Yki
1.12.2004, 9:29:50
Yrittäkää saada jotain tolkkua, minä pyydän! :doggy: Mutta asiaa: Tunnilla on tylsää, joten ajattelin tuhota aivosolujanne kirjoittamalla tänne. Tosin tämä saattaa jäädä ainoaksi kerraksi. Ajatusmaailmani on mitä on... Tuli lyhyt, mutta olkoon.
Kerron tämän kuolleen kauriin lailla. Suurin silmin ja mahtavin sarvin, kaatuneena ja uljautensa menettäneenä. Häpäistynä ja kaikkien hylkäämänä. Metsästäjän kyltymättömän vihan kohteena.
Sillä kaunis oli se päivä, jolloin ei enää satanut. Ei enää sitä märkää, ei pelkoa kuolemasta. Kaikki näkivät valon, joka tulvi läpi puidenlatvojen. Minä olin istunut myrskyn ajan yksin, kaukana kodistani. Ei minua enää kotiin kaivattu. Siellä kaikki vihasivat minua. Äitini ei tuntenut minua, hän ei halunnut tunnustaa minua omaksi pojakseen. Isäni oli huutanut minulle ja vaatinut minua tilille huonosta onnesta ja tuhosta. Hän piti minua Saatanan poikana. Hän kielsi minut pojakseen ja sanoi minun riivaavan äitiäni.
Kukaan ei kaivannut minua. Kukaan ei ollut huolissaan minusta. Ja minä vihasin itseäni.
Kaikki tuntui niin pimeältä, vaikka valo lämmitti hiuksiani ja sai kylmästä värisevän ruumiini lämpeämään. Minä en tuntenut minkäänlaista lämpöä, sillä minua oli halveksittu ja minut oli heitetty pimeään kuiluun ilman minkäänlaista tietoa turvallisesta alastulosta.
Mustat hiukseni olivat märät ja liimautuneet vasten päätäni. Takkini oli myös märkä. Olin vain istunut myrkyssä, antanut sateen kastella minut ja toivonut, että sade huuhtelisi kaikki ongelmani mennessään.
Minun mieleni oli tulessa ja tunsin kaikkia vastaan suunnatonta vihaa. Jos ei lapsi rakkautta saa, ei hän sitä osaa toisille antaa.
Silloin päätin, että en antaisi luottamusta kenellekään. Vihasin maailmaa, vihasin kaikkea. Mutta kaikkein eniten vihasin omaa heikkouttani. En uskaltanut riistää henkeä itseltäni. Olin siihen aivan liian heikko. Kaikessa heikkoudessani ajattelin myös sitä, millaista olisi saada luottamusta.
Kävelin katuja, hautausmaita ja siltoja pitkin. Etsin kotia riutuneelle mielelleni. Istuin puistojen penkeillä ja mietin. Nukuin kauppojen roskalavoilla. Vaatteeni haisivat ja olin todella surkea näky. Kaikki sylkivät päälleni, eikä kukaan jaksanut välittää minusta.
Minä vain katsoin, kun maailma ympärilläni jatkoi matkaansa. Itse olin jäänyt pysähdyksiin. Ja silloin heräsin.
Se kaikki olikin ollut vain synkkää ja helvetillistä unta. Olin omassa sängyssäni. Lämpimässä ja vanhempieni rakastamana. Se tuntui sarkastiselta. En minä voinut olla täällä. Minä olin oikeasti uni, joka paljastui vasta nyt. Minä olin nähnyt todellisuuden ja sen, kuinka vaikeaa oli saada maailma rakastamaan jotain tällaista. Todellisuus onkin vain unien tuolla puolen.
...
Tuli hieman sekava. Voi kommentoida, halusin vain kokeilla, millaista kommenttia sattuisin saamaan novelli/tarina/utopistijutustani. Ja jos jaksan, niin ensi kerralla kirjoitan jotain kauniimpaa...
Kerron tämän kuolleen kauriin lailla. Suurin silmin ja mahtavin sarvin, kaatuneena ja uljautensa menettäneenä. Häpäistynä ja kaikkien hylkäämänä. Metsästäjän kyltymättömän vihan kohteena.
Sillä kaunis oli se päivä, jolloin ei enää satanut. Ei enää sitä märkää, ei pelkoa kuolemasta. Kaikki näkivät valon, joka tulvi läpi puidenlatvojen. Minä olin istunut myrskyn ajan yksin, kaukana kodistani. Ei minua enää kotiin kaivattu. Siellä kaikki vihasivat minua. Äitini ei tuntenut minua, hän ei halunnut tunnustaa minua omaksi pojakseen. Isäni oli huutanut minulle ja vaatinut minua tilille huonosta onnesta ja tuhosta. Hän piti minua Saatanan poikana. Hän kielsi minut pojakseen ja sanoi minun riivaavan äitiäni.
Kukaan ei kaivannut minua. Kukaan ei ollut huolissaan minusta. Ja minä vihasin itseäni.
Kaikki tuntui niin pimeältä, vaikka valo lämmitti hiuksiani ja sai kylmästä värisevän ruumiini lämpeämään. Minä en tuntenut minkäänlaista lämpöä, sillä minua oli halveksittu ja minut oli heitetty pimeään kuiluun ilman minkäänlaista tietoa turvallisesta alastulosta.
Mustat hiukseni olivat märät ja liimautuneet vasten päätäni. Takkini oli myös märkä. Olin vain istunut myrkyssä, antanut sateen kastella minut ja toivonut, että sade huuhtelisi kaikki ongelmani mennessään.
Minun mieleni oli tulessa ja tunsin kaikkia vastaan suunnatonta vihaa. Jos ei lapsi rakkautta saa, ei hän sitä osaa toisille antaa.
Silloin päätin, että en antaisi luottamusta kenellekään. Vihasin maailmaa, vihasin kaikkea. Mutta kaikkein eniten vihasin omaa heikkouttani. En uskaltanut riistää henkeä itseltäni. Olin siihen aivan liian heikko. Kaikessa heikkoudessani ajattelin myös sitä, millaista olisi saada luottamusta.
Kävelin katuja, hautausmaita ja siltoja pitkin. Etsin kotia riutuneelle mielelleni. Istuin puistojen penkeillä ja mietin. Nukuin kauppojen roskalavoilla. Vaatteeni haisivat ja olin todella surkea näky. Kaikki sylkivät päälleni, eikä kukaan jaksanut välittää minusta.
Minä vain katsoin, kun maailma ympärilläni jatkoi matkaansa. Itse olin jäänyt pysähdyksiin. Ja silloin heräsin.
Se kaikki olikin ollut vain synkkää ja helvetillistä unta. Olin omassa sängyssäni. Lämpimässä ja vanhempieni rakastamana. Se tuntui sarkastiselta. En minä voinut olla täällä. Minä olin oikeasti uni, joka paljastui vasta nyt. Minä olin nähnyt todellisuuden ja sen, kuinka vaikeaa oli saada maailma rakastamaan jotain tällaista. Todellisuus onkin vain unien tuolla puolen.
...
Tuli hieman sekava. Voi kommentoida, halusin vain kokeilla, millaista kommenttia sattuisin saamaan novelli/tarina/utopistijutustani. Ja jos jaksan, niin ensi kerralla kirjoitan jotain kauniimpaa...