Lacrima
22.1.2005, 3:51:35
Tämän kirjoitin joku vuosi sitten unettomana yönä, kun en saanut unta tämän ideani takia, joten oli pakko keskellä yötä tulla koneelle ja purkaa ajatuksia sanoiksi. Arvostelu olisi kiva ja mieltä lämmittävä :shy:. Tämä tarina saattaa joissain kohdin olla hiukan rajua tekstiä (en tiedä, miten määrittelette sen), mutta toivottavasti saatte jotain irti tästä. Olisi kiva tietää, että mitä eri ikäiset tästä ajattelee, eli voi PM:lläkin voi vaivata, jos lyhyemmin haluaa arvostella tai jotai.... :P Tässä ei sitten ole kirjoitusvirheitä, vaan tämä on kirjoitettu puhekielellä. Niinkuin tämän tytön ajatuksina. (Toivottavasti foorumi antaa anteeksi pari kirosanaa tuolla joukossa....)
__________________________________________________ ______________
Reunalla
Mä olin jo viikko sitten päättänyt tehä sen. En mä vaan enää jaksanut. Niinpä siinä kello kahen maissa, ku Janne oli jo nukahtanut, mä puin päälle ja kirjoitin paperille sille kirjeen, jossa mä pyysin siltä anteeks ja selostin, etten mä jaksanut enää elää itteni kanssa. Kyllä se varmaan ymmärtäis.
Ollaan asuttu yhessä jo pari kuukautta ja kihlois ollaan oltu puoli vuotta. Luulis, et mulla olis kaikki hyvin, mut ei se oo totta. Mun sisällä polttaa sellainen tyhjyys, ettei sitä hullukaan kestä. Hulluks se mut tekeekin. Siks mun onkin pakko tehä se. Ei oo enää muuta vaihtoehtoa. Tää on pakko tehä nyt.
Mä kävelin hiljaa eteiseen. Vanha lattia hiukan narisi ja mä pelkäsin koko ajan, että Janne heräis ja yrittäis estää mua. Takkia mä en edes viitsinyt laittaa päälle. Enhän mä sillä mitään tekis. Mä laitoin mun vanhat, risat tennarit jalkaan ja avasin hiljaa lukon, joka yrityksestä huolimatta loksahti aika äänekkäästi. Kylmä tuuli puhalsi sisään ja Janne äännähti hiukan ja käänsi kylkeään.
Ulkona oli kaunista. Lunta satoi hiljalleen ja hanget hohtivat koskemattomina ja kuu paistoi taivaalla. Oli täysikuun aika. Koivut ja kuuset olivat peittyneet huurteiseen lumeen ja lumi kimalteli hiukan kuun valossa. Suunnistin kohti lähellä sijaitsevaa kalliota, jonka juurella sijaitsi juuri jäätynyt järvi. Oli kylmä ja minulla oli ainoastaan ohut yöpaitani päälläni, jonka olin saanut Jannelta viime jouluna, mutta yritin olla välittämättä siitä.
Istahdin kallion reunalle ja heiluttelin jalkojani jäisen järven yllä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja nyyhkytin hiljaa vavisten kylmästä. Yhtäkkiä ei tehnytkään mieli tehdä sitä. Mutta mä tiesin, että mun oli pakko tehdä se. Ei ollut mitään muutakaan tehtävissä. Mä muistin kaiken. Kaiken sen paskan mitä mä oon joutunut sietään. Yhtäkkiä koko maailma katos mun ympäriltäni ja mä vaivuin ajatuksiini.
Kyllä mä oon yrittänyt elää. Jo kauan aikaa, mutta joskus sitä vaan tulee raja vastaan. Ei yksinkertaisesti jaksa enää. Mä tiesin sen jo, ku mut raiskattiin kuus vuotta sitten. Se muutti mun maailman ihan kokonaan. Mä aloin varoa enemmän tekemisiäni. Välttelin ulkona oloa. Lopulta olin ulkona vain kouluaikoihin ja sitten menin pikaisesti kotiin, jossa mä sitten nyhjötin koko päivän tekemättä mitään. Mun kaverit kyllä tajus sen aika äkkiä ja opasti mut jonnekin tukiryhmään, jossa autettiin raiskauksesta kärsineitä.
Mä taisin kyllä eniten siinä tilanteessa kärsiä siitä, että sen jätkän takia mä tulin raskaaksi ja jouduin tekemään abortin. Se oli kyl mun elämäni kauhein kokemus. Mä nään vieläkin painajaisia siitä. Niiden muiden painajaisten ohella.
Sitten oli vielä se Jussi. Se vasta kauhea oli. Menihän meillä ihan hyvin aluks, mut sit sen ekan kuukauden jälkeen, ku aloin mennä sen kaa yhdessä ryyppäämään. Se alkoi hakkaan mua kännissä ja huutamaan mulle. Se oli tosi mustasukkainen jätkä. Jos mä katoinkin jotai jätkää vähä liian pitkään, nii se aatteli, et mulla olis jotai juttua sen kanssa ja siitä tiesi, et mitä siitä tuli. Riitaa, tappeluita, lyöntejä ja kyyneleitä. En mä siitä eronnut. Ajattelin, et se on mun syy ja aloin viiltelemään itseäni. Niin kuin rangaistukseks siitä, mitä tein.
Se suhde ei onneks kauaa kestänyt. Susanna, mun paras ystävä, auttoi mut pois siitä. Se sen lähestymiskiellonkin sille hommasi. En mä tuollaisia olis itse hoksannut tehdä, mut se osas hommansa. Olihan sen äiti sentään asianajaja. En mä tuollaisia osaa, ku en oo ees kunnolla kouluja käynyt. Lopetin koulun kesken heti peruskoulun loputtua. Ei sillä mun todistuksella olis edes päässyt minnekään hyvään oppilaitokseen. Pelkkää paskaa se opiskelu sitä paitsi on. Ei mun porukat tykännyt siitä mun valinnasta, mutta mitä mun elämäni niille kuuluukaan.
Ne elätti mut aina 18-vuotiaaksi asti ja silloin mä tapasin Ronyn. Se otti mut huostaansa. Se oli itse 26 ja koulunsa käynyt. Se suostu elättämään mua. Kunhan vaan annoin sen tehä mulle, mitä se halus. Ei se mua kyllä haitannutkaan, mitä se teki. Oli se kyl aika sairas siltikin. En ymmärrä, et miksi se sen koiransakin mukaan siihen mua naimaan halus.
Sitten sillä oli ne kaverit, jotka vieraili sillä peli-iltoina. Ne illat oli kiireisiä, kun ne kaikki halus kännissä mua ja mä annoin niille, et ne ei vaan alkais hakkaan mua tai mitään. Sillä se jätkä mua oli uhannut, ku se mut syöttilääkseen oli ottanut. Mä otin silloin sen tarjouksen vastaan, ku aattelin, et ei mulla oo mitään menetettävää. Eikä se oo ihan justiinsa, et millainen se suhde on. Kunhan saa ruokaa, vettä ja suojan päänsä päälle. Ei sitä muuta tarvitsekaan.
Oli mulla silloin ainakin parempi olla, ku silloin ala-asteella, ku mua kiusattiin ja kaikki meni vikaan. En mä sille mitään voinut, etten ollut kaunis toisin kuin muut mun luokkalaiset tytöt ja olin viel niin ujokin, nii en mä uskaltanut kellekään jutella. Harmi vaan. Mut eih. Mä oon viivytellyt jo tarpeeks. Kellokin on jo ties mitä. Taitaa olla siinä neljän paikkeilla. Kauheen kylmäkin ja kaikkee. Pakko se nyt on tehdä. Jos mä en nyt tee sitä, nii ei sitä tuu koskaan tehtyä. Mitäköhän siitäkin sit tulis?
Mä nousen hieman kankeasti ja kylmästä väristen ylös, suljen silmäni, miettin hetken ja hoen itsekseen kyyneleet poskilla: "Ei se satu, ei se satu, ei se satu...". Väristen liikautan jalkani eteenpäin yli reunan. Mutta yhtäkkiä jokin estää mua. Vahvat kädet kietoutuvat mun ympärilleen. Mä avaan silmäni ja katson taakseen. Siellä on Janne.
"Älä tee sitä. Älä mee tai viet multa kaiken. Mä rakastan sua. Sä oot mun kaikkeni", se sanoo. Mä kuulen kuinka se itkee. Mäkin itken. Me oltiin vaan hiljaa ja itkettiin. "En mä tee rakas. En mä tee." mä vastaan kyyneleet silmissä. Se hellittää otetta ja mä käännyn sen puoleen ja halaan sitä. Sen ihana vartalo tuntuu hyvältä ja lämpimältä mun palelevaa kehoa vasten ja sen tuoksu ympäröi mut. Sinä hetkenä kaikki tuntui hyvältä. Se hetki oli täynnä rakkautta. Se antoi takkinsa mulle ja me käveltiin yhdessä käsi kädessä takaisin kotiin.
Mä katsoin sitä silmiin ja hymyilin. Sinä hetkenä mä tajusin, että kuinka paljon mä sitä rakastin. Sillä hetkellä kaikki ne pahat muistot tuntui katoavan kokonaan mun elämästä. Oli vain mä ja Janne, mun elämäni rakkaus. Millään muulla ei tuntunu enää olevan merkitystä. Mä puristin sitä kädestä, katsoin sitä suoraan sen suklaanruskeisiin silmiin ja sanoin hiukan vapisevalla äänellä: "Mä rakastan sua. Ethän sä koskaan jätä mua?". "En rakas. En koskaan." se vastas ja suuteli mua.
__________________________________________________ ______________
Reunalla
Mä olin jo viikko sitten päättänyt tehä sen. En mä vaan enää jaksanut. Niinpä siinä kello kahen maissa, ku Janne oli jo nukahtanut, mä puin päälle ja kirjoitin paperille sille kirjeen, jossa mä pyysin siltä anteeks ja selostin, etten mä jaksanut enää elää itteni kanssa. Kyllä se varmaan ymmärtäis.
Ollaan asuttu yhessä jo pari kuukautta ja kihlois ollaan oltu puoli vuotta. Luulis, et mulla olis kaikki hyvin, mut ei se oo totta. Mun sisällä polttaa sellainen tyhjyys, ettei sitä hullukaan kestä. Hulluks se mut tekeekin. Siks mun onkin pakko tehä se. Ei oo enää muuta vaihtoehtoa. Tää on pakko tehä nyt.
Mä kävelin hiljaa eteiseen. Vanha lattia hiukan narisi ja mä pelkäsin koko ajan, että Janne heräis ja yrittäis estää mua. Takkia mä en edes viitsinyt laittaa päälle. Enhän mä sillä mitään tekis. Mä laitoin mun vanhat, risat tennarit jalkaan ja avasin hiljaa lukon, joka yrityksestä huolimatta loksahti aika äänekkäästi. Kylmä tuuli puhalsi sisään ja Janne äännähti hiukan ja käänsi kylkeään.
Ulkona oli kaunista. Lunta satoi hiljalleen ja hanget hohtivat koskemattomina ja kuu paistoi taivaalla. Oli täysikuun aika. Koivut ja kuuset olivat peittyneet huurteiseen lumeen ja lumi kimalteli hiukan kuun valossa. Suunnistin kohti lähellä sijaitsevaa kalliota, jonka juurella sijaitsi juuri jäätynyt järvi. Oli kylmä ja minulla oli ainoastaan ohut yöpaitani päälläni, jonka olin saanut Jannelta viime jouluna, mutta yritin olla välittämättä siitä.
Istahdin kallion reunalle ja heiluttelin jalkojani jäisen järven yllä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja nyyhkytin hiljaa vavisten kylmästä. Yhtäkkiä ei tehnytkään mieli tehdä sitä. Mutta mä tiesin, että mun oli pakko tehdä se. Ei ollut mitään muutakaan tehtävissä. Mä muistin kaiken. Kaiken sen paskan mitä mä oon joutunut sietään. Yhtäkkiä koko maailma katos mun ympäriltäni ja mä vaivuin ajatuksiini.
Kyllä mä oon yrittänyt elää. Jo kauan aikaa, mutta joskus sitä vaan tulee raja vastaan. Ei yksinkertaisesti jaksa enää. Mä tiesin sen jo, ku mut raiskattiin kuus vuotta sitten. Se muutti mun maailman ihan kokonaan. Mä aloin varoa enemmän tekemisiäni. Välttelin ulkona oloa. Lopulta olin ulkona vain kouluaikoihin ja sitten menin pikaisesti kotiin, jossa mä sitten nyhjötin koko päivän tekemättä mitään. Mun kaverit kyllä tajus sen aika äkkiä ja opasti mut jonnekin tukiryhmään, jossa autettiin raiskauksesta kärsineitä.
Mä taisin kyllä eniten siinä tilanteessa kärsiä siitä, että sen jätkän takia mä tulin raskaaksi ja jouduin tekemään abortin. Se oli kyl mun elämäni kauhein kokemus. Mä nään vieläkin painajaisia siitä. Niiden muiden painajaisten ohella.
Sitten oli vielä se Jussi. Se vasta kauhea oli. Menihän meillä ihan hyvin aluks, mut sit sen ekan kuukauden jälkeen, ku aloin mennä sen kaa yhdessä ryyppäämään. Se alkoi hakkaan mua kännissä ja huutamaan mulle. Se oli tosi mustasukkainen jätkä. Jos mä katoinkin jotai jätkää vähä liian pitkään, nii se aatteli, et mulla olis jotai juttua sen kanssa ja siitä tiesi, et mitä siitä tuli. Riitaa, tappeluita, lyöntejä ja kyyneleitä. En mä siitä eronnut. Ajattelin, et se on mun syy ja aloin viiltelemään itseäni. Niin kuin rangaistukseks siitä, mitä tein.
Se suhde ei onneks kauaa kestänyt. Susanna, mun paras ystävä, auttoi mut pois siitä. Se sen lähestymiskiellonkin sille hommasi. En mä tuollaisia olis itse hoksannut tehdä, mut se osas hommansa. Olihan sen äiti sentään asianajaja. En mä tuollaisia osaa, ku en oo ees kunnolla kouluja käynyt. Lopetin koulun kesken heti peruskoulun loputtua. Ei sillä mun todistuksella olis edes päässyt minnekään hyvään oppilaitokseen. Pelkkää paskaa se opiskelu sitä paitsi on. Ei mun porukat tykännyt siitä mun valinnasta, mutta mitä mun elämäni niille kuuluukaan.
Ne elätti mut aina 18-vuotiaaksi asti ja silloin mä tapasin Ronyn. Se otti mut huostaansa. Se oli itse 26 ja koulunsa käynyt. Se suostu elättämään mua. Kunhan vaan annoin sen tehä mulle, mitä se halus. Ei se mua kyllä haitannutkaan, mitä se teki. Oli se kyl aika sairas siltikin. En ymmärrä, et miksi se sen koiransakin mukaan siihen mua naimaan halus.
Sitten sillä oli ne kaverit, jotka vieraili sillä peli-iltoina. Ne illat oli kiireisiä, kun ne kaikki halus kännissä mua ja mä annoin niille, et ne ei vaan alkais hakkaan mua tai mitään. Sillä se jätkä mua oli uhannut, ku se mut syöttilääkseen oli ottanut. Mä otin silloin sen tarjouksen vastaan, ku aattelin, et ei mulla oo mitään menetettävää. Eikä se oo ihan justiinsa, et millainen se suhde on. Kunhan saa ruokaa, vettä ja suojan päänsä päälle. Ei sitä muuta tarvitsekaan.
Oli mulla silloin ainakin parempi olla, ku silloin ala-asteella, ku mua kiusattiin ja kaikki meni vikaan. En mä sille mitään voinut, etten ollut kaunis toisin kuin muut mun luokkalaiset tytöt ja olin viel niin ujokin, nii en mä uskaltanut kellekään jutella. Harmi vaan. Mut eih. Mä oon viivytellyt jo tarpeeks. Kellokin on jo ties mitä. Taitaa olla siinä neljän paikkeilla. Kauheen kylmäkin ja kaikkee. Pakko se nyt on tehdä. Jos mä en nyt tee sitä, nii ei sitä tuu koskaan tehtyä. Mitäköhän siitäkin sit tulis?
Mä nousen hieman kankeasti ja kylmästä väristen ylös, suljen silmäni, miettin hetken ja hoen itsekseen kyyneleet poskilla: "Ei se satu, ei se satu, ei se satu...". Väristen liikautan jalkani eteenpäin yli reunan. Mutta yhtäkkiä jokin estää mua. Vahvat kädet kietoutuvat mun ympärilleen. Mä avaan silmäni ja katson taakseen. Siellä on Janne.
"Älä tee sitä. Älä mee tai viet multa kaiken. Mä rakastan sua. Sä oot mun kaikkeni", se sanoo. Mä kuulen kuinka se itkee. Mäkin itken. Me oltiin vaan hiljaa ja itkettiin. "En mä tee rakas. En mä tee." mä vastaan kyyneleet silmissä. Se hellittää otetta ja mä käännyn sen puoleen ja halaan sitä. Sen ihana vartalo tuntuu hyvältä ja lämpimältä mun palelevaa kehoa vasten ja sen tuoksu ympäröi mut. Sinä hetkenä kaikki tuntui hyvältä. Se hetki oli täynnä rakkautta. Se antoi takkinsa mulle ja me käveltiin yhdessä käsi kädessä takaisin kotiin.
Mä katsoin sitä silmiin ja hymyilin. Sinä hetkenä mä tajusin, että kuinka paljon mä sitä rakastin. Sillä hetkellä kaikki ne pahat muistot tuntui katoavan kokonaan mun elämästä. Oli vain mä ja Janne, mun elämäni rakkaus. Millään muulla ei tuntunu enää olevan merkitystä. Mä puristin sitä kädestä, katsoin sitä suoraan sen suklaanruskeisiin silmiin ja sanoin hiukan vapisevalla äänellä: "Mä rakastan sua. Ethän sä koskaan jätä mua?". "En rakas. En koskaan." se vastas ja suuteli mua.