Gabriel
17.11.2004, 19:26:11
Tällaista lyhyttä novellia minulta tällä kertaa. Erityistä pointtia tai huipentumaa ei ole, kunhan kirjoitin kirjoittamisen ja kerronnan vuoksi. Jos joku lukee läpi, olen ihan kiinnostunut kuulemaan syntyneitä ajatuksia. Millaisia tahansa. Kirjoitettu yhdeltä istumalta.
--
Santeri oli aina hyljeksitty ikäistensä joukossa. Pienempänä lapsena hän oli ollut vilkas ja eloisa, millä hän oli kiinnittänyt muiden lasten huomion ikävästi itseensä. Hän piti leikkimisestä ja oli paljon mielikuvituksellisempi kuin muut. Pienenä Santeri oli lapseksikin naiivi, vaikka hän ei kyseisen sanan merkitystä tietänytkään. Muutkaan lapset eivät tienneet, mutta se ei estänyt heitä kokemasta Santeria jotenkin ärsyttäväksi, joukosta poikkeavaksi ja ennen kaikkea erilaiseksi. Muut pojat tykkäsivät leikkiä sotaa, mutta hän vietti mieluummin aikaa tyttöjen kanssa, joiden mielikuvituksellisemmat jutut olivat enemmän hänelle mieleen. Tästä syystä hän sai alinomaa lumi- ja kurapesuja, hänen reppunsa sisältö levitettiin pihalle ja muut pojat kerääntyivät hänen ympärilleen pilkkaamaan häntä. Santeri ei ymmärtänyt syytä tähän, eihän hän ollut tehnyt ilkeästi kenellekään. Opettaja ei tuntunut välittävän asiasta kun Santeri kertoi hänelle, mutta jotenkin sana kuitenkin kiersi, koska samana päivänä poikien höykytys oli tavallista pahempi ja Santeria haukuttiin myös kantelijaksi. Lapsen logiikallaan hän päätteli, että koska hän ei ollut tehnyt pahaa kenellekään, vian ei täytynyt olla hänen teoissaan vaan hänessä itsessään. Opettajan välinpitämättömyys hänen kärsimyksiään kohtaan vahvisti Santerin ajatusta siitä, että hän oli luonnostaan jollakin tapaa huonompi kuin muut. Tämä sai Santerin surulliseksi ja iski ensimmäisen särön elämäniloa ja hyväntuulisuutta heijastavaan peiliin, joka oli hänen sielunsa.
Teini-iässä peili oli läpikotaisin hiusmurtumien peittämä eikä enää heijastanut elämäniloa ja hyväntuulisuutta, kenties vain jonkinlaista vääristynyttä irvikuvaa niistä jos sitäkään. Santeri ei poikennut ulkoisesti erityisesti ikäisistään. Hän oli keskipitkä ja lähempänä komeaa kuin rumaa. Jotkut muut kuin hänen koulunsa tytöt olisivat sanoneet häntä todennäköisesti söpöksi. Vapaa-aikaansa täyttävän tennisharrastuksen parissa Santeri tapasi muita ikätovereitaan, jotka eivät olleet hänelle tylyjä, mikä hämmensi häntä. Koulussa hänelle ei enää annettu lumi- eikä kurapesuja vaan yläasteelle siirtyminen oli tuonut mukanaan suoran väkivallan. Eikä peili, joka oli Santerin sielu, ollut vielä tarpeeksi murtunut alkaakseen heijastamaan Santerille ominaista rauhanomaisuutta maanisena väkivaltaisuutena. Joskus Santeri hautoi ajatusta elämänsä päättämisestä ("tätäkö on elämä ihmisen?", kävi toistuvasti hänen päässään), mutta eihän se oikeasti ollut vaihtoehto. Joskus harvemmin hän purkaisi tunteitaan piirtämällä piirroksia, joiden sisältö olisi voinut olla jonkun toisen mielestä hälyttävää. Usein hän itki itsensä uneen, mutta teki sen hiljaa ja aamuksi kyyneleet olivat kuivuneet. Kokemansa kohtelun kohteeksi joutuminen jatkuvasti reippaasti yli puolen vuosikymmenen ajan oli tehnyt Santerin myös sokeaksi sille, että hänestä tuntui aina kuukausi kuukaudelta hiukan pahemmalta. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että asioille pitäisi voida tehdä jotain, mutta pelokkaaksi oppineena ihmisenä hän odotti jonkun tulevan auttamaan häntä. Mutta kukaan ei tullut. Olivatko ihmiset oikeasti noin välinpitämättömiä?
"Santeri oli tänään aika outo.", Liisa sanoi.
"Miten niin?" Kati kysyi. Hän oli joutunut jäämään tänään pois tennisharkoista pienen kuumeenpoikasen vuoksi, mutta kaipasi seuraa ja meni siksi myöhemmin Liisan kanssa kahville. Hän oli tutustunut Santeriin nimenomaan tennisharrastuksensa kautta ja piti tästä. Hänen mielestään Santeri oli myös söpö.
"Käyttäytyi ihan luonteensa vastaisesti. Oli jotenkin piikittelevä ja hyökkäävä kaikkia kohtaan. Erityisesti minua." Tähän Kati kohotti kulmakarvaansa.
"Mutta sinähän nimenomaan tulet toimeen Santerin kanssa.", hän sanoi. Liisa nyökkäsi, siemaisi kahvia kupistaan ja vastasi.
"Niin tulen, ja siksi tämä mietityttääkin. Hän oli myös kovin rauhaton ja tuntui tahallaan häviävän. Käyttäytyi kovasti luonteensa vastaisesti, kuten sanoin." Kati näytti pohtivaiselta eikä vastannut. "Ja siinä oli muutakin.", Liisa jatkoi, "Enemmän, ollakseni tarkka. Santeri tuntui käyttäytyvän noin tahallaan, mutta hänessä oli pieni vivahde, joka ei ollut aikaansaatu tahallaan. Ja juuri tämä vivahde häiritsee minua näin paljon. Hän tuntui olevan täynnä myllerrystä. Enkä ihmettele, selittäisihän se miksi hän käyttäytyi noin."
"Millaista myllerrystä?" Kati kysyi.
"En ole huomannut tällaista ihmisissä kuin harvoin, mutta...", Liisa tuntui empivän hetken, "minusta tuntuu, että sellaista myllerrystä jonka vallassa ihmiset usein mielellään vahingoittavat itseään. Voimakkaasti." Kati tunsi huolestuvansa. Liisa oli hyvin älykäs; hän osasi lukea ihmisiä ja tiesi yleensä mistä puhui. Kati piti Santerista oikeasti. Jostain syystä he eivät olleet tulleet kovin läheisiksi - Kati huomasi miettivänsä nyt olisiko voinut olla niin, että Santeri oli tahallaan etäinen, tietoisesti tai tiedostamatta - mutta joistakin ihmisistä on vain helppoa pitää. Siksi hän myös tunsi huolestuneisuutta.
"Osaatko sanoa, mistä tuo voisi johtua?" hän kysyi.
"En mene aivan takuuseen, mutta minusta tuntuu että Santeri yrittää viestittää jotakin."
"Viestittää?"
"Niin, meidän ukilla on tapana olla juuri tuollainen ollessaan väärinymmärretty. Hän heittäytyy päinvastaiseksi kuin mitä on tavallisesti. On ilkeä juuri niille, joista pitää" - Kati pohti millainen Santeri olisi hänelle ollut - "ja tuntuu tahallaan käyttäytyvän omien arvojensa vastaisesti. Ukki esimerkiksi pitää kanoistamme. Iltapäivisin hän mielellään istuu pihalla missä hän heittää niitä jyvillä. Kiukustuessaan hän kuitenkin yrittää potkia niitä. Joskus jopa ajaa takaa. Ja hänellä on tällaisten kohtauksien jälkeen aina huono omatunto.", Liisa siemaisi uudestaan kahviaan, "Yrittääpä joskus jopa hyvittää sitä kanoille jotenkin. Ja tietenkin myös muille joille on tiuskinut." Kati oli kuunnellut vaiteliaana. Liisa oli kyllä mukava ihminen, mutta myös kyyninen ja hieman passiivinen mitä tuli muiden auttamiseen. Kati arveli, että Liisan paheisiin saattoi kuulua pieni ylimielisyyskin, mutta eihän hän tietenkään voinut olla varma. Eihän hän tuntenut ihmisiä yhtä hyvin kuin Liisa.
Mutta hän oli huolestunut.
"Minun taitaa olla parasta käydä katsomassa Santeria.", hän sanoi. Ja tuli myös ajatelleeksi, ettei koskaan ollut käynyt varsinaisesti Santerin luona.
"Se voisi oikeastaan olla hyvästä.", Liisa totesi, "Menetkö nyt? Sinulla on kahviakin jäljellä."
"En minä sitä yhtäkkiä välttämättä tahdo. Sinähän tunnet minut", Kati naurahti hermostuneesti, "osaan huolestua turhankin paljon." Liisa nyökkäsi hyväksymisen merkiksi.
"Juu, no me nähdään sitten varmaan huomenna. Toivottavasti kuumeesi on laskenut siihen mennessä kokonaan. Osaatko Santerille?"
"Kyllä, oikeastaan kuljen täältä kotiin hänen kotinsa vierestä. Ja yritän parantua. Mutta moi nyt."
"Moi."
Kati seisoi Santerin kotioven edessä. Häntä hermostutti hieman, mutta hän soitti ovikelloa. Ei kestänyt kovin kauaa ennen kuin ovi avattiin. Santeri oli hieman yllättynyt, iloisesti ehkä. Liisa luultavasti tietäisi tarkemmin, Kati ajatteli. Mikäli Santeri oli erityisen pahalla tuulella, sitä ei hänestä ainakaan näkynyt.
"Moi...", Kati aloitti, "Liisa kertoi että olit tänään pahalla päällä. Ja ajattelin tulla käymään sen varalta, jos jokin on kovin hullusti." Santeri oli hetken hiljaa, eikä hänen ilmeestään voinut päätellä mitään. Sitten hän pyysi Katin sisään.
"Vanhemmat ei ole kotona, joten tule rauhassa vaan. Kukaan ei kysy että kuka olet.", Santeri sanoi.
Kati ei ehkä ollut yhtä taitava ihmissuhdetuntemuksessa kuin Liisa, mutta hän osasi sanoa oikeita asioita ihmisille joista välitti. Hän ja Santeri päätyivät juttelemaan pitkään ja Kati onnistui ensimmäisenä koskaan saamaan esiin haavoja, jotka olivat olleet mätänevien kääreiden alla vuosikausia. Sinä iltana Santeri koki myös ensimmäisen aitoa välittämistä ja myötätuntoa olevan halauksen vuosikausiin.
Ihminen voi ahdistuessaan ja tukea halutessaan käyttäytyä tavallisten käytösnormiensa vastaisesti. Santeri ei ollut koskaan päästänyt ala-asteensa alkuaikojen jälkeen lähelleen oikeastaan ketään, mutta siitä huolimatta tällainen ristiriitainen käyttäytyminen onnistui lopulta saamaan hänelle tarvitsemaansa halauksen ja silauksen säröilleen. Santeri oli kuitenkin onnekas, sillä usein ihmiset kuittaavat tällaisen ristiriitaisen käytöksen pelkkänä omituisuutena, johon ei tarvitse syvällisemmin paneutua. Jopa ystävät, jotka ainakin luulevat tuntevansa ystävänsä.
--
Santeri oli aina hyljeksitty ikäistensä joukossa. Pienempänä lapsena hän oli ollut vilkas ja eloisa, millä hän oli kiinnittänyt muiden lasten huomion ikävästi itseensä. Hän piti leikkimisestä ja oli paljon mielikuvituksellisempi kuin muut. Pienenä Santeri oli lapseksikin naiivi, vaikka hän ei kyseisen sanan merkitystä tietänytkään. Muutkaan lapset eivät tienneet, mutta se ei estänyt heitä kokemasta Santeria jotenkin ärsyttäväksi, joukosta poikkeavaksi ja ennen kaikkea erilaiseksi. Muut pojat tykkäsivät leikkiä sotaa, mutta hän vietti mieluummin aikaa tyttöjen kanssa, joiden mielikuvituksellisemmat jutut olivat enemmän hänelle mieleen. Tästä syystä hän sai alinomaa lumi- ja kurapesuja, hänen reppunsa sisältö levitettiin pihalle ja muut pojat kerääntyivät hänen ympärilleen pilkkaamaan häntä. Santeri ei ymmärtänyt syytä tähän, eihän hän ollut tehnyt ilkeästi kenellekään. Opettaja ei tuntunut välittävän asiasta kun Santeri kertoi hänelle, mutta jotenkin sana kuitenkin kiersi, koska samana päivänä poikien höykytys oli tavallista pahempi ja Santeria haukuttiin myös kantelijaksi. Lapsen logiikallaan hän päätteli, että koska hän ei ollut tehnyt pahaa kenellekään, vian ei täytynyt olla hänen teoissaan vaan hänessä itsessään. Opettajan välinpitämättömyys hänen kärsimyksiään kohtaan vahvisti Santerin ajatusta siitä, että hän oli luonnostaan jollakin tapaa huonompi kuin muut. Tämä sai Santerin surulliseksi ja iski ensimmäisen särön elämäniloa ja hyväntuulisuutta heijastavaan peiliin, joka oli hänen sielunsa.
Teini-iässä peili oli läpikotaisin hiusmurtumien peittämä eikä enää heijastanut elämäniloa ja hyväntuulisuutta, kenties vain jonkinlaista vääristynyttä irvikuvaa niistä jos sitäkään. Santeri ei poikennut ulkoisesti erityisesti ikäisistään. Hän oli keskipitkä ja lähempänä komeaa kuin rumaa. Jotkut muut kuin hänen koulunsa tytöt olisivat sanoneet häntä todennäköisesti söpöksi. Vapaa-aikaansa täyttävän tennisharrastuksen parissa Santeri tapasi muita ikätovereitaan, jotka eivät olleet hänelle tylyjä, mikä hämmensi häntä. Koulussa hänelle ei enää annettu lumi- eikä kurapesuja vaan yläasteelle siirtyminen oli tuonut mukanaan suoran väkivallan. Eikä peili, joka oli Santerin sielu, ollut vielä tarpeeksi murtunut alkaakseen heijastamaan Santerille ominaista rauhanomaisuutta maanisena väkivaltaisuutena. Joskus Santeri hautoi ajatusta elämänsä päättämisestä ("tätäkö on elämä ihmisen?", kävi toistuvasti hänen päässään), mutta eihän se oikeasti ollut vaihtoehto. Joskus harvemmin hän purkaisi tunteitaan piirtämällä piirroksia, joiden sisältö olisi voinut olla jonkun toisen mielestä hälyttävää. Usein hän itki itsensä uneen, mutta teki sen hiljaa ja aamuksi kyyneleet olivat kuivuneet. Kokemansa kohtelun kohteeksi joutuminen jatkuvasti reippaasti yli puolen vuosikymmenen ajan oli tehnyt Santerin myös sokeaksi sille, että hänestä tuntui aina kuukausi kuukaudelta hiukan pahemmalta. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että asioille pitäisi voida tehdä jotain, mutta pelokkaaksi oppineena ihmisenä hän odotti jonkun tulevan auttamaan häntä. Mutta kukaan ei tullut. Olivatko ihmiset oikeasti noin välinpitämättömiä?
"Santeri oli tänään aika outo.", Liisa sanoi.
"Miten niin?" Kati kysyi. Hän oli joutunut jäämään tänään pois tennisharkoista pienen kuumeenpoikasen vuoksi, mutta kaipasi seuraa ja meni siksi myöhemmin Liisan kanssa kahville. Hän oli tutustunut Santeriin nimenomaan tennisharrastuksensa kautta ja piti tästä. Hänen mielestään Santeri oli myös söpö.
"Käyttäytyi ihan luonteensa vastaisesti. Oli jotenkin piikittelevä ja hyökkäävä kaikkia kohtaan. Erityisesti minua." Tähän Kati kohotti kulmakarvaansa.
"Mutta sinähän nimenomaan tulet toimeen Santerin kanssa.", hän sanoi. Liisa nyökkäsi, siemaisi kahvia kupistaan ja vastasi.
"Niin tulen, ja siksi tämä mietityttääkin. Hän oli myös kovin rauhaton ja tuntui tahallaan häviävän. Käyttäytyi kovasti luonteensa vastaisesti, kuten sanoin." Kati näytti pohtivaiselta eikä vastannut. "Ja siinä oli muutakin.", Liisa jatkoi, "Enemmän, ollakseni tarkka. Santeri tuntui käyttäytyvän noin tahallaan, mutta hänessä oli pieni vivahde, joka ei ollut aikaansaatu tahallaan. Ja juuri tämä vivahde häiritsee minua näin paljon. Hän tuntui olevan täynnä myllerrystä. Enkä ihmettele, selittäisihän se miksi hän käyttäytyi noin."
"Millaista myllerrystä?" Kati kysyi.
"En ole huomannut tällaista ihmisissä kuin harvoin, mutta...", Liisa tuntui empivän hetken, "minusta tuntuu, että sellaista myllerrystä jonka vallassa ihmiset usein mielellään vahingoittavat itseään. Voimakkaasti." Kati tunsi huolestuvansa. Liisa oli hyvin älykäs; hän osasi lukea ihmisiä ja tiesi yleensä mistä puhui. Kati piti Santerista oikeasti. Jostain syystä he eivät olleet tulleet kovin läheisiksi - Kati huomasi miettivänsä nyt olisiko voinut olla niin, että Santeri oli tahallaan etäinen, tietoisesti tai tiedostamatta - mutta joistakin ihmisistä on vain helppoa pitää. Siksi hän myös tunsi huolestuneisuutta.
"Osaatko sanoa, mistä tuo voisi johtua?" hän kysyi.
"En mene aivan takuuseen, mutta minusta tuntuu että Santeri yrittää viestittää jotakin."
"Viestittää?"
"Niin, meidän ukilla on tapana olla juuri tuollainen ollessaan väärinymmärretty. Hän heittäytyy päinvastaiseksi kuin mitä on tavallisesti. On ilkeä juuri niille, joista pitää" - Kati pohti millainen Santeri olisi hänelle ollut - "ja tuntuu tahallaan käyttäytyvän omien arvojensa vastaisesti. Ukki esimerkiksi pitää kanoistamme. Iltapäivisin hän mielellään istuu pihalla missä hän heittää niitä jyvillä. Kiukustuessaan hän kuitenkin yrittää potkia niitä. Joskus jopa ajaa takaa. Ja hänellä on tällaisten kohtauksien jälkeen aina huono omatunto.", Liisa siemaisi uudestaan kahviaan, "Yrittääpä joskus jopa hyvittää sitä kanoille jotenkin. Ja tietenkin myös muille joille on tiuskinut." Kati oli kuunnellut vaiteliaana. Liisa oli kyllä mukava ihminen, mutta myös kyyninen ja hieman passiivinen mitä tuli muiden auttamiseen. Kati arveli, että Liisan paheisiin saattoi kuulua pieni ylimielisyyskin, mutta eihän hän tietenkään voinut olla varma. Eihän hän tuntenut ihmisiä yhtä hyvin kuin Liisa.
Mutta hän oli huolestunut.
"Minun taitaa olla parasta käydä katsomassa Santeria.", hän sanoi. Ja tuli myös ajatelleeksi, ettei koskaan ollut käynyt varsinaisesti Santerin luona.
"Se voisi oikeastaan olla hyvästä.", Liisa totesi, "Menetkö nyt? Sinulla on kahviakin jäljellä."
"En minä sitä yhtäkkiä välttämättä tahdo. Sinähän tunnet minut", Kati naurahti hermostuneesti, "osaan huolestua turhankin paljon." Liisa nyökkäsi hyväksymisen merkiksi.
"Juu, no me nähdään sitten varmaan huomenna. Toivottavasti kuumeesi on laskenut siihen mennessä kokonaan. Osaatko Santerille?"
"Kyllä, oikeastaan kuljen täältä kotiin hänen kotinsa vierestä. Ja yritän parantua. Mutta moi nyt."
"Moi."
Kati seisoi Santerin kotioven edessä. Häntä hermostutti hieman, mutta hän soitti ovikelloa. Ei kestänyt kovin kauaa ennen kuin ovi avattiin. Santeri oli hieman yllättynyt, iloisesti ehkä. Liisa luultavasti tietäisi tarkemmin, Kati ajatteli. Mikäli Santeri oli erityisen pahalla tuulella, sitä ei hänestä ainakaan näkynyt.
"Moi...", Kati aloitti, "Liisa kertoi että olit tänään pahalla päällä. Ja ajattelin tulla käymään sen varalta, jos jokin on kovin hullusti." Santeri oli hetken hiljaa, eikä hänen ilmeestään voinut päätellä mitään. Sitten hän pyysi Katin sisään.
"Vanhemmat ei ole kotona, joten tule rauhassa vaan. Kukaan ei kysy että kuka olet.", Santeri sanoi.
Kati ei ehkä ollut yhtä taitava ihmissuhdetuntemuksessa kuin Liisa, mutta hän osasi sanoa oikeita asioita ihmisille joista välitti. Hän ja Santeri päätyivät juttelemaan pitkään ja Kati onnistui ensimmäisenä koskaan saamaan esiin haavoja, jotka olivat olleet mätänevien kääreiden alla vuosikausia. Sinä iltana Santeri koki myös ensimmäisen aitoa välittämistä ja myötätuntoa olevan halauksen vuosikausiin.
Ihminen voi ahdistuessaan ja tukea halutessaan käyttäytyä tavallisten käytösnormiensa vastaisesti. Santeri ei ollut koskaan päästänyt ala-asteensa alkuaikojen jälkeen lähelleen oikeastaan ketään, mutta siitä huolimatta tällainen ristiriitainen käyttäytyminen onnistui lopulta saamaan hänelle tarvitsemaansa halauksen ja silauksen säröilleen. Santeri oli kuitenkin onnekas, sillä usein ihmiset kuittaavat tällaisen ristiriitaisen käytöksen pelkkänä omituisuutena, johon ei tarvitse syvällisemmin paneutua. Jopa ystävät, jotka ainakin luulevat tuntevansa ystävänsä.