoi häntä merkiksi että hän kuunteli. ”Qyna on liian nuori sinulle”, Ecra sanoi totisesti.
Reiken katsoi hetken Ecraa silmiin ja remahti sitten jylisevään nauruun. ”Luulen että 500-vuotias osaa päättää onko liian nuori minulle vai ei”…

No tässä nyt sitten lisää tätä hommaa ^^. Tämä on vain tämmöinen väli kappale.

[Reiksu]

Huuh, olenpas sattunut unohtamaan, että minulla oli tällainenkin täällä. Onneksi pengoin vanhoja ketjuja. Jos jotain vielä kiinnostaa niin aion jatkaa jo unhoittunutta tarinaa. :D Jos millään olisi mahdollista niin kaikki, jotka huomaavat jonkinlaisia typoja tai vastaavia niin ilmoittaa asiasta. Muutenkin rakentava palaute on tervetullutta.

Siihen aikaan kun maapallolla luultiin olevan vain alkuaineta ja joitain esiasteeseen ehtineitä elämän muotoja, oli jossain tuollapuolen alkanut ensimmäinen sota kautta aikojen. Uudet jumalat olivat jakautuneet kahtia sen suhteen miten Fenania, maapalloa, pitäisi hallita. Ensimmäinen puoli, Seyo, halusi luoda maapallolle vain kasvikuntaa, toinen, Miyo, halusi luoda älyllistä elämää. Erimielisyyksien kasvaessa tilanne riistäytyi käsistä jolloin Seyon kannattajat syöksivät vähemmistön tuhoon. Jäljelle jäi ainoastaan jumalia, jotka halusivat luoda ihmisen ja heidän päätöksensä oli järkkymätön. Ennen pitkään Miyo tuomittiin alennettavaksi ihmisiksi. Tämä oli suuri nöyryytys edesmenneille jumalille. Koska Miyo eivät olleet enää jumalia he eivät voineet jäädä jumalien kotiin, Ynaniin. Tämän vuoksi jumalat karkoittivat Miyot alas Fenaniin ja heidän ylleen langetettiin kirous: Jonain päivänä heidän vihansa ylittäisi koko universumin rajan, jolloin energiatasapaino järkkyisi ja kaikkeus tuhoutuisi. Historian alkuhämäristä alkoi Fenanin loppu.

Sukupolvelta toiselle Miyot välittivät jumaliin kohdistuvaa vihaa. Ennen pitkään pinnan alla hautonut kostonhimo paisui niin mittavaksi, että jokainen Miyo vannoi kostoa esi-isiensä puolesta ja syöstä jumalat alas Fenaniin, jossa viimeinen tuomio laitettaisiin alulle. Häväisty nimi vaihdettiin uuten: Kiiyo, jumalrikkojat. Jotta Kiiyoilla olisi mahdollisuuksia nousta jumalia vastaan heidän täytyi harjoittaa omaa uskontoaan, taistelulajeja ja kehon tuntemusta. Nykymittapuulla Kiiyot olisivat ilmeisesti ateisteja, outoine rituaaleineen ja yliluonnollisine voimineen. Kaikesta huolimatta Kiiyoista on ollut ihmiskunnalle hyötyä, sillä vasta 1000 vuotta myöhemmin kun jumalien järjestys vaihtui, ensimmäiset ihmistä muistuttavat oliot nousivat kahdelle jalalle ja siitä lähtien olemme hyödyntäneet Kiiyojen keksintöjä. Heidän ansiostaan opimme hallitsemaan tulta, niin kuin esi-isämme ilmaisivat asian. Se mikä erottaa ihmiset ja Kiiyot toisistaan on perin erikoista. Siinä vaiheessa kun ihminen kyyhöttää takan edessä ja yrittää raapia tulitikkuja parhaansa mukaan, jotta saisi tulen syttymään, Kiiyot nostavat kätensä ja kämmenen kokoinen liekki syttyy tyhjästä. Kaikki tämä on tulosta itsetutkiskelusta ja kehon tuntemuksesta. Tälläkin hetkellä joku vähemmän tuntemasi henkilö saattaa hautoa kostoa esi-isiensä puolesta, liekki loimuten kämmenessään ja silmissään...

Piilossa yli 6 miljardilta ihmissilmältä kaksi hahmoa istui valtavan talon nurmikolla auringonnousun aikaan. Yritin suojella sinua Centa, mutta olin niin heikko. Annathan anteeksi? Puut taipuivat pelottavan näköisesti kohti maata voimakkaan tuulen pyyhkiessä pihamaata. Jotain oli tapahtumassa. Olen uhrannut itseni vuoksesi. Minusta tehtiin Kiiyo. Auringon oli aika nousta, mutta näytti kuin jokin yliluonnollinen voima olisi hidastanut sitä. Toivottavasti pidät minun uudesta ulkonäöstäni. "Pidä ajatuksesi kurissa!" valkohiuksinen mies äyskähti. Kuin käskystä aurinko palasi normaaliin nousuunsa ja tuuli taantui. "Kyllä mestari", pieni tyttö vastasi nöyrästi. Nähdään sitten... Reiken avasi silmänsä. "Anteeksi mestari", tyttö sanoi vielä nöyremmin, mutta hän ei vastannut. "Mikä nyt?", Qyna kysyi aukaisten hänkin silmänsä. Silloin tyttö tajusin miksi hänen mestarinsa oli hiljentynyt: Heidän edessään seisoi ainakin 50 Muihatoa taisteluasemissa. Sillä hetkellä saattoi tajuta, että valkohiuksisen miehen katseessa näkyi syvä ärtyneisyys.

Hiljaisuus oli melkein täydellinen ellei ottanut lukuun tuulta, joka vinkui hiljaa suuren taistelun edessä. Ensimmäisen virheen teki takimmaisena seisonut soturi, jonka ohimolta tipahtanut hikipisara osoittautui hänen viimeiseksi teokseen sillä tapahtuman jälkeen hän oli päätön. Reiken liikkui kuin tuuli. Etupään Muihatot hyökkäsivät keihäät valkohiuksiseen mieheen osoitettuna, mutta tämä katosi ja ilmestyi saman tien soturien väliin heilauttaen miekkaansa kuin sadonkorjaaja viikatettaan. Sillä hetkellä kolme Muihatoa vapautettiin kenkien ostosta, joka oli suuri helpotus; Muihato -saappaat kun maksoivat omaisuuden. Eturivin muoto katkesi ja ryhmää valtasi sekasorto. Tilannetta ei tietenkään auttanut jumalrikkoja, joka asteli muina miehinä riistämään satunnaisten sotilaiden raajoja. Elämä oli rankkaa.

Taas Reiken innostui, Qyna totesi mielessään. Joukon välkky keksi pyörittää keihästään itsensä ympärillä arvellen ettei mies pääsisi hyökkäämään. Huomaamattaan hän verotti kaksi omaa sotilastoveriaan, jotka varmasti iloitsivat vapautuksesta. Yht'äkkiä mies tajusi käsiensä puuttuvan. Juuri hetki sitten ne olivat siinä olleet, mihin ne muka olivat kadonneet? Aavistamatta ylhäältä saapuvaa armahtajaa hän käänsi päätään etsiäkseen hukkuneita käsiään. Armahtajan miekka sivalsi miehen kahtia avittaen soturin näkökulmaa etsinnöissään. Veri alkoi tehdä omaa reviiriään talon etupihalle, mutta se ei hidastanut Reikeniä. Taas yksi syy lisää miksi miekkamiestä ei kannattanut ärsyttää, varsinkaan jos oli viisaana valinnut auringonnousun ajankohdan. Aikaa oli kulunut 50 sekuntia kun viimeinen soturi kaatui maahan. Aika olisi ollut tyydyttävä mestarin mielestä ellei eräs sotureista olisi noussut jollain ihmeen kaupalla jaloilleen. Vasemman käden puutteessa mies ilmeisesti halusi kostaa. Qyna ei kestänyt katsoa joten hän peitti kasvonsa käsillään huokauksen säestämänä. Reiken suoraan sanoen räjähti. Valtava tulipallo kiisi kohti kädetöntä soturia. Mitä lähemmäksi pallo tuli miestä, sitä suuremmaksi hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Kuumuus oli kuitenkin niin suuri ettei kukaan jäänyt ottamaan selvää miten suuriksi Muihaton silmät olivat laajenneet, johtuen kenties siitä ettei niistä ollut mitään jäljellä.

Reiken asteli keskeltä mestausnäyttämöä kohti Qynaa. Hän heilautti vasemmassa kädessään olevaa veristä miekkaa saman puolen alaviistoon, itsestään katsottuna tietenkin. Lopuksi hän nosti sen eteensä, kuljetti oikeaa kättään aina kahvasta miekan kärkeen jolloin se hävisi. Hävitettyään miekan mies istahti takaisin kohtaan, missä hän oli ollut ennen kuin häiritsijät olivat saapuneet. "Meidän on aika lähteä. Hyökkäys tarkoittaa, että jumalat ovat aloittaneet vastahyökkäyksen", Reiken sanoi lyhyesti. Qyna katsoi mestariaan kulmat kohollaan. "Mutta sitä ennen jatkamme siitä mihin jäimme", mies jatkoi ja pieni tyttö huokasi pettyneenä. Näyttää siltä, että koulutuksesi kestää kauemmin kuin suunniteltiin...