Sanctio
29.12.2004, 0:18:15
Mikäköhän minussa on? Miksi ihmeessä AINA jaksan yrittää saada jotain tarinoitani täällä läpi, vaikka tiedän niiden aina menevän päin mäntyä... Noh... Ilmeisesti olin taas tarpeeksi väsynyt, laittaakseni tänne jotain kirjoitelmia... Tähän siis on jo jatkoa, mutten pannut sitä vielä, koska se ei ole "täydellisessä julkaisukunnossa" vai miksi sitä kutsuisi... Kuitenkin. Aijemmin en ole saanut täälä millään tarinalla mitään aikaiseksi, joten yritän tällä kertaa tällä tavalla. Tiedän aivan hyvin olevani liian nuori (11v) tähän puuhaan, mutta kaippa mie vielä joskus voin jonkinmoiseksi kirjailiaksi alkaa! Ainakin toivon niin... Aloittakaamme:
Kapsahdin yksinäisyyteen, jossa olin levännyt jo kohta vuoden päivät. Tarkalleen ottaen siitä päivästä jona itkin ja jona moni muukin itki, isäni kuolemasta... Olin meistä nuorin enkä vielä ymmärtänyt paljoa enkä ymmärrä vieläkään, mutta sen tiedän, että vaikka kuinka itkisi ja surisi ei kuollutta saa takaisin henkiin, sillä jos itkulla saisi takaisin hengen menettäneen ihmisen ei maailmassa olisi enää ketä itkeä... Nyt kuitenkin makaan taas yksin nurmikolla ja katselen kuuta ja liiteleviä pyrstötähtiä... Kohta jo kolmelta tuhannelta tähdeltä, jotka olen laskenut olen pyytänyt isäni paluuta, mutten ole vieläkään saanut häntä takaisin... Yksin olen, sillä muut eivät ymmärrä minua. He eivät tajua, että en halua lukea miljoonia kirjoja elämäni aikana. En halua elää kuninkaana, enkä edes johtajana, vaikka voisin helposti tehdä kaiken tuon halutessani. Haluan vain todistaa asioita, rakkaudesta, ihmismielestä, tunteista ja mahdottomuuksista. Ihmiset sanovat:"Mikään mikä ei ole luonnonlakien vastaista, on mahdollista, ja kaikki joka on luonnonlakien vastaista, on mahdotonta."
Minä sanon:"Ihmiskunnan mielestä kaikki se on mahdotonta, jota he eivät vielä ole pystyneet todistamaan, ja kaikki muu on mahdollista. Minun mielestäni, kaikki on epävarmaa, eikä mikään mahdotonta, tai mahdollista, muussa kuin tässä ajassa."
Sanoin joskus aikoinaan, että vihaan isää. Tiedänhän minä, että hän oli paha ihminen, ja että hänellä oli pahat tavat. Hän kiroili ja joi viinaa. Tupakkaakin poltti siihen asti, kunnes vaarini kuoli keuhkotulehdukseen. Silloin näin hänen itkevän ensimmäisen kerran. Luulin sen johtuvan todellisista tunteista, mutta uskaltauduttuani kysymään häneltä asian laitaa, hän vain sanoi töykeästi:"Pirun tupakka! Siihen en enää kajoa! Aluksi se vei isän, ja kohta vie varmaan minutkin! Ihan itkettää oma kohtaloni, jos jatkan tämän tuho-tikun imemistä!"
Sinä iltana vielä väittelin itseni kanssa siitä, myöntäisinkö edes itselleni, että hän on isäni, vaiko en...
Entäs nyt? Aina vihasimme isää perheeni kanssa, ainakin uskoin niin, mutta entäs nyt? Äitini itkee jo kahdeksatta kuukautta, ja isosiskoni suunnittelee itsemurhaa... Kaikki vain siksi, että he viimein tajusivat kuinka oikeastaan rakastivatkaan isää. Pelkään koko ajan, että he suuttuvat toisilleen ja alkavat riehua. Haluaisin koko ajan vain päästä pois, pakoon perhettäni, joka aluksi halusi päästä eroon henkilöstä, jonka kuoltua haluaisivat päästä pakoon itsestään, pakoon tunteistaan jotka vain pahenevat... Miksi juuri minun perheeni?
Miksi juuri minun perheeni? Ehkä siksi, että edes jotkut ymmärtäisivät tässä maailmassa asioita, joiden vuoksi pitäisi kuolla, mutta joita suurin osa maailman ihmisistä pitää täysin tarpeettomina. Yksi esimerkki on juuri isäni. Aluksi vihasimme häntä, mutta kuoltuaan vasta tajusimme, kuinka oikeasti rakastimmekaan häntä.
Mutta jos haluaisin kertoa jotain juonen tai tarinan pätkää, pitäisi minun varmaankin lopettaa "höpöttely" ja aloittaa, oikean kirjan ensimmäinen luku.
Ensimmäinen luku.
matka...
"Äiti... Kuuletko sinä minua? Tiedän että olet unessa, mutta silti haluaisin pyytää sinulta jotain... Opeta minua ymmärtämään asioita... Opeta minua ymmärtämään asioita rakkaudesta, jota niin haluaisin tuntea... Kerro minulle miltä se tuntuu... Kerro miten se tapahtuu, ja onko se hyvä, kuten jotkut sanovat, vai paha, kuten jotkut muut sanovat... Liittyykö se mitenkään kauneuteen, kuten jotkut sanovat, vai onko siinä vain sekavia tunteita, kuten toiset sanovat... Kuinka monia rakkauden tunteita on? Perhe rakkautta olen kokenut, mutten enää tunne sitä, sillä kun isäni kuoli, kuoli minusta samalla koko perhe... En ole yhtä ainutta päivää saanut elää kanssanne sen jälkeen iloiten, vaan kaikki ovat olleet sekavien itkunpurskahdusten ja ikuisten pyyntöjen täyttämiä... Haluan taas kokea rakkautta teitä kohtaan... Miksemme vain voisi unohtaa koko isää, ja aloittaa taas uutta elämää?"
Tuota kysyin joskus aikoja sitten äidiltäni, mutta vastausta en ole vieläkään saanut. Olisikohan siitä nyt kolme kuukautta, kun esitin nuo kysymykset hänelle... Sinä yönä näin hänen itkevän surullisemmin kuin aikoihin, mutta tällä kertaa hän oli unessaan. Mitä saattaisin hänen vuokseen tehdä? Pitäisikö minun kenties saada jotenkin isä takaisin? Olin ajatellut sitä monia viikkoja, ja uskaltautunut muutamia kertoja kysymään sitä äidiltänikin, mutta aina hän oli saanut suustaan vain joitakin kieltymiseen viittaavia äänteitä ja epämääräistä pään heilutusta, joka oli aina päättynyt vain syvään itkuun. Entäs muut? Voisiko joku muu, kuin perheeni kenties auttaa minua? Mietin asiaa ja päädyin isoäitiini, jonne pääsinkin muutaman päivän pyyntelyn jälkeen. Sinne oli kuitenkin neljäsataa kilometriä, joten äiti joutui viemään minut sinne isosiskoni kanssa autolla... Matka oli hiljainen, surullinen ja synkkä, varsinkin kun oli jo marraskuun loppu. Vaikka matka olikin pitkä, eikä kenenkään suusta päässyt mitään muuta kuin huokauksia ja niitäkin vain harvoin, silti pääsimme perille ilman suurempia psykologisia ongelmia, tai mielen "räjähdyksiä", joita oli ollut odotettavissa... Kuitenkin perille päästyään, äiti jätti minut toisen isoäitini, äidin puoleisen pihaan, uskaltautumatta itse edes ulos autosta. Hän käski vain lähettää terveisiä, ja kertoa, että kaikki oli hyvin. Minulla oli kuitenkin jotain aivan muuta mielessä. Aioin nimittäin kertoa "mummille" kaiken ongelmistamme ja koska olin kuullut hänen olevan melko erikoinen, toisin sanoen mystinen ja ehkä hieman noitamainenkin, päätin pyytää häneltä apua omassa ideassani saada isä jollain liveellä takaisin. Astuin talon portaille, tuona sateisena talvipäivänä ja ennenkuin ehdin edes soittaa ovikelloa, "mummi" aukaisi oven. Hän pyysi minut saman tien sisään, toivotti tervettulleeksi ja kyseli muitten vointia. Kerroin hänelle äidiltä terveisiä ja että hän oli käskenyt sanoa, kaiken olevan hyvin. Päätin kuitenkin mennä suoraan aiheeseen, joten heti, kun mummi oli aloittanut puhumisen siitä, kuinka olin kasvanut, sitten viimekäynnin puhuin hänen päälensä: "Äiti käski kyllä sanoa, että kaikki on hyvin, mutta näin ei todellakaan ole... Koko perheeni on ollut jonkinlaisessa traumassa siitä lähtien kun isä kuoli... En yhtä ainutta päivää ole saanut elää perheeni kanssa ilman itkua. Oikeastaan tulin tännekkin vain siksi, että olen kuullut sinun olevan viisas nainen, ja päätin kysyä sinulta neuvoa asiassa... Mitä ihmettä voin tehdä! Kotona en voi ainakaan elää, sillä siellä saisin kuulla päivät päästään pelkkää itkua ja surua, mutta jos saisin heidät unohtamaan isän... tai..." yritin jatkaa, mutta oli mummini vuoro puhua päälle näin: " tai jos saisitte isän takaisin... Sitähän olit sanomassa, eikö niin? Tai ei sinun tarvitse mitään sanoa... Tiedän kyllä... Siis henkiin herättäminen... Palautus Basileijasta, Jumalan valtakunnasta... Hmm... Onnistuuhan se, jos vain viitsisit vähän auttaa minua..."
Silloin säpsähdin mietteistäni, joihin olin valunut muutamia minuutteja sitten. Ettäkö kaiken ehkä sittenkin saisi takaisin? Ettäkö yhden vaikeimmiten todistettavista epävarmuuksista, olisi sittenkin näin lähellä todistusta? Voisiko elävän sittenkin palauttaa tuonelasta? Olin isän kuolemasta asti aina miettinyt noita kysymyksiä, ja kun kerran nyt olin jo näin lähellä vastausta, en aikonut luovuttaa. Intoon ja kärsimättömyyteen sekoittunut seikkailun halu, jossa oli ehkä hiukka pelkoakin tulevista tapahtumista täytti minut. "Palautus Basileijasta, Jumalan valtakunnasta... Hmm... Onnistuuhan se, jos vain viitsit vähän auttaa minua..." Nuo sanat jäivät päähäni, ja ne herättivät minussa kaikenlaisia tunteita, kauhusta ehkä jopa rakkauteen. Yhtäkkiä suunnaton pelko valtasi minut. "Entä jos hänen tarvitsemansa apu, on jotain ihan muuta kuin tavallisien arkiaskareitten tapaista jokapäiväistä apua? Entäs jos hänen tarvitsemansa apu todella liittyy jotenkin Basileijaan tai johonkin vastaavaan?" Tuon tapaisia kysymyksiä aloin vieritellä päässäni, enkä löytänyt loppua... Pelkäsin, ja pelkoni lisääntyi. Yhtäkkiä menin shokkiin, enkä pystynyt tekemään enää mitään. Näköni heikkeni, enkä kohta enää nähnytkään mitään. En kohta myöskään tunenut, saati maistanut tai haistanut mitään... Tarkalleen ottaen kaikki muut aistini, paitsi kuulo yhtäkkiä vain häipyivät haamun lailla pois. Siinä samassa aloin kuulla mummoni puhetta viimeisellä aistillani. "Älä pelkää, nuori mies... Tai turhahan minun on sitä pyytää, sillä ethän sinä siihen pysty... Pitänee minun siis ottaa sinulta pelkosi pois, että pystyisit edes vähän keskittymään siihen, mitä sinulle nyt kerron" Yhtäkkiä kaikki pelkoni katosivat, ja mummo jatkoi puhettaan: "Noin! Eikös olekkin jo parempi olo? Noh... Nyt sitten toivoisin sinun kuuntelevan, sillä näitä ohjeita en toista! Käykö?" Saatuaan myönteisen vastauksen, hän kiitti, ja alkoi taas puhua: "Eli... Toin sinut tähän tilaan, koska et varmaankaan olisi muuten suostunut auttamaan isääsi, ja näin sinun on paljon helpompi keskittyä... Toivoisin sinun siis saavan itse isäsi takaisin, toki auttaisin sinua, mutta eihän se muuten voisi onnistua, jollei joku, joka todellisesti rakastaa, joku joka todella tarvitsee, tai vain yksinkertaisesti haluaa saada isänsä takaisin tekisi suurinta työtä. Sillä ihmisen suurin voima on rakkaus. Ilman sitä me olisimme pahoja, tunteettomia otuksia, jotka eivät olisi edistyneet yhtään tekniikassa, tai yhtään missään. Sillä ilman tunteiden pää-asiaa rakkautta, ei tätä yhdyskuntaa, joka on levinnyt ja kehittynyt uskomattomalla tavalla, olisi. Se on suurin voima, mitä meillä on ja siihen pitää turvautua, jos todella haluaa kuolleen takaisin. Se on Jumalan voima ja jos haluat jotain Jumalalta, pitää sinun käyttää häntä itseään, rakkautta hyväksi, jotta voit saada haluamasi..."Siinä samassa nukahdin...
Siinäpä se... KOMMENTTIA!!! (jos viitsitte) Edes pilkkaa, jollei muuta irtoa...
Kapsahdin yksinäisyyteen, jossa olin levännyt jo kohta vuoden päivät. Tarkalleen ottaen siitä päivästä jona itkin ja jona moni muukin itki, isäni kuolemasta... Olin meistä nuorin enkä vielä ymmärtänyt paljoa enkä ymmärrä vieläkään, mutta sen tiedän, että vaikka kuinka itkisi ja surisi ei kuollutta saa takaisin henkiin, sillä jos itkulla saisi takaisin hengen menettäneen ihmisen ei maailmassa olisi enää ketä itkeä... Nyt kuitenkin makaan taas yksin nurmikolla ja katselen kuuta ja liiteleviä pyrstötähtiä... Kohta jo kolmelta tuhannelta tähdeltä, jotka olen laskenut olen pyytänyt isäni paluuta, mutten ole vieläkään saanut häntä takaisin... Yksin olen, sillä muut eivät ymmärrä minua. He eivät tajua, että en halua lukea miljoonia kirjoja elämäni aikana. En halua elää kuninkaana, enkä edes johtajana, vaikka voisin helposti tehdä kaiken tuon halutessani. Haluan vain todistaa asioita, rakkaudesta, ihmismielestä, tunteista ja mahdottomuuksista. Ihmiset sanovat:"Mikään mikä ei ole luonnonlakien vastaista, on mahdollista, ja kaikki joka on luonnonlakien vastaista, on mahdotonta."
Minä sanon:"Ihmiskunnan mielestä kaikki se on mahdotonta, jota he eivät vielä ole pystyneet todistamaan, ja kaikki muu on mahdollista. Minun mielestäni, kaikki on epävarmaa, eikä mikään mahdotonta, tai mahdollista, muussa kuin tässä ajassa."
Sanoin joskus aikoinaan, että vihaan isää. Tiedänhän minä, että hän oli paha ihminen, ja että hänellä oli pahat tavat. Hän kiroili ja joi viinaa. Tupakkaakin poltti siihen asti, kunnes vaarini kuoli keuhkotulehdukseen. Silloin näin hänen itkevän ensimmäisen kerran. Luulin sen johtuvan todellisista tunteista, mutta uskaltauduttuani kysymään häneltä asian laitaa, hän vain sanoi töykeästi:"Pirun tupakka! Siihen en enää kajoa! Aluksi se vei isän, ja kohta vie varmaan minutkin! Ihan itkettää oma kohtaloni, jos jatkan tämän tuho-tikun imemistä!"
Sinä iltana vielä väittelin itseni kanssa siitä, myöntäisinkö edes itselleni, että hän on isäni, vaiko en...
Entäs nyt? Aina vihasimme isää perheeni kanssa, ainakin uskoin niin, mutta entäs nyt? Äitini itkee jo kahdeksatta kuukautta, ja isosiskoni suunnittelee itsemurhaa... Kaikki vain siksi, että he viimein tajusivat kuinka oikeastaan rakastivatkaan isää. Pelkään koko ajan, että he suuttuvat toisilleen ja alkavat riehua. Haluaisin koko ajan vain päästä pois, pakoon perhettäni, joka aluksi halusi päästä eroon henkilöstä, jonka kuoltua haluaisivat päästä pakoon itsestään, pakoon tunteistaan jotka vain pahenevat... Miksi juuri minun perheeni?
Miksi juuri minun perheeni? Ehkä siksi, että edes jotkut ymmärtäisivät tässä maailmassa asioita, joiden vuoksi pitäisi kuolla, mutta joita suurin osa maailman ihmisistä pitää täysin tarpeettomina. Yksi esimerkki on juuri isäni. Aluksi vihasimme häntä, mutta kuoltuaan vasta tajusimme, kuinka oikeasti rakastimmekaan häntä.
Mutta jos haluaisin kertoa jotain juonen tai tarinan pätkää, pitäisi minun varmaankin lopettaa "höpöttely" ja aloittaa, oikean kirjan ensimmäinen luku.
Ensimmäinen luku.
matka...
"Äiti... Kuuletko sinä minua? Tiedän että olet unessa, mutta silti haluaisin pyytää sinulta jotain... Opeta minua ymmärtämään asioita... Opeta minua ymmärtämään asioita rakkaudesta, jota niin haluaisin tuntea... Kerro minulle miltä se tuntuu... Kerro miten se tapahtuu, ja onko se hyvä, kuten jotkut sanovat, vai paha, kuten jotkut muut sanovat... Liittyykö se mitenkään kauneuteen, kuten jotkut sanovat, vai onko siinä vain sekavia tunteita, kuten toiset sanovat... Kuinka monia rakkauden tunteita on? Perhe rakkautta olen kokenut, mutten enää tunne sitä, sillä kun isäni kuoli, kuoli minusta samalla koko perhe... En ole yhtä ainutta päivää saanut elää kanssanne sen jälkeen iloiten, vaan kaikki ovat olleet sekavien itkunpurskahdusten ja ikuisten pyyntöjen täyttämiä... Haluan taas kokea rakkautta teitä kohtaan... Miksemme vain voisi unohtaa koko isää, ja aloittaa taas uutta elämää?"
Tuota kysyin joskus aikoja sitten äidiltäni, mutta vastausta en ole vieläkään saanut. Olisikohan siitä nyt kolme kuukautta, kun esitin nuo kysymykset hänelle... Sinä yönä näin hänen itkevän surullisemmin kuin aikoihin, mutta tällä kertaa hän oli unessaan. Mitä saattaisin hänen vuokseen tehdä? Pitäisikö minun kenties saada jotenkin isä takaisin? Olin ajatellut sitä monia viikkoja, ja uskaltautunut muutamia kertoja kysymään sitä äidiltänikin, mutta aina hän oli saanut suustaan vain joitakin kieltymiseen viittaavia äänteitä ja epämääräistä pään heilutusta, joka oli aina päättynyt vain syvään itkuun. Entäs muut? Voisiko joku muu, kuin perheeni kenties auttaa minua? Mietin asiaa ja päädyin isoäitiini, jonne pääsinkin muutaman päivän pyyntelyn jälkeen. Sinne oli kuitenkin neljäsataa kilometriä, joten äiti joutui viemään minut sinne isosiskoni kanssa autolla... Matka oli hiljainen, surullinen ja synkkä, varsinkin kun oli jo marraskuun loppu. Vaikka matka olikin pitkä, eikä kenenkään suusta päässyt mitään muuta kuin huokauksia ja niitäkin vain harvoin, silti pääsimme perille ilman suurempia psykologisia ongelmia, tai mielen "räjähdyksiä", joita oli ollut odotettavissa... Kuitenkin perille päästyään, äiti jätti minut toisen isoäitini, äidin puoleisen pihaan, uskaltautumatta itse edes ulos autosta. Hän käski vain lähettää terveisiä, ja kertoa, että kaikki oli hyvin. Minulla oli kuitenkin jotain aivan muuta mielessä. Aioin nimittäin kertoa "mummille" kaiken ongelmistamme ja koska olin kuullut hänen olevan melko erikoinen, toisin sanoen mystinen ja ehkä hieman noitamainenkin, päätin pyytää häneltä apua omassa ideassani saada isä jollain liveellä takaisin. Astuin talon portaille, tuona sateisena talvipäivänä ja ennenkuin ehdin edes soittaa ovikelloa, "mummi" aukaisi oven. Hän pyysi minut saman tien sisään, toivotti tervettulleeksi ja kyseli muitten vointia. Kerroin hänelle äidiltä terveisiä ja että hän oli käskenyt sanoa, kaiken olevan hyvin. Päätin kuitenkin mennä suoraan aiheeseen, joten heti, kun mummi oli aloittanut puhumisen siitä, kuinka olin kasvanut, sitten viimekäynnin puhuin hänen päälensä: "Äiti käski kyllä sanoa, että kaikki on hyvin, mutta näin ei todellakaan ole... Koko perheeni on ollut jonkinlaisessa traumassa siitä lähtien kun isä kuoli... En yhtä ainutta päivää ole saanut elää perheeni kanssa ilman itkua. Oikeastaan tulin tännekkin vain siksi, että olen kuullut sinun olevan viisas nainen, ja päätin kysyä sinulta neuvoa asiassa... Mitä ihmettä voin tehdä! Kotona en voi ainakaan elää, sillä siellä saisin kuulla päivät päästään pelkkää itkua ja surua, mutta jos saisin heidät unohtamaan isän... tai..." yritin jatkaa, mutta oli mummini vuoro puhua päälle näin: " tai jos saisitte isän takaisin... Sitähän olit sanomassa, eikö niin? Tai ei sinun tarvitse mitään sanoa... Tiedän kyllä... Siis henkiin herättäminen... Palautus Basileijasta, Jumalan valtakunnasta... Hmm... Onnistuuhan se, jos vain viitsisit vähän auttaa minua..."
Silloin säpsähdin mietteistäni, joihin olin valunut muutamia minuutteja sitten. Ettäkö kaiken ehkä sittenkin saisi takaisin? Ettäkö yhden vaikeimmiten todistettavista epävarmuuksista, olisi sittenkin näin lähellä todistusta? Voisiko elävän sittenkin palauttaa tuonelasta? Olin isän kuolemasta asti aina miettinyt noita kysymyksiä, ja kun kerran nyt olin jo näin lähellä vastausta, en aikonut luovuttaa. Intoon ja kärsimättömyyteen sekoittunut seikkailun halu, jossa oli ehkä hiukka pelkoakin tulevista tapahtumista täytti minut. "Palautus Basileijasta, Jumalan valtakunnasta... Hmm... Onnistuuhan se, jos vain viitsit vähän auttaa minua..." Nuo sanat jäivät päähäni, ja ne herättivät minussa kaikenlaisia tunteita, kauhusta ehkä jopa rakkauteen. Yhtäkkiä suunnaton pelko valtasi minut. "Entä jos hänen tarvitsemansa apu, on jotain ihan muuta kuin tavallisien arkiaskareitten tapaista jokapäiväistä apua? Entäs jos hänen tarvitsemansa apu todella liittyy jotenkin Basileijaan tai johonkin vastaavaan?" Tuon tapaisia kysymyksiä aloin vieritellä päässäni, enkä löytänyt loppua... Pelkäsin, ja pelkoni lisääntyi. Yhtäkkiä menin shokkiin, enkä pystynyt tekemään enää mitään. Näköni heikkeni, enkä kohta enää nähnytkään mitään. En kohta myöskään tunenut, saati maistanut tai haistanut mitään... Tarkalleen ottaen kaikki muut aistini, paitsi kuulo yhtäkkiä vain häipyivät haamun lailla pois. Siinä samassa aloin kuulla mummoni puhetta viimeisellä aistillani. "Älä pelkää, nuori mies... Tai turhahan minun on sitä pyytää, sillä ethän sinä siihen pysty... Pitänee minun siis ottaa sinulta pelkosi pois, että pystyisit edes vähän keskittymään siihen, mitä sinulle nyt kerron" Yhtäkkiä kaikki pelkoni katosivat, ja mummo jatkoi puhettaan: "Noin! Eikös olekkin jo parempi olo? Noh... Nyt sitten toivoisin sinun kuuntelevan, sillä näitä ohjeita en toista! Käykö?" Saatuaan myönteisen vastauksen, hän kiitti, ja alkoi taas puhua: "Eli... Toin sinut tähän tilaan, koska et varmaankaan olisi muuten suostunut auttamaan isääsi, ja näin sinun on paljon helpompi keskittyä... Toivoisin sinun siis saavan itse isäsi takaisin, toki auttaisin sinua, mutta eihän se muuten voisi onnistua, jollei joku, joka todellisesti rakastaa, joku joka todella tarvitsee, tai vain yksinkertaisesti haluaa saada isänsä takaisin tekisi suurinta työtä. Sillä ihmisen suurin voima on rakkaus. Ilman sitä me olisimme pahoja, tunteettomia otuksia, jotka eivät olisi edistyneet yhtään tekniikassa, tai yhtään missään. Sillä ilman tunteiden pää-asiaa rakkautta, ei tätä yhdyskuntaa, joka on levinnyt ja kehittynyt uskomattomalla tavalla, olisi. Se on suurin voima, mitä meillä on ja siihen pitää turvautua, jos todella haluaa kuolleen takaisin. Se on Jumalan voima ja jos haluat jotain Jumalalta, pitää sinun käyttää häntä itseään, rakkautta hyväksi, jotta voit saada haluamasi..."Siinä samassa nukahdin...
Siinäpä se... KOMMENTTIA!!! (jos viitsitte) Edes pilkkaa, jollei muuta irtoa...