FF-foorumirope - seikkailu

[Rune]

Noin. Nyt sain tämän valmiiksi. Aluksi pyydän, että pelaajat lukevat aluksi vielä suunnittelutopicin, ja kirjoittavat minulle PM:llä liikkeensä aina aamuisin kello kolmeen mennessä, josta tottakai joustan vähän, (ensimmäisenä pelipäivänä ja lauantaina tosin en) ja lopulta illalla niin äkkiä kuin kerkeävät, mieluiten välittömästi sen päivän yhteenvedon saavuttua, niin selkeästi ja pitkäjännitteisesti kuin sen hetkinen tilanne kärsii. Mitä ykstyiskohtaisemmin (ja sitä ennemmin, paremmin) kirjoitatte viestinne, tai siis pelaatte, sen helpompaa minulle. Odotan ensimmäisiä PM:iä huomiseksi kello 15:00, viimeistään. Vain omia hahmojanne saatte sorkkia, minä hoidan kaiken muun, ja säätelen vähän tilanteita myös pelattujen hahmojenkin osalta. Pyydän, nyt tarvitsen aktiivisuutta.

* * *

Aamuauringon ensimmäiset säteet valuvat pitkin läheisen metsän viherkaton kantta, ja yltävät viimein viljaville kentille pienen kylän lähistöllä. Hehtaareittain leikattua ja kynnettyä heinää kohoaa aukealta, joka erottaa Lindblumin kaupungin eteläpuolella sijaitsevan kylän idässä kohoavasta sankasta metsästä.

Lindheimin kylä, jonka tehtävänä on ollut lähes aina toimittaa Lindblumin kaupungille viljavarannot muiden lähteiden lisäksi, nukkui yhä. Ilma oli kostea ja kylmä syksyn loppua kohden, ja pian maahan kerääntyvä kaste olisi aamusta jäässä. Rakennusten savupiipuista ei noussut savua vielä niin aamusta. Asukkaat olivat toisaalta tottuneet heräämään auringon noustessa, mutta sadonkorjuun jälkeen he tahtoivat nukkua pidempään.

Lindblum kohoaa valtavana linnakkeena kylän pohjoisella puolella, monen kilometrin päässä jyrkän vuorenrinteen päällä. Näin kaukaa ainutta sisäänkäyntiä, ilmalaivoja lukuun ottamatta, Lohikäärmeen porttia ei voi erottaa, mutta se on monelle senkin kylän asukkaalle tuttu kulkuväylä Lindblumin kiireisille kaduille.

Nyt kuitenkin kaupunki on rauhoittunut. Alexandrian yllättävästä hyökkäyksestä ei ollut kulunut kuin muutama kuukausi, ja vaikka kaikkein kriittisimmät korjaukset oli saatu tehtyä, kestäisi todella kauan, ennen kuin rakennukset toipuisivat mahtavan hirviön hyökkäyksestä. Saati asukkaat.

Alexandrian kutsuma hirviö, Atomos, oli pyyhkäissyt koko kaupungin lähes toimettomaksi yhdessä yössä, ja sen aiheuttamilta vahingoilta säästyneet eivät heti toipuisi hirviön näkemisestä. Lindheimin asukkaat olivat, vaikkeivat itse sen hyökkäyksen piiriin olleet jääneetkään, kokeneet elämänsä suurimman järkytyksen katsoessaan vierestä heidän mahtavan naapurinsa tuhoutumista, joka käytännössä huolehti heidän turvallisuudestaan Lindheimin palveluksia vastaan.

Lindblumin tarjoama palvelus näkyi konkreettisesti muutamassa kaartilaisessa, jotka olivat olleet puolustamassa kylää hyökkäyksiä vastaan, niin asukkaiden, kuin ruoka-aittojen säilymisen vuoksi. Heidän työntekonsa oli aina jäänyt kovin vähäiseksi, mutta yhä joukko sotilaita pystyi puolustamaan kyläläisiä lähinnä talven aikoihin ilmeneviä satunnaisia hirviöjoukkoja vastaan, pääasiallisen riistan huvetessa. Muuta ajat sotilaat tyytyivät elämään niin, miten heidät oli pääasiallisesti paikalle siirretty. Joko sotilaat alkoivat olla liian vanhoja tai muuten toimintakyvyttömiä Lindblumin pääasiallisiksi sotilaiksi, tai heidät oli siirretty paikalle toipumaan, tai erityisestä pyynnöstä.

Lindblumiin kohdistunut hyökkäys verotti suuren osan kylän, kuitenkin verrattain vähäisestä asukaskunnasta, tai ainakin heidän käsityksestään maailman menosta. Runsaan sadan henkilön käsittävä maanviljelykylä ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, ja he joutuivat myös tekemään osansa Lindblumin uudelleenrakentamisessa, puhumattakaan omien haavojensa paikkaamisesta. Heidän elämänsä on kuitenkin palannut pääasiallisesti takaisin uomaansa, ja vaikka Lindblumin oma tilanne ei ole paikattu vielä, ja tuskin on vuosiin, kylä itse pystyy jo katsomaan tulevaisuutta kirkkain silmin.

* * *

Nuori nainen puuskuttaa raskaassa, kylmässä ilmassa keskellä aavoja viljapeltoja auringonlasku edessään. Hän kompastuu kiveen pellossa, ja lentää kiljaisten kasvoilleen maahan. Hän henkäisee syvään vatsallaan maassa, mutta nousee pian yskien raskaasti polvilleen, ja vilkaistuaan ympärilleen nousee taas raskaasti hengittäen, silmät laajenneina pystyyn, jatkaen juoksuaan. Enää kilometri, talot näkyvät jo. Rakennusten savupiipuista nouseva savu erottuu haaleana pimenevää taivasta vasten, auringon puna takanaan.

Kurt Wellerheim astuu ulos talostaan, suunnatakseen kohti toimistorakennusta Lindheimin laidalla. Pitäisi vielä kirjoittaa raportti menneestä viikosta Lindblumiin. Ei paranisi myöhästellä nyt, kaartin kapteenilla kun varmasti on parempaakin tekemistä kuin kysellä mitättömän raportin perään paikkakunnalta, jossa ei koskaan ole muutenkaan tapahtunut mitään. Roteva, mutta ajan saatossa hieman pulskistunut kersantti nostaa jalkaa toisen eteen ja saavuttaa pian puolivälin etäisyydestään toimistolle. Terhakas siipien väpätys saavuttaa hänen kuulonsa kuitenkin ensin.

“Moonte, näin myöhään vielä valveilla?” Kurt kääntyy kohtaamaan ilmassa eteenpäin leijailevaa mooglea, joka suuntaa matkaansa kohti maantietä. Tämä nyökkää virne naamallaan.
“Kupo! Nupo oli saanut taas postia. Piti käydä viemässä ne oikealle saajalleen”, Moonte huikkaa vanhalle tutulleen ja iskee silmää.
“Mitään uutisia siltä rintamalta?” Kurt naurahtaa äänekkäästi ja virnistää mooglenuorukaiselle. Tämä naurahtaa takaisin.
“No sain minä tämän kirjeen. Pitää pistää postiin. Ei ollut minulle kuitenkaan”
“Niinpä, maailma on julma”, Kurt lausahtaa ja huokaisee vakavoituen hieman Moonten päästessä hänen kohdalleen. “Odotas hetki. Käyn kirjoittamassa raportin kapteenille. Josko veisit sen mukanasi, linnalle kun olet kuitenkin menossa?”

Moonte nyökkää ja on tottakai valmis auttamaan vanhaa ystäväänsä. Hän seuraa hetken matkaa keski-ikäistä miestä, jonka parransänki oli jäänyt jo parin päivän ajalta ajamatta, ennen kuin vilkaisee metsälle päin. Hän ei ollut koskaan pitänyt metsästä, vaikka siinä välillä olikin muutama kilometri aavaa peltoa. Nyt kynitty ja kuolleen oloinen pelto näyttää vastenmieliseltä. Moonte pysähtyy äkkiä, ja siristelee silmiään.
“Kurt, odota.” Kurt kääntyy myöskin vilkaisemaan pellolle, ja unohtaa äkkiä raporttinsa.

Viktor herää torkunnan omaisesta, kevyestä unestaan ulkona kuuluvaan hälinään. Auringon valo näyttää yhä punertavan valollaan viimeisiä hetkiä kylän pihaa, joten kovin myöhä ei vielä ollut. Viktor siirtää sylissään lojuvan kirjan “Alexandrian historia ja suuret urotyöt” sivummalle, ja nousee vyöttäen housujaan. Oven takana kymmenisen ihmistä on kerääntynyt yhden pisteen ympärille. Levoton puheensorina kantautuu Viktorin korviin, ja oikealla puolellaan, syvemmällä kylää muutama äiti pidättelee lapsiaan sisemmällä, hiukan huonoin tuloksin. Viktor siirtyy kummastuneena keskemmälle keskustelua. Kuusi muutakin kaartilaista on paikalla.

“Anna, pyydän!” Kurtin epätoivoinen huudahdus yrittää saada turhaan vanhaa naista hiljenemään. Viktorin työntyessä nuoremman miehen, Aleksin, ohi kummastuneena paikalle, Kurt viittaa hänelle, jotta hän veisi Annan sivummalle. Viktor tekee työtä käskettyä, ja hieman epävarmasti ottaa kiinni kumaran, kovaäänisen naisen hartioista ja siirtää tätä tuloksetta sivummalle. Kurt pitelee takkia nuoren, hysteerisen naisen olkapäillä, yrittäen saada muut hiljenemään ympärillä.

“Marie, mikä sinulla nyt on?” Maxim, toinen upseeri kaartilaisista kysäisee vielä kerran. Kurt käskee kaikkia hiljenemään. Maxim, nuorehko ja vanttera miehenalku ristii kätensä rinnalleen ja pitää katseensa huolestuneena Mariessa, joka yrittää saada jotain sanottua nyyhkytystensä lomasta.
“Met... Metsä”, väki pidättelee hengitystään. Yksi kaartilaisista pitelee kättään Annan suun edessä.
“Mitä metsästä?” Kurt kysyy viimein.

“Ja mitä täällä tapahtuu?! Kupo!” kuuluu korkea kiljaisu kesken kaiken Viktorin sydän nousee kurkkuun äänen raastaessa jännittyneen ilmapiirin riekaleiksi. Koko porukka huokaa syvään ja muutama kirous nousee nuorempien huulille. Ensin yhä kasaantuvan väkijoukon keskelle putkahtaa violettisiipinen ja kirkkaan punaisella pompomilla varustett Moogle, räpytellen vauhkona siipiään, ja kohennellen rintasuojustaan. Parin sekunnin kuluttua samaa reittiä lentää Moonte, joka pudistelee epätoivoisena päätään.
“Anteeksi, en saanut estettyä häntä”, Moonte pyytää anteeksi alistuneena. Nuorempi moogle vilkaisee murhaavasti Moontea, ja kääntää taas kaiken huomionsa väkijoukkoon.
“Mitä te täällä vauhkoatte!? Nupo tulee, luottakaa Nupoon!” moogletyttö kiljaisee, ja vie kätensä vyölleen. Ennen kuin Moonte ennättää hätiin, Nupo on jo saanut vedettyä normaalin metsästysveitsen kokoisen aseensa esille, ollen lähellä viiltää pompominsa irti päälaestaan. Moogle pyörähtää ympäri, ja kolahtaa pienen äännähdyksen saattelemana katuhietikkoon. Ihmiset ympärillä huokaavat syvään.

Marien silmät laajenevat taas, hänen katsoessaan ympärilleen. Tyttö kiljaisee äänekkäästi, saaden koko kylän heräämään viimeistään nyt. Kurt päästää tytöstä huudahtaen irti, Maximin rynnätessä romahtavan tytön luokse pitelemään tätä pystyssä. Hän vetää omiaan sopertavan tytön syliinsä, ja yrittää saada tätä rauhoittumaan. Pian hänkin tajuaa tilanteen.

“Mitä tämä on?” Hän kysyy hiljaa muilta, jotka tajuavat vasta nyt katsella ympärilleen. Auringon viimeisissä säteissä, ennen kuin ne katoavat taivaanrantaan meren taakse, he näkevät vasta nyt heidän nilkoissaan liikkuvan sankan usvan.

[Rune]

Kaksi mustaa hahmoa katselevat tapahtumia läheisen, hyökkäyksen aikana autioituneen talon ikkunasta. Rakennus on pimeä, eikä talossa olisi pitänyt asua ketään pitkään aikaan. Sankan usvan alkaessa valua pitkin matalaa ruohikkoa toinen hahmoista kiroaa itsekseen.

"Lopeta tuo kiroileminen, Simon. Sinä kiroilet aina kun jotakin tapahtuu. Et voisi edes sanoa jotakin tyyliin; 'OMG, nyt tuolla tapahtuu jotain!' tai vastaavaa?" Miri, nuori ihmisnainen, tiuskaisee parilleen. Häntä itseään runsaan pään pidempi, mustiin vaatteisiin pukeutunut rottamies puraisee huultaan, ja laskee mitä ilmeisimmin (taas kerran sen illan aikana) kymmeneen.
"Ole itse hiljaa. Sinun mielipidettäsi ei kaivattu", Simon huudahtaa.
"Jaa-a. Minua kuitenkin ottaa päähän tuollainen.." Miri haukottelee, ja siirtyy istumaan tuolille pimennetyn huoneen keskelle, pöydän ääreen.
"Sinulta ei kysytty. Suunnitelma on paketissa.“ Simon lausahtaa yksinkertaisesti ja kerää paperit pinon pöydältä.
"Mutta emmehän me olleet suunnitelleet sitä loppuun! Ei tuo voi toimia tuollaisenaan, mitä?!" Miri huudahtaa täysin yllättyneenä. Nyt ei ole enää mitään rajaa toisen töykeydellä.
“Tämä on täydellinen yhdenmiehen keikka”, Simon kuiskaa ja sytyttää paperinivaskat tuleen läheisestä kynttilästä, joka toimii heidän ainoana valonlähteenään. Miri mykistyy.
“Minä lähden nyt. Mukaan ei ole pakko tulla”, Simon vetäisee viitan selkäänsä ja kävelee ääntä päästämättä takaovelle päin, ennättäen ulos olohuoneesta, ennen kuin Miri on jo hänen takanaan, ja ovi käy.

* * *

"Mistiä, se on Mistiä!" Moogletyttö kiljaisee loikattuaan pystyyn ja nostaa miekkansa korkealle. Väkijoukossa kohahtaa, kun asukkaat vetävät syvään henkeä. Jopa Anna hiljenee viimein. Kurt vilkaisee taivaanrantaan edessään, kaupungin länsilaidalla, jossa auringon viimeiset säteet katoaisivat pian lepoon. Pimeys valtaisi kylän ja lähitienoot. Jos usva on todella mistiä... ei hän tietäisi mitä tehdä.

Nupon lentäessä pelloille päin kiljuen uhkauksia kaikille metsän valtaville hirviöille, ja psyykatessa itseään niiden varalle, Kurt kerää kaartilaiset, sekä muutaman muun asianomaisen lähistöltään. Moonte lentelee Nupon perään, toivoen saavansa hänet rauhoittumaan jossain välissä. Kurt vilkaisee ympärilleen, ja äkkää vierestä jo aikaa tyhjänä olleen rakennuksen. Sen omistaja oli menehtynyt, eräänä ainoista Lindheimilaisista, Alexandrian hyökkäyksen aikana. Puolivälissä talolle Kurt ottaa lähintä kaartilaista olkapäästä kiinni ja pysähtyy.

“Viktor. Käske kaikki kyläläiset koteihinsa, ja pidä huolta että he pysyvät siellä. En tiedä mitä täällä tapahtuu, mutta... Viktor?” Kurt hiljenee hetkeksi.
“Kyllä kom... kyllä koment...” Viktor aloittaa kuitatakseen ohjeistuksensa. Hän irvistää lopetettuaan soperruksensa, vie kätensä kyljelleen ja tuupertuu maahan huudahtaen kivusta. Kurt tarraa kiinni tulokkaaseen ja koettaa hänen kylkeään huutaen Aleksia paikalle kiireesti. Koko konkkaronkka keräntyy taas Viktorin ympärille, ja katsoo Kurtin kättä tämän nostaessa sen pyörtyneen Viktroin kyljeltä.
“Verta. Ei helvetti, Viktorin haava on auennut!” Kurt huudahtaa.
“Moonte!! Tuo Nupo tänne, ja joutuin!”

Kahta mooglea pellolla ei enää näe pimeydeltä, ja kylän ympäristönkin vain heikosti talojen ikkunoiden läpi kajastavasta valosta. Heikko “Kupo!” huudahdus kuitenkin ilmoittaa parivaljakon olen siellä, ja Moonte on selvästi kuullut kersantin käskyn.
“Aleksi, Alfred, viekää Viktor jonnekin turvaan kunhan Nupo saapuu. Yrittäkää saada häneen jotain eloa. Me muut menemme sopimaan jatkotoimenpiteistä. En suoraan sanottuna tiedä mitä tehdä nyt, mutta me keksimme jotain...”

Kurt reväyttää talon oven auki, ja astuu sisään, ennen kuin tajuaa kaksi hahmoa pimeässä rappukäytävässä. Hän räpäyttää silmiään, ennen kuin tajuaa huudahtaa ha hapuilla miekkaansa vyöltään. Se on kotona. Kurt kiroaa mielessään.
“Pysähtykää, älkää ottako askeltakaan!”

[Rune]

Takaovi paiskataan auki, ja normaalia miestä runsaasti pidempi hahmo loikkaa ovesta ulos viitan lieve heilahtaen. Nuoren naisen huudahdus kajahtaa jännittyneessä ilmapiirissä, juuri ennen kuin Kurtin voimakas ääni käskee kaksikkoa pysähtymään. Nainen on jo ennättänyt juosta toverinsa perään, huutaen tätä odottamaan. Kurt kiroaa, ja käskee joukkoa seuraamaan, ja vie itsensä pitkin askelein pimeän huoneen läpi takaovelle, ja sitä kautta vielä pimeämpään ulkoilmaan. Sankka pilviverho peittää koko taivaankannen, pitäen kuun ja tähtien valon toisella puolellaan. Ulkona ei näe metriäkään eteenpäin.

"Nupo, kuuntele! Sinun pitää nyt mennä Viktorin luo, hänen haavansa on auennut! Nupo, kuunteletko sinä?" Moonte huutaa kurkku suorana Nupolle, joka on yhä keskittynyt katselemaan metsälle päin. Metsän laitaa ei voi nähdä nyt pimeyden laskeuduttua, mutta se haittaa aika heikosti Nupon keskittymistä. Moogletyttö hätkähtää.
"Häh? Mitä? Juu, tottakai minä puolustan tätä kylää, viimeiseen henkäykseeni asti! Varro vain niin näet, kuinka hirviöt kaatuvat minun miekkani edessä!" Nupo ottaa taas tukevan otteen miekastaan, ja kaaressa paksua ilmaan leikkaava terä on lähellä viiltää tylsästä terästä huolimatta takana seisovan Moonten kahtia.
“Mitä helv... Nupo, se on loppu nyt! Hirviöt eivät ole täällä, mutta sinun pitää mennä huolehtimaan Viktorista, hänen haavansa aukesi!" Jopa Moonten pinna alkaa olla herkässä loppua. Nupo kääntyy Moonteen päin ja huokaa, vaivaantunut ilme kasvoillaan.
“No selvä, mennään sitten”, Nupo tiuskaisee Moontelle, ja nousee murjottaen ilmaan, ja ottaa suunnaksi Lindheimin kylän. Moonte vilkaisee vielä varuillaan pimeyteen, ja nousee ahdistavan mist-patjan ylle, seuratakseen Nupoa.

Miri juoksee kompastellen matalassa ruohikossa eteenpäin huohottaen raskaasti. Hän on juossut jo vaikka kuinka pitkään Simonin perässä pilkkopimeässä.
“Olisivatko he jo luovuttaneet?” Miri ennättää ajatella, ennen kuin on juuri kompastua kiveen keskellä peltoa. Simon ei suinkaan pysähdy nuoren naisen kiljahtaessa ja kaatuessa tömähtäen ruohikkoon, vaan ottaa ja nostaa vielä vauhtia. Jos pilvet siirtyisivät nyt kuun edestä, hänet nähtäisiin yhtä selvästi kuin valtava demoni kukkakedolla keskellä kirkasta päivää. Eli aika selvästi.

Miri ottaa maasta käsillään tukea, ja vetää syvään henkeä, mutta hänen keuhkoihinsa tunkeutuva mist saa tytön yskimään keuhkojensa pohjasta. Pimeys ja äänettömyys valtaa maailman hänen ympärillään. Kaikkialla on hiljaista ja pimeää. Mist tuntuu kylmältä Mirin käsissä. Hänen suuntavaistonsa on kadonnut täysin. Hänen sydämensä on nousta kurkkuun, ja nyyhkytysten lomasta hänen huuliltaan purkautuu parahdus.

“Jätetään välistä. Palataan takaisin kun vielä voidaan, meillä ei ole varaa eksyä tuohon pimeyteen”, kurt pysäyttää joukkonsa ja kääntyy takaisin. “He eivät ole ennättäneet saada mitään vahinkoa aikaiseksi, tuonne jouduttuaan tuskin pääsevät tekemäänkään.”
He palaavat takaisin sen sata metriä jotka ennättivät juosta, ja sulkevat talon ovet perässään. Kynttilän valo näkyy pian pimeässä ikkunassa alakerrassa. Yöstä ei tulisi helppo.

“Laskekaahan se mies tuohon patjalle”, Nupo virkkoo lannistuneena. Alfred ja Aleksi nostavat varovasti äänettömän, ja kovin velton miehen pehmeälle sängylle. Anna sulkee ulko-oven Nupon ja Moonten perässä näiden saapuessa.
“Kai hän on kunnossa? Kai Nupo parantaa hänet, kai hän pystyy siihen?” Annan jatkuva selitys soljuu kodikkaassa talossa.
“Tottakai minä voin parantaa. Enhän minä muuta teekään kuin paranna. 'Nupo, paranna! Tee sitä, tee tätä! Hae maitoa jääkaapista ja pese lattia!'
IKINÄ en saa tehdä YHTÄÄN mitään hyödyllistä, AINA minä joudun tekemään tällaisia tylsiä, mitäänsanomattomia asioita. Ne, jotka pääsevät kirjoihin, ovat SANKAREITA, niitä, jotka TAPPAVAT hirviöitä! Parantajia, siivoojia ja juoksutyttöjä ei KOSKAAN mainita MISSÄÄN, miten minusta IKINÄ tulee kuuluisa, jos AINA joudun PARANTAMAAN?" Nupo sadattelee ja vinkuu Annan marmatuksen päälle tehdessään parhaansa sulkeakseen Viktorin vuotavan haavan jälleen. Alfred vilkaisee haavaa, eikä muistanut sen olleen noin pahana edes Viktorin saapuessa kylään. Moonte tyytyy hakkaamaan päätään seinään staccatomaisien ‘Kupo’-äännähdysten saattelemana.

Sama käytävä, samat äänet. Hapuilen yksin pitkin loputonta käytävää.

"Sinä"

Kaadun maahan ja tuijotan eteeni. Sama hahmo seisoo edessäni. Kädet täristen kompuroin pystyyn. Punaiset virrat leviävät sääriäni pitkin.

"Oletko itseäsi vai muita varten?!"

"Muita!" karjun. Nauru täyttää käytävän. Vajoan maahan ja yritän sulkea korvani. "Muita varten, muita varten..." jankkaan kyynelien valussa. Nauru ei lopu

Viktor irvistää.

[Rune]

“Niin, Kurt, se on kuitenkin mistiä”, yksi sotilaista muistuttaa kersanttia vielä kerran.
“Kyllähän minä sen helvetti soikoon tiedän jo!” Kurt karjaisee ja iskee nyrkkinsä pöytään. Muut vaikenevat vaivautuneina. “Mitä sitten tekisin? Lähtisin koko kylän kanssa tuohon pimeyteen, juuri kun tie kylpee mistissä? En hemmetissä. Joukkomurhaan en ala. Meidän on mielestäni paras odottaa aamun koittoa, sitten voimme vain toivoa, että reitti on turvallisempi päiväsaikaan.”
“Mutta se minua on ihmetyttänyt. Mist ei ole yltänyt tälle korkeudelle koskaan ennen. Se on pysytellyt paljon matalammalla meren pinnasta, vai mitä? Minkä vuoksi se nousi näin yllättäen?” Toinen kaartilainen ilmaisee itseään. Joukko pysyy vaiti.
“Toivon vain, että saamme nukkua tämän yön rauhassa.”

“Mitä tehdä, mitä tehdä...?” Miri kyselee itseltään lähemmäs hysteerisenä, istuessaan kosteassa ruohossa. Vähän väliä lähes olematon tuulenvire tarttuu Mirin puolipitkiin hiuksiin, ja ajaa paksua usvaa tytön ympäriltä kauemmas. Simonista ei ollut kuulunut mitään vähään aikaan. Liekö siitä jo viisitoista minuuttia. Vai puoli tuntia?
"On siinäkin pari”, Miri jupisee hiukka kovemmalla äänellä, ja tuhahtaa eteensä.
"Inhottavaa, kun joutuu kärsimään tällaisen takia. Helkkari, minä vihaan kävellä mistin keskellä!" Miri tiuskaisee ärtyneenä, ja nousee pystyyn. Hän värisee kylmässä ja kosteassa ilmassa, ja katselee ympärilleen näkemättä mitään pimeyden läpi.
“Ei tämä ole luonnollista. Minä... Minä en tahdo kuolla vielä.. Pakko päästä pois." Miri kuiskaa taas itsekseen, ja kääntyy paikallaan suuntaan, jossa muistelee kylän olevan. Hänen takanaan ei näy mitään, tietenkään. Kuinkakohan pitkälle he olivat juosseet? Miri ottaa muutaman varovaisen askelen eteenpäin, ja epäröityään hetken jatkaa matkaansa.

"No niin", Nupo huokaisee. "Enempää en voi nyt tehdä. Eräs yrtti voisi auttaa enemmänkin, mutta meillä sitä ei nyt täällä satu olemaan ja sitä kasvaa tuolla pellon laidalla, jonne ei ehkä kannata mennä. Vaikka kyllähän MINÄ niistä hirviöistä selviäisin, mutta kuka puolustaisi teitä?"
"Minä luulen, että pärjäämme ihan yksinämme, kiitos vain. Sinusta minä olisin enemmän huolissani", Moonte huomauttaa. Nupo vilkaisee kasvot punaisina toista mooglea.
"Kupo! Vihjaatko sinä jotain? No, jos kerta pärjäätte, niin voin varmaan mennä etsimään sitä yrttiä", Nupo huudahtaa ja lentää ulos talosta, voivottelevan Annan ohi. Moonte huokaa syvään.
“Niin no, Viktorin haava on nyt sidottu jälleen, ja verenvuoto on tyrehtymään päin. Nupo teki hyvän työn”, Aleksi lausahtaa ja hymyilee Moontelle. Tämä painaa päänsä. Nyt oli enää odotettava Viktorin heräämistä.
“Niinhän se on. Ehkä lähden kuitenkin etsimään häntä, kupo. Ties mihin vaikeuksiin se tyttö on taas saamassa itseään...”

Ulkona on pilkkopimeää, ja vain talojen ikkunoista kajastava keltainen, heikko valo valaisee rakennusten ympärille, alle ja vierustoille hitaasti kerääntyvää mistiä. Moonte värisee. Näky on vähintäänkin aavemainen. Nupoa ei näy missään. Moonte vilkuilee ympärilleen, ja lähtee sitten metsälle päin lentelemään hitaasti. Äkillinen kiljaisu kuitenkin pysäyttää mooglenuorukaisen, ja tämä kääntyy rivakasti ympäri.
“Mitä hemmettiä se nyt taas on mennyt tekemään”, Moonte kysyy itseltään iskien käpälänsä otsalleen.

Muutaman kymmenen metrin päässä Nupo erottuu heikossa valossa, kiljuen ja karjuen uhkauksia eteensä veitsi koholla.
“Ha haa! Nyt et pääse minulta karkuun, limainen otus! Leikkaan raajasi irti, ja pelastan kylän asukkaat, kupo!”
“Nupo, rauhoitu nyt. Usko nyt, ettei siellä ole mit...” Moonten lause jää kesken, ja hän kiljaisee valtavan, koiran näköisen otuksen loikatessa ikkunasta tulevan valon piiriin. Nupo lennähtää kiljaisten maahan, ja otus jää murisemaan Nupoa päin.

Hirviöllä on pituutta kaksi metriä, ja sen niskasta kasvava harja nousee viiteen jalkaan. Sen häntä vispaa puolelta toiselle minkä kerkeää, ja hampaat saisivat paksunkin oksan rasautettua paloiksi.
“Nupo!! Lennä pois, äkkiä!” Moonte karjuu toivuttuaan järkytyksestä. Moogletyttö kierähtää pystyyn, vilkaisee ympärilleen, näkyisikö veistä missään, ja kiljuen juoksee kohti Moontea hirviön loikatessa karjaisten mooglea päin.
“Kurt, apua!”

Miri potkaisee kivenmurikan pimeyteen, oltuaan lähellä kompastua siihen. Kaikki olivat häntä vastaan, jopa luonto potkii päähän. Miri niiskaisee, ja pyyhkii pari hajakyyneltä silmäkulmistaan, jotka olivat sinne nousseet yrityksistä pitää ne sisällä huolimatta. Taas jokin henkäisee hänen niskaansa. Miri käännähtää raivoissaan ympäri.
“Älä sinä tuulikin siellä vingu jatkuvasti minuun päin! Minulla on vaikeaa muu...” Miri hiljenee lämpimän henkäyksen osuessa hänen kasvoihinsa uudestaan, ja uudestaan. Henkäys haisee kammottavalla. Nyt vasta hän kuulee pehmeän murinan edestään, vain muutaman senttimetrin päässä kasvoistaan.

[Rune]

Nupo kiljaisee kompastuessaan pieneen kivenmurikkaan maassa, ja lennähtää kipeästi kasvoilleen maahan. Moogle tuntee ilmavirran viistävän selkäkarvojaan, ja tajuaa ensimmäisenä Moonten älähdyksen, sitten hänen ylitseen loikanneen, nyt edessään ympärilleen katselevan, hirviön, ja viimeisenä vain metrin päässä hänestä lojuvan veitsen.
“Miekka!” Nupo huudahtaa, ja syöksyy veistään kohti. Hirviö käännähtää ympäri, ja joikkaa suoraan kohti ilmaan nousevaa mooglea. Kynnet viiltävät ikävästi Nupoa ohimoon, ja kiljaisten hän lennähtää kaaressa ilman halki. Suoraan kylän keskellä kohoavaan kaivoon, osuen ensin kivisiin seinämiin, jatkaen matkaa alas, lopulta päästäen kevyen molskahduksen.

“Nupo!” Moonte karjaisee, ja katselee hätääntyneenä ympärilleen. Hirviö näyttää jättäneen moogletytön lojumaan kaivon pohjalle, ja kääntyy nyt tuoretta saalista kohti.
“Mitä hemmettiä täällä tapa...” Alfred ennättää huudahtaa, ennen kuin näkee parin kymmenen metrin päässä olennon.
“Missä Kurt on?” Alfred huudahtaa kauhusta jähmettyneelle Moontelle. Vierelle rientäneen Aleksin silmät laajenevat.
“Moonte, juokse pois siitä! Hae Kurt!” Alfred karjaisee, ottaessaan ensimmäiset juoksuaskelet kohti kotiaan. Hänellä, saati Viktorilla ei ole aseita mukanaan. Ne olivat unohtuneet koko porukalta alkurytäköissä, eikä kukaan ollut osannut kaivata niitä sen jälkeen. Hirviö ottaa vauhtia Moonten noustessa välittömästi ilmaan.

“Kiltti kis... otus”, Miri kuiskaa pimeyteen edessään, ja kokeilee varovasti vyötään. Veitsen tuppi on tyhjä. Olion hengitys haisee. Miri astuu epäröiden muutaman askelen taaksepäin ja on kompastua pieneen kiveen.
“Ei näin”, tyttö huudahtaa väistäen täpärästi olion loikan tämän rintakehää kohti. Miri nousee pystyyn kompuroiden, ja lähtee juoksemaan johonkin suuntaan minkä kerkeää.
“Simon!!”

“Mitä tapahtuu?” Kysyy pieni tyttö ovensuussa hieraisten silmäkulmaansa. Keltainen valo lankeaa tuvasta pimeään, valaisten pedon ääriviivat keskemmällä kylää. Se kääntää päätään ja murahtaa.
“Tyttö, mene takaisin sisälle! Sinä ruma, mikä lienetkin, käänny tänne päin. Jahtaa kokoisiasi”, Viktor huudahtaa vastakkaisella puolella katua, pidellen toisella kädellä kylkeään, nostaen toisella hiilihankoa. Aleksi vilkaisee nuorta sotilasta vieressään, ja nyökäten tälle ryntää sisälle, palaten pian pieni kirves kourassaan. Moonte liihottelee jo hyvää vauhtia hylätylle talolle, jossa Kurt pitää palaveria, Alfredin juostessa puolitiessä kohti parakkeja.
“Antaa tulla, rakki!” Aleksi huudahtaa rynnäten Viktorin kanssa valopiirin ulkopuolelle.

Kiljaisu kajahtelee paksussa ilmassa, ja Simon huokaa syvään. Hemmetti. Pitäisikö hänen oikeasti pelastaa se rasittava pentu? Kiltalaiset saattaisivat tehdä ties mitä, jos hän jättäisi parinsa kuolemaan. Simonilla ei ollut oikein varaa jättää kiltaa nyt, varsinkaan kun se oli niin huonossa kunnossa sisäisesti hyökkäyksen jäljiltä. Myöskään varkaat eivät olleet säästyneet vahingoilta.
“En voi uskoa tekeväni tätä”, hän tiuskaisee, ja kääntyy takaisinpäin, huutoa kohti.

“Miri, rauhoitu jo”, Simon huudahtaa nostaessaan juuri kuolleeksi iskettyä hirviötä hysteerisen, naarmuilla olevan tytön päältä. Miri loikkaa yllättäen ylös toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä, ja sättien Simonia on lyödä tätä kasvoihin.
“Sanoin, rauhoitu”, Simon kuiskaa hampaidensa välistä viedessään kasvonsa Mirin naaman eteen, pidellessään tätä paikallaan tiukasti.
“Mitä nyt tehdään?” Miri kysyy viimein änkytellen nieleskeltyään nyyhkytykset alas kurkustaan.

[Rune]

Sainhan minä viimein jotain tehtyä... Anteeksi viivästys. Se on koulun vika.

* * *

“Kierrä oikealta, minä otan vasemman puolen. Piiritetään se”, Viktor sanoo, ja Aleksi nyökkää, ja lähtee kiertämään epävarmasti hirviötä, joka vilkuilee kahta ihmistä. Viktor puraisee huultaan, ja vasemmalla kädellä kylkeään pidellen laskee jalkansa pimeälle hiekalle, joka peittää kylän teitä. Hirviö katselee muristen hitaasti etenevää sotilasta, joka tuijottaa takaisin.
“Aleksi, hyökkää! Älä anna sille mahdollisuutta lyödä takaisin”, Viktor huudahtaa pedon taakse, päästämättä katsettaan siitä. Karjaisten hirviö loikkaa sivuun juuri Akselin käsikirveen terän tieltä, ja iskee etukäpälänsä eteenpäin. Aleksi hyppää taaksepäin huudahtaen, ja on kaatua selälleen. Hirviö loikkaa eteenpäin ketterästi, mutta Viktorin hiilihanko pysäyttää sen liikkeen, tangot tärähtäessä otuksen selkärankaan. Karjaisten hirviö etääntyy, ja Viktor siirtyy sen ja pystyyn nousevan Aleksin väliin.
“Uudestaan?”
“Uudestaan, se ei kuollut vielä.”

Hirviö kiertää kaksikkoa vasemmalta, ja loikkaa salamannopeasti heitä kohti. Viktor iskee lujasti karjaisten hiilihankonsa kaksin käsin pedon aukinaisesta suusta sisään, jotta tanko on lähellä repiä alaleuan sijoiltaan. Maahan lysähdettyään vinkuen Aleksi ottaa ja iskee nopealla survaisulla käsikirveensä hirviön päälaesta läpi, ja hiljaisuus täyttää aukean. Johann juoksee pian takaisin puuskuttaen, miekka toisessa kädessään. Hän huokaisee syvään nähdessään kuolleen hirviön hiekalla, ja hymyilee väsyneesti kaksikolle. Viktor horjahtaa.
“Aleksi, autatko minut sisälle. Ja pidätkö sitten samalla Annan hiljaa, voisin yrittää nukkua tuon jälkeen”, Viktor lausahtaa väsyneesti, ja yhä hikoilevat Aleksi nyökkää täristen hieman. Johann taputtaa tätä olalle, ja jää odottamaan Kurtia.

Nupo herää sangossa, joka on lähes puolillaan jääkylmää vettä. Moogle aivastaa, ja nousee hieman pystympään matalassa vedessä. Hän katsoo ylöspäin, ja näkee pelkkää pimeyttä.
“Voivoi, kupo. Ei minä nyt täällä saa olla. Pitää päästä ylös. Jospa se hirviö on vielä siellä, kylää täytyy suojella!” Nupo huudahtaa ja loikkaa ilmaan räpytellen kosteita siipiään. Hänen paksu, litimärkä turkkinsa painaa kuitenkin mooglen väkisinkin takaisin, ja pienen molskahduksen saattelemana moogle tipahtaa takaisin sankoon. Pala nousee pitkin Nupon kurkkua ylöspäin.
“Auttakaa! Kupoo!!”

“Tätä pelkäsin”, Kurt lausahtaa hiljaa noustessaan ylös hirviön raadon luota. Muut kaartilaiset vaikenevat. “Ne eivät jätä synnyttyään kylää rauhaan. Täytyy selvitä yön yli, ja palaamme sitten valoisan tultua Lindblumiin. Kyläläisten suojeleminen on tärkeintä. Jakaudutaan kahteen ryhmään.”
Johann nyökkää. “Emme kai voi muutakaan.” Muut ovat samaa mieltä. Ilmapiiri on synkkä ja ahdistunut. Nupo havahtuu.
“Nupo! Hän on kaivossa!” Muut hätkähtävät, ja pinkaisevat nopeasti keskelle pihaa nostamaan sankoa, ja sen mukana vinkuvaa, vikisevää ja itku kurkussa huudahtelevaa moogletyttöä.
“Moonte, tapan sinut vielä!” Tyttö kiljaisee nyyhkytysten seasta.

[Ze Shoopuf]

Noh, sanitarium on lähtenyt ropesta, joten hänen hahmonsa muuttuu nyt NPC:ksi, kuten minunkin. Rune on sanonut, että luultavasti osallistuu peliin omalla hahmollaan. Tähän saattaa myöskin tulla yksi uusi pelaaja, se on vielä lievästi epävarmaa.
Noh, vuoro #7 (näyttää siltä, että jo siellä ollaan, jos oikein laskin)

* * *

"Oletko itseäsi vai muita varten?!"

Pureskelen huuliani ja annan suolaisten pisaroiden valua. Hengistys tihenee sormiin sattuu

"Itseäni", huohotan. Hetken sanani kaikuvat pimeässä käytävässä. Käännän päätäni ja kokeilen hiuksiani.

"Aluksi yritin miellyttää muita...mutta..." Hiljennyn ja suljen silmäni. "Se on osa minua! Olen ylpeä siitä! Haluan todellakin auttaa muita!".

Hitaasti valokeilat pyyhkaisevät minut. Tunnen tuulen kevyen kosketuksen. Istahdan kiven päälle ja jätän saappaani kukkien viereen. Pimeän illan halkaisevat satunnaiset valokeilat jatkavat liikettään. Lasken käteni veteen ja annan tuulen tulvia lävitseni. Hymyillen ensi kertaa.

Viktor huohottaa sängyssään. Hän tarttuu hitaasti miekkaansa ja tuijottaa sitä hymyillen. Mies antaa auringon lämmittää selkäänsä lempeästi samalla kun kaivaa esilleni kirjansa ja kynänsä:

Tahdon
Elää kauttasi
Elää kanssasi
Elää vuoksesi

Voin
Kuolla kanssasi
Kuolla sinuun

Oveen koputettiin.
"Viktor, oletko hereillä?"



He olivat hiljaa. Miri odotti, että Simon keksisi jotain. Tyttö istahti maahan ja alkoi tutkimaan haavojaan. Niitä oli paljon, Miri kirosi elukkaa mielessään maanrakoon. Simon mutisi välillä jotakin ja ravisti sitten päätään.
"...Etkö sinä todellakaan keksi mitään, Simon?" Miri kysyi Simonilta, joka vain jatkoi mutinaansa.

Miri nousi hetken päästä seisomaan, katsellen ympärilleen. Häntä pyörrytti hieman, mutta pysyi pystyssä. Häntä väsytti kovasti ja tahtoi mennä jonnekin nukkumaan, ei tosin maahan, vaan johonkin pehmeään sänkyyn tai vastaavaan.
"Väsyttää..." Miri haukotteli venytellen. Simon vain oli vähän matkan päässä tuijotellen jonnekin.
"Näinpä näin." Miri totesi, kun tajusi, että hänellä oli kova nälkä.

Simon seisoi tuijotellen auringonnousua. Nouseva aurinko värjäsi ruohon kultaiseksi ja heijastui Simonin silmistä. Hänen terävä nokkansa värisi.
"Tule, mennään. Tuolla on kylä. Jätetään keikka myöhemmäksi. Ehkä voimme saada kylästä varastettua hiukan ruokaa", Simon sanoi viimein ja tarttui Mirin kädestä.



Nupo vavahteli kylmästä. Hän oli kietonut ympärilleen paksun viltin ja vaihtanut kuivat vaatteet ylleen, mutta hänellä oli silti kylmä. Moogle aivasti. Moonte toi moogletytölle nopeasti kuuman kupin teetä, joka oli maustettu hunajalla. Nupo otti sen murjottaen, kiittämättä.
"Et kai sinä edelleen ole vihainen?" Moonte tiuskaisee.
"Olen", Nupo vastaa ja kääntää katseensa pois mooglesta nostaen leukaansa ylpeästi pystyyn.
"Sinä jätit minut sinne yksin ja minä olen niin kauan vihainen, kuin on tarve."
"Minä sanoin jo, että olen pahoillani! Mitä vielä haluat minun tekevän?" Moonte kysyi turhautuneena. Nupo käänsi katseensa tuskastuneeseen moogleen.
"Minä en usko, että sellaista asiaa on", loukkaantunut moogletyttö vastasi ja aivasti läikyttäen teensä melkein kokonaan lattialle.

* * *

[Ze Shoopuf]

*sigh* Velvy on lomalla, joten liikutan melkein kaikkia hahmoja... Pelaajapula!
Vuoro #8:

* * *
Viktor nousee seisomaan ja kävelee avaamaan ovea. Hän huomaa, että hänen haavansa on melkein parantunut, enää pieni punaisuus on huomattavissa kyljessä. Iloisena Viktor syöksyy koputtajan kaulaan ja rutistaa tämän melkein hengiltä. Vasta hetken kuluttua hän huomaa, että puolihaarniskaan pukeutunut nuori mies ei saa henkeä.
"Anteeksi", Viktor virnistää. "Oliko asiaa?"
"Emäntä Ateyum voisi tarvita apua. Yön aikana loukkaantui muutama ja kyläämme tuli myös kaksi lievästi haavoittunutta kulkijaa, joten kaikki ovat hoitamassa uhreja. Emäntä voisi tarvita hiukan apua keittiöhommissa, lakanoita pitää pestä, ruokaa laittaa ja astioita puhdistaa", nuori, tummatukkainen mies tokaisi.
"Hyvä on, minä tulen", hyvätuulinen Viktor myöntyy, vyöttää miekkansa ja seuraa nuorukaista pihan poikki emäntä Ateyumin suureen keittiöön.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun Viktor sai kaikki tehtävänsä tehtyä. Hän huokaisi helpotuksesta, otti kiittäen emäntä Ateyumin tarjoaman vesilasillisen ja käveli ulos. Hetken mietittyään hän palauttaa lasin ja lähtee tutkimaan metsän syvyyksiä.


Miri söi emäntä Ateyumin tarjoamaa lihakeittoa haavat huolellisesti puhdistettuina ja sidottuina. Hänen vieressään istui Simon, joka tuijotti eteensä eikä ollut koskenutkaan ruokalautaseensa.
"Simon, eikö sinulla ole nälkä?" Miri kysyi. Rottamies hätkähti.
"On, tottakai on", hän vastasi kiukkuisesti ja otti lusikan käteensä. Miri kohautti olkiaan.
"Voisinko saada hiukan leipää?" hän kysyi.
"No mutta tottakai, lapseni", emäntä vastasi ja toi nuoren naisen eteen suuren leipäkorin.


"Moonte, Viktor menee metsään!" Nupo kiljahti.
"Mitä? Miksi?" Moonte ihmetteli.
"En tiedä, mutta minä aion seurata häntä. Hän ei ole kunnossa, eikä varmasti pysty pulustautumaan hirviöiltä!"
Moonte huokaisi.
"Hänenhän haavansa parantui, etkö nänhyt? Hän on täysin kunnossa ja osaa varmasti puolistautua", vanhempi moogle valisti.
"Minä kuitenkin seuraan häntä! Ties vaikka kohtaa jonkun kamalan hirviön ja se tappaa hänet!" moogletyttö huudahti, nappasi miekkansa ja lensi seuraamaan Viktoria.
"Ja taas sitä mennään", Moonte huokaisi. "Tapattaa itsensä varmasti. Hei, te kaksi siellä syömässä! Kyllä, te. Voisitteko auttaa minua hiukan?"


Viktor käveli metsään sisään. Valo siivilöityi puiden lehväkaton läpi pehmeästi, luoden kauniita varjoja. Mies vilkaisi ympärilleen, kunnes kuuli äkkiä vasemmalta puoleltaan rapinaa ja aivastusmaisen äänen.

* * *

Lyhyt, tiedän. Pyydän anteeksi, inspis nyt vähän vähissä. Noh, ensi vuoroon tulee jotain kivaa. Toivottavasti.

[Ze Shoopuf]

Velvykin on lopettanut, joten meillä on todella, todella paha pelaajapula. Kohta pitää pistää foorumeille jonnekin ilmoittautumisketju. *sigh* Yritän juuri värkätä lisää porukkaa.

* * *

Viktor kääntyy äänen suuntaan ja nostaa miekkansa eteen virnistäen. Hän laskeutuu alemmas ja kävelee lähemmäs, jolloin huomaa puskan keskellä pomppivan, tutunoloisen pompomin. Mietittyään pienen hetken Viktor pistää miekkansa hiljaa syrjään pysyen matalana. Hän naamioi kätensä mullalla, jonka otti polusta ja kiinnittää pieniä, lehtisiä oksia päähänsä. Hiljaa Viktor liikkuu lähemmäs puskaa. Hän kiertää puskan varovaisesti, niin että on sen takana. Oksien läpi hän erottaa pienen mooglen selän.

Nupo kurkistaa oksien läpi. Hän näkee edessään Viktorin. Moogletytön nenää kutittaa ja hän tahtomattaankin aivastaa melko äänekkäästi. Toivuttuaan aivastuksesta Nupo katsoo taas oksien läpi, muttei enää näe Viktoria. Mumisten itsekseen pieni moogle yrittää hakea Viktoria katseellaan työntäen oksia pois edestä, mutta miehestä ei näy jälkeäkään.
Yhtäkkiä moogle kuulee takaansa karjaisun ja jokin tönäisee häntä selkään, niin että onneton Nupo lennähtää kiljahtaen nenälleen. Nopeasti pieni moogletyttö kierähtää jaloilleen ja kääntyy kohtaamaan vastustajansa komeasti miekkaa heilutellen. Hänen takana kippurassa nauranut Viktor joutuu äkkiä väistämään vimmatusti viuhtovan miekan.
Nupo pysähtyy. Hänen silmänsä kuvastavat ensin suurta yllättyneisyyttä, sitten ne muuttuvat murjottaviksi ja moogletyttö punastuu kaulaansa myöten.
"Viktor! Tuo on ilkeää! Miksi sinä noin menit tekemään? Sinä olet ilkeä, ilkeä, ilkeä! Minä sidoin haavasikin!" moogle kiljuu heiluttaen miekkaansa Viktoria kohtaan, joka nauraen torjuu iskut.
"Rauhoitu nyt", iloisena naurava mies maanittelee vihaista mooglea. Yhtäkkiä hän höristää korviaan.
"Hiljaa", Viktor sihisee Nupolle ja painuu tämän kanssa pensaan suojiin. "Älä aivasta."

Polkua pitkin ontuu nuori mies, joka pitelee katkennutta miekkaansa edessään suojanaan. Hänen haarniskaansa on repeytynyt moniksi pikkurisiksi paloiksi ja kymmenistä haavoista vuotaa verta. Kaikista haavoista huolimatta nuori mies kävelee ryhti hyvänä ja katse valppaana. Viktor nousee seisomaan ja astuu miehen eteen.
"Huomenta", Viktor tervehtii. Nuori mies tuijottaa häntä jokseekin oudoksuen.
"Mikä sinä olet?" hän tokaisee.
"Miten niin?" Viktor ihmettelee.
"Sinulla kasvaa oksia päästäsi", mies huomauttaa.

Hiukan kauempana Moonte ohjaa kahta varasta metsää kohti.
"Minä pyydän teitä vain katsomaan tytön perään, hullu moogle vielä juoksee päätä pahki jonkun panssarihirviön syliin ja luulee vielä voivansa voittaa!"
Simon kaivelee kynsiään.
"Minähän sanoin, että ei kiinnosta! Meillä on tärkeitä... afäärejä, jotka ovat kiireellisempiä kuin tämä!" mies tiuskaisee.
"Ja sitäpaitsi kyllä moogle osaa varmasti pitää huolen itsestään", Miri lisää.
"Ei osaa, sen minä tiedän paremmin kuin mitään! Tyttö on järjiltään! Ettekö te oikeasti voisi auttaa, ei siinä luultavasti kauaa kestäisi!" Moonte huudahtaa. Miri epäröi.
"Simon, ehkä me voisimme auttaa? Me kuitenkin saimme kylältä ruokaa ja kaikkea..."
Simon kääntää päänsä terävästi Miriin.
"No auta sinä, jos haluat! Minä en jaksa murehtia moogleista", hän ärähtää. Miri tuhahtaa.
"Mene sinä sitten hoitelemaan afäärejäsi, minä jään auttamaan!" hän huudahtaa. Rottamies huokaisee.
"No hyvä on! Mutta vain tämän päivän ajan", hän huokaisee ärtyneenä. Moonte taputtaa käsiään ilahtuneena yhteen.
"Kupo! Hienoa, suurkiitos!" moogle huudahtaa ja tekee voltin ilmassa.

* * *

[Ze Shoopuf]

Me ehkä saadaan kolmas pelaaja! \o/
Kohta minä oikeasti perustan sen ilmoittautumistopicin...
Noh, action for round #10!

* * *

Viktor räpyttelee silmiään.
"Oh, anteeksi. Olin tässä hiukan... leikkimässä, arvon herra...?" hän takeltelee hämillään.
"Scott", nuorukainen tokaisee. "Lindblumin kaartista, kolmas yksikkö."
Viktor hymyilee.
"Ah, mainiota. Olen Viktor, mainio tutustua", hän sanoo.
"Tiedättekö missä suunnassa Lindheimin kylä sijaitsee? Vastatkaa pian", nuori mies nimeltä Scott kiirehtii sanomaan.
"Olen sieltä. Voimme viedä sinut ilomielin kyläämme. Tässä on muuten seuralaiseni Nupo", Viktor ilmoittaa ja vetää mooglen tien laidalta. Scott vilkaisee nopeasti kumartavaa Nupoa hiukan epäilevästi.
"Erittäin mukava tutustua", pieni moogle vikisee.
"Aivan. Mutta pääsen kyllä itsekin. Kertokaa vain suunta", Scott ilmoittaa hiukan töykeästi pyyhkäisten verinoron ohimoltaan.
"En voi sallia sitä. Tunnollisena sotilaana saatan sinut", vanhempi sotilas ilmoittaa vakaalla äänekkä.
"Sotilaana? Te?" Scott tuijottaa Viktoria.
"Tehän vuodatte verta! Tulkas tännepäin, minä sidon haavanne... Törmäsitte matkallanne hirviöihin? Voi voi, teillä on vielä PALJON opittavaa..." Nupo pistää väliin kimeällä äänellään. Scott vilkaisee mooglea murhanhimoisesti. Viktor luo samaiseen tyttöön paheksuvan ja toruvan katseen.
"Anteeksi, mutta seuralaiseni on kovin kokematon", hän kiirehtii sanomaan.
"Mitä?" Nupo tyrskähtää.
"Enkä ole! Itse olet! MINÄ paransin sinun haavasi, nih! Voisit edes HIUKAN kunnioitusta ja kiitollisuutta osoittaa!"
"Kertokaa nyt mihin suuntaan minun täytyy kulkea, asiani on kiireellinen, eikä minulla ole aikaa teille tällä hetkellä", Scott tokaisee ärtyneenä.
"Tuonne eteenpäin vain", moogle sanoo puolihuolimatotmasti huitaisten kädellään ja suuntaa huomionsa takaisin Viktorin sättimiseen. Scott nyökkäisee puraisten huultaan ja jatkaa hiukan vaivalloista matkaansa.
"Antakaa kuitenkin minun suorittaa velvollisuuteni ja saattaa teidät", Viktor pyytää polvistuen maahan. Haavoittunut sotilas ei kiinnitä tähän mitään huomiota, vaan jatkaa ontumistaan.
"Palvelemme kuitenkin samaa herraa, miksemme ole yhtä", Viktor yrittää vedota nuoreen mieheen.
"Hei hei hei, odottakaa!" Nupo huudahtaa. Scott ei kuitenkaan välitä muiden huudoista, vaan kävelee yhä hoiperrellen eteenpäin. Moogle lennähtää ilmaan ja istahtaa sotilaan olkapäälle.
"Noille haavoille pitää EHDOTTOMASTI tehdä jotain, miten olittekaan niin varomaton? Voi teitä, niin nuori vielä..." tyttömoogle saarnaa. Scott laskee hitaasti kymmeneen mielessään yrittäen olla lyömättä ärsykettä häneä olkapäällään, joka jatkaa arvosteluaan. Hänen takanaan VIktor nappaa hymyillen miekan maasta ja lähtee seuraamaan kaksikkoa.

Jonkin ajan kuluttua seurue saavuttaa metsän reunan ja Lindhein näkyy jo melko lähellä. Scott, joka on ollut hiljaa koko matkan ajan, avaa suunsa.
"Voisitteko viedä minut korkea-arvoisimman upseerin luo, joka kylästä löytyy?" hän pyytää vastentahtoisesti yrittäen olla katsomassa Viktoria, joka hymähtää.
"Tottakai", vanhempi sotilas myöntyy kohteliaasti.

Syvällä metsässä harhailee kolme hahmoa.
"Niin meidän piti AUTTAA sitä mooglea?" Miri kysyy. Moonte pyörittelee hämillään peukaloitaan.
"Niin, tuota..."
"Ah, loistavaa", Simon tokaisee. "Me olemme tulleet tänne AUTTAMAAN jotain tyhjäpäiväistä MOOGLEA ja siinä samassa me EKSYIMME."
"Siltä näyttää", Miri huokaisee.
"Kupo! Emme me ole eksyksissä!" Moonte huudahtaa.
"Ai emmekö? SInäkö sitten tiedät, missä me olemme?" Simon kysyy ivallisesti.
"No, minä LUULEN joskus nähneeni tällaisen kiven..." moogle vastaa hiljaisella äänellä.
"Arvasin."
Yhtäkkiä seurueen takaa kuuluu syvää murinaa. Miri, Moonte ja Simon kääntyvät ympäri. Heidän edessää näkyy suuri, panssaroitunut hirviö, jolla on suuret torahampaat. Monsteri tulee muristen heitä kohti.
Simon kääntyy kannoillaan ja alkaa juosta Moonten lentäessä turvaan. Miri seisoo hetken paikoilleen jämettyneenä, kunnes seuraa Simonia kirkuen apua. Hiljaa, mutta varmasti hirviö saavuttaa heitä. Miri kiljuu apua.

Nupo hätkähtää.
"Kuulitteko tekin jotain? Metsästä?" hän kysyy muilta.

* * *

Do whatever you please. ^-^

[Ze Shoopuf]

Korento! Sinä senkin! Et kirjoittanut! *sniff*
No tämän kerran saat anteeksi, et tanssi polkkaa. Ensi kerralla sitten... ^-^

Ja kierros #11

* * *
Scott värähti, mutta jatkoi kävelemistään. Päässään hän mietti vaihtoehtojaan ja päätti mennä kylään.
"En minä mitään kuullut", mies tokaisee ja kävelee eteenpäin. Nupo hyppää miehen olalta.
"Minäpäs kuulin ja aion mennä katsomaan, mitä siellä on!"
"Siitä vain", Scott tokaisee. "Päästäänpä sinustakin eroon."
Moogle kääntyy ilmassa tuijottaen miestä tiukasti.
"No ole sitten oikein iloinen", hän ilmoittaa loukkantuneella äänensävyllä ja lentää metsään.
"Nupo hei, odota! Siellä on vaarallista!" Viktor yrittää estellä.
"Kyllä minä pärjään, paremmin kuin te ainakin!" närkästynyt moogletyttö huutaa.
"Anna mooglen tapattaa itsensä, hän on sen ansainnut", töykeä nuorukainen sanoo.
Viktor vilkaisee huolestuneena metsään lentävän mooglen selkää, mutta jatkaa Scottin ohjaamista Lindheimin kylään.

Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen meihet saapuvat Lindheimin kylään. Viktor luovuttaa Scottin emäntä Ateyumille. Emäntä alkaa kiireesti kauhoa miehelle soppaa ja juotavaa ja eräs nuori nainen alkaa huolehtia Scottin haavoista.
"Istu siinä, minä haen Kurtin", Viktor käskee.

Viktor koputtaa Kurtin oveen.
"Kurt? Täällä on sotilas, joka haluaa tavata sinut."
Ovi avautuu.
"Mistä hän on?" Kurt kysyy.
"En minä muista", Viktor virnistää. "Mutta asia taitaa olla tärkeää, mies on ihan haavoilla."
"No minä tulen", Kurt sanoo. Hän ottaa takkinsa ja seuraa Viktoria majataloon.
"Sinulla oli asiaa?" Kurt kysyy pöydän ääressä istuvalta Scottilta.
Viktor kävelee ulos ja suuntaa takaisin kohti metsää.

Miri kompastuu ja lennähtää kiljahtaen maahan. Hän komuroi ylös, mutta kaatuu uudelleen ja jää maahan makaamaan itku kurkussa. Takaansa hän kuulee lähestyvän hirviön askeleet. Askeleet lähestyvät, kunnes ne ovat ihan Mirin lähellä. Sitten ne pysähtyvät. Tyttö tuntee, kuinka jokin lämmin kietoo hänet sisäänsä. Varovaisesti Miri avaa silmänsä ja kääntyy ympäri. Hirviön tilalla seisoo kaunis, lämpimän hohteen omaava olento. Olennon silmät ovat syvät ja kauniit ja hän on pukeutunut hyvin monimutkaiseen, suureen kaapuun.
"Mi... Kuka sinä olet?" tyttö kysyy ääni väristen.

Nupo lentää kohti hohtavaa valoa keskellä metsää. Yhtäkkiä jokin iskee häntä siipiin ja moogle tippuu maahan tömähtäen. Edessään hän kuulee murinaa.
"Tule vain, peto! Minua sinä et saa, lahtaan sinut, senkin hirviö!" moogle uhoaa vetäen miekkansa esiin. Moogle melkein kaatuu eteenpäin veitsen painosta, mutta saa tasapainonsa pian hallintaan. Murina voimistuu ja lehtien seasta nousee suuri, susimainen peto, jolla on suuret raateluhampaat.

* * *

[Ze Shoopuf]

Tiedän, että olen myöhässä. Ensin sisko valtasi koneen, sitten netti teki lakon. Halleluja. Ja asiat meni niin hyvin. No, vihdoin netti suostui toimimaan, joten vuoro tulee.
Meillä on uusi pelaaja, tervetuloa Sejkay!
Ja Velvykin jatkaa nyt taas, netti taas toimii.

Action for round #12!

* * *

Viktor suunnistaa metsään. Hän tunkeutuu sinne ja kävelee tietä pitkin syvemmälle. Aurinko paistaa kirkkaana taivaalta, mutta metsä on niin tiheä, että valoa on vain hyvin vähän. Viktor etsii katseellaan Nupoa, mutta ei löydä tätä.
Hänen edessään näkyy jotain, mikä loistaa valoa. Viktor menee lähemmäs. Siellä istuuu Nupo edessään pieni, kaunis, valoa säteilevä olento. Olennolla on tassut ja kissan pää sekä pehmoinen, pörröinen turkki. Nupo tuijottaa olentoa silmät suurina.

Scott selittää Kurtille pitkään. Hän kertoo, että kaikki muut kylät Lindheimin lähistöltä oli evakuoitu ja sama pitäisi tehdä tällekin. Lindheimin ihmiset ja elintarvikkeet sekä arvokkaat tavarat olisi saatava turvaan hirviöiden hyökkäyksiltä. Mistin nousua ei osattu ennakoida ollenkaan. Ylempi taho käski kaikkia siirtymään Mistin yläpuolelle.

Kurt kuuntelee Scottin selitystä miettiväinen ilme kasvoillaan.
"Aivan", hän sanoo. "Evakuoimme kylän niin pian, kuin se on mahdollista."
Scott näyttää vaivaantuneelta.
"Mitä minun pitäisi tehdä?" hän kysyy. Kurt katsoo nuoreen mieheen kummastuneena.
"Miten niin?" hän kysyy. "Olet nyt suorittanut tehtäväsi, vai mikä lie se nyt onkaan. Nyt voit tehdä mitä haluat."
Scott pudistelee päätään. ¨
"Ei. Teidän on kerrottava minulle, mitä tehdä."
"Jos käsken teitä tekemään mitä haluatte, et varmaan tee niin?" Kurt kysyy huvittuneena.
"Kertokaa minulle, mitä minun pitää tehdä", Scott tarjosi vastaukseksi.
"Hyvä on", vanhempi sotilas naurahtaa. "Mene ja auta emäntä Ateyumia. Käsken sinua tottelemaan häntä", Kurt sanoo. Scott nyökkää ja nousee mennen keittiöön.
"Käskekää, mitä minun pitää tehdä!" hän pyytää emännältä. emäntä Ateyum vilkaisee miestä huvittuneena.
"Hyvä on. Tiskaa nuo lautaset", nainen käskee.

"Ai mikä minä olen?" valo-olento kysyy. Miri nyökkää silmät suurina.
"Minä en tiedä. Mutta tiedän, että voin auttaa teitä. Hae ystäväsi, niin autan teitä", olento sanoo. Moonte tulee alas puusta, jossa on piilotellut.
"Kupo! Täällä ollaan!"
Olento hymyilee. "Sitten vielä se nuori rottamies. Missä hän on?"

Simon juoksee. Hän vilkaisee taakseen ja näkee jonkin hohtavan. Hän huomaa, että on yksin, Miriä ja Moontea ei näy missään. Rottavaras pysähtyy ja nuuhkii ilmaa. Hän kuulostelee metsää. Varovaisesti rottamies kääntyy ja hiipii takaisinpäin, valoa kohti.
Simon näkee valon alkulähteen. Keskellä metsää seisoo uskomattoman kaunis naisolento, joka hohtaa valoa. Yllään hänellä on runsas kaapu ja hänen hiuksensa valuvat hopeisina alas selkää. Naisen silmät ovat tummanvihreät ja syvät, hyvin kirkkaat. Nainen ei ole ihminen, hän on liian kaunis ja liian epätodellinen siihen. Olennon vierellä istuu säikähtäneen näköinen Miri ja Moonte leijuu ilmassa olennon edessä.
Varovaisesti Simon astuu joukon luo. Olento kääntää päätään.
"Hienoa, nuori mieskin tuli. Kuunnelkaa, minä voin auttaa teitä. "
Simon istahtaa maahan ja Moonte laskeutuu alas ilmasta, kun olento aloittaa puheensa.

"Sanoin, että en tiedä, mikä olen. Se on totta. Ihmettelette varmaan, miksi olen täällä. Tämä metsä on kotini, on ollut jo jonkin aikaa. Minä synnyin Mististä, synnyin hirviönä. Mutta jotenkin niin suuri määrä Mistiä muutti minut joksikin ihan toiseksi, en tiedä miksi. Meitä on muitakin.
Minä voin auttaa teitä. Olette varmaan eksyneet metsään, ettekä osaa pois, vai mitä?" nainen kohotti kulmiaan.
"Aivan", Miri nyökkää hiljaa.
Jostain metsästä kuuluu rahinaa. Nainen kääntää terävästi päätään ja tuijottaa syvälle metsään. Hetken aikaa hänen kaavullaan näkyvät hajanaiset panssarihaarniskan palaset ja hänen suupielissään vilkkuvat terävät sapelimaiset torahampaat. Näyt katoavat kuitenkin heti ja vaikuttaa siltä, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan siinä.
"Kuten sanoin, voin auttaa teitä. Ymmärrän metsää ja se ymmärtää minua. Minun nimeni on Vanona. Seuratkaa minua", nainen pyytää ja hymyilee lempeästi.

Scott huuhtelee kattilan ja laittaa sen pöydälle kuivumaan.
"Siinä oli viimeinen, emäntä Ateyum", hän ilmoittaa. Emäntä hymyilee.
"Hienoa. Voisitko käydä hakemassa pellolta muutamia perunoita ja porkkanoita, sanotaanko kymmenen perunaa ja viisitoista porkkanaa?"
Scott nyökkää.
"Tottakai."
Scott kävelee ulos keittiöstä ja suuntaa pellolle.
Ulkona aurinko on jo laskemassa. Tietä pitkin hoipertelee nuori, laiha, tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut hahmo suoraan Scottia kohti törmäten tähän.
"Oi, anteeksi", hahmo sanoo heikolla äänellä hiukan yskien. "En huomannut teitä", hän lisää ja jatkaa epätasaista matkaansa majataloon. Scott katsoo hahmon perään hetken ja kiirehtii sitten pellolle.

* * *

[Ze Shoopuf]

Argh. Taas se Korento ei kirjoittanut... Möh. Okei, pistetään Viktor hiukan kärsimään. ^-^
Vuoro #13

* * *

Viktor hätkähtää ja astuu askeleen taaksepäin. Hän astuu oksan päälle ja vilkaisee sitä hädissään nostaen katseens takaisin ylös. Olento on hävinnyt ja Nupo räpsyttelee hämärässä silmiään hämmentyneenä. Viktorin takaa kuuluu murinaa, sihahdus ja vihainen sähähdys. Mies tuntee jonkin osuvan päähänsä ja hänen silmissään mustenee.

Punakaapuinen muukalainen hoippuu majataloon.
"Olutta, kiitos", hän pyytää tiskillä ja kävelee pöytään. Muukalainen yskäisee kun tarjoilijatar tuo hänelle tuopin. Nuori mies virnistää ja läiskäisee tyttöä takapuolelle saaden tämän kiljahtamaan ja antavan miehelle jäisen katseen.
"Tules tyttö tänne, olisi hiukan asiaa", kaapuun pukeutunut mies tarjoaa. Tarjoilijatar tuhahtaa ja kävelee takaisin keittiöön. Mies pudistelee päätään.
"Outo miesmaku tämän kylän naisilla", hän mumisee ja vetää kaapunsa hupun niskaansa. Hupun alta paljastuu juuresta valkeat ja latvoista mustat, kärsineen näköiset hiukset ja luiset, kalpeat kasvot. Kalpeanaamainen nuorukainen ottaa oluttuoppinsa käteensä ja virnistäen siemaisee siitä suuren kulauksen.
Viereisessä pöydässä istuu muutama kylän miehistä. Miehet juttelevat huolestuneina lisääntyneen Mistin määrästä. Muukalainen kääntää päätään ja astelee miesten pöytään.
"Mitäs täällä puhellaan? Mistiäkö? En minä vain ole huomannut, kertokaas lisää", hän kehottaa. Mies vinkkaa tarjoilijattarelle.
"Kierros kaikille."

Scott kaivaa pellosta pyydetyt juurekset. Hän laskee ne mukanaan olleeseen vatiin ja kävelee takaisin majataloon, mennen sivuovesta sisään keittiöön. Nuori sotilas laskee vadin pöydälle.
"Kiitos", emäntä Ateyum hymyilee.
"Olet tehnyt jo tarpeeksi täksi päiväksi, olet vapaa", hän ilmoittaa. Scott nyökkää ja kävelee ovelle, joka vie majatalon saliin. Hän muistaa oudon, kaapuun pukeutuneen hyypiön ja avaa oven raolleen kurkistaen siitä varovaisesti. Salista kuuluu äänekästä puhetta jostain legendaarisesta miekasta ja Scott näkee raosta juuri seisomaan nousevan Kurtin. Kersantti rykäisee kiinnittääkseen muiden huomion.
"Kuten varmaan tiedätte, tänne on noussut Mistiä. Olenkin saanut ylemmältä taholta evakuointikäskyn. Itse olen myös jonkin aikaa harkinnut evakuointia.
Evakuointi alkaa nyt. Menkää koteihinne ja pakatkaa elintarvikkeet ja tärkeät tavarat, ottakaa perheenne mukaan ja tulkaa takaisin tänne majataloon. Kertokaa jokaiselle kyläläiselle, että me lähdemme nyt", Kurt ilmoittaa. Saliin kerääntyneet ihmiset nousevat ja menevät ovesta ulos yhtä, punakaapuista muukalaista lukuun ottamatta. Muukalainen katsoo ympärilleen hämillään, mutta antaa huomionsa jo kolmannelle tuopilliselleen olutta.
Scott kävelee ulos majatalon takaovesta ja suuntaa etuoveen.

"Odottakaa", Kurt sanoo jo lähdössä oleville kaartilaisille. Majatalon ovi käy ja Scott astuu sisään. Kurt viittaa hänet istumaan.
"Minä tarvitsen joukon, joka lähtee metsään Viktoria ja muita hakemaan. Onko vapaaehtoisia?"
Neljän kaartilaisen keskuudesta nousee kaksi seisomaan, Aleksi ja Johann. Scott nousee myöskin seisomaan ilmoittaen halukkuutensa. Kurt nyökkää.
"Hienoa, minäkin menen mukaan. Te, Tervo ja Otho, jäätte tänne auttamaan kyläläisiä. Jos emme palaa kahden tunnin sisällä, lähtekää ilman meitä. Menkää Lindblumiin ja odottakaa siellä meitä", kersantti neuvoo.
"No niin pojat, lähdetään."
Pieni seurue, mukanaan Kurt, Scott, Aleksi ja Johann, suuntaavat metsään.

Majataloon jäänyt muukalainen vinkkaa emäntä Ateyumille.
"Lishää olutta", hän sopertaa. Emäntä Ateyum kääntää terävästi päätään.
"Ei enää nyt, nuori mies. Tämä majatalo lopettaa oluttarjoilun, aika maksaa lasku."
Muukalainen kääntää päätään.
"Lashku?"
Majatalon emäntä vilkaisee kattoa.
"Niin, lasku. Olet juonut ja tarjonnut olutta nyt noin tuhannen Gilin edestä, joten alapas kaivella kukkaroa."
Nuori, kalpea mies tuijottaa emäntää sameilla silmillään.
"Tuhat... Ghiliä?" hän saa suustaan. Muukalainen kohauttaa olkiaan ja kääntää katseensa takaisin tyhjään tuoppiinsa.
"Eiole."
Emäntä Ateyum vilkaisee nuorukaista terävästi.
"Miten niin ei ole? Olt kuluttanut kokonaisen tynnyrillisen meidän parsta oluttamme ja nyt sinulla ei ole varaa maksaa?" hän tiuskaisee. Nuori mies huokaisee.
"Eiole", hän toistaa. Emäntä Ateyum huokaisee terävästi ja ottaa miehen lantiosta kiinni. Hän nostaa laihan nuorukaisen olalleen ja vie tämän majatalon ovelle. Siellä hän viskaisee muukalaisen kevyesti ulos ja sulkee ovensa.

Nuori maagi, Zigmor, iskeytyy maahan. Hän naurahtaa ja nousee hoiperellen ylös. Varovaisesti ja hitaasti Zigmor kävelee eteenpäin.

Viktor räpyttelee silmiään. Hän huomaa olevansa luolassa. Hänen päälleen on levitetty lehdistä ja ruohosta kudottu, kevyt peitto. Hätkähtäen Viktor tajuaa, että hänellä ei ole mitään yllään.
"Hei, mihin..." Viktor nielaisee loput lauseestaan, kun näkee edessään nuotion. Nuotion äärellä istuu Nupo ja outo, valoa hohtava olento, jonka Viktor näki metsässä. Nupo kääntää päätään.
"Kupo! Ai vaatteesi vai? No, tuolla ne ovat", moogle sanoo viattomasti viitaten nuotioon, josta lähtee luolaan kamala lemu.
"Miksi helvetissä menitte polttamaan minun vaatteeni?" Viktor älähtää.
"Ne haisevat. Minä luulin sinua viholliseksi ja hyökkäsin kimppuuni ja meidän lajillamme on tapana ruiskuttaa vihollisiin pahanhajuista nestettä", valo-olento kertoo.
"Ja olen pahoillani siitä, että tyrmäsin sinut", olento lisää. Viktor nousee ähkäisten istumaan pitäen peiton suojanaan.
"Onko täällä sitten mitään... varavaatteita?" hän kysyy varovaisesti.
"On, teimme ne juuri valmiiksi", Nupo sanoo ylpeänä ja nostaa esille ruohosta punotun, lyhyen hameen. Viktorin naama venähtää.
"Ei kai minun tarvitse tuota pistää päälleni?"
"No, voit sinä kuljeksia alastomanakin, jos haluat, kupo", moogle tiuskaisee.
"Minulla kesti kokonainen vartti tämän tekemisesä, kupo! Olisit edes hiukan kiitollinen!"

Miri seuraa Vanonaa ja Simon ja Moonte seuraavat Miriä. Simon kiroilee ja jupisee itsekseen. Moonte lennähtää Mirin olkapäälle.
"Voimmeko kupo luottaa häneen?" moogle kysyy.
"Varmasti", Miri toteaa. "Katso nyt hänen ulkomuotoaankin. Hän on ehkä joku haltia, tai jokin sen tapainen. Kummallista kyllä, miten Mististä voi syntyä jotain ystävällistä, olen aina kokenut Mistin kamalaksi asiaksi", Miri kuiskaa.
"Kupo, kaipa sitten. Minulla on vain paha aavistus, kupo", Moonte huokaisee.
Miri nyökkäsi.
"Se johtuu metsästä", hän rauhoittelee.
"Vanona ei ole ollenkaan paha, minulla tulee hänestä mieleen äitini."

Vanona pysähtyy suuren luolan edustalle.
"Olkaa hiljaa, useimmat yrittävät nukkua", hän valistaa. Joukko kävelee sisään luolastoon. Vanona ohjaa heidät yhteen haaraan, josta loistaa valoa. Siellä he näkevät pienen nuotion, jonka ympärille ovat kertyneet Nupo ja kissamainen valo-olento sekä pienen matkan päässä, peiton alla kyyristelevän Viktorin.
"Rhyeth, mikä täällä haisee?" Vanona kysyy ihmeissään yrittäen olla hengittämättä nenän kautta.

* * *

Wuah! Kärsi, Viktor! Ei kun siis Korento :P

[Ze Shoopuf]

*sigh* Ja nyt Rune ei ole kirjoittanut. Ihmiset, kirjoittakaa, kirjoittakaa! Pelkkä pikkuruinen kuvaus siitä, mitä teette, riittää, kunhan saan jotain! *sniff*
Noh, tällä kertaa pääset pelkällä murjottamisella, mutta ensi kerralla Scott kärsii... Sinä TIEDÄT mitä minä voin tehdä. Ja voin tehdä paaaaljon pahempaakin.

Round #14

* * *

Aurinko on jo laskemassa horisontin taakse ja punainen pallo taivaanrananssa värjää koko maiseman kultaiseksi.
Metsässä auringonlaskua ei huomaa. Siellä valo siivilityy niin tiheän lehväkaton läpi, että sitä ei perille pääse juuri lainkaan.
Metsän hämärässä kävelee neljä hahmoa. Hahmoilla on lyhdyt käsissään, jotka luovat pienen valon kehän keskelle synkkää pimeyttä.
"Viktor! Nupo! Kuuletteko te?" Kurt huutaa aina välillä. Scott pitelee kättänsä tiukasti miekkansa kahvalla ontuen kersantin perässä. Hänen vanavedessään kulkevat Aleksi ja Johann, molemmat vilkuilevat varuillaan metsään.
Kurt astuu oksan päälle, joka napsahtaa rasahtaen poikki. Yhtäkkiä maa pettää kumppanusten alta ja he tuntevat putoavansa syvyyteen. Lyhdyt sammuvat ja pimeys valtaa joukon.

Viktor ottaa pitkin käsin vastaan Nupon tarjoaman, punotun lannevaatteen. Nopeasti hän pukee sen yllensä ja vyöttää sen punosvyöllä. vastahakoisesti Viktor päästää peiton putoamaan. Mies kääntyy Nupoa kohti.
"Tiedätkö missä miekkani on?" hän kysyy hiljaa, naama punaisena.
"Kupo! Tottakai. Miekkasi kun on metallia, niin se ei ime hajua niin hyvin itseensä. Se selvisi pelkällä puhdistuksella ja kevyellä ruohossa pyöräyttämisellä", moogle vastaa ja lentää pieneen syvennykseen luolassa. Sieltä Nupo nostaa esiin raskaan miekan ja vaivalloisesti tuo sen Viktorille.
"Ole hyvä, kupo", Nupo sanoo ja pudottaa miekan sotilaan käsiin.
"Kiitos", Viktor mumisee ja kiinnittää huotran hataralle vyölleen. Mies kääntyy Rhyethiksi kutsuttua, kissamaista valo-olentoa kohti.
"Minne me olemme menossa seuravaaksi?" hän kysyy.
"Se riippuu ihan olosuhteista. Jos metsä kieltäytyy, emme voi mennä minnekään. Mutta uskon, että metsä ymmärtää. Te varmaan haluatte pois täältä?" Rhyeth sanoo pehmeällä äänellään.
"Kyllä", Viktor vastaa.
"No, sitten voimme vain odottaa metsän vastausta", Rhyeth toteaa ja menee makaamaan nuotion viereen.
"Lepää vaikka, sinulla on aika kiva haava päässäsi", hän kehottaa.
Viktor kohauttaa olkiaan. Hän vetää miekkansa huotrastaan ja menee sivummalle. Siellä hän alkaa liikuttamaan miekkaa tottunein käsin, tehden hyökkäyksiä ja torjuntoja, mutta paljon hitaammin kuin oikeassa taistelussa.

Miri nyrpisti nenäänsä.
"Tämä haju on kuvottava", hän toteaa.
"Minä tiedän", Vanona sanoo pehmeällä äänellä. "Rhyethin kansa tapaa ruiskuttaa vihollisiinsa pahanhajuista nestettä ja tämä sotilas on tainnut kärsiä sen kohtalon. Hyvästi vaatteet. Täällä haisisi vielä hirveämmälle, jos vaatteet eivät olisi jo palamassa."
"No onneksi en ole sitä todistamassa", Miri ilmoittaa. Nuori nainen kävelee nuotion viereen ja istahtaa siihen. Hän huomaaa lannevaatteeseen pukeutuneen sotilaan menevän sivummalle tekemään outoja liikkeitä miekallaan samaan aikaan, kun nuori moogle istahtaa Mirin viereen. Moogle vilkuilee naista kääntäen päänsä aina pois, kun Miri katsoo tähän.
"Öh... Ei minua tarvitse pelätä", nuori nainen ilmoittaa hiljaa. Moogle kääntää päätään terävästi Mirin suuntaan.
"En minä sinua PELKÄÄ. Minä vain mietin mikä sinä olet ja miksi olet täällä. Tuo sinun kaverisi vaikuttaa aika epäilyttävältä", moogle tilittää nyökyttäen päätänsä Simonin suuntaan, "Ja sinä vielä epäilyttävämmältä. Mitä te olette, varkaitako?" Miri hätkähtää.
"E... Emme tietenkään, mitä sinä nyt luulet, höpsö moogle. Emmem me nyt mitään varkaita ole", naispuolinen varas naurahtaa hermostuneena. Moogle katsoo tähän epäilevästi.
"Eli olette, tuo kertoi jo kaiken", hän toteaa. Miri huokaisee.
"No... Voisitko olla kertomatta muille?" hän pyytää.
"Mitä!" mogle huudahtaa. "Oletteko te ihan OIKEASTi varkaita?"
Miri tuijottaa mooglea pitkään.
"Emme, minä vain pilailin", hän toteaa rauhallisesti. Pieni tyttömoogle katsoo naista murjottava ilme naamallaan.
"Minä en USKO sinua."

Simon istahtaa huokaisten maahan vähän matkan päähän nuotiosta. Hän näkee, että Miri ja moogle keskustelevat jostain, mutta ei kuule sanoja.
"Onko täällä missään ruokaa?" rottamies murahtaa kysyvään sävyyn. Edelleen seisova Vanona nyökkää.
"Tottakai on. Haluatko sinä ruokaa?" nainen kysyy ystävällisesti.
"En kai minä sitä muuten pyytäisi, vai?" Simon ärähtää. Vanona hymähtää.
"Rhyeth, tule! Mennään hakemaan ruokaa!" nainen kutsuu kissaolentoa. Rhyeth nousee ylös ja juoksee laiskasti Vanonan luo.
"Hyvä on, hyvä on", kissaolento ärähtää. Nainen hymähtää ja yhdessä valoa hohtavat hahmot kävelevät ulos luolasta mennen jonnekin toiseen osaan luolastoa.

Zigmor harhailee pitkin Lindheimin katuja. Hän kyselee lähes joka mahdollisesta paikasta yösijaa, mutta aina ovi suljetaan tiukasti, syynä joku outo "evakuointi". Zigmor ei ollut eläissään kuullut oudompaa sanaa ja se on jo paljon se, onhan hän sentään maailmaa kiertänyt hyvinkin oppinut maagi.
Nuorukainen yskäisee ja katselee ympärilleen. Jonkin matkan päässä hän näkee metsän. Hoippuen luinen maagi harhailee metsää kohti.
Puolen tunnin kuluttua, auringon jo ollessa horisontin takana, Zigmor pääsee metsään. Pimeys hukuttaa maagin ylleen ja hän lausuu valoloitsun. Valitettavasti hän ei humalapäissään saa sitä lausuttua oikein ja kopautettuaan sauvaansa puuhun, saa aikaan vain pienen, kituvan hohteen. Kuitenkin tyytyväisenä tähän Zigmor jatkaa matkaansa syvemmälle metsään. Muutaman kymmenen minuutin kävelyn jälkeen nuori maagi on saapunut pienelle aukiolle aivan uuvuksissa. Hän ottaa muutaman kuivan oksan, laittaa ne kasaan ja sytyttää ne tällä kertaa hiukan onnistuneemmalla loitsulla. Loitsu kärventää samalla myös pari pensaa maan tasalle.
Zigmor pudottaa tavaransa maahan ja rojahtaa istumaan. Lämmiteltyään hetken hän hoippuu metsään sauvansa kanssa etsimään ruokaa.

Pimeästä kuuluu yskiviä ja kohiviä ääniä.
"Scott? Aleksi? Johann? Oletteko kunnossa?" kuuluu Kurtin ääni jostain Scottin oikealta puolelta. Jokainen nuori mies vastaa vuorollaan olevansa kunnossa. Kuuluu kopauttavia ääniä ja lopulta Kurt saa lyhtynsä syttymään. Hän vilkaisee ympärilleen: joukko on pudonnut suureen, syvään kuoppaan, joka luultavasti toimii ansana. Kurt kierättää valoa kuopassa Scottin noustetta ähkäisten pystyyn. Nuori mies pudistaa multaa vaatteistaan ja seuraa valokeilaa. Yhtäkkiä lyhty pysähtyy ja Kurt kumartuu tutkimaan kuopan seinämää. Hän vetää veitsen vyöltään ja kaapii seinämää, kunnes näkyviin tulee ovenkahva.
"Hei, täällä on ovi!" Kurt huudahtaa. Loput joukosta kerääntyvät kersantin ympärille.
"Mitä mietitte, mennäänkö?" Kurt kysyy.

* * *

[Ze Shoopuf]

Rune sai tämän kerran anteeksi, mutta ensi kerralla lähtee ajatteluvälineet. Varmasit. ^-^
Kaikki kirjoitti! \o/
Action for round #15!

* * *

Miri ei tiesä mitä sanoa. Nyt tuo pieni moogle tiesi hänen olevan varas eikä varmasti aikonut salata sitä muilta.
Miri huomaa mahansa kurisevan. Hän miettii milloin oli viimeksi syönyt ja toteaa siitä olevan vähintään kolme päivää. Oikeasti siitä on noin kaksitoista tuntia, mutta Mirille se on sama asia.
Hiljaa tyttö tuijottaa liekkeihin ja yrittää olla, kuin mikään ei olisi vialla. Hän huomaa moogletytön tuijottavan häntä tiukasti.

"Mitä sinä tuijotat?" Miri lopulta kysyy ärtyneenä.
"En mitään, en yhtikäs mitään. Vahdin vain, että et vain ryöstä ihmisiä", moogle vastaa huolettomasti, lievästi murjottaen.
"Miksi minä niin tekisin?" Miri naurahtaa väkinäisesti. "Minähän sanoin, että en ole mikään varas."
"Mutta kun minä en USKO sinua", nuori moogle tokaisee ja jatkoi tyttövarkaan tuijaamista.
Miri huokaisee. Minkä virheen hän olikaan tehnyt sanoessaan olevansa varas. Nyt moogle ei ikinä hyväksyisi häntä eikä varmasti pitäisi hänen salaisuuttaan.
"Hyvä on sitten, älä usko", Miri tokaisee ja jatkoi liekkien tuijottamista.


Moonte huokaisee katsoen murjottavaa Nupoa. Hän kaivaa taskustaan Kupo Nutin ja syö sen nopeasti, ennen kuin Nupo ehtii huomata mitään. Tekemisen puutteessa moogle ottaa muutaman oljen ja lehden ja alkaa punomaan niistä rusettia.


Viktor laskee miekkansa als huohottaen voimakkaasti. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja laittaa miekan takaisin tuppeen. Sotilas kävelee edelleen raskaasti puuskuttaen nuotion luo ja rojahtaa istumaan Nupon viereen. Nuotion ääressä vaikuttaa vallitsevan kiusallinen ja vaivaantunut hiljaisuus. Nuori nainen istuu polvet tiukasti ruumistaan vastaan vedettyinä tuijottaen nuotioon ja Nupo taasen katsoo tiukasti naista murjottava ja samalla utelias ilme naamallaan.
"Ei teillä kenelläkään sattuisi olemaan ruokaa?" Viktor kysäisee.
Nainen kääntää katseensa. "Ei", hän tokaisee. "Jos olisi, olisin jo ajat sitten syönyt sen."
Viktor kääntää katseensa Nupoon.
"Älä minua katso!" tämä huudahtaa. "Ei minulla ole ruokaa ja vaikka olisikin, en sitä kertoisi TUON edessä. Varastaisi ne vielä..." moogle lisää mutisten.
"Enkä varastaisi!" tyttö huudahtaa.
"No niin, rauhoittukaapas nyt", Viktor ehdottaa virnistäen.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" hän kysyy tytöltä.
"Miri", tämä vastaa kummissaan.
"Hienoa, minä olen Viktor", mies esittelee itsensä.
"En minä jaksa tätä. Varo, ettei hän vie hamostasi, Viktor. Minä menen etsimään parempaa juttuseuraa", Nupo ärähtää ja lentelee Simonin luo.

"Hei, kuka sinä olet? Oletko sinäkin varas?" pieni moogle kysyy korkealla äänellä Simonilta. Rottamies kääntää päänsä pienen, outoihin vaatteisiin ja varusteisiin pukeutuneeseen tyttömoogleen.
"En, minä olen sirkuspelle", Simon ärähtää.
"Ihanko totta?" moogle vingahtaa hypähtäen. "Mitä sinä osaat tehdä? Onko sinulla sellainen punainen nenä? Osaatko niellä tulta?" peini olento kysyy ihastuneena.
"Ei. Minä OLEN varas, kyllä. Ajattelisi sinun nyt sen verran tajuavan, että minä en ole mikään hiton sirkuspelle!" rottamies huudahtaa. Moogle hätkähtää. Tyttö miettii hetken ja asettaa sitten murjottavan ilmeen naamalleen.
"Kyllä MINÄ sen tiesin.... Yritin vain juskata. Sinustahan näkee heti, että olet varas. Juuri samanlainen kuin tuo tyttö tuolla", pieni moogle vingahtaa. Simon hätkähtää.
"Mitä? Vertaatko sinä minua tuohon tytönheitukkaan? Eihän se pieni ämmä osaa mitään, ei edes juosta saati taistella! Ja minun pitäisi olla samanlainen kuin hän?" varas tiuskaisee. Moogle hätkähtää ja vinkaisten lentää ylemmäs.
"No en minä sitä ihan noin tarkoittanut..." lentävä otus mumisee. Samaan aikaan Vanona ja Rhyeth astuvat luolan oviaukosta sisään kantaen suuria vadillisia täynnä ruokaa. Vateihin oli aseteltu hedelmiä, lihaa, leipää, juustoa ja paljon muuta. Vanona myös kantoi suurta vesiruukkua päänsä päällä.
"Teillä taisi olla nälkä?" nainen kysyi ja laski vadit maahan.

Scott tarttui varovaisesti oven kahvaan ja veti oven vaivalloisesti auki. Sen takaa paljastui pitkä, musta tunneli.
"Olemmeko me menossa tuonne?" Aleksi kysyi varovaisesti.
"Näetkö sinä mitään muutakaan paikkaa, minne voisimme mennä?" Kurt kysäisi. Kukaan ei vastannut.
"Sitä minäkin." Kurt nosti lyhdyn kasvojensa eteen ja astui varovaisesti tunneliin. Muut seurasivat perässä kädet miekkojensa kahvoilla, varuillaan ympärilleen vilkuillen.
Pitkän aikaa joukko käveli peräkkäin tunnelissa. Tunneli oli pitkä ja pimeä ja siitä ei lähtenyt minkäänlaisia haaroja. Lopulta he tunsivat, kuinka maa alkoi viettää ylöspäin. Lopulta tunneli loppui. He näkivät yllään puisen, lankuista tehdyn levyn. Varovaisesti Kurt siirsi levyn pois tieltä ja kurkisti ulos reiästä.
"Täällä ei näy mitään, mennään", hän kuiskasi muille.
Hiljaa ja nopeasti kaartilaiset kiipesivät ylös tunnelista. Lopulta Kurt siirsi levyn takaisin paikoilleen. Joukko huomasi olevansa suuressa luolassa, josta lähti kolme käytävää. Yhden käytävän päästä näkyi valoa, muissa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä.
"Mennään tuonnepäin", Kurt viittoili valoisampa käytävää pitkin. Muu ryhmä nyökkäsi ja seurasi hiljaa kulkevaa Kurtia. Monen mutkan jälkeen kaartilaiset vihdoin saapuivat valon alkuperän luo. Varovaisesti Kurt ja muut kurkistivat keskikokoiseen luolaan. Kaikki hätkähtivät.
Keskellä luolaa oli kaksi hyvin kaunista, valoa hohtavaa olentoa. Toinen oli naisen muodossa, toinen muistutti pörröistä villikissaa. Luolan perällä rätisi nuotio, josta tuntui lähtevän aika kamala lemu.
Valo-olennot istuivat suuren ruokakasan ääressä, mutta eivät syöneet mitään. Eniten kaartilaisia ihmetytti luolan muu väki. Ruokaa syömässä, piirissä istumassa olivat Viktor, Nupo, Moonte, jolla on päässään outo, oljesta ja lehdistä punottu rusetti, joku nuori tyttö ja kaikesta päätellen huonolla tuulella oleva rottamies.


Zigmor harhailee metsässä etsien syötävää. Pitkän etsimisen ja hortoilun jälkeen velhon saalis on kolme pientä marjaa, kaksi juurta ja tukollinen yrttejä. Tyytyväisenä saaliiseen Zigmor alkaa kävellä hyräillen takaisin leirilleen. Yhtäkkiä hän pysähtyy äkisti. Nuori maagi kävelee horjuvin askelein hiukan syvemmälle metsään ja kuulostelee tarkasti. Hän kuulee hiljaista puheensorinaa. Nuorukainen sulkee silmänsä ja kuulostelee tarkemmin. Hänen korvissaan kaikuva humina ja surina ei auta asiaa, mutta hetken kuluttua hän on vakuuttunut, että metsässä on muitakin ihmisiä. Hymyillen itsekseen Zigmor palaa nuotionsa luo, sammuttaa tulen, ottaa tavaransa ja suuntaa takaisin metsään.
Vihellellen maagi kävelee metsässä mennen siihen suuntaan, mistä uskoo äänen tulleen. Hänen sauvansa hehkuu yhä himmeämmin ja himmeämmin. Zigmor sihahtaa sauvalle ja loiste voimistuu hiukan. Käveltyään jonkin matkaa Zigmor pysähtyy äkisti suuren kuopan reunalle ollen melkein pudota sinne. Hän huitoo käsillään säilyttääkseen tasapainonsa ja jää lopulta turvallisesti kuopan reunalle. Metsästä kuuluuu rasahdus ja maagi kääntyy ääneen päin. Samalla hänen jalkansa lipsahtaa ja hän tippuu matkatavaroineen syvään kuoppaan.
Kuoppa on tyhjä ja sen yhdessä seinämässä näkyy avonainen ovi, josta paistaa pimeyttä.

* * *

[Ze Shoopuf]

Phiuh. Rune kirjoitti viimeisellä mahdollisella hetkellä. ^-^ Nyt sinulla on tulevaisuus, hyvä.
Round #16!

* * *

Kurt kävelee luolaan ja kaartilaiset seuraavat ihmeissään perässä. Syömässä oleva seurue kääntää huomionsa saapuneisiin.
Viktor laskee ruokansa alas ja toljottaa hetken aikaa joukkoa naama punaisena. Sitten hän rykäisee, nousee ylös ja tervehtii Kurtia kohteliaasti.
"Viktor, mitä sinulla on päällä?" tämä kysyy.
"Lannevaate, komentaja. Minun omat vaatteeni... menivät pilalle, komentaja", tämä vastaa hiukan takellellen. Kurt nostaa kulmaansa.
"Pilalle?"
Viktor yrittää paeta kersantin katsetta.
"Niin, ne ovat tuolla nuotiossa, komentaja."
Kurt vilkaisee nuotiota.
"Ai niistäkö tämä lemu tulee?" hän kysyy. Viktor nyökkää onnettomana.
"Niistä."
"Kupo! Mitä sinä täällä teet?" vasta nyt kaartilaisten saapumisen huomannut Nupo kysyy lennellen Kurtin olalle.
"Ja etenkin SINÄ", hän lisää viitaten Scottiin.
"Kävelet metsän läpi, hakkautat ja melkein mestautat itsesi ja sitten vain tulet huolettomana takaisin, vaikka et osaa tehdä yhtikäs mitään tuolla miekallasi ja haarniskaakaan sinulla ei ole, koska se meni rikki? Voi ihmisiä nykyään, eivät ollenkaan osaa arvioida taitojaan. Minä sentään osaan taistella, toisin kuin sinä", Nupo saarnaa.
"Ai osaat taistella? Moogle, tuota en minäkään usko. Minun mummonikin osaa taistella paremmin kuin sinä ja minä totisesti osaan taistella paremmin kuin mummoni!" Scott tokaisee vihaisena.
"Sitä minä epäilen, sinä et pärjäisi pienelle, äkäiselle kissanpennullekaan saati sitten metsälliselle hirviöitä. Tuohan mummosi tänne niin nähdään, kuka on parempi!" moogletyttö kimittää loukkaantuneena. Scott avaa suunsa vastatakseen, mutta Kurt nostaa kätensä.
"Olkaa nyt hiljaa molemmat, täällä ei kuule omia ajatuksiakaan", hän tokaisee. Scott vilkaisee kersanttia hiukan nyrpeästi, mutta nyökkää ja pitää suunsa kiinni. Nupo taasen ei ole ihan yhtä tottelevainen.
"Nyt sinä rupeat minuakin komentelemaan? Kyllä sinulla on otsaa! Sinulla on valta noussut hiukan päähän, et enää osaa muuta kuin käskeä ihmisiä. Mutta arvaas mitä? Minua et pysty käskemään! Minä olen itsenäinen, olen moogle. Minä olen Nupo! Jos luulet, että minä tottelisin sinua, luulet väärin.
Senkin rasisti! Minä..." moogle huutaa. Kun tyttö lopulta keskeyttää vetääksen henkeä Kurt äkkiä nappaa mooglen pompomista kiinni ja tunkee sen mooglen suuhun.
"No niin, pysyypäs ainakin hiljaa", hän huokaisee.
"Mnkhää physy!" Nupo kiljuu sylkäisten pompomin ulos. Punainen pompom pomppaa takaisin tyttömooglen pään päälle ja tämä jatkaa valitustaan. Lopulta Scottin hermot pettävät ja hän sitoo liinan mooglen suun eteen ja pistää tämän roikkumaan luolan katosta pompomistaan. Pienen mooglen suunnalta kuuluu muminaa, mutta hyvin hiljaista. Moonte lentää Nupon viereen.
"Sait ansiosi mukaan, älä murjota", hän valistaa ja lentää takaisin syömään.
Kurt nyökkää hyväksyvästi Scottille ja kääntyy luolassa olevien henkilöiden puoleen. Nuori nainen virnistelee Nupolle ilmeisen omahyväisesti syödessään leipäänsä ja rottamies istuu hiukan syrjemmällä järsimässä melonia. Naisolento nousee seisomaan ja kääntyy Kurtia päin.
"Tervetuloa tänne, minä olen Vanona, syntynyt Mististä. Kuka sinä olet? Ilmeisesti tunnet Viktorin", tämä lausui pehmeällä, sointuvalla äänellä.
"Minä olen Kurt Wellerheim, kersantti Lindheimista. Olen Viktorin komentaja. Sanoitko syntyneesi Mististä?"
Vanona nyökkää.
"Kyllä. Synnyin hirviönä, mutta Mist muutti minut, muutti olomuotoani. Pystyn edelleen muuttumaan takaisin hirviöksi, mutta osaan kontrolloida itseäni useimmiten. Olet siis samasta kylästä kuin Viktor?" Vanona toteaa kysyvään sävyyn.
"Kyllä. Tulin hakemaan Viktoria, putosin kuoppaan ja pääsin tänne", Kurt selittää. Vanona naurahtaa.
"Se kuoppa on yksi ansakuopistamme, siten hankimme ruokamme. Löysit siis oven. Sitä ei ole kovin hyvin kätketty, koska hirviöt eivät ole tarpeeksi älykkäitä etsiäkseen sellaisia."
Yhtäkkiä Vanona sulkee silmänsä ja kallistaa päätään.
"Joku on tulossa."


Zigmor kömpii köhien pystyyn. Hän pudistelee multia kaavustaan ja tutkii kuopan seinämiä. Ne vaikuttavat korkeilta, liian korkeilta, että hän voisi niitäpitkin kiivetä. Hän tujottaa ovea jonkin aikaa ja päättää sitten mennä siitä toiveenaan löytää vaikka aarre tai lohikäärme. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin sulkee molemmat vaihtoehdot pois, koska lohikäärmeelle tunneli on liian kapea ja aarre olisi luultavasti jo haettu, ovi kun oli auki.
Zigmor kävelee tunnelia pitkin sauvansa himmeässä valossa. Välillä hän pysähtyy lepäämään, mutta jatkaa kohta laskuhumalaista matkaansa. Yhtäkkiä hän törmää seinään, tunneli loppui. Zigmor tutki seinää, mutta siinä ei ollut ovea. Hän vilkaisee ylös ja näkee lankkuisen laudan. Nuori maagi vetää lankun pois ja suurella vaivalla kömpii ulos tunnelista lauttaen lankun takaisin paikoilleen.
Hoippuen nuorukainen valitsee kolmesta tunnelista sen, jonka päässä hohtaa valoa. Hän kävelee sinne äänekkäästi ja saapuu keskikokoiseen luolaan, johon on kerääntynyt monta ihmistä, muutama oudompi olento ja suuri määrä ruokaa.
"Hienoa nähdä täällä muitakin ihmisiä", maagi virnistää.


Kaikki tuijottavat saapunutta maagia.
"Kuka sinä olet?" Miri kysyy.
"Zigmor, maagi. Hyvä sellainen, vaikka itse sanonkin. Tules tänne tyttö, niin näytän mitä olen maailmalla oppinut", Zigmor vinkkaa. Miri tuijottaa häntä.
"En", hän tokaisee ja ottaa uuden kanankoiven suuresta vadista.
"Ei sillä väliä, kuka hän on", Rhyeth tokaisee. "Meidän on nyt lähdettävä. Metsä sanoi, että se pitelee hirviöitä kahdenkymmenen minuutin ajan, siinä ajassa on meidän ehdittävä ulos metsästä. Tulkaa, äkkiä!" Rhyeth huudahtaa ja loikaa pystyyn. Seuratkaa minua.
Miri tunkee kiireesti mahdollisimman paljon ruokaa taskuunsa Nupon mumistessa jotain epämääräistä. Kaikki nousevat ylös ja seuraavat juoksevaa kissaolentoa. Viktor nappaa Nupon pompomistaan ja seuraa muita. Viimeisenä tulee Vanona.
Joukko astuu ulos luolasta synkkään metsään. He seuraavat juoksevaa Rhyethiä, joka loikkii melkoisella vauhdilla metsän läpi.

Puuskuttaen joukko astuu ulos metsästä noin varttitunnin päästä. Kaikki ovat hengästyneitä ja hengittävät raskaasti, kaikki Vanonaa, Rhyethiä ja Nupoa, jonka matka Viktorin kyydissä on ollut hyvin epätasainen, lukuunottamatta.
Aurinko on jo aikoja sitten mennyt mailleen. Joukko huomaa olevansa toisella puolella metsää kuin missä Lindheim sijaitsee.

* * *

Tämä on hiukan kiireinen, tiedän. Kiire minulla onkin. ^-^

[Ze Shoopuf]

No niin, minä jään viikon tauolle (Hier komm ich, Deutschland!) ja Rune tuura minua osa-aikaisesti. Rune ei siis kirjoita joka päivä uutta vuoroa, vaan niin usein kun ehtii. Joten seuraavat vuorot Runelle kiitos.
Kiireinen vuoro taas.
Niin ja kun tulen takaisin, aikaväli muuttuu kahdeksi päiväksi. Meille kun tulee japanilainen vaihto-oppilas ja perhe on muutenkin valitellut liiasta koneenkäytöstä, joten... ^^
Teilläkin pysyy vaatteet päällä.
Ja anteeksi vielä myöhästyksestä.

Vuoro #17:

* * *

Hengästynyt Miri istahtaa maahan. Hän vilkaisee ympärilleen ja huomaa kaikkien päässeen ulos metsästä.
Kun tytön henki on vihdoin tasaantunut, hän nousee seisomaan mietteliäänä. Nuori nainen antaa katseensa vaeltaa kauniissa, öisissä maisemissa, jotka kehystävät vaarallista metsää. Metsä itse näyttää pieneltä ja vaarattomalta ulkoapäin katsottuna.
"Shinä oletkin shuloinen tyttö, olenko nähnyt shinut aikaisemmin? Käytkö täällä usheinkin?" Miri kuulee sammaltavan äänen takaansa. Hän hypähtää säikähdyksestä ja kääntyy ympäri. Hänen takanaan seisoo virnistelevä, nuori maagi.
"Minä olen Zigmor, mikäs shinun nimeshi on, tyttö?" nuorukainen kysyy ojentaen huojuvan kätensä. Miri kavahtaa.
"En minä nimeäni sinulle rupea kertomaan, häivy siitä", tämä tokaisee. Zigmor virnistää leveämmin, tavalla, joka kielii sairaasta mielikuvituksesta.
"Tulinen tyttö. Niishtä minä pidän. Tulehan vähän shyrjemmälle, niin pidetään vähän haushkaa. Minä voin opettaa sinulle paljon", kalpea maagi sammaltaa hilpeästi laihaa sormeaan kutsuvasti koukistaen.
"Minähän sanoin, että ei kiinnosta!" Miri huudahtaa ja lyö miestä nyrkillään naamaan. Zigmor kaatuu teatraalisen hitaasti nurmikolle ja jää siihen pidellen vertavuotavaa nenäänsä.
"Thuo... Thuo shattui..." tämä valittaa hiljaa.
"Mene kylpyyn, sinä haiset", Miri tokaisee ja kävelee pois. Hän kiipeää läheisen puun oksalle ja ottaa leivän vyölaukustaan.


Scott vilkaisee taakseen metsään ja jää sitten hengästyneenä nojaamaan puuhun. Nuori sotilas vajoaa istumaan ja painaa päänsä käsiinsä. Mitä maailmalle ja metsälle on tapahtumassa? Kaikki on Mistin peitossa, jostain ilmestyy uusia, outoja valo-olentoja ja metsä yhtäkkiä muuttuu ystävälliseksi! Voikohan olentoihin edes luottaa? Hehän sanoivat syntyneensä hirviöistä, joten heillä on varmasti pimeätkin puolensa.
Hämillään Scott pudistelee päätään ja nousee seisomaan. Hän kävelee pois juuri sytytetyn nuotion valopiiristä ja asettuu suurelle kivelle istumaan. Ajatuksissaan Scott laskee taivaalla loistavia tähtiä. Hetken kuluttua nuori mies hyppää alas kiveltä ja suuntaa takaisin muiden luo. Hän näkee naista oudon maagin kieriskelemässä nenäänsä pidellen maassa ja nuoren naisen kävelemässä vihaisena pois. Scott kumartuu kaapuun pukeutuneen maagin puoleen, joka ryömii puun luo ja asettuu sitä vasten istumaan.
”Mhitä shidä duijaat?” maagi kysyy ärtyneenä ja vetää matkalaukkunsa luokseen. Hän avaa laukun, ottaa monien, tyhjien ja täysien pullojen seasta ison, kirkasta nestettä sisältävän lasipullon ja hörppää siitä.
”En mitään”, Scott sanoo loukkaantuneena.
”Mietin vain, että miten pärjäät maailmalla, kun nainenkin kaataa sinut kumolleen.”
Maagi kääntää katseensa terävästi takaisin Scottiin.
”Midä ne daiset kaadad!” hän huudahtaa tukahtuneesti. Scott virnistää.
”Ai niin kuin tuon edellisenkin? Sen verran mitä minä tiedän, naisen oikea koukku kaatoi sinut komeasti nurmelle. Ja nuori tyttönenhän se vasta oli”, nuori sotilas ilmoittaa ylimielisesti.
”No, jätän sinut naisia kaatelemaan. Pidä hauskaa”, Scott huikkaa ja kävelee takaisin kivelle otettuaan mukaansa palan nuotiolla paistuvasta kauriista.


Viktor laskee Nupon varovaisesti maahan ja ottaa liinan tämän suun edestä pois. Pieni moogle henkäisee syvään.
"Vihdoin! Et TAJUA miten kamalaa minulla on ollut! Eihän tuon liinan läpi voi hengittää, saati puhua! Sitten minut ripustetaan luolan kattoon ja sen jälkeen roikotetaan perässä kuin jotain palkintoporsasta! Onko sinulle ikinä käynyt näin? Eipä tietenkään. No, kiitokset kuitenkin. Nyt voin antaa sinulle anteeksi", Nupo päästää suustaan. Viktor hämmentyy.
"Antaa mitä anteeksi?" hän kysyy.
"No sen, että seurasit minua, koska et uskonut minun pärjäävän metsässä, vaikka pärjäsin VALLAN hyvin, kuten varmaan huomasit, SINÄHÄN se olit se, joka hyökkäyksen kohteeksi joutui ja MINÄ pelastin sinut pulasta, mistä sinun pitäisi olla HYVIN kiitollinen minulle ja sen, että veljeilet vihollisen, TUON kanssa", moogletyttö pauhaa nyökäten puussa istuvaan Miriin päin.
"Veljeilen vihollisen kanssa? Mistä lähtien Miri on ollut vihollisesi?" Viktor kysyy hämmästyneenä.
"Siitä lähtien, kun... Siitä lähtien, kun se tyttö luuli, että minä pelkäisin häntä!" moogle sanoo aluksi hiukan epävarmasti.
"No, se oli tyhmästi luultu. Mutta me kaikkihan teemme joskus tyhmiä asioita. Kaikki paitsi sinä tietenkin", mies lisää pikaisesti mooglen rykäistyä vihjailevasti.
"Aivan. No, kaipa voisin antaa anteeksi, näin viehättävä persoona kun olen. Enhän minä voi olettaa, että muut ovat minun tasollani viisaudessa, noin tyhmältä henkilöltä on helppo odottaa tyhmiä asioita. Minäpä annan hänelle anteeksi", Nupo julistaa ja lentää Mirin luo puuhun.

Viktor kävelee Vanonan luo.
"Minä vain ihmettelin tässä, miten on mahdollista, että metsä päästää meidät noin helposti pois? Yleensähän se olisi heittänyt tiellemme hirviöitä ja kaikkea muutakin estettä, nyt ainoa este oli aikaraja", mies kysyy ihmettelevään äänensävyyn. Vanona kääntää päänsä Viktorin puoleen.
"Koska minä asun metsässä ja olen siinä syntynyt, olen oppinut ymmärtämään sitä ja puhumaan sitä. Niin me kaikki Valaistuneet olemme. Metsäkin on oppinut kuuntelemaan meitä ja vastaamaan ja me elämme eräänlaisessa symbioosissa. Metsä antaa meidän asua siinä ja toteuttaa joitain pieniä toiveitamme, jos me puolestamme emme vahingoita metsää ja toimimme sen parhaaksi. Eräänlainen rauhansopimus ja palvelus-vastapalvelus -suhde", nainen selittää rauhallisesti.
"Valaistuneet?"
Vanona hymyilee.
"Sillä nimellä me kutsumme itseämme. Me, jotka olemme Mistin suuren määrän takia muuttuneet hirviöistä joiksikin ihan toisiksi olennoiksi, viisaammiksi ja lempeämmiksi. Koska hohdamme valoa, nimi sopii meille."
Viktor nyökkää.
"Kiitos", hän sanoo.
"Ei siitä ollut mitään vaivaa", Vanona hymyilee.
"Jos jokin asia vaivaa sinua, kysy vain suoraan."
Viktor nyökkää toistamiseen ja huomaa Kurtin jonkin matkan päässä keskustelemassa Moonten kanssa.
”Anteeksi, mutta minulla olisi hiukan asiaa”, Viktor sanoo kersantille. Tämä kääntää päätään.
”Niin?”
”Minä luulen, että meidän kaartilaisten olisi ehkä syytä pitää jokin pienimuotoinen kokous. Tai ehkä vähän suurempimuotoinenkin. Tänään on tapahtunut paljon, mikä koskee kaartia ja meidän pitäisi jutella velvollisuuksistamme”, Viktor ilmoittaa. Kurt siristää silmiään ja näyttää miettivän asiaa.
”Kyllä, se voisi olla hyvä idea. Pidetään kokous sanotaanko kahden tunnin kuluttua, ilmoita muille”, Kurt päättää.
”Kyllä, komentaja.”

Tyytyväisenä Viktor suunnistaa verta vuotavaa nenäänsä pitelevän maagin luo. Hän kaivaa taskustaan valkoisen liinan ja ojentaa sen nuorukaiselle.
"Tässä."
Maagi ottaa liinan kiitollisena vastaan ja painaa sen vasten nenäänsä.
"Phaljon khiitokshia", tämä sammaltaa.
"Minä olen Viktor, mikä sinun nimesi on?" Viktor kysyy ojentaen kättään. Zigmor katsoo kättä pitkään.
"Ai shinä olet diitä poikia?" hän toteaa kysyvään äänensävyyn virnistellen.
"Addeekshi, mutta ed ole kiiddoshtudut, pidäd edemmäd daishishta."
Viktor jähmettyy.
"Mi... Mitä?!" hän älähtää.
"Dhiih. Addheekshi, josh addoid shellaised kuvad. ”
En… En minä… Mi… En minä tarkoittanut, siis en minä…” Viktor takeltelee.
Zigmor nostaa katsettaan.
”Voi älä pelkää, ed midä muille kerro”, hän virnistää. Viktor tuijottaa tietävän oloista nuorukaista järkyttyneenä.
”Hienoa”, hän huokaa. Nopeasti mies menee ilmoittamaan kokouksesta muille kaartilaisille ja istahtaa sitten suuren puun juureen huokaisten syvään.


Kaartilaiset kokoontuvat suuren kiven ympärille. Aamu on jo sarastamassa ja kalpea valo värjää ympäristön harmaaksi. Joukon jaloissa pyörivä Mist luo aavemaisen vaikutelman.
Kurt rykäisee.
”Tämä kokous on sitä varten, jotta saamme päätettyä, mitä teemme Mistin kanssa, minne menemme ja mitä asetamme tavoitteeksemme. Ja tietenkin myös yleistä pohdintaa varten.”
Kersantti vilkaisee muita kaartilaisia, nolon oloista Viktoria, epävarmana maata tuijottavaa Scottia, puoleksi nukkuvaa Aleksia ja suorana istuvaa, Kurtia kirkkain silmin katsovaa Johannia.

* * *

Se on lyhyt. Se on kiireinen. Ja ennen kaikkea tylsä.
Seuraavat vuorot sitten Runelle, minä pystyn kirjoittamaan vasta lauantaina tai sunnuntaina (viikon päästä siis).

[Rune]

Sori sori sori sori, kun en kirjoittanut tätä aiemmin... Älä Paffi tapa liian paljoa. Pahinta on, ettei minulla ollut edes mitään oikeaa syytä olla kirjoittamatta. En vain saanut mitään aikaiseksi. No, olkaa hyvä sitten..

* * *

“No niinh, lapset. Tahdotteko nähdä jotain kivaa?” Zigmor sammaltaa. Hän on jo selviämässä laskuhumalastaan, ja pienet karvapallot ovat alkaneet kiinnostaa häntä vain häntä hetki hetkeltä enemmän. Moonten luokse murjottamaan siirtynyt Nupo, ja Moonte itse vilkaisevat halvalta viinalta yhä haisevaa velhoa epäluuloisina.
“No näytä. Miri ei tykkää sinusta, joten minä voisin tykätäkin”, Nupo tiuskaisee ja vilkaisee murhaavasti puussa istuvan Mirin suuntaan. Zigmor katselee äkäistä mooglea hieman ihmeissään ja hänen kasvoilleen nousee hymyn poikanen. Hän napsauttaa sormiaan, ja muutama pieni valopallo irtoaa hänen sormistaan, suunntaen leikkimään ja temmeltämään valkenevaan aamuyöhön.

Aurinko on viimein nousemassa usvaisen horisontin takaa. Hajanaiset pilvenriekaleet hohkaavat punertavaa väriä kauempana. Kosteus tuoksuu ilmassa, joka toisaalta omalta osaltaan vain vahvistaa koleaa aamuilmaa. Miri nojaa väsyneenä puun runkoon, ja käpertyy värähtäen pienemmäksi kaarnaa vasten. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja juoksu metsän läpi alkoi vetää veroaan. Miri äännähtää itsekseen, ja yrittää pitää silmiään auki. Miten hän tänne joutui? Kaikki on ollut todella omituista, nyt kun hän alkaa miettimään. Selkein asia mitä hän tällä hetkellä ymmärtää, on että kaartilaisten ei täytyisi saada tietää hänen olevan varas. Ajatus kylmästä sellistä ei tällä hetkellä ollut se kiehtovin.

Vanona painaa kämmenet kasvoilleen. Rhyeth käännähtää hänen puoleensa huolestunut ilme kasvoillaan.
“En voi oikein hyvin”, Vanona kuiskaa hengittäen syvään.
“Rauhoitu. Kaikki on hyvin”, Rhyeth sanoo hiljaa, ja on laskemaisillaan kätensä Vanonan olkapäälle, mutta vetäisee huudahtaen kätensä pois Vanonan kiljaistessa, ja reväyttäessään silmänsä auki.

“Emme me voi suoraan sanottuna tehdä mitään itse Mistille. Meillä ei ole saati valtuuksia yrittääkään tehdä mitään, tietoja asiasta, eikä todellakaan minkään näköisiä voimavaroja tehdä asian eteen yhtään mitään. Voimme vain elää asian kanssa, johtui Mistin nouseminen mistä tahansa”, Johann tiivistää lyhyen keskustelun aikaansaannoksen kaikkien kuultaviksi. Vaivautunut hiljaisuus laskeutuu taas viisikon keskelle.
“Mutta mitä nyt sitten?” Aleksi kysyy ymmällään. “Jos pitäisi elää Mistin kanssa, kuinka me sitten elämme?”
“Käskin kylän evakuoitua. He ovat varmasti nyt jo matkalla kohti Lindblumia, ja auringon valossa pääsevät Lohikäärmeen Portille iltaan mennessä, jos hyvin käy. Olemme aika tarkalleen juuri metsän vastakkaisella puolella, jos Scottin muistiin on luottamista. Tästä itään pääsemme kylään josta Scott lähti”, Kurt selventää. Scott nyökkää.
“Ehkä meidän olisi parasta lähteä kiertämään metsää. Josko saisimme kyläläiset kiinni Lindblumiin vievällä tiellä”, Viktor ehdottaa. Kurt jää miettimään tätä vaihtoehtoa, kunnes kiljaisu raastaa sotilaiden korvia, ja viisikko kääntyy ympäri sydän kurkussa.

Rhyeth lennähtää maahan kirkaisten Zigmorin, Nupon ja Moonten lähelle. Kolmikko nousee seisomaan silmänräpäyksessä, ja he kääntyvät katsomaan valo-olennon osoittamaan suuntaan.
“Vanona menetti itsensä hallinnan! Missä sotilaat ovat?” Rhyeth huudahtaa noustessaan pystyyn. Zigmor vilkaisee vasemmalle puolelleen, metsän laitaa pitkin, ja on loikata ilmaan kauhusta valtavan, panssaroidun olennon juostessa heitä kohti karjuen kuin villisika.
“Mikä tuo on?! En ole koskaan nähnyt tuollaista hirviötä!” Moonte huudahtaa tarttuessaan Nupoon, ja vetäessään häntä mukanaan kohti pystyyn havahtuneita sotilaita.

“Kurt, tuo on Vanona! Hän on menettänyt otteensa tästä maailmasta!” Rhyeth kiljuu päin kauhistuneen sotilaan kasvoja.
“Vanona? Mutta...”
“Ei kai hän muuttunut takaisin hirviöksi? Mitä tahdot meidän tekevän?” Viktor huudahtaa kesken kaiken. Rhyeth painaa päänsä ja pysyy vaiti.
“Tappakaa hänet. Teillä ei ole muuta vaihtoehtoa”, hän sanoo viimein, ja kääntyy takaisin kohti rynnistävää panssaripetoa.
“Miehet, aseet esiin!” Kurt karjaisee, ja miekat helähtelevät huotristaan. “Valmistautukaa taisteluun! Scott ja Aleksi, kiertäkää vasemmalta! Yritetään saartaa se.”

Miri räväyttää silmänsä auki ja kiljaisee ollessaan vähällä pudota puusta kiljaisujen ja karjahdusten kajahdellessa ilmassa. Hän tarraa lähimpään oksaan huohottaen syvään, ja vilkuilee ympärilleen. Mirin silmät laajenevat kauhusta valtavan panssaroidun hirviön rynnistäessä kohti viittä sotilasta vähän matkan päässä metsästä, avoimella ruohokentällä. Zigmor juoksee minkä kerkeää kohti Mirin puuta, eikä Nuposta tai Moontesta näy jälkeäkään.
“Idiootti velho, jos kerta osaa jotain niin tekisikin jotain!” Miri puuskahtaa itsekseen. Tyttö kiljaisee jonkun tarratessa hänen jalkaansa ja tipahtaa puusta kauhuissaan jonkun pehmeän päälle. Rimpuillen ja sätkien Miri pääsee viimein ylös, ja potkaisee maassa makaavaa, häkeltynyttä Zigmoria.
“Mikä hemmetin idea on repiä minut puusta alas, idiootti!” Miri kirkuu kurkku suorana velholle kyyleneet silmissä. Hirviön karjaisu kajahtaa hänen selkänsä takana.
“Mhutta, mhutta...”
“Haista sinä muttasi, senkin pelle! Jos kerta osaat taikoa, niin kuin esität jatkuvasti, mene helvetissä auttamaan noita miehiä tuolla!” Miri nyyhkyttää ja lysähtää polvilleen korkeaan ruohikkoon. Maa tömähtää, ja muutama keltainen lehti varisee puusta alas. Zigmor katselee tyttöä hetken hämillään, ja nousee sitten hengitys rahisten pystyyn ottaen tukea puusta.
“No en helvetissä lähde”, Zigmor miettii hetken. “Näyttää ihan liian pelottavalta.”

Johann lennähtää selälleen väistäessään hirviön nopean iskun. Multaa ja ruohonkorsia rapisee hänen päälleen. Mies kierähtää pystyyn, ja ottaa uuden otteen miekastaan. Scottin miekka raapaisee panssaria, joka toimii hirviön ihon korvikkeena, eikä saa muuta aikaiseksi kuin kipinäryöpyn.
“Komentaja, sen panssari on läpäisemätön!” Scott karjahtaa loikattuaan taaksepäin, turvallisen matkan päähän riehuvasta hirviöstä.
“Rhyeth, etkö voi tehdä mitään?!” Viktor karjaisee taistelun yllä lentelevälle Rhyethille. Tämä säpsähtää, ja nyökkää.
“Siirtykää kauemmas”, valo-olento huudahtaa maan pinnalle, ja katselee kuinka sotilaat vetäytyvät muutaman metrin. Vanona pyörii karjuen ja hönkien ympäri, valmistautuen tappamaan edes yhden noista ärsyttävistä olennoista. Rhyeth lausuu muutaman hiljaisen sanan, ja sokaiseva valopatsas lennähtää tämän käsistä iskeytyen Vanonan panssariin. Kipinäsuihku ryöpsähtää parin metrin päähän karjaisevasta hirviöstä, ja sotilaat sulkevat karjaisten silmänsä sokaisevalta valolta. Loitsu sai aikaa vain pienen reiän paksuun panssariin, mutta punainen, vertavuotava ja sykkivä liha paistaa reiästä ulospäin. Kurt nyökkää, ja käskee miehensä taas hyökkäykseen.

* * *

Paffi tuli takaisin. Kirjoittakaa taas hänelle. En tule enää ikinä sotkemaan tätä seikkailua, kun en kerta mitään saa aikaiseksi.

[Ze Shoopuf]

Minä tiedän, tämä on myöhässä.
Olen pahoillani! Anelen polvillani anteeksi, kemurtelen edessänne!

Mutta! Me saimme uuden pelaajan, kumartakaapas ihmiset Crazzien suuntaan. (Niin siis cRaZy Al BhEd, jos joku ei tajunnut)

Niin, ja Rhyeth on kissa! Kissa! EI nainen, ei edes ihminen vaan KISSA! Ja sillä ei ole käsiä, niin kuin Rune kirjoitti, vaan käpälät. ~.~

Vuoro #19

* * *

Mah’beru on painottomassa, ajattomassa ja tyhjässä tilassa. Hän kuulee voimakasta hurinaa korvissaan ja hänen silmissään vilisee erivärisiä valoja. Hän tuntee hurrikaanin lailla pyörivän tuulen ympärillään. Se repii hänen hiuksiaan ja vaatteitaan. Vesi alkaa vuotaa hänen silmistään ja melu hänen korvissaan yltyy sietämättömäksi.
Sitten hän tuntee maan jalkojensa alla. Hitaasti hurrikaani hiljenee. Hänen korvansa lakkaavat soimasta ja hän aukaisee varovasti silmänsä. Hänen pitäisi olla Gaiaksi kutsutussa maailmassa. Mikään hänen ympärillään ei kerro hänelle, onko hän oikeassa paikassa, mutta se on ensimmäinen asia, josta hän aikoo ottaa selvää.
Mah’beru katselee ympärilleen. Hän seisoo melko lailla keskellä avaraa vehreää aromaata, jonka poikki kulkee pieni polku. Kauempana näkyy rykelmä hahmoja, joiden Mah’beru olettaa olevan ihmisiä tai ihmisen kaltaisia olentoja. Siitäkin hänen täytyy varmistua, shilanina hän on ainoastaan kuullut ihmisistä, ei edes nähnyt kuvaa saatikka tavannut sellaista.


"Miten niin tuo on pelottava?" Miri kysyy nyyhkytyksen seasta kasvoillaan säikähtänyt ilme. Tyttö nousee värähtäen seisomaan ja katsoo sitten kysyvästi Zigmoriin, joka nojaa puuta vasten.
"Se on panssaroitu ja iso", mies sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi.
"Tuo ei ole mikään syy. Olet maagi ja sinun pitäisi auttaa noita sotilaita." Miri sanoo ärtyneesti miehelle, joka tuhahtaa.
"Äläs nyt, tyttö. Jos minä menen tuonne sohimaan, minä kuolen. Piste. Vaikka mikä kuinka olen loistava maagi, magiaa varten pitää keskittyä. Minä voin yrittää tietenkin täältä jotain tehdä, mutta se onnistuisi helpommin yksin. Ja kun en ole yksin, voin saman tien lohduttaa sinua."
Miri vilkaisee vihaisesti maagia, mutta kääntää katseensa takaisin sekasortoon.
"Missä Vanona on?" Miri kysyy.
"Tuo hirviö on Vanona, hän menetti otteensa. Me ehkä joudumme tappamaan hänet", kaksikon taakse ilmestynyt Rhyeth sanoo painaen päätään.
"Mutta... Miten... Eiväthän he voi tappaa Vanonaa!"
Rhyeth pudistaa päätään.
"Niin on tehtävä. Vanona on itse pyytänyt, että jos hän menettää hallintansa, me tapamme hänet. Minulla asia on sama. Mieluummin olen kuollut, kun satutan muita."
Miri vilkaisee jälleen taistelua. Tuskanhuudot saavat tytön voimaan pahoin ja hän kävelee puun toiselle puolelle ja istahtaa vasten puun runkoa vetäen polvensa vasten ruumistaan ja haudaten päänsä käsiinsä suojautuakseen taistelun ääniltä.


"Kupo! Nupo pelastaa!" Nupo huudahtaa, vetää veitsensä esiin ja lentää kohti raivokasta panssarihirviötä. Moonte ojentaa kättään ja nappaa äkkiä kiinni moogletytön käsivarresta.
"Sinä et ole menossa mihinkään", vanhempi moogle murisee.
"Olenpas!" nuorempi inttää. "Etkö näe, että sotilaat tarvitsevat apua? Eivät he yksinään pärjää, minä voin auttaa heitä!"
"Nupo, ei! Sinä aina kuvittelet olevasi suuri soturi, mutta et sinä ole! Hädin tuskin saat pidettyä itsesi hengissä ja yrität vielä auttaa muita! Jonain päivänä sinä vielä leikkaat pompomisi irti ja silloin minä en enää sinua voi pelastaa. Sinun on opittava, että et ole niin vahva, sinun on opittava omat rajasi!" Moonte huudahtaa. Nupo käännähtää.
"Ja sinäkö aiot istua täällä ja olla tekemättä mitään? Vaikka voisinkin kuolla, minä menen auttamaan!" tyttömoogle huudahtaa äkäisesti, repii kätensä irti ja lentelee taistelun ylle.
Nupo seuraa allaan olevaa taistelua. Panssarihirviö vuotaa verta, mutta sotilaat ovat haavoittuneita ja vakavasti alakynnessä. Hetken mielijohteesta Nupo lentää ja tiputtaa itsensä suoraan Vanonan niskaan. Hirviö rääkäisee ja yrittää päästä eroon takiaisesta, mtuta Nupo pitää tiukasti kiinni panssarilevyjen saumakohdasta. Lopulta panssarihirviö luovuttaa ja kääntää huomionsa takaisin kaartilaisiin.


Scott seuraa Vanonan raivoisaa kamppailua ja vetää miekkansa esiin. Hän väistää täpärästi panssarihirviön sarven ja kierähtää sivuun. Hänen haavansa hidastavat häntä, joten nuori mies pysyttelee enemmän taka-alalla. Mies näkee Nupon tippuvan hirviön niskaan, jonka seurauksena Vanona riehuu aikansa, yrittäen päästä mooglesta eroon. Hetken kuluttua hirviö luovuttaa ja suuntaa otsasarvellaan terävän iskun Viktoriin, joka väistää sen täpärästi saaden pienen naarmun ohimoonsa. Viktor nappaa Vanonan otsasarvesta kiinni ja työntää miekkansa kahden panssarilevyn väliin, saaden hirviön ulvahtamaan tuskasta. Nopeasti mies päästää irti vetäen miekkansa mukanaan ja perääntyy nopeasti.
Seuraava isku tulee Johannin suunnalta. Nuori mies karjaisee ja iskee miekkansa Rhyethin tekemään aukkoon. Pansarihirviö käännähtää ulvaisten ja seivästää Johannin oikean käden repien sen lähes irti. Miekka jää haavaan.

Hämillään oleva hirviö ulvahtaa Nupon työntäessä pienen veitsensä panssarihirviön toiseen silmään. Hirviö karjaisee ja juoksee lähellä olevaa kiveä kohti lyöden päänsä siihen. Otsasarvi katkeaa ja Nupo lennähtää hirviön selältä pitkälle, jääden toisen suuren kiven päälle makaamaan. Panssarihirviö lysähtää kasaan.

Hetkeen ei tapahdu mitään. Kaartilaiset kävelevät hiljaa makaavan hirviön luo ja kerääntyvät tämän ympäri. Panssarihirviö hengittää hitaasti hengitys rahisten. Otus alkaa loistaa ja hitaasti se kutistuu naisen muotoon. Loisto häviää jättäen naiseen kevyen hohteen.
Naisen tunnistaa selvästi Vanonaksi. Hänen vasemmasta silmästään ei näytä enää olevan mitään hyötyä ja olento on peittynyt vereen.


Metallivahvisteinen, musta nahkasaapas laskeutuu maahan. Vihreät, loistavat silmät tuijottavat mietteissään loukkaantunutta naishahmoa. Pitkät, mustat ja hiukan hapsuiset hiukset laskeutuvat pitkän ja hoikan mieshahmon selkää pitkin. Siroilla, valkeilla käsillään hahmo hypistelee punaista pukinpartaansa. Yllään oudolla hahmolla on tummansininen tunika, mustat housut ja musta viitta. Hänen vyöllään näkyy kaksi suurta veistä ja lukematon määrä pienempiä veitsiä ja tikareita. Mietteissään hahmo kääntää katseensa naisesta soturijoukkoon, joka ei ole vielä huomannut häntä.

* * *

Tällaista tällä kertaa. Ja kun kirjoitusväli on nykyään kaksi päivää, seuraava vuoro tulee... Eipäs tulekaan. Se tulee vasta sunnuntaina, koska lauantaini on buukattu miittiä varten. Ähäkutti. ^-^

[Ze Shoopuf]

Okei. Tästä lähtien venytetään sitä väliä neljään päivään. Pakko tehdä näin, koska ei ihmiset saa mitään aikaiseksi kahdessa päivässä, se on huomattu. Ja koska sitä vuorovaikutusta pitää olla jonkun verran, niin näin pitää tehdä.
Eli joka neljäs päivä tulee uusi vuoro. Kirjoittakaa ennen sitä.

Vuoro #20

* * *

Miri nostaa päätään. Äänet ovat loppuneet kokonaan. Tyttö nousee seisomaan ja kääntyy katsomaan paikkaan, jossa taistelu päättyi. Vanona on haavoilla ja ruhjeilla ja näyttää Mirin silmiin suorastaan kammottavalta.
"Onneksi se loppui. En olisi kestänyt tällaista enää lainkaan." tyttö sanoo.
"Et taida olla oikein sotaisa persoona?" Rhyeth kysyy.
"En todellakaan. Inhoan tappelua, mutta jos on pakko tapella, silloin teen niin, mutten muuten." Miri selittää huokaisten raskaasti. Rhyeth painaa päätään.
"Ymmärrän."


Viktor kävelee etäämmäs porukasta. Hän istahtaa maahan ja katsoo kauas kaukaisuuteen. Huokaisten mies katsoo kädessään olevaa viiltoa. Se on ainoa haava, jonka hän taistelussa sai. Onnekkaana hän onnisui välttymään muilta vammoilta vaan selvisi muutamalla mustelmalla ja tällä viillolla.
Varovaisesti Viktor nuolee viillostaan veren pois ja jää maahan istumaan ja miettimään.


Scott painaa kätensä kyljelleen. Hänen haavansa aukesi taistelussa ja siitä tihkuu pieni määrä verta. Hetken Scott seisoo paikallaan väsyneen oloisena, kunnes räväyttää silmänsä auki ja vetää syvään henkeä.
Koko joukko hätkähtää, kun Scott karjuu ulos kaikki maailman ongelmat. Vihaisena nuorukainen syyttää kaikkia ja jokaista erikseen, antaen jokaisen kuulla kunniansa. Juuri saapuneelle muukalaisellekin hän huutaa jotain epämääräisen vihaista.
Purkauksen vihdoin loputtua Scott istahtaa takanaan olevalle kivelle.
"Antakaa vastauksia ja edes hetki aikaa levähtää!" hän tiuskaisee vetäen kättään hiustensa läpi. Koko joukko on hiljentynyt ja tuijottaa nuorukaista ihmetellen.


Nupo nousee ähkäisten pystyyn. Pieni moogle hieroo päätään ja ottaa pienestä kivestä tukea. Tyttö vilkaisee ympärilleen ja huomaa Vanonan. Moogle lentää naisen luo ja tutkii tätä. Varovaisesti Nupo vetää veitsensä Vanonan silmästä, puhdistaa sen, ja laittaa tuppeensa. Moogletyttö vetää syvään henkeä.
"Tuokaa tänne kuumaa vettä, kangassiteitä ja desinfioivia yrttejä! Hakekaa huopia ja tyynyjä, kaikkea mahdolista, kupo!" Nupo huutaa. Kukaan ei liiku.
"Kupo? Mikä teitä vaivaa? Liikkukaa nyt, kupo!"
Joukko vain katsoo pientä mooglea ihmeissään. Hetken kuluttua kauempana seisseet Miri, epämääräinen maagi Zigmor ja Rhyeth menevät hiljaisina hakemaan tarvittavia välineitä. Nupo lentää muukalaisen luo.


Pieni pörröinen, siivekäs, veitsellä aseistettu olento killittää Mah’berua.
"Mikä sinä olet, kupo?" olento kysyy. Mah’beru kyykistyy ja sanoi:
"Shilan. Erään toisen ulottuvuuden toiseksi yleisin rotu. Olenhan varmasti Gaiassa?"
"Kupo! Tottakai. Gaia tämä paikka totisesti on", olento vastaa.
"Hauska tavata. Minä olen Nupo. Olen Moogle, kupo, jos et sattunut huomaamaan. Osaan käyttää hyvin miekkaa ja olen erinomainen taistelemaan."
Toinen samanlainen olento tulee lähemmäs ja sanoo:
"Nupo, älä luota vieraisiin. Hän saattaisi olla – en minä tiedä, mutta vieraisiin ei ole luottamista. Etkö ole vieläkään oppinut?"
"Oletko sinäkin Moogle?" Mah’beru kysyy.
Olento tuijottaa Mah’berua. "Olen, kupo. Onko siinä jotain vikaa?" se sanoo ylpeällä äänensävyllä.
"Mutta en yhtä tyhmä kuin Nupo tässä, kupo. Nupo hankkiutuu aina vaikeuksiin, eikä pääse niistä omin avuin pois, vaikka niin luuleekin."
"Minusta Nupo vaikuttaa oikein tarmokkaalta ja sisukkaalta mooglelta", Mah’beru vastasaa hymyillen. Nupo nostaa leukaansa ylpeästi hymyillen. Mah’beru huomaa kaikkien katsahtavan häntä hiukan huvittuneesti. Hän nouse ja katsoi moogleja.
"Olen toki samaa mieltä sitä, ettei vieraisiin ole tuosta noin vain luottamista, mutta voin vakuuttaa, ettei minulla ole pahoja aikeita."
"Hienoa, sitten voit varmaan tullakin auttamaan haavoittuneiden hoitamisessa", Nupo ilmoittaa.
"Ilomielin", Mah'beru vastaa, mutta Nupo on jo mennyt hoitamaan hohtavaa, haavoittunutta naista.
Nuori shilan seuraa mooglea ja polvistuu naisen viereen. Nupo tyrkää hänelle kupin, jossa on lämmintä vettä, puhtaan kankaanpalasen ja yrttejä.
"Sekoita yrtit veteen ja puhdista sitten vedellä haava varovaisesti taputellen", moogle neuvoo.


Vanona avaa silmänsä. Hän tuntee kovaa kipua lähes joka ruumiinsa kolkassa, eritoten vasemmassa silmässään. Varovaisesti nainen nousee istumaan. Rhyeth hänen vierellään herää ja nousee venytellen seisomaan. Taivas on jo tummunut pimeäksi ja kuu hohtaa kevyen hopeisena.
Vanona painaa päätään.
"Menetin hallintani."
Rhyeth laskee käpälänsä naisen olkapäälle.
"Älä vaivaa itseäsi sillä. Me kaikki joskus voimme menettää hallintamme. Tärkeitä on, että me kaikki olemme hengissä."
Nainen pudistaa päätään.
"Minä en olisi saanut."
Rhyeth naurahtaa.
"Jos sinä näet sen noin, rangaistuksenasi voit pitää toisen silmäsi menettämisen. Emme pystyneet pelastamaan sitä, joten sinun on selvittävä yhdellä silmällä."
Nainen nyökkää hiljaisena.


Aamu sarastaa. Nupo avaa silmänsä haukotellen. Monet ovat jo hereillä, mutta Vanona, Miri, Zigmor ja Rhyeth nukkuvat vielä. Väsyneesti silmiään hieroen moogle kävelee nuotion ääreen ja istahtaa Viktorin viereen, joka tuijottaa liekkien tanssia mietteliäänä. Nupo ottaa nuotion päälä kiekkuvasta kattilasta hiukan lihaa ja nuotion vieressä olevasta korista leipäpalasen ja syö ne aamiaisena.


Kaikki ovat hereillä ja kerääntyneet pieneen rykelmään. Kurt seisoo joukon edessä ja selventää suunnitelmaa.
"Me lähdemme nyt kiertämään metsää. Metsän läpi käveleminen on liian vaarallista. Kierrettyämme metsän, suuntaamme kohti Lindblumia. Onko jollain muuta ehdotusta? Jos ei, lähdemme heti."

* * *

Siinä. Seuraava vuoro tulee tänne torstaina, heittäkää pm ennen sitä.
Ja tietenkin keskustelkaa toisenne kanssa.
Jos haluatte kanssapelaajien messenger-osoitteet (jos ei ole), kysykää minulta pm:llä/messengerissä.
*kumarrus*

[Ze Shoopuf]

Tässä on ehdoteltu, että peli lopetettaisiin. Olisi ehkä hyvä, että alettaisi loppua kohti taivaltamaan, mutta mitä mieltä te olette pelin nyt loppumisesta? Kertokaas pm:llä tjsp.
Ja koska Rune ei kirjoittanut...

Vuoro # 21

* * *
Seurue kävelee metsän laitaa kuitenkin turvallisen välimatkan päässä siitä. Mah’beru kävelee joukon perässä jutellen Nupon kanssa. Nupo esittelee joukon jäsenet Mah’berulle. Varastyttö ja rottapoika kävelevät hiukan erillään muista ja Nupo vilkaisee heitä ajoittain epäilevästi.
"Heihin en luottaisi, kupo. He ovat varkaita. Onko sinulla jotain arvokasta mukanasi? Suosittelen pitämään sen tallessa visusti, kupo. Minuakin yrittivät huijata", moogle sanoo hiljaa.
"Ei minulla ole mitään mukana, aseeni vain. Niitä he eivät voisi ryöstää vaikka nukkuisin", Mah’beru sanoi leikillään. Moogle vilkaisee muukalaista oudosti.
"En oikein usko tuota, mutta ihan sama..."

Viktor kävelee Scottin vierellä. Nuorukaisen hartiat ovat alhaalla ja kädet puristuneet nyrkkeihin. Katse maassa nuori mies laahustaa eteenpäin.
"Hei, älä ota sitä vakavasti, Olvi", Viktor sanoo laskien kätensä Scottin olkapäälle. Nuorukainen vilkaisee Viktoriin myrkyllisesti.
"Se on Scott."
Viktor naurahti.
"En minä luullutkaan, että nimesi olisi Olvi."
"Miksi sitten kutsuit minua Olviksi?" Scott kysyy siristäen silmiään.
"Etkö tiedä Olvia? No, jos et tiedä, en jaksa selittää. Mutta rennosti ottaminen, eli ei-vakavasti, ja Olvi kulkevat käsi kädessä."
Kummaksuen Scott tuijotti Viktoria.

Joukko saapuu Lindblumiin.
"Eroamme tässä, tapaamme tuossa majatalossa", Kurt osoittaa pientä, ränsistynyttä mökkiä, "kahden tunnin kuluttua. Sinä aikana voitte tehdä mitä haluatte."
Rhyeth ja Vanona suuntaavat majataloon, koska naisen piti levätä. Samoin tekevät lähes kaikki sotilaat, vain Viktor ja Scott jäävät pois. Kaupunkia katsomaan jäävät myös Miri, Nupo ja Mah'beru.

Scott kävelee pientä sivukujaa pitkin. Hän kompastuu puiseen arkkuun ja kaatuu maahan. Nuorukainen tuntee kovan iskun takaraivossaan.
Scott avaa silmänsä. Hänellä on kylmä. Kestää hetken tajuta, että hän on alushoususillaan, miekka ja haarniska ovat poissa. Nuorukainen kiroaa raskaasti.

* * *

Tiedetään. Seuraava vuoro vaihtunee perjantaina, silloin ainakin on aikaa. (Hiihtoloma, here I come!)