Tuulisti
18.2.2005, 13:33:06
Seuraavaksi fiktiivinen novelli nimeltä Kääriäinen. Tarina ei sisällä väkivaltaa, pornoa tai Yaoita, sen hahmot eivät perustu julkisuuden henkilöihin, eikä sen ole ainakaan tarkoitus loukata kenenkään uskonnollista, poliittista tai edes seksuaalista vakaumusta.
Kääriäinen
Tämä on tarina yksinäisyydestä, menetyksestä ja siitä, kuinka meistä jokaisen tulisi elää tässä hetkessä eikä haikailla jonkin sellaisen perään, joka ei ehkä koskaan tapahdukaan.
Kääriäinen odotti minua keittiön jakkaralla, jääkaapin vieressä joka aamu kun tulin valmistelemaan yhteistä aamukahvihetkeä työpajan miehille. Monta kertaa olin jo repäistä sen sellofaanikuorestaan ja leikata sieviksi siivuiksi tarjoiltavaksi kahvin kanssa, mutta koska keksejäkin oli tarjolla, jätin sen aina rauhaan.
Kääriäisellä ei ollut kiire. Se oli nimittäin sitä sorttia, jonka koko massa suklaista kuorta ja vaaleaa kermatäytettä myöten oli läpeensä täynnä säilytysaineita. Avaamattomana se säilyisi vielä vaikka kesään.
Joka aamu päädyin tarjoamaan keksejä. Ne olivat hyviä keksejä; suklaapisarakeksejä, leivoskeksejä ja täytekeksejä. Kääriäinen oli odottanut jakkarallaan jo niin kauan, että päätin säästää sen kunnes firmalla seuraavan kerran olisi jokin syy juhlia tai muuten olisi jotenkin erikoinen päivä.
Usein kuulin kuinka työpajan miehet vitsailivat Kääriäisestä – oikeastaan he sen nimen keksivätkin. He sanoivat että Kääriäinen oli jo osa firman vakiokalustoa tai miesvahvuutta. Todellisuudessa Kääriäinen kuitenkin vain maata möllötti jakkarallaan kaiket päivät.
Eräänä päivänä lähdin taas läheiseen lounasruokalaan syömään. Lounastaukoni pituus on 30 minuuttia, mutta se tuntuu hyvin pitkältä ajalta lounaspöperöä suuhun haarukoidessa ja ruokalan seiniä tuijotellessa. Tällä kertaa kuitenkin pureskelin jokaisen suupalan huolellisesti ja lopuksi järjestin ruuantähteet lautaselleni siistiksi, geometrisen symmetriseksi kasaksi.
Työpaikalle palattuani lähdin kohti keittiötä siivotakseni eväitä syövien työmiesten jäljet ja tiskatakseni tiskit. Heti ovella minua kuitenkin odotti yllätys. Jakkara oli tyhjä. Kääriäinen, tai mitä siitä oli jäljellä, onneton häntä, makasi silvottuna ja paljaana kahvipöydällä. Sellofaanikääre oli ryppyisenä lattialla, ja pöydällä oli suklaisia muruja. Leikkaamiseen käytetty veitsi oli likaisena tiskipöydällä. Keittiössä ei ollut ketään.
Joku oli syönyt Kääriäisen. Joku oli syönyt Kääriäisen aivan tavallisena päivänä, keskellä päivää, lounastauolla. En koskaan saanut tietää kuka oli vastuussa, mutta ainoa asia jolla oli merkitystä, oli että Kääriäinen oli poissa.
Kääriäinen
Tämä on tarina yksinäisyydestä, menetyksestä ja siitä, kuinka meistä jokaisen tulisi elää tässä hetkessä eikä haikailla jonkin sellaisen perään, joka ei ehkä koskaan tapahdukaan.
Kääriäinen odotti minua keittiön jakkaralla, jääkaapin vieressä joka aamu kun tulin valmistelemaan yhteistä aamukahvihetkeä työpajan miehille. Monta kertaa olin jo repäistä sen sellofaanikuorestaan ja leikata sieviksi siivuiksi tarjoiltavaksi kahvin kanssa, mutta koska keksejäkin oli tarjolla, jätin sen aina rauhaan.
Kääriäisellä ei ollut kiire. Se oli nimittäin sitä sorttia, jonka koko massa suklaista kuorta ja vaaleaa kermatäytettä myöten oli läpeensä täynnä säilytysaineita. Avaamattomana se säilyisi vielä vaikka kesään.
Joka aamu päädyin tarjoamaan keksejä. Ne olivat hyviä keksejä; suklaapisarakeksejä, leivoskeksejä ja täytekeksejä. Kääriäinen oli odottanut jakkarallaan jo niin kauan, että päätin säästää sen kunnes firmalla seuraavan kerran olisi jokin syy juhlia tai muuten olisi jotenkin erikoinen päivä.
Usein kuulin kuinka työpajan miehet vitsailivat Kääriäisestä – oikeastaan he sen nimen keksivätkin. He sanoivat että Kääriäinen oli jo osa firman vakiokalustoa tai miesvahvuutta. Todellisuudessa Kääriäinen kuitenkin vain maata möllötti jakkarallaan kaiket päivät.
Eräänä päivänä lähdin taas läheiseen lounasruokalaan syömään. Lounastaukoni pituus on 30 minuuttia, mutta se tuntuu hyvin pitkältä ajalta lounaspöperöä suuhun haarukoidessa ja ruokalan seiniä tuijotellessa. Tällä kertaa kuitenkin pureskelin jokaisen suupalan huolellisesti ja lopuksi järjestin ruuantähteet lautaselleni siistiksi, geometrisen symmetriseksi kasaksi.
Työpaikalle palattuani lähdin kohti keittiötä siivotakseni eväitä syövien työmiesten jäljet ja tiskatakseni tiskit. Heti ovella minua kuitenkin odotti yllätys. Jakkara oli tyhjä. Kääriäinen, tai mitä siitä oli jäljellä, onneton häntä, makasi silvottuna ja paljaana kahvipöydällä. Sellofaanikääre oli ryppyisenä lattialla, ja pöydällä oli suklaisia muruja. Leikkaamiseen käytetty veitsi oli likaisena tiskipöydällä. Keittiössä ei ollut ketään.
Joku oli syönyt Kääriäisen. Joku oli syönyt Kääriäisen aivan tavallisena päivänä, keskellä päivää, lounastauolla. En koskaan saanut tietää kuka oli vastuussa, mutta ainoa asia jolla oli merkitystä, oli että Kääriäinen oli poissa.