Ze Shoopuf
8.2.2005, 20:24:07
Hohaa. Inspis tuli eräästä piirroksesta, johon kehitin tarinan päässäni, joka alkoi sanoilla "Minua on aina kehuttu kauniiksi". Jokin aika sitten kirjoitin koneelle sitten toisenlaisen tarinan, samoilla sanoilla alkavan. Hylkäsin tarinan, mutta nyt (viime viikonloppuna) kirjoitin tarinan melkein samanlaisena (idea sama) ja hyväksyin sen.
Se, joka tajuaa, mitä tässä tapahtuu, saa karkin. Pienen. Kovan. Vanhan.
* * *
Minua on aina kehuttu kauniiksi. Ihmiset ovat ylistäneet sulokkaita linjojani ja siroja muotojani. Juuri sen takia olenkin elänyt tähän päivään asti, kauneuteni takia minusta pidetään hyvää huolta. Jokainen omistajani on hoitanut minua säilyttäen uskomattoman ihanuuteni, jonka takia he minut ostivat.
Olen vuosien aikana palvellut monta mestaria. On hassua seurata kuinka he rapistuvat ja kuolevat pois minun takiani, oma kauneuteni silti säilyen, mutta suren jokaisen omistajani poismenoa. Palvelin heitä uskollisesti ja he pitivät minusta huolta.
Minä kuitenkin... Mitä? Mestarini talosta kuuluu askelia! EIhän täällä pitäisi kenenkään enää tähän aikaan liikkua, on jo yö ja minä jos kuka tiedän sen.
Askeleet lähestyvät. Kuulen ääniä, hiljaista puhetta. Huoneeni ovi avautuu ja kirkas taskulampun valo iskeytyy sisälle. Valo satuttaa minua, mestarini pitää minut hämärässä, koska valo haalentaa kauneuttani.
Kaksi miestä tarttuvat minuun. En voi huutaa enkä liikkua, ruumiillani on rajoituksensa. Voin vain katsoa hiljaa sivusta, kun minut kannetaan ulos mestarini talosta ja asetetaan suureen pakettiautoon.
Pitkän, heittelehtivän kyydin jälkeen minut haetaan ulos autosta. Aamu sarastaa ja kello on 05:02:31. Samat miehet, jotka minut autoon sysäsivät, raahaavat minut suureen, hämärään varastorakennukseen.
Olen yksin. Täysin yksin. Minut on revitty irti mestaristani ja heitetty tänne kylmään, kolkkoon varastoon. Olen ollut täällä jo yli viisi päivää.
Minä pelkään. Pelkään, että minua satutetaan, kauneuteni pilataan ja pelkään, etten enää koskaan näe mestariani.
Varaston ovi avautuu. On kulunut viikko, 18 tuntia, 16 minuuttia ja 20 sekuntia siitä, kun minut heitettiin tänne. En kyllä ole täysin varma, pelossani en ole ollut niin tarkka sekuntien laskemisen suhteen, kuin useimmiten olen.
Minut viedään jälleen pakettiautoon. Auto käynnistyy ja ajaa liikkeelle. Se ajaa pitkälti yli seitsemän tuntia, kunnes lopulta pysähtyy. Miehet hyppäävät ulos ja hakevat minut jälleen autosta kantaen minut toiseen, ulkoapäin kauniiseen ja suureen kivitaloon.
Tämä talo ei ole niin kolkko kuin varasto oli. Aamun kalpea valo siivilöityy kevyiden pitsiverhojen läpi ja talo on sisustettu kauniisti ja vanhanaikaisesti. Näen ympärilläni jopa minua vanhempia tuoleja ja minä olen todella vanha.
Miehet kilistävät raskaalla tammipöydällä olevaa hopeista kelloa. Hetken kuluttua pehmustettuja, leivästi kaartuvia portaita alas astuu kaunis, keski-ikäinen nainen. Minulle hän ei vedä vertoja, mutta on ikäisekseen säteilevän hyvin säilynyt.
Nainen astuu miesten eteen, puhuu heille lyhyesti ja astelee minun luokseni tutkien täydellistä ruumistani pitkään. Lopulta hän nyökkää ja kääntyy takaisin miesten puoleen. Hän hakee pöydän takaa suuren salkun, avaa sen paljastaen suunnattoman määrän rahaa, ja sulkee salkun. Nainen ojentaa salkun miehille, jotka ottavat sen hymyillen vastaan, poistuen talosta.
Jään naisen kanssa yksin. Nainen ihailee minua, vetäen sormiaan rakastavasti ulkopintaani pitkin. Nyt tunnistan naisen, hän on uusi mestarini. Teemme hiljaisen sopimuksen, hän hyväksyy minut ja minä hänet.
On yö. On hiljaista.
Tik tak
tik tak
tik t-
"Shhh!"
Mestari? Ei!
* * *
Kommentteja, kritiikkiä?
Se, joka tajuaa, mitä tässä tapahtuu, saa karkin. Pienen. Kovan. Vanhan.
* * *
Minua on aina kehuttu kauniiksi. Ihmiset ovat ylistäneet sulokkaita linjojani ja siroja muotojani. Juuri sen takia olenkin elänyt tähän päivään asti, kauneuteni takia minusta pidetään hyvää huolta. Jokainen omistajani on hoitanut minua säilyttäen uskomattoman ihanuuteni, jonka takia he minut ostivat.
Olen vuosien aikana palvellut monta mestaria. On hassua seurata kuinka he rapistuvat ja kuolevat pois minun takiani, oma kauneuteni silti säilyen, mutta suren jokaisen omistajani poismenoa. Palvelin heitä uskollisesti ja he pitivät minusta huolta.
Minä kuitenkin... Mitä? Mestarini talosta kuuluu askelia! EIhän täällä pitäisi kenenkään enää tähän aikaan liikkua, on jo yö ja minä jos kuka tiedän sen.
Askeleet lähestyvät. Kuulen ääniä, hiljaista puhetta. Huoneeni ovi avautuu ja kirkas taskulampun valo iskeytyy sisälle. Valo satuttaa minua, mestarini pitää minut hämärässä, koska valo haalentaa kauneuttani.
Kaksi miestä tarttuvat minuun. En voi huutaa enkä liikkua, ruumiillani on rajoituksensa. Voin vain katsoa hiljaa sivusta, kun minut kannetaan ulos mestarini talosta ja asetetaan suureen pakettiautoon.
Pitkän, heittelehtivän kyydin jälkeen minut haetaan ulos autosta. Aamu sarastaa ja kello on 05:02:31. Samat miehet, jotka minut autoon sysäsivät, raahaavat minut suureen, hämärään varastorakennukseen.
Olen yksin. Täysin yksin. Minut on revitty irti mestaristani ja heitetty tänne kylmään, kolkkoon varastoon. Olen ollut täällä jo yli viisi päivää.
Minä pelkään. Pelkään, että minua satutetaan, kauneuteni pilataan ja pelkään, etten enää koskaan näe mestariani.
Varaston ovi avautuu. On kulunut viikko, 18 tuntia, 16 minuuttia ja 20 sekuntia siitä, kun minut heitettiin tänne. En kyllä ole täysin varma, pelossani en ole ollut niin tarkka sekuntien laskemisen suhteen, kuin useimmiten olen.
Minut viedään jälleen pakettiautoon. Auto käynnistyy ja ajaa liikkeelle. Se ajaa pitkälti yli seitsemän tuntia, kunnes lopulta pysähtyy. Miehet hyppäävät ulos ja hakevat minut jälleen autosta kantaen minut toiseen, ulkoapäin kauniiseen ja suureen kivitaloon.
Tämä talo ei ole niin kolkko kuin varasto oli. Aamun kalpea valo siivilöityy kevyiden pitsiverhojen läpi ja talo on sisustettu kauniisti ja vanhanaikaisesti. Näen ympärilläni jopa minua vanhempia tuoleja ja minä olen todella vanha.
Miehet kilistävät raskaalla tammipöydällä olevaa hopeista kelloa. Hetken kuluttua pehmustettuja, leivästi kaartuvia portaita alas astuu kaunis, keski-ikäinen nainen. Minulle hän ei vedä vertoja, mutta on ikäisekseen säteilevän hyvin säilynyt.
Nainen astuu miesten eteen, puhuu heille lyhyesti ja astelee minun luokseni tutkien täydellistä ruumistani pitkään. Lopulta hän nyökkää ja kääntyy takaisin miesten puoleen. Hän hakee pöydän takaa suuren salkun, avaa sen paljastaen suunnattoman määrän rahaa, ja sulkee salkun. Nainen ojentaa salkun miehille, jotka ottavat sen hymyillen vastaan, poistuen talosta.
Jään naisen kanssa yksin. Nainen ihailee minua, vetäen sormiaan rakastavasti ulkopintaani pitkin. Nyt tunnistan naisen, hän on uusi mestarini. Teemme hiljaisen sopimuksen, hän hyväksyy minut ja minä hänet.
On yö. On hiljaista.
Tik tak
tik tak
tik t-
"Shhh!"
Mestari? Ei!
* * *
Kommentteja, kritiikkiä?