Toinen runotus

[Purity]

Suomeksi tällä kertaa. Nimeä minulla ei tälle vielä ole.

Ei ole parhaita runojani, mutta laitan tämän tänne siltikin. Riimit tökkii joissain kohtia (vaikka ovatkin yksiä parhaimmistani, minä kun en koskaan ole oikein riimeistä jaksanut välittää), joten haluaisin tähän alkuun vielä sanoa, että minun runoissani ei koskaan ole ollut niillä sanoilla paljoa väliä, vaan niihin on aina enemmän tai vähemmän kätketty joku sanoma. Tässä sitä ei ole kätketty, vaan se on suoraan tuolla viimeisessä säkeistössä.

Olisi ihan mukava saada vastauksia, vaikka sitten vain haukkusitte tämän lyttyyn, jotta sitä voisi kehittyä paremmaksi kirjoittamaan. Eli perustelut ovat kaivattuja myös. :)

Sanottakoon vielä, että runo perustuu yhteen, ei ehkä kovin hyvään, tarinan pätkään mitä joskus olen kehitellyt, eli se kulkee tarkoituksellakin vähän tarinan tyyliin.

Kerran oli neito kaunis,
pian tehtävänsä hallitsijana ottamaan valmis.
Kosijoita jos jonkinlaista,
neidon luona ravasi alvariinsa.

Eräänä päivänä saapui prinssi valkoisella hevosellaan,
kaunista neitoa hän ratsasti kosimaan.
Prinssi tämä muista kosijoista erosi,
prinsessakin tämän hyvin pian huomasi

Ja ei kauaa kestänyt,
kun oli rakkauden liekki kahden välille puhjennut.
Mutta sokeaksi rakkaus neidon teki,
prinssi tätä mukaansa pimeyteen veti.

Liian myöhään neidon isä tajusi,
mitä prinssi oikeasti halusi.
Yritti isä neidon tuholta pelastaa,
juoksi totuuden prinssistä kertomaan.

Mutta neidon luottamus prinssiin oli horjumaton.
kun taas isän ja tyttären suhde ei rikkomaton.
Vielä isä epätoivoissaan neitoa rukoilee,
avaamaan silmänsä ja näkemään totuuden.

Silkinmusta yö neidon kietoo sisäänsä,
prinsessa kävelee pois katsomatta isäänsä.
Hän on prinssin verkkoon kietoutunut,
omista tunteistaan vieraantunut.

Ei paluuta onneen ole neidolla,
kyyneleet isänsä poskelle valuvat tasaisella tahdilla.
Sillä nyt hän on menettänyt ainoan tyttärensä,
elämän kalleimman aarteensa.

Ja pimeys aina lopussa voittaa,
satujen onnelliset loput ovat tarua vaan,
sillä syvällä sisimmässään
on pimeys kaikilla ihmisillä sydämessään.

[Gabriel]

Runossasi on tosiaan sanoma, etkä tällä kertaa piilottanut sitä (aivan kuten sanoit). Minä siitä pidin, riimit eivät kenties ihan kohdalleen osunneet, mutta sinähän sen sanoit jo ja lisäksi ne ovat toimivat. :)

Lisäksi tämähän on sinun teoksesi ja jos sanot että sanoma on riimejä tärkeämpää, niin tietenkin se noin on. Ja niille jotka kenties vastaan väittävät, niin fiktiossa ei ole mitään kriteereitä tai pakollisia rajoitteita, joten voi kirjoittaa aivan minkäänlaista tekstiä tahansa. Olen kenties pari kertaa hyvän maun rajoja rikkonut, joten tiedätte mistä minä puhun. :P

Mutta takaisin siihen runoosi sitten, säkeistöt olivat perinteisiä 4-1 (rivi-säkeistö) -tyylisiä, mikä on täysin toimiva ratkaisu. Kenties hieman omaperäisyyttä tuohon perinteiseen säkeistötyyliin olisi kaivannut, mutta kuka minä olen asiasta puhumaan kun kerran itse olen lähes poikkeuksetta kirjoittanut perinteisiä neljän rivin runoja.

Itse sanoma on surullinen ja hyvä varoitus sille kuinka sokea rakkaus voikin vaurioittaa ja että aina on parempaa ainakin ottaa sukulaisten sanomat huomioon. Lisäksi se ottaa myös lopussa esille jokaisen ihmisen sydämessä asuvan pimeyden, joka on tosin vaihteleva. Joillakin katkeruus, toisilla pelko, kolmansilla viha, jne.

Sanoma on kuitenkin sulautettu runoon hyvin ja se toimii. Mainiota. :)

Kirjoita ihmeessä lisää runojasi (ja miksei myös stooreja?) foorumeille!