Yashiza
26.1.2005, 19:56:40
KEINORAKKAUS
Beta: Jordan
A/N: Tavallinen teksti. Klisee.
Minun on vain yritettävä jatkaa eteenpäin ilman suuntaa tai tietoa mistään. Haluaisin niin kovasti palata menneisyyteen ja korjata asioita, mutta en voi enkä saa. Saamalla itselleni onnen rikkoisin jonkun muun hymyn palasiksi, eikä kukaan antaisi minulle anteeksi. Minulla ei kuitenkaan ole ketään, en huomaa maailmassani ketään muuta kuin hänet, mutta minun on vain yritettävä jatkaa. Menneisyys pyytää minut luokseen ja avaa ovensa. Välitän kuitenkin liian monesta, enkä tahdo satuttaa. Mutta mikä pitää minua enää hengissä? Kuinka pitkälle voin lentää ilman siipiä halki merien ja vuorten? Vai onko minut tuomittu kävelemään vuonojen ja metsien läpi? En usko täydellisyyteen, mutta huomaan virheettömän olennon minne tahansa katsonkin. En sulje silmiäni näyltä, jota rakastan. Haluanko minä tavoitella epätodellista rakkautta, vai tahdonko minä romahtaa täydellisesti?
Kävelin varhain aamulla hiekkarannalla paljain jaloin ja tunsin kuinka lasinsirpaleet tarttuivat kiinni jalkapohjiini mutta tunsin myös hiekan suloisen lämmön ja karheuden. Kukaan ei ollut rannalla minun lisäkseni, mutta tahdoin että vierelläni olisi joku joka pitäisi kädestäni kiinni ja halaisi, kun voisin huonosti. Taivaalla oli vielä kuunsirppi, mutta aurinko teki tuloaan. Viileä ilma muuttui hiljalleen lämpimäksi, ei kuitenkaan kuumaksi. Kosteutta, tuntui kuin sadepisarat olisivat pudonneet iholle, vaikka sadetta ei ollutkaan. Maailma oli muuttunut erilaiseksi, enkä minä ollut muuttunut samaa tahtia. Jäin jälkeen, eikä kukaan ojentanut minulle kättään jotta voisin tulla mukaan. Minut jätettiin.
Oli heinäkuu ja asuin kattohuoneistossa. Parvekkeella oli piano ja ulkona oli viileää, melkein kylmää. Istuin tuolla parvekkeella ja soitin pianolla säveltämääni kappaletta. Itkin, mutta kukaan ei tullut pyyhkimään kyyneleitäni. Surin, mutta kukaan ei huomannut vuolasta tuskaani. Lauloin, mutta ainoastaan linnut pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan. Hymyilin, tunsin hänen raskaan kätensä olkapäälläni. Alkoi satamaan lunta ja tunsin onnellisuuden kipinän sisälläni. Lopetin soittamisen ja nousin ylös hitaasti. Lämmin suudelma, kuin sadusta. Keskellä lumisadetta, talvi heinäkuussa. Minulle ei kuitenkaan suotu onnellista loppua. Heräsin.
Nyt minä en kuitenkaan tahdo siirtyä eteenpäin. Jätän kävelemisen muille, jotka jaksavat jatkaa. Minä haluan vain nukahtaa katsellessani tuttua hahmoa, joiden kanssa en koskaan puhunut. Saavutan onneni yksinäisyydessä, ilman todellisuutta. Lepään sängylläni, laitan viinilasin sivuun ja nielen pillerit. Joku henkilö menneisyydestä – en enää muista kuka – auttaa minua ja laittaa paperipussin päähäni. Näen vain mustaa, mutta pian erotan tutut kasvot pimeyden keskeltä. Minä en luovuttanut. Minä sain mitä halusin.
”Hyvää huomenta rakkaani”, sanon hänelle ja hymähdän.
Vastaukseksi saan sen lämpimän suudelman, jonka unessani myös sain. Rakastan.
Beta: Jordan
A/N: Tavallinen teksti. Klisee.
Minun on vain yritettävä jatkaa eteenpäin ilman suuntaa tai tietoa mistään. Haluaisin niin kovasti palata menneisyyteen ja korjata asioita, mutta en voi enkä saa. Saamalla itselleni onnen rikkoisin jonkun muun hymyn palasiksi, eikä kukaan antaisi minulle anteeksi. Minulla ei kuitenkaan ole ketään, en huomaa maailmassani ketään muuta kuin hänet, mutta minun on vain yritettävä jatkaa. Menneisyys pyytää minut luokseen ja avaa ovensa. Välitän kuitenkin liian monesta, enkä tahdo satuttaa. Mutta mikä pitää minua enää hengissä? Kuinka pitkälle voin lentää ilman siipiä halki merien ja vuorten? Vai onko minut tuomittu kävelemään vuonojen ja metsien läpi? En usko täydellisyyteen, mutta huomaan virheettömän olennon minne tahansa katsonkin. En sulje silmiäni näyltä, jota rakastan. Haluanko minä tavoitella epätodellista rakkautta, vai tahdonko minä romahtaa täydellisesti?
Kävelin varhain aamulla hiekkarannalla paljain jaloin ja tunsin kuinka lasinsirpaleet tarttuivat kiinni jalkapohjiini mutta tunsin myös hiekan suloisen lämmön ja karheuden. Kukaan ei ollut rannalla minun lisäkseni, mutta tahdoin että vierelläni olisi joku joka pitäisi kädestäni kiinni ja halaisi, kun voisin huonosti. Taivaalla oli vielä kuunsirppi, mutta aurinko teki tuloaan. Viileä ilma muuttui hiljalleen lämpimäksi, ei kuitenkaan kuumaksi. Kosteutta, tuntui kuin sadepisarat olisivat pudonneet iholle, vaikka sadetta ei ollutkaan. Maailma oli muuttunut erilaiseksi, enkä minä ollut muuttunut samaa tahtia. Jäin jälkeen, eikä kukaan ojentanut minulle kättään jotta voisin tulla mukaan. Minut jätettiin.
Oli heinäkuu ja asuin kattohuoneistossa. Parvekkeella oli piano ja ulkona oli viileää, melkein kylmää. Istuin tuolla parvekkeella ja soitin pianolla säveltämääni kappaletta. Itkin, mutta kukaan ei tullut pyyhkimään kyyneleitäni. Surin, mutta kukaan ei huomannut vuolasta tuskaani. Lauloin, mutta ainoastaan linnut pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan. Hymyilin, tunsin hänen raskaan kätensä olkapäälläni. Alkoi satamaan lunta ja tunsin onnellisuuden kipinän sisälläni. Lopetin soittamisen ja nousin ylös hitaasti. Lämmin suudelma, kuin sadusta. Keskellä lumisadetta, talvi heinäkuussa. Minulle ei kuitenkaan suotu onnellista loppua. Heräsin.
Nyt minä en kuitenkaan tahdo siirtyä eteenpäin. Jätän kävelemisen muille, jotka jaksavat jatkaa. Minä haluan vain nukahtaa katsellessani tuttua hahmoa, joiden kanssa en koskaan puhunut. Saavutan onneni yksinäisyydessä, ilman todellisuutta. Lepään sängylläni, laitan viinilasin sivuun ja nielen pillerit. Joku henkilö menneisyydestä – en enää muista kuka – auttaa minua ja laittaa paperipussin päähäni. Näen vain mustaa, mutta pian erotan tutut kasvot pimeyden keskeltä. Minä en luovuttanut. Minä sain mitä halusin.
”Hyvää huomenta rakkaani”, sanon hänelle ja hymähdän.
Vastaukseksi saan sen lämpimän suudelman, jonka unessani myös sain. Rakastan.