Gabriel
3.8.2002, 18:30:03
Tässä nyt ajattelin kirjoittaa sitä, mitä kirjoitin aiemminkin. Eli tiedossa on vanhaa, YaBBin ajoilta jo tuttua Gab-tyyliä. Heh. :)
Aamukoitto on minusta niin epäonnistunut hahmo (tai häntä on vaikeaa sovittaa), etten ota häntä tähän mukaan. Lisäksi tämä tarina ei pyörikään Braedronyzatolin, Gastaoyrin, Enigronomin, kenraali Carselin ja muiden kamujen ympärillä, vaan sijoittuu Neovolin maailman menneisyyteen, n. 3 000 vuotta ennen alkuperäistä NT:n tarinaa. Uskon tosin, että jotkut saattavat tunnistaa sen hahmon kenen ympärillä tämä pyörii. ;)
Vuoden 5 888 syksy oli Tronin eteläosien pahimpia. Syysmyrskyt riehuivat huuhtoen mennessään kokonaisia kyliä ja aiheuttaen tulvia, joiden alle jäi aarniometsiäkin. Kyseisen vuoden myrskyn jälkeen oli Tronin mantereen eteläosa suurelta osalta täysin tunnistettamatonta. Sinne missä oli aiemmin ollut suuria metsiä oli nyt tullut järviä. Lisäksi syysmyrskyjen aikana oli ollut useita maanjäristyksiä, joten oli syntynyt myös monia uusia jokia ja pinnanmuodot olivat muuttuneet rajusti. Myrskyt olivat voimakkaita myös Ulorin valtakunnassa, mutteivät ylettyneet Zidvarehenin entiseen valtakuntaan kiitos Ulorin ja Zidvarehenin rajana toimivien vuorten. Joka tapauksessa vuoden 5 888 syksy oli täysin luonnoton, sillä myrskyt olivat historian pahimmat eikä maanjäristyksiä ollut esiintynyt Tronissa melkein koskaan.
Mutta kärsivillä oli vain oma näkökulmansa eivätkä he mitenkään voineet tietää tuhoa sen kaikessa laajuudessaan. Kenties pohjoisen Tronin rämeillä asuva suuri happolohikäärme - joka silloin tunnettiin nimellä Yksinäinen Musta, mutta josta oli tuleva koko Tronin voimakkain olento ja todellinen hallitsija - aavisti asian, muttei muuta. Kaikki nuo luonnottomuudet tapahtuivat tuhansien kilometrien päästä lohikäärmeen kotiseudulta eikä tällä ollut syytä uskoa, että näiden luonnottomuuksien takana olevan voiman kohtalo oli kiedottu myös tämän kohtaloon.
Mutta luonnottomuuksien takana seisovan voiman kohtalo oli kiedottu koko Troniin. Ja ensimmäisenä sen sai kokea pikkuinen maaseutukylä keskeisessä Tronissa.
Juredin maaseutukylä oli erittäin pieni kolmensadan asukkaan yhteisö, joka sijaitsi lähellä yhtä keskus-Tronin monia jokia. Jokaisella tilalla oli oma pienehkö peltonsa, mutta pääosin alueen pääelinkeino oli kalastus. Pienet pellot eivät kovinkaan hyvin menestyneet huonon maaperän takia. Juredin asukkaiden lempiväittelyaiheita olikin se, että oliko maaperä sitten mutaa vaiko multaa. Kylä oli perustettu juuri siihen kohtaan ei vain joen takia, vaan koska yhtä kaukana kylän keskustassa itään sijaitsi pienehkö metsä kuin joki länteen, eli viitisen kilometria. Metsät olivat keskeisessä Tronissa harvinaisia maaperän takia, joka oli usein kallioinen, joskus mutainen ja hyvin harvoin multainen. Juredin maaperä oli silti ihan kohtuullisen siedettävä hyvinä aikoina, mutta elinkeinona oli hyvin toimeen tuleva kalastus ja lisäksi idässä olevasta metsästä sai puuta, joka kelpasi rakennusaineeksi enemmän tai vähemmän kaikkeen. Jured oli niin pieni kylä, ettei siellä ollut pormestaria, mutta Garanien perhe oli suurimman tilan omistaja ja myös rikkain, sekä oli rakennuttanut suurimman asumuksen kylässä, kaiken lisäksi vielä kivestä. Köyhemmät pitivät moista turhana keikarointina, mutta Garanien asumus oli oikeasti hieno ja sitä oli helpompaa pitää lämpimänä kuin puutaloja. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään kartano, mutta talossa oli kaksi kerrosta ja melkein kaksikymmentä huonetta. Juredin tava-asukkaan mittapuiden mukaan - kolme huonetta oli tavalliselle asukkaalle jo paljon - se oli uskomatonta rikkautta. Garanien perhe ei kuitenkaan ollut alunperin Juredista kotoisin, vaan suuremmista pohjoisista kaupungeista. Yhtä kaikki oli talon asukkailla sukulaisia myös Juredin ulkopuolella ja nämä olivat huhujen mukaan hyvin rikkaita ihmisiä. Kukaan ei käsittänyt, että jos moinen oli totta, niin miksi ihmeessä Garanien kaltaiset ihmiset jaksoivat elää Juredin laisessa tuppukylässä, mutta kukaan ei toisaalta huhuihin varsinaisesti uskonutkaan. Ja vaikka Juredin asukkaat elivät vaatimattomasti, ei voinut kylän asukkaiden sanoa kärsivän köyhyydestä. Kun täysi kuu kohosi taas kerran Juredin yläpuolelle yön samettiseen taivaaseen valaisemaan, silloin lähes kaikki istuivat kotona takkojensa ääressä ja keskustellen pääosin Tronin eteläisissä osissa tapahtuvista luonnonkatastrofeista sekä huokaisten helpotuksesta koska eivät tuollaiset luonnottomuudet Juredin vaatimattomaan kylään ylettyneet.
Sääli, että kun kuu ensi kerran kohottautui Juredin ylle täydessä pyöreydessään ei kylässä ollut ketään elävää asukasta.
Kun ilta oli saapunut ensimmäisenä päivänä täysikuun jälkeen, oli kylän vanhempia miehiä - ja myös niitä joille eniten naurettiin - tulossa kovaa vauhtia humalaan vaatimattomassa kapakassa nimellä 'Kolpakko'. Gero oli miehen nimi ja hän oli kuusikymmenien pahemmalla puolella. Mies oli paatunut alkoholisti ja yleensä hänen kätensä vapisivat joko humalan tai krapulan takia. Tällä lyhyehköllä valkotukkaisella ja säälittävällä miehellä oli kuitenkin varaa olla tekemättä mitään hyödyllistä. Hänen sukunimensä oli Garan ja hänen muu perheensä häpesi häntä, mutta piti hänestä silti huolta. Gero oli nuoruutensa aikana ollut ihan kunniallinen mies, mutta hän oli herkkä alkoholille ja se maistui hänestä hyvälle. Yhdistelmä oli rappeuttava ja se näkyi Gerossa hyvin. Ellei miehellä olisi ollut varakasta perhettä takanaan, niin hän olisi ollut Juredin ainut koditon, sillä melkein millään muulla perheellä ollut varaa ylläpitää moista perheenjäsentä joka oli niin suuri rahareikä.
Garaneilla kuitenkin oli ja niin Gero sai viettää tämänkin päivän kapakassa.
Tänä iltana Gero lensi kuitenkin kapakasta ulos tavallista aiemmin. Aurinko oli jo painunut alas, mutta taivasta valaisi silti etäinen ja hajonnut valo. Gero oli jo suhteellisessa humalassa, muttei sellaisessa että olisi hoiperrellut. Hän oli taas joutunut tappeluun, mutta tällä kertaa tavallista aikaisemmin eikä ollut ehtinyt juoda itseään vielä änkyräkänniin. Niinpä hän päätti keksiä itselleen muuta tekemistä ennen kuin palaisi Garanien loisteliaiseen hoviin. Kuitenkaan ei muuta tekemistä ollut. Kaikki ketkä eivät olleet Kolpakossa nauttimassa hieman miestä väkevämpää olivat joko pelloilla tai kalastamassa. Sää oli kuitenkin kaunis syksyinen sää ja ilma oli hyvin raikas, suorastaan veitsenterävä. Geron päähän pälkähti ajatus, jota hän olisi muulloin pitänyt naurettavana. Gero päätti lähteä kävelylle metsään. Vanhuksen suuhun kohosi heikko hymy ja hän lähti astelemaan suhteellisen varmoin askelin pitkin soratietä, jokaa johti metsään.
Hänen kävelynsä oli parempia aikoihin. Ilma oli viileä ja paransi nopeasti hänen lievän humalan. Nyt, kun ei ollut krapulassa tai nousuhumalassa tai tajuttomana, Gero huomasi, että selvänä oli myös mukavaa olla. Kenties hän vähentäisi juomista. Kenties, hän ajatteli kun katseli punertavaa taivasta ja liiteleviä lintuja puiden latvojen läpi, hän saattaisi lopettaa sen kokonaan. Tunnelma oli ihmeellinen. Ja Gero antautui sen kaiken vietäväksi kunnes hän huomasi, että oli tullut aivan liian syvälle metsään. Vanhus kääntyi taaksepäin ja alkoi kävellä tiuhempaan tahtiin haluten ehtiä kotiin ennen täydellistä pimeyttä.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt. Kun matkaa metsästä ulos oli noin puoli kilometriä oli jo pimeää kuin yöllä. Hän kuitenkin näki tien tähtien ja kuun kirkkaassa kajossa. Tämä oli oikeastaan hyvin kaunis yö. Gero käveli pää koholla katse tähdissä eikä lainkaan huomannut oikealta tulevaa hyökkäystä.
Peto iskeytyi häneen ja hänen ruumiinsa lennähti pari metriä tien sivuun. Niin paljon kuin Gero käsitti, sen täytyi olla suuri sillä hänestä näytti että se oli läimäyttänyt häntä raajallaan. Ähkien Gero nousi istumaan varmana siitä, että luita oli murtunut. Vasemmassa käsivarressa oli huolestuttavaa jomotusta. Hän yritti nousta pystyyn, mutta kaikki voima valahti hänestä kun hän näki hahmon joka nousi hänen yläpuolelleen. Sen oli pakko olla pedon ylävartalo, sillä se näytti istuvan. Gero ei erottanut sitä muuten kuin tummana hahmona hieman vaaleampaa metsätaustaa vasten, mutta se näytti valtavalta. Gero oli kauhuissaan. Oliko tämä niitä isoisän kertomien tarujen petomaisia lohikäärmeitä? Hän ei uskonut niihin. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt niitä aikaisemmin. Mutta mikä otus tuo sitten oli?
Hän ei saanut kysymystä vastaukseensa, sillä nopeasti peto kumartui kokonaan hänen ylleen ja avasi suunsa. Gero huomasi välkehtivät hampaat ja odotti joko kuolemaan johtavaa puraisua tai sitten tulenlieskoja. Seurasikin kuitenkin hengitystä. Korvia huumaavaa uloshengitystä, jossa oli mukana myös pedon haisevaa sylkeä. Geroa pelotti. Käsivartta jomotti. Pedon hengitys haisi kuin viemäri ja ääni tunkeutui hänen päähänsä kuin leka. Ei siis ollut mitenkään ihme, että vanha ja alkoholiin paatunut mies pyörtyi.
Kun Gero heräsi, ei hän suinkaan ollut viimeisellä tuomiolla jonkinlaisen suuren valon edessä, vaan metsässä ruohon päällä puiden alla. Hänestä hieman eteenpäin kohti tietä oli paljon tallattua ruohoa. Hänen päätään särki, mutta pahempi oli käsivarsi. Tuntui kuin joku olisi iskenyt siihen vasaralla hehkuvia nauloja. Aivan varmasti hänellä oli luunmurtuma. Mitä olikaan oikein tapahtunut? Jokni oli ryntänyt metsästä...kaatanut hänet...ja mitä vielä? Hän muisti suurta puuskutusta. Eläin oli kohonnut suurena hänen ylleen ja puuskuttanut hänen päälleen. Sen täytyi olla villilehmä. Gero oli jo unohtanut suuret hampaat ja matelijamaisen hahmon. Villilehmiä oli asunut metsässä aiemmin. Tuon oli pakko olla viimeisiä yksilöitä. Hymyillen hän nousi ylös. Tieto siitä, että oli mahdollista saada villilehmän lihaa lievensi jopa hänen käsivartensa tuskaa. Gero palasi Juredin kylään kevyin mielin.
Aamukoitto on minusta niin epäonnistunut hahmo (tai häntä on vaikeaa sovittaa), etten ota häntä tähän mukaan. Lisäksi tämä tarina ei pyörikään Braedronyzatolin, Gastaoyrin, Enigronomin, kenraali Carselin ja muiden kamujen ympärillä, vaan sijoittuu Neovolin maailman menneisyyteen, n. 3 000 vuotta ennen alkuperäistä NT:n tarinaa. Uskon tosin, että jotkut saattavat tunnistaa sen hahmon kenen ympärillä tämä pyörii. ;)
Vuoden 5 888 syksy oli Tronin eteläosien pahimpia. Syysmyrskyt riehuivat huuhtoen mennessään kokonaisia kyliä ja aiheuttaen tulvia, joiden alle jäi aarniometsiäkin. Kyseisen vuoden myrskyn jälkeen oli Tronin mantereen eteläosa suurelta osalta täysin tunnistettamatonta. Sinne missä oli aiemmin ollut suuria metsiä oli nyt tullut järviä. Lisäksi syysmyrskyjen aikana oli ollut useita maanjäristyksiä, joten oli syntynyt myös monia uusia jokia ja pinnanmuodot olivat muuttuneet rajusti. Myrskyt olivat voimakkaita myös Ulorin valtakunnassa, mutteivät ylettyneet Zidvarehenin entiseen valtakuntaan kiitos Ulorin ja Zidvarehenin rajana toimivien vuorten. Joka tapauksessa vuoden 5 888 syksy oli täysin luonnoton, sillä myrskyt olivat historian pahimmat eikä maanjäristyksiä ollut esiintynyt Tronissa melkein koskaan.
Mutta kärsivillä oli vain oma näkökulmansa eivätkä he mitenkään voineet tietää tuhoa sen kaikessa laajuudessaan. Kenties pohjoisen Tronin rämeillä asuva suuri happolohikäärme - joka silloin tunnettiin nimellä Yksinäinen Musta, mutta josta oli tuleva koko Tronin voimakkain olento ja todellinen hallitsija - aavisti asian, muttei muuta. Kaikki nuo luonnottomuudet tapahtuivat tuhansien kilometrien päästä lohikäärmeen kotiseudulta eikä tällä ollut syytä uskoa, että näiden luonnottomuuksien takana olevan voiman kohtalo oli kiedottu myös tämän kohtaloon.
Mutta luonnottomuuksien takana seisovan voiman kohtalo oli kiedottu koko Troniin. Ja ensimmäisenä sen sai kokea pikkuinen maaseutukylä keskeisessä Tronissa.
Juredin maaseutukylä oli erittäin pieni kolmensadan asukkaan yhteisö, joka sijaitsi lähellä yhtä keskus-Tronin monia jokia. Jokaisella tilalla oli oma pienehkö peltonsa, mutta pääosin alueen pääelinkeino oli kalastus. Pienet pellot eivät kovinkaan hyvin menestyneet huonon maaperän takia. Juredin asukkaiden lempiväittelyaiheita olikin se, että oliko maaperä sitten mutaa vaiko multaa. Kylä oli perustettu juuri siihen kohtaan ei vain joen takia, vaan koska yhtä kaukana kylän keskustassa itään sijaitsi pienehkö metsä kuin joki länteen, eli viitisen kilometria. Metsät olivat keskeisessä Tronissa harvinaisia maaperän takia, joka oli usein kallioinen, joskus mutainen ja hyvin harvoin multainen. Juredin maaperä oli silti ihan kohtuullisen siedettävä hyvinä aikoina, mutta elinkeinona oli hyvin toimeen tuleva kalastus ja lisäksi idässä olevasta metsästä sai puuta, joka kelpasi rakennusaineeksi enemmän tai vähemmän kaikkeen. Jured oli niin pieni kylä, ettei siellä ollut pormestaria, mutta Garanien perhe oli suurimman tilan omistaja ja myös rikkain, sekä oli rakennuttanut suurimman asumuksen kylässä, kaiken lisäksi vielä kivestä. Köyhemmät pitivät moista turhana keikarointina, mutta Garanien asumus oli oikeasti hieno ja sitä oli helpompaa pitää lämpimänä kuin puutaloja. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään kartano, mutta talossa oli kaksi kerrosta ja melkein kaksikymmentä huonetta. Juredin tava-asukkaan mittapuiden mukaan - kolme huonetta oli tavalliselle asukkaalle jo paljon - se oli uskomatonta rikkautta. Garanien perhe ei kuitenkaan ollut alunperin Juredista kotoisin, vaan suuremmista pohjoisista kaupungeista. Yhtä kaikki oli talon asukkailla sukulaisia myös Juredin ulkopuolella ja nämä olivat huhujen mukaan hyvin rikkaita ihmisiä. Kukaan ei käsittänyt, että jos moinen oli totta, niin miksi ihmeessä Garanien kaltaiset ihmiset jaksoivat elää Juredin laisessa tuppukylässä, mutta kukaan ei toisaalta huhuihin varsinaisesti uskonutkaan. Ja vaikka Juredin asukkaat elivät vaatimattomasti, ei voinut kylän asukkaiden sanoa kärsivän köyhyydestä. Kun täysi kuu kohosi taas kerran Juredin yläpuolelle yön samettiseen taivaaseen valaisemaan, silloin lähes kaikki istuivat kotona takkojensa ääressä ja keskustellen pääosin Tronin eteläisissä osissa tapahtuvista luonnonkatastrofeista sekä huokaisten helpotuksesta koska eivät tuollaiset luonnottomuudet Juredin vaatimattomaan kylään ylettyneet.
Sääli, että kun kuu ensi kerran kohottautui Juredin ylle täydessä pyöreydessään ei kylässä ollut ketään elävää asukasta.
Kun ilta oli saapunut ensimmäisenä päivänä täysikuun jälkeen, oli kylän vanhempia miehiä - ja myös niitä joille eniten naurettiin - tulossa kovaa vauhtia humalaan vaatimattomassa kapakassa nimellä 'Kolpakko'. Gero oli miehen nimi ja hän oli kuusikymmenien pahemmalla puolella. Mies oli paatunut alkoholisti ja yleensä hänen kätensä vapisivat joko humalan tai krapulan takia. Tällä lyhyehköllä valkotukkaisella ja säälittävällä miehellä oli kuitenkin varaa olla tekemättä mitään hyödyllistä. Hänen sukunimensä oli Garan ja hänen muu perheensä häpesi häntä, mutta piti hänestä silti huolta. Gero oli nuoruutensa aikana ollut ihan kunniallinen mies, mutta hän oli herkkä alkoholille ja se maistui hänestä hyvälle. Yhdistelmä oli rappeuttava ja se näkyi Gerossa hyvin. Ellei miehellä olisi ollut varakasta perhettä takanaan, niin hän olisi ollut Juredin ainut koditon, sillä melkein millään muulla perheellä ollut varaa ylläpitää moista perheenjäsentä joka oli niin suuri rahareikä.
Garaneilla kuitenkin oli ja niin Gero sai viettää tämänkin päivän kapakassa.
Tänä iltana Gero lensi kuitenkin kapakasta ulos tavallista aiemmin. Aurinko oli jo painunut alas, mutta taivasta valaisi silti etäinen ja hajonnut valo. Gero oli jo suhteellisessa humalassa, muttei sellaisessa että olisi hoiperrellut. Hän oli taas joutunut tappeluun, mutta tällä kertaa tavallista aikaisemmin eikä ollut ehtinyt juoda itseään vielä änkyräkänniin. Niinpä hän päätti keksiä itselleen muuta tekemistä ennen kuin palaisi Garanien loisteliaiseen hoviin. Kuitenkaan ei muuta tekemistä ollut. Kaikki ketkä eivät olleet Kolpakossa nauttimassa hieman miestä väkevämpää olivat joko pelloilla tai kalastamassa. Sää oli kuitenkin kaunis syksyinen sää ja ilma oli hyvin raikas, suorastaan veitsenterävä. Geron päähän pälkähti ajatus, jota hän olisi muulloin pitänyt naurettavana. Gero päätti lähteä kävelylle metsään. Vanhuksen suuhun kohosi heikko hymy ja hän lähti astelemaan suhteellisen varmoin askelin pitkin soratietä, jokaa johti metsään.
Hänen kävelynsä oli parempia aikoihin. Ilma oli viileä ja paransi nopeasti hänen lievän humalan. Nyt, kun ei ollut krapulassa tai nousuhumalassa tai tajuttomana, Gero huomasi, että selvänä oli myös mukavaa olla. Kenties hän vähentäisi juomista. Kenties, hän ajatteli kun katseli punertavaa taivasta ja liiteleviä lintuja puiden latvojen läpi, hän saattaisi lopettaa sen kokonaan. Tunnelma oli ihmeellinen. Ja Gero antautui sen kaiken vietäväksi kunnes hän huomasi, että oli tullut aivan liian syvälle metsään. Vanhus kääntyi taaksepäin ja alkoi kävellä tiuhempaan tahtiin haluten ehtiä kotiin ennen täydellistä pimeyttä.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt. Kun matkaa metsästä ulos oli noin puoli kilometriä oli jo pimeää kuin yöllä. Hän kuitenkin näki tien tähtien ja kuun kirkkaassa kajossa. Tämä oli oikeastaan hyvin kaunis yö. Gero käveli pää koholla katse tähdissä eikä lainkaan huomannut oikealta tulevaa hyökkäystä.
Peto iskeytyi häneen ja hänen ruumiinsa lennähti pari metriä tien sivuun. Niin paljon kuin Gero käsitti, sen täytyi olla suuri sillä hänestä näytti että se oli läimäyttänyt häntä raajallaan. Ähkien Gero nousi istumaan varmana siitä, että luita oli murtunut. Vasemmassa käsivarressa oli huolestuttavaa jomotusta. Hän yritti nousta pystyyn, mutta kaikki voima valahti hänestä kun hän näki hahmon joka nousi hänen yläpuolelleen. Sen oli pakko olla pedon ylävartalo, sillä se näytti istuvan. Gero ei erottanut sitä muuten kuin tummana hahmona hieman vaaleampaa metsätaustaa vasten, mutta se näytti valtavalta. Gero oli kauhuissaan. Oliko tämä niitä isoisän kertomien tarujen petomaisia lohikäärmeitä? Hän ei uskonut niihin. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt niitä aikaisemmin. Mutta mikä otus tuo sitten oli?
Hän ei saanut kysymystä vastaukseensa, sillä nopeasti peto kumartui kokonaan hänen ylleen ja avasi suunsa. Gero huomasi välkehtivät hampaat ja odotti joko kuolemaan johtavaa puraisua tai sitten tulenlieskoja. Seurasikin kuitenkin hengitystä. Korvia huumaavaa uloshengitystä, jossa oli mukana myös pedon haisevaa sylkeä. Geroa pelotti. Käsivartta jomotti. Pedon hengitys haisi kuin viemäri ja ääni tunkeutui hänen päähänsä kuin leka. Ei siis ollut mitenkään ihme, että vanha ja alkoholiin paatunut mies pyörtyi.
Kun Gero heräsi, ei hän suinkaan ollut viimeisellä tuomiolla jonkinlaisen suuren valon edessä, vaan metsässä ruohon päällä puiden alla. Hänestä hieman eteenpäin kohti tietä oli paljon tallattua ruohoa. Hänen päätään särki, mutta pahempi oli käsivarsi. Tuntui kuin joku olisi iskenyt siihen vasaralla hehkuvia nauloja. Aivan varmasti hänellä oli luunmurtuma. Mitä olikaan oikein tapahtunut? Jokni oli ryntänyt metsästä...kaatanut hänet...ja mitä vielä? Hän muisti suurta puuskutusta. Eläin oli kohonnut suurena hänen ylleen ja puuskuttanut hänen päälleen. Sen täytyi olla villilehmä. Gero oli jo unohtanut suuret hampaat ja matelijamaisen hahmon. Villilehmiä oli asunut metsässä aiemmin. Tuon oli pakko olla viimeisiä yksilöitä. Hymyillen hän nousi ylös. Tieto siitä, että oli mahdollista saada villilehmän lihaa lievensi jopa hänen käsivartensa tuskaa. Gero palasi Juredin kylään kevyin mielin.