Purity
17.12.2004, 22:37:12
En ole kirjoittanut mitään ikuisuuksiin, mutta nyt sain jotain aikaan. Ylikriittisyys ja "en osaa, en jaksa, kirjoittaminen on ihan tyhmää" -angsti saisivat kuitenkin varmasti aikaan sen, että jos antaisin tämän tapani mukaan olla rauhassa ennen esillelaittamista, päätyisin vihaamaan sitä yli kaiken enkä ikinä laittaisi esille. Mutta toisaalta tarvitsen ja haluan kommenttia, joten pyydän sitä nyt kun teksti on vielä tuore. Idea on yksinkertainen ja helppo, itse siitä kuitenkin tykkään. Saakaa tämä pieni tyttö hymyilemään kuluttamalla hieman aikaa kertoaksenne ajatuksenne tästä.
Taikatuike
(Mitäpä minä, pieni tyttö, elämän suurista murheista. Miksipä minä, suloinen lapsi, välittäisin ankeasta arjesta.)
Lasten silmissä on jotain taianomaista. Ne säihkyvät kirkkaammin kuin aikuisten. Niistä paistaa aito - puhdas - elämänilo ja -jano. Aikuisten simät välkkyvät vain harvoin, ja silloinkin vain heidän saadessaan jotain erityistä. Mutta lasten silmät loistavat aina, jopa heidän itkiessään. Ehkä juuri siksi minä vihaan lapsia.
Maija on luokan omituinen tyttö. Se, jolle kukaan ei uskalla puhua, ja jonka ajatuksia ei osata arvata. Tunneilla hän istuu hiljaa luokan perällä ja välituntisin katoaa yksin jonnekin. Opettajat ovat hänestä huolissaan, eikö tytöllä ole kavereita? Mutta kyllä Maijalla on. Parempi kaveri kuin muilla. Aina koulusta kotiin päästyään tyttö lukitsee itsensä huoneeseensa. Ja aina yhtä innoistaan, lapsensilmänsä säihkyen, hän kaivaa korttipakan yöpöytänsä toiseksi ylimmäisestä laatikosta. Hän sekoittaa sen huolellisesti ja jakaa kortit kahdelle pelaajalle. Peli on aina sama: Pokeri ilman panoksia.
Nyt Maija istuu taas huoneessaan, katse kortteihinsa kiinnittyneenä. Hän tuntee Jumalansa hymyilevän, mutta tietää myös tämän tavat.
"Äläkä sitten yritä huijata" Maija käskee toruvalla äänellä, vaikka tietääkin tämän turhaksi. Hänen lausettaan ei kommentoida mitenkään.
"Kolme" Maija kuulee ja näkee kolme korttia lattialla selkäpuoli ylöspäin.
"Minä otan kaksi" tyttö vastaa ja heittää huonot korttinsa pois. Tottunein kädenliikkein hän jakaa pakasta tarvittavan määrän kummallekin. Maija häviää, mutta kumpikaan ei muuta odottanutkaan.
"Kuule", Maija puree huultaan mietteliäänä, "olisiko se paha, jos potkaisisin Jania huomenna koulussa? Se on ääliö."
Rakastava ystävä ymmärtää ja antaa luvan.
"Kiitos, olet paras!"
Vuosi kuluu ja elämä pysyy paikallaan. Maijan taidot pokerissa ovat ennallaan, mutta tyttö on jo onnistunut voittamaan vastustajansa kahdesti. Tuurista molemmilla kerroilla oli kyse, mutta Maija ei välitä. Yksi asia, pieni tytön mielestä, on kuitenkin erilailla kuin ennen. Vuosi sitten Maija oli noudattanut jokaista sääntöä, polvistunut lupaa kysyessään ja kunnioittanut isäänsä. Mutta nyt hän oli saanut luvan jo monta kertaa ja vastaus oli aina ollut sama. Miksi siis turhaan vaivata ystävää turhanpäiväisellä kysymyksellä? Maija katsoo Janin tyhjiä silmiä vielä kerran ja piilottaa sitten puukon reppunsa pohjalle. Tyttö kiiruhtaa kotiin pokeria pelaamaan, hyppien iloisesti ja nauraen auringonpaisteelle.
Nyt minä tiedän miksi lasten silmät säihkyvät: samasta syystä kuin aikuistenkin. Viattomat mielet vaan jaksavat iloita jostain sellaisesta, jota me emme enää näe. Ja juuri siksi minä vihaan lapsia.
(Mitäpä minä, aikuinen ihminen, pienen pienistä lapsista? Miksipä minä, täydellinen olento, kadehtisin jotain niin karkeaa?)
Taikatuike
(Mitäpä minä, pieni tyttö, elämän suurista murheista. Miksipä minä, suloinen lapsi, välittäisin ankeasta arjesta.)
Lasten silmissä on jotain taianomaista. Ne säihkyvät kirkkaammin kuin aikuisten. Niistä paistaa aito - puhdas - elämänilo ja -jano. Aikuisten simät välkkyvät vain harvoin, ja silloinkin vain heidän saadessaan jotain erityistä. Mutta lasten silmät loistavat aina, jopa heidän itkiessään. Ehkä juuri siksi minä vihaan lapsia.
Maija on luokan omituinen tyttö. Se, jolle kukaan ei uskalla puhua, ja jonka ajatuksia ei osata arvata. Tunneilla hän istuu hiljaa luokan perällä ja välituntisin katoaa yksin jonnekin. Opettajat ovat hänestä huolissaan, eikö tytöllä ole kavereita? Mutta kyllä Maijalla on. Parempi kaveri kuin muilla. Aina koulusta kotiin päästyään tyttö lukitsee itsensä huoneeseensa. Ja aina yhtä innoistaan, lapsensilmänsä säihkyen, hän kaivaa korttipakan yöpöytänsä toiseksi ylimmäisestä laatikosta. Hän sekoittaa sen huolellisesti ja jakaa kortit kahdelle pelaajalle. Peli on aina sama: Pokeri ilman panoksia.
Nyt Maija istuu taas huoneessaan, katse kortteihinsa kiinnittyneenä. Hän tuntee Jumalansa hymyilevän, mutta tietää myös tämän tavat.
"Äläkä sitten yritä huijata" Maija käskee toruvalla äänellä, vaikka tietääkin tämän turhaksi. Hänen lausettaan ei kommentoida mitenkään.
"Kolme" Maija kuulee ja näkee kolme korttia lattialla selkäpuoli ylöspäin.
"Minä otan kaksi" tyttö vastaa ja heittää huonot korttinsa pois. Tottunein kädenliikkein hän jakaa pakasta tarvittavan määrän kummallekin. Maija häviää, mutta kumpikaan ei muuta odottanutkaan.
"Kuule", Maija puree huultaan mietteliäänä, "olisiko se paha, jos potkaisisin Jania huomenna koulussa? Se on ääliö."
Rakastava ystävä ymmärtää ja antaa luvan.
"Kiitos, olet paras!"
Vuosi kuluu ja elämä pysyy paikallaan. Maijan taidot pokerissa ovat ennallaan, mutta tyttö on jo onnistunut voittamaan vastustajansa kahdesti. Tuurista molemmilla kerroilla oli kyse, mutta Maija ei välitä. Yksi asia, pieni tytön mielestä, on kuitenkin erilailla kuin ennen. Vuosi sitten Maija oli noudattanut jokaista sääntöä, polvistunut lupaa kysyessään ja kunnioittanut isäänsä. Mutta nyt hän oli saanut luvan jo monta kertaa ja vastaus oli aina ollut sama. Miksi siis turhaan vaivata ystävää turhanpäiväisellä kysymyksellä? Maija katsoo Janin tyhjiä silmiä vielä kerran ja piilottaa sitten puukon reppunsa pohjalle. Tyttö kiiruhtaa kotiin pokeria pelaamaan, hyppien iloisesti ja nauraen auringonpaisteelle.
Nyt minä tiedän miksi lasten silmät säihkyvät: samasta syystä kuin aikuistenkin. Viattomat mielet vaan jaksavat iloita jostain sellaisesta, jota me emme enää näe. Ja juuri siksi minä vihaan lapsia.
(Mitäpä minä, aikuinen ihminen, pienen pienistä lapsista? Miksipä minä, täydellinen olento, kadehtisin jotain niin karkeaa?)