Ze Shoopuf
23.10.2004, 20:40:50
Muistatteko tämän? (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=10199&highlight=Kauniina+Kuollut)
Noh, minulta vinguttiin tarinaa ja kirjoitin sen. Se on aika lyhyt novelli ja loppuun en ole tyytyväinen, mutta kirjoitus on mielestäni hyvä. Ainakin minun kirjoittamaksi, tämä on ensimmäinen tarina, joka ei ole kouluaine ja jonka koskaan olen valmiiksi saanut, sekä ensimmäinen valmis fantasiastoorini.
Siinä on angst-kohtaus, kyllä. Itsensä tappavasta tytöstä kertovaan tarinaan se mielestäni sopii.
Kommenttia saa laittaa, parannusehdotuksia ja kaikkea muuta mukavaa. ^^
Kauniina kuollut
Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Oli kaunis kevätpäivä, ainakin Sretan kylässä. Rhodana vaelsi kylän kujilla. Hänen mustat kiharansa heiluivat hänen marssiessa kohti määränpäätään siniset silmät loistaen. Hänellä oli yllään vaaleanharmaa, ohut, väljä pellavapaita, jossa oli leveät, liehuvat hihat. Hänen hameensa oli leveä ja tehty ohuesta, mustaksi värjätystä villasta. Hameen helmaan oli kirjottu hopeisia köynnöksiä, paidan suuaukossa ja hihoissa oli viininpunaisia kukkia. Jaloissaan hänellä oli matalapohjaiset remmikengät.
17-kesäinen tyttö kääntyi suuren, puisen talon kulmasta ja näki määränpäänsä: Sretan ainoan seppäpajan, jossa myytiin myös kauniita koruja aseiden ja muiden arkisten tavaroiden ohella. Rhodana työnsi tammioven auki ja astui kauppaan.
”No hei, neiti Fresha. Tulitko ostamaan leipäveistä? Tai kenties kynttilänjalkaa?” hymyilevä pellavapäinen mies kysyi.
”En. Tulin katsomaan koruja. Sain tänään äidiltäni kolme kristallia, tulin katsomaan, josko voisin vihdoin ostaa jonkun korun täältä”, tyttö vastasi ja näytti kädessään olevaa kahdeksaa kristallia.
”Jaa että koruja”, mies tuumi. Hän käveli suuren lipaston luo ja viittoi Rhodanaa luokseen. ”Tulepas katsomaan. Haluatko hopeaa, kultaa, pronssia, valkokultaa, kuparia, dakonia vai arsenia?” nuori mies kysyi viitaten korun materiaaliin. Dakon oli vihertävää, hyvin kestävää ja kallista metallia ja arseni oli melkein mustaa, hiukan läpikuultavaa materiaalia, joka valossa kiilsi sinertävän hopeisena.
Rhodana asteli suuren lipaston luo. ”Minä voisin ottaa arsenia, se on kaunista. Ja haluan mieluiten kaulakorun. Siinä saisi olla myös joku kaunis kivi, mieluiten punainen. Se sopii hyvin yhteen juhla-asuni kanssa, tummanpunainen. Onko sinulla sellaista?”
Mies veti toiseksi ylimmän laatikon auki virnistellen. ”Rhodana -kulta, onko sinun pakko aina valita noin synkkiä värejä? Arsenikaulakoruja tummanpunaisilla kivillä on tasan kaksi.” Mies otti laatikosta valkoisen, melko lättänän tyynyn, jolle asetteli kaksi sinisenmustina kiiltelevää kaulakorua. Toinen oli arsenista veistetty ruusu, jonka keskustassa ja reunoilla oli tummanpunaisia rubiineja. Toisessa oli arsenia ja hopeaa työstetty kauniiksi koukeroiksi, jotka ympäröivät pientä, viininpunaisesta granaatista tehtyä lumpeenkukkaa, jonka keskustassa loisti pieni kristalli.
Rhodana astui lähemmäs ja katseli koruja kauan. Hän otti lumpeenkukkakorun käteensä ja kysyi tämän hintaa.
”Tämä kaunokainen maksaa vähäiset kuusi kristallia”, hymyilevä mies vastasi. Rhodana nyökkäsi ja painoi kuusi kirkasta kristallia ystävällisen myyjän käteen.
”Kiitos”, hän sanoi hymyillen ja livahti ulos kaupasta. Mies jäi katsomaan iloisen tytön perään hajamielinen ilme kasvoillaan.
Rhodana juoksi innoissaan kujaa eteenpäin, tunnes tunsi jonkun vetävän hänet pienelle syrjäkujalle. Hän kirkaisi vahvojen käsien pyöräyttävän hänet ympäri ja tajusi katsovansa poikaystävänsä, Drehn Ahrenin kauniita kasvoja. Drehn näytti niin kauniilta, niin kuin aina. Tummanpunaiset, hiukan sotkuiset, olkapäille asti ulottuvat hiukset kehystivät vaaleaihoisia kasvoja. Tummat, suuret silmät tuikkivat kauniisti ja hänen suloisen huulensa olivat kaartuneet hymyyn.
”Hei Rhodana”, vuotta tyttöä vanhempi nuorukainen tervehti Rhodanaa ja suuteli tätä. Rhodana irrottautui Drehnin otteesta.
”Älä täällä. Ihmiset voivat nähdä, Drehn” tyttö sanoi huolestuneella äänellä.
”Älä viitsi, tyttö”, poika vastasi virnistellen. ”Koko kylä tietää, paitsi sinun vanhempasi. Etkö vieläkään usko?” Drehn johdatti Rhodanan syvemmälle kujan varjoihin.
”En, minä edelleen epäilen”, tämä vastasi kietoen kaulansa nuorukaisen kaulan ympärille ja suudellen tätä syvästi. ”Sinä valehtelet”, tyttö kuiskasi.
”Ihanko totta?” poika vastasi hiljaa. ”Sehän on oikein mukava tietää”, hän totesi painaen huulensa jälleen tytön huulia vasten.
”Hei äiti!” tytön kirkas ääni kaikui suuressa eteishallissa. Neljäkymmentävuotias nainen yllään taivaansininen pellavamekko käveli tummia puuportaita alas pitäen kättä kevyesti toisella kaiteella. Hänellä oli vyötärölle ulottuvat, mustat kiharat ja taivaansiniset silmät, kuten tytölläkin.
”No hei taas Rhodana. Kylläpäs sinulla kesti. Saitko ostettua jonkun korun?”
Tyttö vaihtoi vaivaantuneena jalkaa. ”Vaikea valinta, vaikea valinta. Kesti jonkin aikaa valita, mutta ostin kauniin kaulakorun ja minulle jäi vielä kaksi kristallia.” Tyttö nosti esille kädessä pitämäänsä kaulakorua.
”Arsenia ja granaattia. Minä arvasin.” Nainen kääntyi takaisin ylöspäin. ”Pehkraa!!” hän huusi kävellessään ylös. Rhodana seurasi äitiään tämän kävellessä kirjastoon, jonka tukevalla tammituolilla istui ruskeahiuksinen, keski-ikäinen mies, joka nosti katseensa kirjastaan. ”Pehkra -kulta, olet minulle kymmenen hopeatippaa velkaa, Rhodana osti arsenikorun tummanpunaisella granaatilla.”
Mies huokaisi. ”Ja minä kun olin varma, että valitsisit kultaa rubiineilla koristeltuna.” Pehkraksi kutsuttu mies kaivoi lompakostaan kymmenen hopeaista, tipan muotoista esinettä ja ojensi nämä naiselle. ”Tässä, rouva Lauresse Fresha. Olkaa hyvät”, hän toivotti virnistellen. ”Voit olla varma, etten enää koskaan lyö kanssasi vetoa, kiskuri”, mies lisäsi mutisten.
”Kiitos, herra Pehkra Fresha. Olen mitä kiitollisin”, nainen vastasi suukottaen miestä poskelle. ”Mutta nyt minä menen tekemään ruokaa. Älkää lähtekö minnekään kumpikaan, ruoka on valmis puolen tunnin kuluttua. Ja kerro pikkusiskollesi, Raisallekin, Rhodana.” Lauresse käveli helmat liehuen portaita alas keittiöön. Rhodana istui isänsä syliin ja alkoi myös lukea kirjaa.
Freshan perhe istui raskaan pyökkipöydän ääressä, jonka päälle oli ladottu kaksi kaninpaistia, suuri kulhollinen riisiä, perunoita, lammaspaistia ja vihannespataa. 14-vuotias Raisa tuijotti suurin silmin ruokia.
”Äiti, juhlimmeko me tänään jotain?”
Lauresse katsoi hymyillen miestään, joka vastasi katseeseen. ”Tänään, Raisa, on minun ja isäsi ensitapaamisen kaksikymmenvuotispäivä. Minä ajattelin, että voisimme hiukan juhlia sitä, sillä ilman tuota tapaamista, teitäkään ei olisi. Ja jälkiruokaakin on. Ottakaa toki ruokaa, että ehdimme syödä kaiken vielä tämän vuosikymmenen aikana.” Nainen viittoi ruoka-annoksia. Rhodana tarttui kaninpaistiin ja leikkasi liuskan irti ja kohta koko perhe ruokaili suurella ruokahalulla.
”Äiti muuten, miten sinä ja isä tapasitte?” Rhodana kysyi suu täynnä lammasta.
”Se on pitkä muisto. Oletko varma, että jaksat koko ajan olla valppaana?” Lauresse kysyi.
”Äiti! En ole enää pikkutyttö!”
Lauresse huokaisi. ”Et tietenkään. Tule tänne.” Hän otti kaulastaan luisen kiekon, johon oli kaiverrettu outoja kuvioita. Hän henkäisi jonkun oudon sanan juuri kun Rhodana tarttui äitinsä käteen ja nämä kaksi katosivat, kuin olisivat pelkkää usvaa.
Hetken kuluttua he palasivat.
”Noh? Oliko mielenkiintoinen tarina?” Rhodanan isä kysyi hymyssä suin. Neito katsoi tähän jokseenkin tylsistyneesti.
”Ei. Miten te voitte tavata jossain… jossain tallissa? Se ei ole normaalia. Ihmiset tapaavat tavernoissa, kaupoissa tai sellaisissa paikoissa. Eivät talleissa! Siis…” Rhodana lopetti huudahduksensa terävään huokaukseen ja valui takaisin tuolilleen.
”Siinä vain kävi niin, tyttöseni. Kaikki ei aina ole hienoa ja ennalta-arvattavaa. Elämä on täynnä yllätyksiä. Siihen on vain totuttava.”
Rhodana tunki lampaanpaistia suuhunsa ja katsoi isäänsä huokaisten syvään. ”Kyllä minä sen tiedän. Minä totisesti tiedän sen…”
Kuu paistoi kirkkaana taivaalta. Järven pinta väreili hieman. Välillä pieni kala hyppäsi pinnalle, aiheuttaen molskahtavan äänen. Kaislat tanssivat äänetöntä, sulavaa tanssiaan, puiden oksatkin yhtyivät siihen. Kaikkialla oli rauhallista.
Paljaat jalat tömähtelivät äänekkäästi maahan toinen toisensa jälkeen, juoksijan yrittäessä päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Terävä oksa tarttui silkkiseen, ohueen yöpaitaan, joka loisti metsässä kuin pieni tähti, ja repäisi siihen valtavan kokoisen reiän. Oksat toistensa jälkeen tarttuivat ohueen kankaaseen, repien sen neidon päältä. Mustat hiukset kiilsivät sinertävinä sinisen kuun valossa. Valo lankesi kalpealle iholle, saaden sen kuultamaan aavemaisena.
Juuret työntyivät jalkojen tielle. Hahmo kaatui maahan lyöden polvensa terävään kiveen. Haavasta alkoi vuotaa verta. Neito nousi ja jatkoi juoksuaan, paeten jotain, mitä kukaan muu ei nähnyt. Hänen hengityksensä oli raskasta, hänen siniset silmänsä olivat pelosta ammollaan ja niistä valui kyyneliä likaisille poskille. Jalkapohjien iho hankautui rikki. Ohuet oksat piiskasivat syviä juomuja kalpeaan ihoon.
Tyttö kaatui jälleen. Hän yritti nousta, muttei päässyt ylös. Hän kierähti selälleen ja tuijotti tähtitaivasta mutisten joitain käsittämättömiä sanoja.
Kops
Tyttö kurotti kädellään yhtä, toisia kirkkaampaa tähteä kohti, kuin yrittäen koskettaa tätä. Valo, niin kaunis...
"Pelasta minut", tyttö henkäisi.
Kops
Tähdestä syöksyi valoa tytön kurotettua kättä kohti.
Kops
Siniset silmät avautuivat, silkkiseen yöpukuun puettu hahmo nousi hätkähtäen istumaan. Hiki kiilteli nuoren naisen otsalla. Tyttö painoi päänsä käsiinsä.
Kops
Neito nosti päätään ja käveli ikkunalle. Haparoiden, hän avasi tämän.
”Heräsithän sinä vihdoin! Minä olen viskonut näitä kiviä jo varmaan iäisyyden!” Drehn sanoi virnistäen ja heitteli pientä kiveä ilmaan. Rhodana hymyili.
”Anteeksi, Drehn. Sinä tiedät, että nukun sikeästi. Odota hetki.”
Rhodana puki ylleen mustan pellavamekon ja livahti sitten ikkunasta. Hän kiipesi paljain käsin suurta, koko talon peittävää kukkaköynnöstä pitkin alas. Drehn otti hänet vastaan ja kiepautti tytön itseään vasten.
”Minne mennään tänä yönä?” nuori mies kysyi kuiskaten.
”Mennään järvelle. Tänään on täysikuu, voimme käydä uimassa”, tyttö vastasi hiljaa. Drehn pyöräytti Rhodanan pari kertaa ympäri ja otti sitten hänen kädestä kiinni ja alkoi juosta läheistä metsää kohti.
”Rhodana! Mikä sinun on?!?”
Hitaasti taivaansiniset silmät sulkeutuivat. Hento ruumis lysähti velttona kasaan.
Tule luokseni, tytär… Tule…
”Rhodana! Avaa silmäsi!”
Hitaasti silmät avautuivat, mustat silmät. Pupilli hohti hennon hopeaisena.
Päivää.
”Mitä hittoa…”
Käsi vilahti, terävät, rautaiset kynnet viilsivät syvään. Ilkeä hymy, maanista naurua…
Tip tip tip, verta tippuu.
Ei, älä…
Se on sinun parhaaksesi.
Hiukset heilahtavat, hampaat pureutuvat syvään. Terävät hampaat repivät, raastavat.
Tip tip tip, verta tippuu.
Lopeta…
Ei.
Tuskanhuuto, naurua. Kaikki pyörii… Terävät hampaat virnuilevat, kasvot nauravat… Syyttäviä sormia, kauhistuttavia huutoja…
Tip tip tip, verta tippuu.
Ruskeat, tyhjät silmät tuijottavat verisen naamion alta.
Ei!
Kyllä.
Katso, valo. Kirkas valo…
Ei! Valo tappaa meidät! Valo syövyttää!
Niin… kaunis valo.
Pysy paikallasi! Älä liiku valoa kohti!
Kutsuva, kaunis valo… Älä mene, minä tulen!
Ei!
Tule tänne, valo! Tule…
Älä pelkää, minä kyllä tulen takaisin.
Minua pelottaa!
Pelkää vain. Jonain päivänä kohtaat minut taas.
Mene pois! Valo, tule tänne! Puhdista minut!
Sinä vain hiukan siirrät sitä… Kohtaloasi…
Mene pois, häivy!
Tapaamisiin, tytär.
Musta väri haipui hiljaa silmistä. Kynnet lyhenivät, hampaat samaten. Rhodana tuijotti edessään olevaa puunrunkoa, tai pikemminkin sen edessä makaavaa hahmoa.
” Drehn…”
Tyhjät silmät tuijottivat taivasta. Tuijottivat sinne, minne eivät päässeet herraansa seuraamaan. Veri valui kauniilla, raadelluilla kasvoilla. Kaula oli revitty auki, vatsa raastettu riekaleiksi. Sisäelimet koristivat suuren tammen juurta. Toista kättä ei enää kädeksi tunnistanut. Jalat olivat murtuneet useasta kohdasta.
Kasvojen ilme kuvasti suurta kauhua, suurinta kauhua, kuin mitä pystyy kuvittelemaan.
”Ei, Drehn! Älä… Herää!”
Vasen käsi oli suorana verisen mytyn edessä. Sen sormi oli kutsuvasti koukistettu.
”Miksi… Miksi sinun oli pakko pilata kaikki! Olisit pysynyt siellä!”
Rhodana itki vuolaasti, hento ruumis kouristellen. Hän raastoi kauniita hiuksiaan, jotka hitaasti muuttuivat vaaleammiksi.
”OLISIT HITTO VIE PYSYNYT LUOLASSASI!”
Ennen mustat hiukset olivat kauttaaltaan puhtaan valkoiset, kuin viattomuuden perikuva. Tyttö katsoi kuollutta poikaa.
”Odota siellä…”
Rhodana kumartui suukottamaan Drehnin kylmiä huulia.
”Odota minua… Olet nyt vapaa, pian minäkin olen. Voimme elää vapaina, yhdessä. Odota minua, rakas…
Ruskeat, tyhjät silmät sulkeutuivat. Hymy kiiri verisille huulille.
”Minä odotan, kaunokainen”, kuului hiipuva kuiskaus metsässä.
Rhodana nosti köyden eteensä hymyillen.
”Täydellistä.”
Aamulla Freshan talo heräsi palvelijan kovaan huutoon.
Hymy koristi kauniita kasvoja. Kauniina kuollut, nuorena onnellinen. Vapautti itsensä elämän kahleista, kulki eteenpäin. Nosti totuuden kasvojensa eteen ja hylkäsi sen.
Valitsi vapauden, valitsi kuoleman. Valitsi ikuisen rakkauden.
Noh, minulta vinguttiin tarinaa ja kirjoitin sen. Se on aika lyhyt novelli ja loppuun en ole tyytyväinen, mutta kirjoitus on mielestäni hyvä. Ainakin minun kirjoittamaksi, tämä on ensimmäinen tarina, joka ei ole kouluaine ja jonka koskaan olen valmiiksi saanut, sekä ensimmäinen valmis fantasiastoorini.
Siinä on angst-kohtaus, kyllä. Itsensä tappavasta tytöstä kertovaan tarinaan se mielestäni sopii.
Kommenttia saa laittaa, parannusehdotuksia ja kaikkea muuta mukavaa. ^^
Kauniina kuollut
Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Oli kaunis kevätpäivä, ainakin Sretan kylässä. Rhodana vaelsi kylän kujilla. Hänen mustat kiharansa heiluivat hänen marssiessa kohti määränpäätään siniset silmät loistaen. Hänellä oli yllään vaaleanharmaa, ohut, väljä pellavapaita, jossa oli leveät, liehuvat hihat. Hänen hameensa oli leveä ja tehty ohuesta, mustaksi värjätystä villasta. Hameen helmaan oli kirjottu hopeisia köynnöksiä, paidan suuaukossa ja hihoissa oli viininpunaisia kukkia. Jaloissaan hänellä oli matalapohjaiset remmikengät.
17-kesäinen tyttö kääntyi suuren, puisen talon kulmasta ja näki määränpäänsä: Sretan ainoan seppäpajan, jossa myytiin myös kauniita koruja aseiden ja muiden arkisten tavaroiden ohella. Rhodana työnsi tammioven auki ja astui kauppaan.
”No hei, neiti Fresha. Tulitko ostamaan leipäveistä? Tai kenties kynttilänjalkaa?” hymyilevä pellavapäinen mies kysyi.
”En. Tulin katsomaan koruja. Sain tänään äidiltäni kolme kristallia, tulin katsomaan, josko voisin vihdoin ostaa jonkun korun täältä”, tyttö vastasi ja näytti kädessään olevaa kahdeksaa kristallia.
”Jaa että koruja”, mies tuumi. Hän käveli suuren lipaston luo ja viittoi Rhodanaa luokseen. ”Tulepas katsomaan. Haluatko hopeaa, kultaa, pronssia, valkokultaa, kuparia, dakonia vai arsenia?” nuori mies kysyi viitaten korun materiaaliin. Dakon oli vihertävää, hyvin kestävää ja kallista metallia ja arseni oli melkein mustaa, hiukan läpikuultavaa materiaalia, joka valossa kiilsi sinertävän hopeisena.
Rhodana asteli suuren lipaston luo. ”Minä voisin ottaa arsenia, se on kaunista. Ja haluan mieluiten kaulakorun. Siinä saisi olla myös joku kaunis kivi, mieluiten punainen. Se sopii hyvin yhteen juhla-asuni kanssa, tummanpunainen. Onko sinulla sellaista?”
Mies veti toiseksi ylimmän laatikon auki virnistellen. ”Rhodana -kulta, onko sinun pakko aina valita noin synkkiä värejä? Arsenikaulakoruja tummanpunaisilla kivillä on tasan kaksi.” Mies otti laatikosta valkoisen, melko lättänän tyynyn, jolle asetteli kaksi sinisenmustina kiiltelevää kaulakorua. Toinen oli arsenista veistetty ruusu, jonka keskustassa ja reunoilla oli tummanpunaisia rubiineja. Toisessa oli arsenia ja hopeaa työstetty kauniiksi koukeroiksi, jotka ympäröivät pientä, viininpunaisesta granaatista tehtyä lumpeenkukkaa, jonka keskustassa loisti pieni kristalli.
Rhodana astui lähemmäs ja katseli koruja kauan. Hän otti lumpeenkukkakorun käteensä ja kysyi tämän hintaa.
”Tämä kaunokainen maksaa vähäiset kuusi kristallia”, hymyilevä mies vastasi. Rhodana nyökkäsi ja painoi kuusi kirkasta kristallia ystävällisen myyjän käteen.
”Kiitos”, hän sanoi hymyillen ja livahti ulos kaupasta. Mies jäi katsomaan iloisen tytön perään hajamielinen ilme kasvoillaan.
Rhodana juoksi innoissaan kujaa eteenpäin, tunnes tunsi jonkun vetävän hänet pienelle syrjäkujalle. Hän kirkaisi vahvojen käsien pyöräyttävän hänet ympäri ja tajusi katsovansa poikaystävänsä, Drehn Ahrenin kauniita kasvoja. Drehn näytti niin kauniilta, niin kuin aina. Tummanpunaiset, hiukan sotkuiset, olkapäille asti ulottuvat hiukset kehystivät vaaleaihoisia kasvoja. Tummat, suuret silmät tuikkivat kauniisti ja hänen suloisen huulensa olivat kaartuneet hymyyn.
”Hei Rhodana”, vuotta tyttöä vanhempi nuorukainen tervehti Rhodanaa ja suuteli tätä. Rhodana irrottautui Drehnin otteesta.
”Älä täällä. Ihmiset voivat nähdä, Drehn” tyttö sanoi huolestuneella äänellä.
”Älä viitsi, tyttö”, poika vastasi virnistellen. ”Koko kylä tietää, paitsi sinun vanhempasi. Etkö vieläkään usko?” Drehn johdatti Rhodanan syvemmälle kujan varjoihin.
”En, minä edelleen epäilen”, tämä vastasi kietoen kaulansa nuorukaisen kaulan ympärille ja suudellen tätä syvästi. ”Sinä valehtelet”, tyttö kuiskasi.
”Ihanko totta?” poika vastasi hiljaa. ”Sehän on oikein mukava tietää”, hän totesi painaen huulensa jälleen tytön huulia vasten.
”Hei äiti!” tytön kirkas ääni kaikui suuressa eteishallissa. Neljäkymmentävuotias nainen yllään taivaansininen pellavamekko käveli tummia puuportaita alas pitäen kättä kevyesti toisella kaiteella. Hänellä oli vyötärölle ulottuvat, mustat kiharat ja taivaansiniset silmät, kuten tytölläkin.
”No hei taas Rhodana. Kylläpäs sinulla kesti. Saitko ostettua jonkun korun?”
Tyttö vaihtoi vaivaantuneena jalkaa. ”Vaikea valinta, vaikea valinta. Kesti jonkin aikaa valita, mutta ostin kauniin kaulakorun ja minulle jäi vielä kaksi kristallia.” Tyttö nosti esille kädessä pitämäänsä kaulakorua.
”Arsenia ja granaattia. Minä arvasin.” Nainen kääntyi takaisin ylöspäin. ”Pehkraa!!” hän huusi kävellessään ylös. Rhodana seurasi äitiään tämän kävellessä kirjastoon, jonka tukevalla tammituolilla istui ruskeahiuksinen, keski-ikäinen mies, joka nosti katseensa kirjastaan. ”Pehkra -kulta, olet minulle kymmenen hopeatippaa velkaa, Rhodana osti arsenikorun tummanpunaisella granaatilla.”
Mies huokaisi. ”Ja minä kun olin varma, että valitsisit kultaa rubiineilla koristeltuna.” Pehkraksi kutsuttu mies kaivoi lompakostaan kymmenen hopeaista, tipan muotoista esinettä ja ojensi nämä naiselle. ”Tässä, rouva Lauresse Fresha. Olkaa hyvät”, hän toivotti virnistellen. ”Voit olla varma, etten enää koskaan lyö kanssasi vetoa, kiskuri”, mies lisäsi mutisten.
”Kiitos, herra Pehkra Fresha. Olen mitä kiitollisin”, nainen vastasi suukottaen miestä poskelle. ”Mutta nyt minä menen tekemään ruokaa. Älkää lähtekö minnekään kumpikaan, ruoka on valmis puolen tunnin kuluttua. Ja kerro pikkusiskollesi, Raisallekin, Rhodana.” Lauresse käveli helmat liehuen portaita alas keittiöön. Rhodana istui isänsä syliin ja alkoi myös lukea kirjaa.
Freshan perhe istui raskaan pyökkipöydän ääressä, jonka päälle oli ladottu kaksi kaninpaistia, suuri kulhollinen riisiä, perunoita, lammaspaistia ja vihannespataa. 14-vuotias Raisa tuijotti suurin silmin ruokia.
”Äiti, juhlimmeko me tänään jotain?”
Lauresse katsoi hymyillen miestään, joka vastasi katseeseen. ”Tänään, Raisa, on minun ja isäsi ensitapaamisen kaksikymmenvuotispäivä. Minä ajattelin, että voisimme hiukan juhlia sitä, sillä ilman tuota tapaamista, teitäkään ei olisi. Ja jälkiruokaakin on. Ottakaa toki ruokaa, että ehdimme syödä kaiken vielä tämän vuosikymmenen aikana.” Nainen viittoi ruoka-annoksia. Rhodana tarttui kaninpaistiin ja leikkasi liuskan irti ja kohta koko perhe ruokaili suurella ruokahalulla.
”Äiti muuten, miten sinä ja isä tapasitte?” Rhodana kysyi suu täynnä lammasta.
”Se on pitkä muisto. Oletko varma, että jaksat koko ajan olla valppaana?” Lauresse kysyi.
”Äiti! En ole enää pikkutyttö!”
Lauresse huokaisi. ”Et tietenkään. Tule tänne.” Hän otti kaulastaan luisen kiekon, johon oli kaiverrettu outoja kuvioita. Hän henkäisi jonkun oudon sanan juuri kun Rhodana tarttui äitinsä käteen ja nämä kaksi katosivat, kuin olisivat pelkkää usvaa.
Hetken kuluttua he palasivat.
”Noh? Oliko mielenkiintoinen tarina?” Rhodanan isä kysyi hymyssä suin. Neito katsoi tähän jokseenkin tylsistyneesti.
”Ei. Miten te voitte tavata jossain… jossain tallissa? Se ei ole normaalia. Ihmiset tapaavat tavernoissa, kaupoissa tai sellaisissa paikoissa. Eivät talleissa! Siis…” Rhodana lopetti huudahduksensa terävään huokaukseen ja valui takaisin tuolilleen.
”Siinä vain kävi niin, tyttöseni. Kaikki ei aina ole hienoa ja ennalta-arvattavaa. Elämä on täynnä yllätyksiä. Siihen on vain totuttava.”
Rhodana tunki lampaanpaistia suuhunsa ja katsoi isäänsä huokaisten syvään. ”Kyllä minä sen tiedän. Minä totisesti tiedän sen…”
Kuu paistoi kirkkaana taivaalta. Järven pinta väreili hieman. Välillä pieni kala hyppäsi pinnalle, aiheuttaen molskahtavan äänen. Kaislat tanssivat äänetöntä, sulavaa tanssiaan, puiden oksatkin yhtyivät siihen. Kaikkialla oli rauhallista.
Paljaat jalat tömähtelivät äänekkäästi maahan toinen toisensa jälkeen, juoksijan yrittäessä päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Terävä oksa tarttui silkkiseen, ohueen yöpaitaan, joka loisti metsässä kuin pieni tähti, ja repäisi siihen valtavan kokoisen reiän. Oksat toistensa jälkeen tarttuivat ohueen kankaaseen, repien sen neidon päältä. Mustat hiukset kiilsivät sinertävinä sinisen kuun valossa. Valo lankesi kalpealle iholle, saaden sen kuultamaan aavemaisena.
Juuret työntyivät jalkojen tielle. Hahmo kaatui maahan lyöden polvensa terävään kiveen. Haavasta alkoi vuotaa verta. Neito nousi ja jatkoi juoksuaan, paeten jotain, mitä kukaan muu ei nähnyt. Hänen hengityksensä oli raskasta, hänen siniset silmänsä olivat pelosta ammollaan ja niistä valui kyyneliä likaisille poskille. Jalkapohjien iho hankautui rikki. Ohuet oksat piiskasivat syviä juomuja kalpeaan ihoon.
Tyttö kaatui jälleen. Hän yritti nousta, muttei päässyt ylös. Hän kierähti selälleen ja tuijotti tähtitaivasta mutisten joitain käsittämättömiä sanoja.
Kops
Tyttö kurotti kädellään yhtä, toisia kirkkaampaa tähteä kohti, kuin yrittäen koskettaa tätä. Valo, niin kaunis...
"Pelasta minut", tyttö henkäisi.
Kops
Tähdestä syöksyi valoa tytön kurotettua kättä kohti.
Kops
Siniset silmät avautuivat, silkkiseen yöpukuun puettu hahmo nousi hätkähtäen istumaan. Hiki kiilteli nuoren naisen otsalla. Tyttö painoi päänsä käsiinsä.
Kops
Neito nosti päätään ja käveli ikkunalle. Haparoiden, hän avasi tämän.
”Heräsithän sinä vihdoin! Minä olen viskonut näitä kiviä jo varmaan iäisyyden!” Drehn sanoi virnistäen ja heitteli pientä kiveä ilmaan. Rhodana hymyili.
”Anteeksi, Drehn. Sinä tiedät, että nukun sikeästi. Odota hetki.”
Rhodana puki ylleen mustan pellavamekon ja livahti sitten ikkunasta. Hän kiipesi paljain käsin suurta, koko talon peittävää kukkaköynnöstä pitkin alas. Drehn otti hänet vastaan ja kiepautti tytön itseään vasten.
”Minne mennään tänä yönä?” nuori mies kysyi kuiskaten.
”Mennään järvelle. Tänään on täysikuu, voimme käydä uimassa”, tyttö vastasi hiljaa. Drehn pyöräytti Rhodanan pari kertaa ympäri ja otti sitten hänen kädestä kiinni ja alkoi juosta läheistä metsää kohti.
”Rhodana! Mikä sinun on?!?”
Hitaasti taivaansiniset silmät sulkeutuivat. Hento ruumis lysähti velttona kasaan.
Tule luokseni, tytär… Tule…
”Rhodana! Avaa silmäsi!”
Hitaasti silmät avautuivat, mustat silmät. Pupilli hohti hennon hopeaisena.
Päivää.
”Mitä hittoa…”
Käsi vilahti, terävät, rautaiset kynnet viilsivät syvään. Ilkeä hymy, maanista naurua…
Tip tip tip, verta tippuu.
Ei, älä…
Se on sinun parhaaksesi.
Hiukset heilahtavat, hampaat pureutuvat syvään. Terävät hampaat repivät, raastavat.
Tip tip tip, verta tippuu.
Lopeta…
Ei.
Tuskanhuuto, naurua. Kaikki pyörii… Terävät hampaat virnuilevat, kasvot nauravat… Syyttäviä sormia, kauhistuttavia huutoja…
Tip tip tip, verta tippuu.
Ruskeat, tyhjät silmät tuijottavat verisen naamion alta.
Ei!
Kyllä.
Katso, valo. Kirkas valo…
Ei! Valo tappaa meidät! Valo syövyttää!
Niin… kaunis valo.
Pysy paikallasi! Älä liiku valoa kohti!
Kutsuva, kaunis valo… Älä mene, minä tulen!
Ei!
Tule tänne, valo! Tule…
Älä pelkää, minä kyllä tulen takaisin.
Minua pelottaa!
Pelkää vain. Jonain päivänä kohtaat minut taas.
Mene pois! Valo, tule tänne! Puhdista minut!
Sinä vain hiukan siirrät sitä… Kohtaloasi…
Mene pois, häivy!
Tapaamisiin, tytär.
Musta väri haipui hiljaa silmistä. Kynnet lyhenivät, hampaat samaten. Rhodana tuijotti edessään olevaa puunrunkoa, tai pikemminkin sen edessä makaavaa hahmoa.
” Drehn…”
Tyhjät silmät tuijottivat taivasta. Tuijottivat sinne, minne eivät päässeet herraansa seuraamaan. Veri valui kauniilla, raadelluilla kasvoilla. Kaula oli revitty auki, vatsa raastettu riekaleiksi. Sisäelimet koristivat suuren tammen juurta. Toista kättä ei enää kädeksi tunnistanut. Jalat olivat murtuneet useasta kohdasta.
Kasvojen ilme kuvasti suurta kauhua, suurinta kauhua, kuin mitä pystyy kuvittelemaan.
”Ei, Drehn! Älä… Herää!”
Vasen käsi oli suorana verisen mytyn edessä. Sen sormi oli kutsuvasti koukistettu.
”Miksi… Miksi sinun oli pakko pilata kaikki! Olisit pysynyt siellä!”
Rhodana itki vuolaasti, hento ruumis kouristellen. Hän raastoi kauniita hiuksiaan, jotka hitaasti muuttuivat vaaleammiksi.
”OLISIT HITTO VIE PYSYNYT LUOLASSASI!”
Ennen mustat hiukset olivat kauttaaltaan puhtaan valkoiset, kuin viattomuuden perikuva. Tyttö katsoi kuollutta poikaa.
”Odota siellä…”
Rhodana kumartui suukottamaan Drehnin kylmiä huulia.
”Odota minua… Olet nyt vapaa, pian minäkin olen. Voimme elää vapaina, yhdessä. Odota minua, rakas…
Ruskeat, tyhjät silmät sulkeutuivat. Hymy kiiri verisille huulille.
”Minä odotan, kaunokainen”, kuului hiipuva kuiskaus metsässä.
Rhodana nosti köyden eteensä hymyillen.
”Täydellistä.”
Aamulla Freshan talo heräsi palvelijan kovaan huutoon.
Hymy koristi kauniita kasvoja. Kauniina kuollut, nuorena onnellinen. Vapautti itsensä elämän kahleista, kulki eteenpäin. Nosti totuuden kasvojensa eteen ja hylkäsi sen.
Valitsi vapauden, valitsi kuoleman. Valitsi ikuisen rakkauden.