Roxsheena
23.11.2004, 15:36:53
Ensimmäiseksi haluan pyytää anteeksi kaikilta Wolf's rain animen faneilta. En ole koskaan nähnyt jaksoakaan kyseisestä sarjasta, joten tietoni rajoittuu vain muutamille vierailemilleni fanisivuille. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tule kivittämään meikäläistä siitä hyvästä ^^.
Tarina on kerrottu kuvitteellisen hahmoni näkökulmasta. Toivon että pidätte.
Minä olen Kiba
Oli kulunut jo vuosia siitä, kun maapallon elämä oli kukoistanut viimeksi. Kun lapset olivat lähteneet turvallisin mielin kouluun ja vanhemmat töihin. Nyt se kaikki oli muuttunut ja ihmiset olivat saanet tämän aikaan… Ne kirotut ihmiset.
Kaupungit autioituivat toinen toisensa jälkeen ja elämä alkoi kadota joka puolelta. Kaikki oli hiuskarvan varassa ja pienikin väärä liike voisi tuhota sen vähän mitä oli jäänyt jäljelle.
Kauan sitten oltiin jo havaittu ettei mitään ollut tehtävissä. Tai, niin ainakin tiedemiehet uskoivat… Mutta on olemassa toinenkin tarina, legenda jonka mukaan sudet johtaisivat ihmiset paratiisiin ennen kaiken loppua…
Eräänä yönä oli valtava lumimyrsky. Se puhalsi läpi autioituneiden kylien ja kaupunkien, tukkien kaiken alleen. Taivas oli ollut pilvessä jo viikkoja ja aurinkoa ei ollut näkynyt päiviin. Aivan kuin ikuinen hämärä olisi laskeutunut maahan.
Jostain kaukaa kuului moottorikelkan ääni. Lumi pöllysi kun kelkka kaarsi hurjaa vauhtia kuusikossa, matkalla Winterfieldin kaupunkiin.
“ Alkaa olla pimeä… täytyy ehtiä ajoissa kotiin!”, Lena toisteli itsekseen ja kiihdytti vauhtiaan. Hänen vaaleanruskeat lettinsä liehuivat tuulessa, kun punainen moottorikelkka pyyhälsi hankea pitkin. Kelkan kyydissä oli monta painavaa laukkua, jotka olivat täynnä ruokatarvikkeita viereisestä kaupungista.
Kelkka kiisi tasaisesti lumessa. Tyttö yritti parhaansa mukaan vältellä suuria kinoksia, ettei mikään hänen laukuissaan menisi rikki. Joka puolella oli aivan hiljaista, missään ei näkynyt elämää, mutta Lena oli tottunut siihen. Hän oli syntynyt ankeuden keskelle eikä koskaan ollut tiennyt paremmasta.
Yhtäkkiä, jokin loikkasi metsiköstä kelkan eteen. Lena painoi jarrun pohjaan ja yritti kääntyä. Alla oli kuitenkin jäätä, joten vauhti ei hiljentynyt. Tyttö huudahti kauhusta kun hän tunsi, miten kelkka tömähti valtavalla voimalla jotakin päin.
Lena lensi selälleen maahan ja sai pian kaikki takana olleet tavarat niskaansa. Säilykepurkkien sisällöt levisivät maahan ja osa maitotölkeistä rikkoutui. Tyttö suojasi päätään ja odotti kunnes oli turvallista tarkistaa mitä oli tapahtunut. Hän nousi vavisten seisomaan ja oli vieläkin hieman järkyttynyt kolaroinnistaan.
“ Voi ei! Kaikki tavarat ovat levinneet maahan”, hän parahti huolestuneena ja alkoi nopeasti kerätä purkkeja ja tölkkejä takaisin laukkuun, pelastaen sen mitä oli jäänyt ehjäksi. Juuri kun tyttö kurkotti ottamaan yhtä purnukkaa käteensä, huomasi hän valkoisessa hangessa jotain punaista.
Lenan sydän pomppasi kurkkuun kun hän tajusi mitä se oli… verta. Punainen vana jatkui kelkan eteen ja sieltä pilkotti jotain pörröistä ja valkoista. Tyttö alkoi täristä kauhusta. Hän pudotti laukun käsistään ja konttasi hitaasti lähemmäs.
“ Hyvä jumala…”, Lena vinkaisi järkyttyneenä nähdessään mihin oli juuri äsken osunut. Valkoinen suuri susi makasi elottomana maassa. Sen puhdas paksu turkki oli tahriintunut sen omaan vereen. Lena parahti pelokkaasti ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Hän peitti suunsa lapasillaan ja pudisteli epäuskoisesti päätään. Miten hän oli voinut törmätä suteen? Nehän olivat kuolleet sukupuuttoon jo kymmeniä vuosia sitten.
“ Mitä minä menin tekemään…?”, tyttö kauhisteli ja veti tumput pois käsistään, sitten hän kosketti hellästi suden turkkia ja yritti tuntea hengittikö se vielä. Sen sydän löi vielä heikosti ja se hengitti hiljaa. Lena yritti nostaa sitä, mutta se tuntui liian painavalta.
“ Minun täytyy ottaa sinut mukaan…”, tyttö sanoi itsekseen ja alkoi raahata sutta moottorikelkkansa takana olevaa pulkkaa kohti. Lena irrotti pulkan ja sitoi sen narun tiukasti kiinni kelkan takaosaan. Sitten hän otti huovan ja asetteli sen pehmusteeksi pohjalle. Susi oli raskas, mutta sisukkaasti yrittämällä tyttö sai sen nostetuksi pulkkaan. Hän sitoi köydet varmuuden vuoksi vielä eläimen ympärille, ennen kuin uskalsi nousta ohjaimiin. Moottori pärähti käyntiin ja Lena ajoi eteenpäin rauhallisella vauhdilla, niin hiljaa ettei hänen kyydissään oleva arvokas olento kärsisi.
“ Missä sinä olet ollut, isäsi ja minä olemme olleet kamalan huolissamme!”, Äiti selitti hermostuneena. Hän, isä ja pikkuveli olivat kerääntyneet keittiön pöydän ääreen.
“ Anteeksi, mutta kelkka alkoi vähän reistailla matkalla ja törmäsin.. ööh… lumikinokseen. Muutama maitotölkki ja säilykepurkki taisi mennä rikki”, Lena selitti pahoittelevalla äänellä ja ojensi sitten ruokakassinsa äidille.
“ Tärkeintä on että olet kunnossa, menehän vaihtamaan märät vaatteet ja tule sitten iltapalalle”, äiti komensi ja passitti tyttärensä huoneeseensa.
Lena juoksi portaat ylös ja vaihtoi sitten nopeasti kuivan paidan, housut ja sukat. Veriset lapaset tyttö oli onneksi tajunnut heittää menemään.
“ Mitenhän susi voi…? Minun täytyy mennä katsomaan sitä…”, Lena ajatteli ja kipitti alas eteiseen, juuri kun hän oli saanut talvikengät jalkoihinsa, äiti kysyi minne hän oli matkalla.
“Vien… kelkan talliin”, tyttö selitti ja ampaisi pihalle salamannopeasti. Hän sulki paksun puuoven ja tarpoi hangen poikki autotalliin, jossa ei kuitenkaan oltu pidetty autoa ainakaan kuuteen vuoteen. Mihin sillä nyt olisi päässyt kun kukaan ei aurannut teitä.
Lena veti raskaan liukuoven kiinni ja huomasikin pian suden, joka makasi hiljaa vanhalla rikkinäisellä sohvalla, joka oli tuotu talliin varastoon. Hämärässä saattoi juuri nähdä kun suden rintakehä laajeni sen hengittäessä raskaasti.
Tyttö veti vanhan hehkulampun katkaisimesta valon päälle ja lähestyi sitten eläintä varovasti.
“ Hei…”, hän tervehti hiljaa ja pysyi muutaman askeleen etäisyydellä. Susi ei liikahtanutkaan, se ei reagoinut mitenkään tytön sanoihin.
Lena katsoi sitä säälivästi ja otti kelkan takaa ensiapulaukun. Hän kaivoi sidetarpeita ja desinfiointiainetta ja kävi sitten polvilleen suden viereen.
“ Ole ihan rauhassa. Tämä saattaa kirvellä vähän, mutta se on sinulle parhaaksi”, tyttö selitti ja kostutti sitten kangaspalan nesteeseen. Hieman epäröiden Lena painoi tukon haavaa vasten ja alkoi sitten varovaisesti puhdistaa sitä. Siinä samassa susi murahti tuskasta ja säpsähti pystyyn. Lena kiljui säikähtäneenä ja oli vähällä kaatua selälleen.
Peto paljasti terävän hammasrivistönsä ja murisi tytölle uhkaavasti. Lena tiesi että villieläimet olivat vaarallisia ja tiesi, että sudet olivat vähentyneet siksi että ne olivat alkaneet tappaa ihmisiä. Metsästäjät olivat tietenkin alkaneet ampua petoja, jotta ne vähentyisivät.
“ M-minä haluan auttaa sinua… En tee sinulle pahaa”, tyttö änkytti pelokkaasti. Hänen kätensä vapisivat ja sydän hakkasi lujaa kuin herätyskello. Suden kullankeltaiset silmät katsoivat häntä yhtä säälimättömästi kuin äskenkin. Mikään ei tuntunut vakuuttavan sitä. Lenan silmiin kihosi pelon kyyneleitä. Hänen tunteensa olivat sekavia, hän halusi auttaa sutta vaikka pelkäsi sitä kuollakseen.
“ On minun syytäni, että sinä loukkaannuit ja vähintä mitä voin tehdä on auttaa sinua paranemaan! Ole kiltti… Anna minun hoitaa haavasi”, Lena aneli itkunsekaisella äänellään ja tuijotti takaisin pedon villeihin silmiin, joiden katse oli niin terävä ja voimakas että pelko tuntui leviävän sydämeen asti.
“ Kaikki ihmiset eivät ole pahoja”, tyttö selitti. Susi ei enää murissut tuon kuultuaan, aivan kuin se olisi ymmärtänyt mitä Lena sanoi sille. Yllättäen sen ympärille syntyi hohtava sininen valokehä joka valaisi koko tallin ja sokaisi tytön silmät.
“ M-mitä tapahtuu…?!”, Lena ajatteli kauhistuneena. Hän puristi silmänsä kiinni.
“ Todista se…”, kuului yllättäen ääni hänen edestään. Lena avasi silmänsä ja oli vähällä alkaa kiljumaan täyttä kurkkua. Susi oli muuttanut muotoaan, se oli ihminen, poika!
Tyttö huohotti kauhistuneena ja konttasi muutaman metrin kauemmas, pudistellen samalla epäuskoisesti päätään. Poika tuijotti häntä pistävästi syvänsinisillä silmillään, jotka pilkottivat villinruskeiden pörröisten hiusten alta.
“ S-sinä…”, Lena änkytti pelokkaasti.
“ Pystyn muuttumaan ihmiseksi, se on ainoa keino selviytyä tässä maailmassa. Jos ei pärjää vihollista vastaan on muututtava sellaiseksi”, nuorukainen kertoi viekkaalla äänellään. Lena räpytteli hämmästyneenä silmiään, kuka tahansa hänen tapaamansa ihminen voisi olla siis susi.
Poika näytti vihaiselta, hänen katseensa oli kiukkuinen ja täynnä tuskaa. Lena ei voinut olla tuijottamatta valkoisen riekaleisen t-paidan läpi paistavaa syvää haavaa, joka näytti vielä pahemmalta kuin ennen.
“ Te ihmiset olette tuhonneet kaiken! Saastutitte maailman autoillanne ja tehtaillanne, tuhositte luonnon ja samalla itsenne kun ette ymmärtäneet lopettaa ajoissa. Ette käsittäneet että tuhositte samalla itseänne. Tulokset näkyvät nyt. Olette säälittäviä…”, nuorukainen naurahti sarkastisesti ja katsoi Lenaa halveksuen. Sitten hän nousi seisomaan ja tarttui tyttöä paidankauluksesta kiinni. Poika nosti Lenan ilmaan ja työnsi tämän väkivaltaisesti seinää vasten. Tyttö oli vähällä kuristua.
“ Minä inhoan teitä koko sydämestäni ja tulen rakastamaan sitä päivää kun teidän säälittävä lajinne katoaa maapallolta lopullisesti!”, poika murahti ja kuuli miten Lena yritti heiveröisesti sanoa jotain.
“ Olen niin pahoillani… toivon että saat edes hieman iloa minun tappamisestani…”, tyttö vinkui heiveröisesti ja yskäisi tuskissaan. Hän sanoi tuon täysin vilpittömästi.
Poika tiesi sen. Hän irrotti otteensa ja laski Lenan maahan viime hetkellä. Tyttö hieroi kipeää kurkkuaan ja yritti tasata hengitystään. Poika teki lähtöään. Hän tarttui jo liukuoven kahvaan ja oli valmiina vetämään, kunnes viiltävä kipu levisi hänen ruumiiseensa. Lena tarttui nuorukaisen käsivarteen ja tuki tätä.
“ Et ole vielä kunnossa, anna minun auttaa…”, tyttö pyysi huolestuneena. Poika murahti vihaisesti ja Lena tiesi ettei tulisi kuulemaan kohteliaampaakaan vastausta.
Poika kävi makuulleen sohvalle ja veti paitansa pois. Hänen vartalonsa oli yhtä jäntevä ja hyvässä kunnossa kuin sudellakin, eikä hän ollut ollenkaan niin ruipelo kuin miltä nuhruiset vaatteet antoivat näyttää.
Hieman punasteleva tyttö alkoi rauhallisesti puhdistaa haavaa kangaspalalla. Poika murahti tuskissaan joka kerta kun kirvelevää ainetta osui hänen iholleen.
“ Mikä sinun nimesi on…?”, Lena kysyi ja jatkoi työtään keskittyneesti.
“ Kiba…”, nuorukainen vastasi hiljaa. Se kuulostikin aivan suden nimeltä.
“ Minä olen Lena”, tyttö kertoi. Kiba katsoi häntä hetken kummallisesti. Pojan katse tuntui ihmeelliseltä, sen pystyi melkein aistimaan.
Lena otti rullan sideharsoa ja pyysi Kibaa istumaan. Hän alkoi kietoa sidettä nuorukaisen vatsan ympärille ja varoi näyttämästä punaisina hehkuvia kasvojaan tälle.
Lopuksi Lena kiinnitti harson hakasella ja kertoi että se oli valmis. Kiba tunnusteli sidettä ja yritti sitten nousta seisomaan. Tuska esti liikkumisen melkein heti.
“ Sinun pitää levätä, haava ei parane nopeasti”, tyttö selitti huolestuneella äänellään.
Kiba irvisti ja kävi takaisin makuuasentoon vastentahtoisesti.
“ En tarvitse ihmisten apua…”, hän murahti vihaisesti. Lena huokaisi syvään ja sulki vihreät silmänsä. Hänet valtasi yllättäen valtava syyllisyyden tunne joka sai hänet purskahtamaan itkuun.
“ Tämä on minun syytäni… Anna anteeksi, Kiba”, tyttö niiskutti ja hautasi kyyneleiset kasvonsa käsiensä taa, “ Minähän se sinua päin ajoin”
“ Miksi te ihmiset teette noin?”, poika yllättäen kysyi. Lena pyyhki märkiä poskiaan ja katsoi Kibaa hämmentyneenä.
“ Mitä sinä tarkoitat?”, hän ihmetteli.
“ No, alatte vuodattaa silmiänne ja muututte ihan surkeiksi?”, poika selitti vaivaantuneena. Lena naurahti hetken ja pyyhki jälleen poskiaan.
“ Eivätkö sudet itke koskaan?”, hän kysyi heiveröisellä äänellään ja yritti hymyillä.
“ Me emme näytä tunteitamme, emme ole heikkoja”, Kiba vastasi ylpeästi, hän ei jostain syystä halunnut katsoa tyttöön.
“ Ei se ole heikkoutta, me itkemme silloin kun meistä tuntuu pahalta tai kun pelkäämme tai kadumme jotain”, Lena kertoi sympaattisesti ja tarttui pojan käteen.
“ Te olette monimutkaisia…”, poika tuuskahti ja pudisteli päätään. Tyttö naurahti jälleen hiljaa.
“ Eikö sinusta tunnu erilaiselta olla ihmisen kuin suden hahmossa?”, hän kysyi kiinnostuneena. Kiba oli hetken hiljaa.
“ En minä ole monimutkainen, ei minua koskaan itketä”, hän lopulta vastasi naama peruslukemilla. Näytti siltä ettei hän muuttanut ilmettään koskaan. Hän ei koskaan hymyillyt.
“ Eivätkö sudet ole ikinä onnellisia…?”, Lena kysyi niiskuttaen. Kiba katsoi maahan ja hänen silmissään näkyi syvä kaipuu.
“ Silloin kun on täysikuu, silloin kun saamme ulvoa”, hän vastasi lumoutuneella äänellä, sitten hän katsoi Lenaa aivan kuin olisi halunnut kipeästi esittää jonkun kysymyksen.
“ Niin…”, tyttö rohkaisi. Kiba tarttui hänen molempiin hartioihinsa voimakkailla käsillään. Lena säikähti.
“ Tuntuuko sinusta koskaan kummalliselta kun näet kuun, tuntuuko sinusta että sen huumaava voima täyttää sinut ja pystyt mihin vain?”, poika lausahti kiihkeästi.
“ E-en näe kuuta usein… Taivas on aina pilvessä”, tyttö vastasi pettyneenä. Innostus katosi pian nuorukaisen kasvoilta. Lena halusi saada sen takaisin.
“ Kerro miltä se tuntuu”, hän yllytti ja katsoi Kiban syvänsinisiin silmiin kiinnostuneena. Poika veti tytön lähelleen ja yllättäen suuteli tätä. Veri pakeni Lenan poskiin ja tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt ympäri. Lämmin aalto lensi hänen ylitseen ja vatsanpohjassa huimasi. Kiban ei tarvinnut kertoa millaista se oli, nyt tyttö tiesi sen.
“ Tunsitko sen…?”, poika kysyi kiihkeästi. Lenan sydän hakkasi tuhatta ja sataa.
“ T-tunsin…”, hän änkytti eikä vieläkään voinut uskoa tapahtunutta. Se oli ollut niin ihanaa ja ihmeellistä että kaikki kamala oli hetkeksi kadonnut pois mielestä.
“ Lähdetkö sinä pian, Kiba?”, tyttö kysyi huolestuneena kun poika nousi seisomaan.
“ Minun täytyy palata ystävieni luo”, hän vastasi hiljaa. Lenasta tuntui pahalta kuulla tuo. Hän katsoi murtuneena tallin kylmää lattiaa.
“ Voisitpa jäädä…”, tyttö kuiskutti itku kurkussa ja piirteli sormellaan mattoon kuvioita. Kiba polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen kylmistä käsistään kiinni.
“Minä olen susi, Lena… sinä olet ihminen”, hän vastasi katkerasti. Tyttö pyyhki kyyneleen silmä kulmastaan ja yritti pidätellä sisällään raivoavaa tunnemyrskyä.
Kiba nousi ylös ja veti nahkatakkinsa ylleen. Sitten hän tarttui liukuoven kahvaan ja veti sen auki. Kylmä viima toi mukanaan lumihiutaleita, jotka sulivat pian lattialle.
Poika ehti astua vain yhden askeleen ennen kuin Lena hyppäsi hänen kaulaansa ja rutisti hänet tiukasti syliinsä. Tyttö itki täyttä kurkkua eikä halunnut irrottaa otettaan.
“ Sinä olet parasta mitä minulle on sattunut, olet ainoa hyvä asia jäljellä tässä kamalassa maailmassa!”, hän parkui järkyttyneenä. Kiba näytti hämmentyneeltä kuullessaan nuo sanat.
“ Lena, sinä olet kiltein ja vilpittömin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Sinä päivänä kun maailma lakkaa olemasta, minä tulen hakemaan sinut Paratiisiin”, poika lupasi ja painoi päänsä hellästi tytön päätä vasten.
“ Kiba…”, Lena vingahti heiveröisesti ja antoi nuorukaisen lopulta mennä.
“ Minä lupaan, sudet eivät koskaan petä lupauksiaan”, Kiba huudahti kun oli juossut jo vähänmatkaa. Hänen tumma hahmonsa katosi pian lumisateeseen. Lena tunsi pian, että piteli jotain nyrkissään. Siellä oli kaulakoru, jossa oli hopeinen kuunsirppi. Kun tyttö katsoi vielä kerran pojan perään, kuuli hän miten susi ulvoi ylväästi jossain kaukaisuudessa.
“ Minä uskon legendaan… Uskon Paratiisiin…”, Lena lausahti hiljaa ja juoksi sitten takaisin sisälle. Jonain päivänä Kiba tulisi hakemaan häntä…
Tarina on kerrottu kuvitteellisen hahmoni näkökulmasta. Toivon että pidätte.
Minä olen Kiba
Oli kulunut jo vuosia siitä, kun maapallon elämä oli kukoistanut viimeksi. Kun lapset olivat lähteneet turvallisin mielin kouluun ja vanhemmat töihin. Nyt se kaikki oli muuttunut ja ihmiset olivat saanet tämän aikaan… Ne kirotut ihmiset.
Kaupungit autioituivat toinen toisensa jälkeen ja elämä alkoi kadota joka puolelta. Kaikki oli hiuskarvan varassa ja pienikin väärä liike voisi tuhota sen vähän mitä oli jäänyt jäljelle.
Kauan sitten oltiin jo havaittu ettei mitään ollut tehtävissä. Tai, niin ainakin tiedemiehet uskoivat… Mutta on olemassa toinenkin tarina, legenda jonka mukaan sudet johtaisivat ihmiset paratiisiin ennen kaiken loppua…
Eräänä yönä oli valtava lumimyrsky. Se puhalsi läpi autioituneiden kylien ja kaupunkien, tukkien kaiken alleen. Taivas oli ollut pilvessä jo viikkoja ja aurinkoa ei ollut näkynyt päiviin. Aivan kuin ikuinen hämärä olisi laskeutunut maahan.
Jostain kaukaa kuului moottorikelkan ääni. Lumi pöllysi kun kelkka kaarsi hurjaa vauhtia kuusikossa, matkalla Winterfieldin kaupunkiin.
“ Alkaa olla pimeä… täytyy ehtiä ajoissa kotiin!”, Lena toisteli itsekseen ja kiihdytti vauhtiaan. Hänen vaaleanruskeat lettinsä liehuivat tuulessa, kun punainen moottorikelkka pyyhälsi hankea pitkin. Kelkan kyydissä oli monta painavaa laukkua, jotka olivat täynnä ruokatarvikkeita viereisestä kaupungista.
Kelkka kiisi tasaisesti lumessa. Tyttö yritti parhaansa mukaan vältellä suuria kinoksia, ettei mikään hänen laukuissaan menisi rikki. Joka puolella oli aivan hiljaista, missään ei näkynyt elämää, mutta Lena oli tottunut siihen. Hän oli syntynyt ankeuden keskelle eikä koskaan ollut tiennyt paremmasta.
Yhtäkkiä, jokin loikkasi metsiköstä kelkan eteen. Lena painoi jarrun pohjaan ja yritti kääntyä. Alla oli kuitenkin jäätä, joten vauhti ei hiljentynyt. Tyttö huudahti kauhusta kun hän tunsi, miten kelkka tömähti valtavalla voimalla jotakin päin.
Lena lensi selälleen maahan ja sai pian kaikki takana olleet tavarat niskaansa. Säilykepurkkien sisällöt levisivät maahan ja osa maitotölkeistä rikkoutui. Tyttö suojasi päätään ja odotti kunnes oli turvallista tarkistaa mitä oli tapahtunut. Hän nousi vavisten seisomaan ja oli vieläkin hieman järkyttynyt kolaroinnistaan.
“ Voi ei! Kaikki tavarat ovat levinneet maahan”, hän parahti huolestuneena ja alkoi nopeasti kerätä purkkeja ja tölkkejä takaisin laukkuun, pelastaen sen mitä oli jäänyt ehjäksi. Juuri kun tyttö kurkotti ottamaan yhtä purnukkaa käteensä, huomasi hän valkoisessa hangessa jotain punaista.
Lenan sydän pomppasi kurkkuun kun hän tajusi mitä se oli… verta. Punainen vana jatkui kelkan eteen ja sieltä pilkotti jotain pörröistä ja valkoista. Tyttö alkoi täristä kauhusta. Hän pudotti laukun käsistään ja konttasi hitaasti lähemmäs.
“ Hyvä jumala…”, Lena vinkaisi järkyttyneenä nähdessään mihin oli juuri äsken osunut. Valkoinen suuri susi makasi elottomana maassa. Sen puhdas paksu turkki oli tahriintunut sen omaan vereen. Lena parahti pelokkaasti ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Hän peitti suunsa lapasillaan ja pudisteli epäuskoisesti päätään. Miten hän oli voinut törmätä suteen? Nehän olivat kuolleet sukupuuttoon jo kymmeniä vuosia sitten.
“ Mitä minä menin tekemään…?”, tyttö kauhisteli ja veti tumput pois käsistään, sitten hän kosketti hellästi suden turkkia ja yritti tuntea hengittikö se vielä. Sen sydän löi vielä heikosti ja se hengitti hiljaa. Lena yritti nostaa sitä, mutta se tuntui liian painavalta.
“ Minun täytyy ottaa sinut mukaan…”, tyttö sanoi itsekseen ja alkoi raahata sutta moottorikelkkansa takana olevaa pulkkaa kohti. Lena irrotti pulkan ja sitoi sen narun tiukasti kiinni kelkan takaosaan. Sitten hän otti huovan ja asetteli sen pehmusteeksi pohjalle. Susi oli raskas, mutta sisukkaasti yrittämällä tyttö sai sen nostetuksi pulkkaan. Hän sitoi köydet varmuuden vuoksi vielä eläimen ympärille, ennen kuin uskalsi nousta ohjaimiin. Moottori pärähti käyntiin ja Lena ajoi eteenpäin rauhallisella vauhdilla, niin hiljaa ettei hänen kyydissään oleva arvokas olento kärsisi.
“ Missä sinä olet ollut, isäsi ja minä olemme olleet kamalan huolissamme!”, Äiti selitti hermostuneena. Hän, isä ja pikkuveli olivat kerääntyneet keittiön pöydän ääreen.
“ Anteeksi, mutta kelkka alkoi vähän reistailla matkalla ja törmäsin.. ööh… lumikinokseen. Muutama maitotölkki ja säilykepurkki taisi mennä rikki”, Lena selitti pahoittelevalla äänellä ja ojensi sitten ruokakassinsa äidille.
“ Tärkeintä on että olet kunnossa, menehän vaihtamaan märät vaatteet ja tule sitten iltapalalle”, äiti komensi ja passitti tyttärensä huoneeseensa.
Lena juoksi portaat ylös ja vaihtoi sitten nopeasti kuivan paidan, housut ja sukat. Veriset lapaset tyttö oli onneksi tajunnut heittää menemään.
“ Mitenhän susi voi…? Minun täytyy mennä katsomaan sitä…”, Lena ajatteli ja kipitti alas eteiseen, juuri kun hän oli saanut talvikengät jalkoihinsa, äiti kysyi minne hän oli matkalla.
“Vien… kelkan talliin”, tyttö selitti ja ampaisi pihalle salamannopeasti. Hän sulki paksun puuoven ja tarpoi hangen poikki autotalliin, jossa ei kuitenkaan oltu pidetty autoa ainakaan kuuteen vuoteen. Mihin sillä nyt olisi päässyt kun kukaan ei aurannut teitä.
Lena veti raskaan liukuoven kiinni ja huomasikin pian suden, joka makasi hiljaa vanhalla rikkinäisellä sohvalla, joka oli tuotu talliin varastoon. Hämärässä saattoi juuri nähdä kun suden rintakehä laajeni sen hengittäessä raskaasti.
Tyttö veti vanhan hehkulampun katkaisimesta valon päälle ja lähestyi sitten eläintä varovasti.
“ Hei…”, hän tervehti hiljaa ja pysyi muutaman askeleen etäisyydellä. Susi ei liikahtanutkaan, se ei reagoinut mitenkään tytön sanoihin.
Lena katsoi sitä säälivästi ja otti kelkan takaa ensiapulaukun. Hän kaivoi sidetarpeita ja desinfiointiainetta ja kävi sitten polvilleen suden viereen.
“ Ole ihan rauhassa. Tämä saattaa kirvellä vähän, mutta se on sinulle parhaaksi”, tyttö selitti ja kostutti sitten kangaspalan nesteeseen. Hieman epäröiden Lena painoi tukon haavaa vasten ja alkoi sitten varovaisesti puhdistaa sitä. Siinä samassa susi murahti tuskasta ja säpsähti pystyyn. Lena kiljui säikähtäneenä ja oli vähällä kaatua selälleen.
Peto paljasti terävän hammasrivistönsä ja murisi tytölle uhkaavasti. Lena tiesi että villieläimet olivat vaarallisia ja tiesi, että sudet olivat vähentyneet siksi että ne olivat alkaneet tappaa ihmisiä. Metsästäjät olivat tietenkin alkaneet ampua petoja, jotta ne vähentyisivät.
“ M-minä haluan auttaa sinua… En tee sinulle pahaa”, tyttö änkytti pelokkaasti. Hänen kätensä vapisivat ja sydän hakkasi lujaa kuin herätyskello. Suden kullankeltaiset silmät katsoivat häntä yhtä säälimättömästi kuin äskenkin. Mikään ei tuntunut vakuuttavan sitä. Lenan silmiin kihosi pelon kyyneleitä. Hänen tunteensa olivat sekavia, hän halusi auttaa sutta vaikka pelkäsi sitä kuollakseen.
“ On minun syytäni, että sinä loukkaannuit ja vähintä mitä voin tehdä on auttaa sinua paranemaan! Ole kiltti… Anna minun hoitaa haavasi”, Lena aneli itkunsekaisella äänellään ja tuijotti takaisin pedon villeihin silmiin, joiden katse oli niin terävä ja voimakas että pelko tuntui leviävän sydämeen asti.
“ Kaikki ihmiset eivät ole pahoja”, tyttö selitti. Susi ei enää murissut tuon kuultuaan, aivan kuin se olisi ymmärtänyt mitä Lena sanoi sille. Yllättäen sen ympärille syntyi hohtava sininen valokehä joka valaisi koko tallin ja sokaisi tytön silmät.
“ M-mitä tapahtuu…?!”, Lena ajatteli kauhistuneena. Hän puristi silmänsä kiinni.
“ Todista se…”, kuului yllättäen ääni hänen edestään. Lena avasi silmänsä ja oli vähällä alkaa kiljumaan täyttä kurkkua. Susi oli muuttanut muotoaan, se oli ihminen, poika!
Tyttö huohotti kauhistuneena ja konttasi muutaman metrin kauemmas, pudistellen samalla epäuskoisesti päätään. Poika tuijotti häntä pistävästi syvänsinisillä silmillään, jotka pilkottivat villinruskeiden pörröisten hiusten alta.
“ S-sinä…”, Lena änkytti pelokkaasti.
“ Pystyn muuttumaan ihmiseksi, se on ainoa keino selviytyä tässä maailmassa. Jos ei pärjää vihollista vastaan on muututtava sellaiseksi”, nuorukainen kertoi viekkaalla äänellään. Lena räpytteli hämmästyneenä silmiään, kuka tahansa hänen tapaamansa ihminen voisi olla siis susi.
Poika näytti vihaiselta, hänen katseensa oli kiukkuinen ja täynnä tuskaa. Lena ei voinut olla tuijottamatta valkoisen riekaleisen t-paidan läpi paistavaa syvää haavaa, joka näytti vielä pahemmalta kuin ennen.
“ Te ihmiset olette tuhonneet kaiken! Saastutitte maailman autoillanne ja tehtaillanne, tuhositte luonnon ja samalla itsenne kun ette ymmärtäneet lopettaa ajoissa. Ette käsittäneet että tuhositte samalla itseänne. Tulokset näkyvät nyt. Olette säälittäviä…”, nuorukainen naurahti sarkastisesti ja katsoi Lenaa halveksuen. Sitten hän nousi seisomaan ja tarttui tyttöä paidankauluksesta kiinni. Poika nosti Lenan ilmaan ja työnsi tämän väkivaltaisesti seinää vasten. Tyttö oli vähällä kuristua.
“ Minä inhoan teitä koko sydämestäni ja tulen rakastamaan sitä päivää kun teidän säälittävä lajinne katoaa maapallolta lopullisesti!”, poika murahti ja kuuli miten Lena yritti heiveröisesti sanoa jotain.
“ Olen niin pahoillani… toivon että saat edes hieman iloa minun tappamisestani…”, tyttö vinkui heiveröisesti ja yskäisi tuskissaan. Hän sanoi tuon täysin vilpittömästi.
Poika tiesi sen. Hän irrotti otteensa ja laski Lenan maahan viime hetkellä. Tyttö hieroi kipeää kurkkuaan ja yritti tasata hengitystään. Poika teki lähtöään. Hän tarttui jo liukuoven kahvaan ja oli valmiina vetämään, kunnes viiltävä kipu levisi hänen ruumiiseensa. Lena tarttui nuorukaisen käsivarteen ja tuki tätä.
“ Et ole vielä kunnossa, anna minun auttaa…”, tyttö pyysi huolestuneena. Poika murahti vihaisesti ja Lena tiesi ettei tulisi kuulemaan kohteliaampaakaan vastausta.
Poika kävi makuulleen sohvalle ja veti paitansa pois. Hänen vartalonsa oli yhtä jäntevä ja hyvässä kunnossa kuin sudellakin, eikä hän ollut ollenkaan niin ruipelo kuin miltä nuhruiset vaatteet antoivat näyttää.
Hieman punasteleva tyttö alkoi rauhallisesti puhdistaa haavaa kangaspalalla. Poika murahti tuskissaan joka kerta kun kirvelevää ainetta osui hänen iholleen.
“ Mikä sinun nimesi on…?”, Lena kysyi ja jatkoi työtään keskittyneesti.
“ Kiba…”, nuorukainen vastasi hiljaa. Se kuulostikin aivan suden nimeltä.
“ Minä olen Lena”, tyttö kertoi. Kiba katsoi häntä hetken kummallisesti. Pojan katse tuntui ihmeelliseltä, sen pystyi melkein aistimaan.
Lena otti rullan sideharsoa ja pyysi Kibaa istumaan. Hän alkoi kietoa sidettä nuorukaisen vatsan ympärille ja varoi näyttämästä punaisina hehkuvia kasvojaan tälle.
Lopuksi Lena kiinnitti harson hakasella ja kertoi että se oli valmis. Kiba tunnusteli sidettä ja yritti sitten nousta seisomaan. Tuska esti liikkumisen melkein heti.
“ Sinun pitää levätä, haava ei parane nopeasti”, tyttö selitti huolestuneella äänellään.
Kiba irvisti ja kävi takaisin makuuasentoon vastentahtoisesti.
“ En tarvitse ihmisten apua…”, hän murahti vihaisesti. Lena huokaisi syvään ja sulki vihreät silmänsä. Hänet valtasi yllättäen valtava syyllisyyden tunne joka sai hänet purskahtamaan itkuun.
“ Tämä on minun syytäni… Anna anteeksi, Kiba”, tyttö niiskutti ja hautasi kyyneleiset kasvonsa käsiensä taa, “ Minähän se sinua päin ajoin”
“ Miksi te ihmiset teette noin?”, poika yllättäen kysyi. Lena pyyhki märkiä poskiaan ja katsoi Kibaa hämmentyneenä.
“ Mitä sinä tarkoitat?”, hän ihmetteli.
“ No, alatte vuodattaa silmiänne ja muututte ihan surkeiksi?”, poika selitti vaivaantuneena. Lena naurahti hetken ja pyyhki jälleen poskiaan.
“ Eivätkö sudet itke koskaan?”, hän kysyi heiveröisellä äänellään ja yritti hymyillä.
“ Me emme näytä tunteitamme, emme ole heikkoja”, Kiba vastasi ylpeästi, hän ei jostain syystä halunnut katsoa tyttöön.
“ Ei se ole heikkoutta, me itkemme silloin kun meistä tuntuu pahalta tai kun pelkäämme tai kadumme jotain”, Lena kertoi sympaattisesti ja tarttui pojan käteen.
“ Te olette monimutkaisia…”, poika tuuskahti ja pudisteli päätään. Tyttö naurahti jälleen hiljaa.
“ Eikö sinusta tunnu erilaiselta olla ihmisen kuin suden hahmossa?”, hän kysyi kiinnostuneena. Kiba oli hetken hiljaa.
“ En minä ole monimutkainen, ei minua koskaan itketä”, hän lopulta vastasi naama peruslukemilla. Näytti siltä ettei hän muuttanut ilmettään koskaan. Hän ei koskaan hymyillyt.
“ Eivätkö sudet ole ikinä onnellisia…?”, Lena kysyi niiskuttaen. Kiba katsoi maahan ja hänen silmissään näkyi syvä kaipuu.
“ Silloin kun on täysikuu, silloin kun saamme ulvoa”, hän vastasi lumoutuneella äänellä, sitten hän katsoi Lenaa aivan kuin olisi halunnut kipeästi esittää jonkun kysymyksen.
“ Niin…”, tyttö rohkaisi. Kiba tarttui hänen molempiin hartioihinsa voimakkailla käsillään. Lena säikähti.
“ Tuntuuko sinusta koskaan kummalliselta kun näet kuun, tuntuuko sinusta että sen huumaava voima täyttää sinut ja pystyt mihin vain?”, poika lausahti kiihkeästi.
“ E-en näe kuuta usein… Taivas on aina pilvessä”, tyttö vastasi pettyneenä. Innostus katosi pian nuorukaisen kasvoilta. Lena halusi saada sen takaisin.
“ Kerro miltä se tuntuu”, hän yllytti ja katsoi Kiban syvänsinisiin silmiin kiinnostuneena. Poika veti tytön lähelleen ja yllättäen suuteli tätä. Veri pakeni Lenan poskiin ja tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt ympäri. Lämmin aalto lensi hänen ylitseen ja vatsanpohjassa huimasi. Kiban ei tarvinnut kertoa millaista se oli, nyt tyttö tiesi sen.
“ Tunsitko sen…?”, poika kysyi kiihkeästi. Lenan sydän hakkasi tuhatta ja sataa.
“ T-tunsin…”, hän änkytti eikä vieläkään voinut uskoa tapahtunutta. Se oli ollut niin ihanaa ja ihmeellistä että kaikki kamala oli hetkeksi kadonnut pois mielestä.
“ Lähdetkö sinä pian, Kiba?”, tyttö kysyi huolestuneena kun poika nousi seisomaan.
“ Minun täytyy palata ystävieni luo”, hän vastasi hiljaa. Lenasta tuntui pahalta kuulla tuo. Hän katsoi murtuneena tallin kylmää lattiaa.
“ Voisitpa jäädä…”, tyttö kuiskutti itku kurkussa ja piirteli sormellaan mattoon kuvioita. Kiba polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen kylmistä käsistään kiinni.
“Minä olen susi, Lena… sinä olet ihminen”, hän vastasi katkerasti. Tyttö pyyhki kyyneleen silmä kulmastaan ja yritti pidätellä sisällään raivoavaa tunnemyrskyä.
Kiba nousi ylös ja veti nahkatakkinsa ylleen. Sitten hän tarttui liukuoven kahvaan ja veti sen auki. Kylmä viima toi mukanaan lumihiutaleita, jotka sulivat pian lattialle.
Poika ehti astua vain yhden askeleen ennen kuin Lena hyppäsi hänen kaulaansa ja rutisti hänet tiukasti syliinsä. Tyttö itki täyttä kurkkua eikä halunnut irrottaa otettaan.
“ Sinä olet parasta mitä minulle on sattunut, olet ainoa hyvä asia jäljellä tässä kamalassa maailmassa!”, hän parkui järkyttyneenä. Kiba näytti hämmentyneeltä kuullessaan nuo sanat.
“ Lena, sinä olet kiltein ja vilpittömin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Sinä päivänä kun maailma lakkaa olemasta, minä tulen hakemaan sinut Paratiisiin”, poika lupasi ja painoi päänsä hellästi tytön päätä vasten.
“ Kiba…”, Lena vingahti heiveröisesti ja antoi nuorukaisen lopulta mennä.
“ Minä lupaan, sudet eivät koskaan petä lupauksiaan”, Kiba huudahti kun oli juossut jo vähänmatkaa. Hänen tumma hahmonsa katosi pian lumisateeseen. Lena tunsi pian, että piteli jotain nyrkissään. Siellä oli kaulakoru, jossa oli hopeinen kuunsirppi. Kun tyttö katsoi vielä kerran pojan perään, kuuli hän miten susi ulvoi ylväästi jossain kaukaisuudessa.
“ Minä uskon legendaan… Uskon Paratiisiin…”, Lena lausahti hiljaa ja juoksi sitten takaisin sisälle. Jonain päivänä Kiba tulisi hakemaan häntä…