Kuroi Tenshi
9.12.2004, 11:11:46
En tiedä mistä saan ideani, ne vain tulevat. Tämä on... lyhyt. En tiedä teistä muista, mutta minusta se tuntuu jotenkin liian lyhyeltä. No jaa, en minä kyllä usein ymmärräkään omia tarinoitani.
Ja minulla on pakkomielle japaniin ja japanin kieleen. Se on vain niin hienoa. Mutta en ala kirjoittamaan elämänkertaani, vaan laitan tän tarinan nyt tähän. Kommentoikaa ihan mitä vain! Niin hyvää kuin pahaakin. Elän kommenteista. ...Täällä.
Sanoilla ei ole merkitystä.
Pyörin. Minä pyörin ympäri ja ympäri. Maisema vilisee silmissäni ja huimaava olo leviää vartalooni.
Nauran. Nauran syvältä sydämestäni, annan naurun tulvia huuliltani.
Itken. Kyyneleet valuvat silmistäni ja lentävät tuulen mukana pois.
Katson näkemättä mitään. Vedän polvet vasten rintaani ja kiedon käteni tiukasti jalkojeni ympärille. Haluan olla vain tässä, istua vihreällä nurmella mitään tekemättä. Minulla ei ole mitään, ei ketään.
”Watashi wa hitori de…” kuiskaan tuulelle. Suljen silmäni ja tunnen tuulen hyväilevän vartaloani. Se haluaa lohduttaa minua. Se ojentaa näkymättömiä sormiaan kohti poskeani ja huokaa hiljaa. Nojaan päätäni taaksepäin ja annan viileiden sormien valua alas kaulallani.
Rakkaus on kylmää.
Poskeani kirvelee ja nostan käteni kasvoilleni. Suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni jättäen polut kalpeaan ihooni. En sano mitään, en pyydä häntä lopettamaan. Tunnen vain kivun vartalossani, vihan sisälläni. Lasken katseeni maahan ja annan veren valua kasvoiltani paidalleni. Olen hiljaa, en sano sanaakaan. En anele. Kuulen kuinka hän vetää kauhuissaan henkeään tajutessaan tekonsa. Tunnen, kuinka hän polvistuu viereeni ja kietoo kätensä ympärilleni.
”Gomen nasai, koi. Daijôbu desu ka?”
”Hai…” kuiskaan kyynelten valuessa kasvoilleni ja sekoittuessa vereeni. Sisälläni on kylmä, sydämeni on jäätä. Kyyneleet loppuvat kuten tunteenikin. Katson vain eteeni.
Kuolema on rakastajani.
Sormeni on tahmeat, märät lämpimästä nesteestä. Nostan käteni huulilleni ja maistan kielelläni nestettä. Maku on niin rautainen… Kylmyys valtaa ruumiistani jokaisen pienen solunkin. Sydämeni jäätyy siniseksi, peittyy ikijäähän. Siniset silmäni eivät näe mitään, eivät tule näkemään. Suuni aukeaa muodostaakseen sanoja järkytykseeni, mutta ääni pysähtyy kurkkuuni. Ruumiin lämpö vasten vartaloani katoaa vähitellen ja ymmärrän mitä olen tehnyt. Ymmärrän, ettei paluuta ole, että kaikki on vasta alussa. Mutta silti minua pelottaa. Minua pelottaa…
Katson maahan kaivettua hautaa. En itke. Tuulen kylmät sormet hyväilevät niskaani ja saavat minut ärtymään. Päästän hiukseni laskeutumaan selkääni tummana putouksena estäen tuulen hyväilyn. En tarvitse tuulta enää, minulla on kuolema.
Ja minulla on pakkomielle japaniin ja japanin kieleen. Se on vain niin hienoa. Mutta en ala kirjoittamaan elämänkertaani, vaan laitan tän tarinan nyt tähän. Kommentoikaa ihan mitä vain! Niin hyvää kuin pahaakin. Elän kommenteista. ...Täällä.
Sanoilla ei ole merkitystä.
Pyörin. Minä pyörin ympäri ja ympäri. Maisema vilisee silmissäni ja huimaava olo leviää vartalooni.
Nauran. Nauran syvältä sydämestäni, annan naurun tulvia huuliltani.
Itken. Kyyneleet valuvat silmistäni ja lentävät tuulen mukana pois.
Katson näkemättä mitään. Vedän polvet vasten rintaani ja kiedon käteni tiukasti jalkojeni ympärille. Haluan olla vain tässä, istua vihreällä nurmella mitään tekemättä. Minulla ei ole mitään, ei ketään.
”Watashi wa hitori de…” kuiskaan tuulelle. Suljen silmäni ja tunnen tuulen hyväilevän vartaloani. Se haluaa lohduttaa minua. Se ojentaa näkymättömiä sormiaan kohti poskeani ja huokaa hiljaa. Nojaan päätäni taaksepäin ja annan viileiden sormien valua alas kaulallani.
Rakkaus on kylmää.
Poskeani kirvelee ja nostan käteni kasvoilleni. Suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni jättäen polut kalpeaan ihooni. En sano mitään, en pyydä häntä lopettamaan. Tunnen vain kivun vartalossani, vihan sisälläni. Lasken katseeni maahan ja annan veren valua kasvoiltani paidalleni. Olen hiljaa, en sano sanaakaan. En anele. Kuulen kuinka hän vetää kauhuissaan henkeään tajutessaan tekonsa. Tunnen, kuinka hän polvistuu viereeni ja kietoo kätensä ympärilleni.
”Gomen nasai, koi. Daijôbu desu ka?”
”Hai…” kuiskaan kyynelten valuessa kasvoilleni ja sekoittuessa vereeni. Sisälläni on kylmä, sydämeni on jäätä. Kyyneleet loppuvat kuten tunteenikin. Katson vain eteeni.
Kuolema on rakastajani.
Sormeni on tahmeat, märät lämpimästä nesteestä. Nostan käteni huulilleni ja maistan kielelläni nestettä. Maku on niin rautainen… Kylmyys valtaa ruumiistani jokaisen pienen solunkin. Sydämeni jäätyy siniseksi, peittyy ikijäähän. Siniset silmäni eivät näe mitään, eivät tule näkemään. Suuni aukeaa muodostaakseen sanoja järkytykseeni, mutta ääni pysähtyy kurkkuuni. Ruumiin lämpö vasten vartaloani katoaa vähitellen ja ymmärrän mitä olen tehnyt. Ymmärrän, ettei paluuta ole, että kaikki on vasta alussa. Mutta silti minua pelottaa. Minua pelottaa…
Katson maahan kaivettua hautaa. En itke. Tuulen kylmät sormet hyväilevät niskaani ja saavat minut ärtymään. Päästän hiukseni laskeutumaan selkääni tummana putouksena estäen tuulen hyväilyn. En tarvitse tuulta enää, minulla on kuolema.