Novellinviritelmää pitkästä aikaa

[Jónsì]

Kyllähän se jo tuli selväksi etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään muuta kuin runoja?
No, tässä on [ehkä] novelli, kirjoitettu puolessa tunnissa, osin viimeistelemätön, älkää välittäkö siitä. Ja varmasti sisältää liikaa epäloogisuuksia ja sisäpiirin juttuja, eikä muutenkaan hio järkevyyden huippua, mutta yrittäkää kestää. Tarinan nimi tulee muuten Martan kappaleesta, btw. Itse en ole siihen oikein tyytyväinen tarinaan, en saanut visioita paperille. Se näyttää myös typerältä liian lyhyiden kappaleiden takia, mutta se näytti käsin kirjoitettuna sopivalta.

Loving, missing, crying
Hän nukkuu matolla. Unissaan hän hymyilee ja poskelle vierähtää pieni kyynel. Kyynel vierii huulille ja haihtuu ilmaan. Kello seinällä siirtää viisareitaan tunnin taaksepäin. Matolla on pieni hopeinen juova, kuin tippa hopeaa olisi siinä pyörinyt.

- Olin vain huolissani sinusta, hän sanoo unessaan.
Takassa syttyy tuli, yksinäinen liekki on sinne eksynyt. Hän kääntyy selälleen, paitansa on kadonnut, rintansa täynnä punaisia arpia, pieniä kultahippuja niiden päällä, paikkana. Mutta yksi niistä on vailla hippuja. Tuore viilto, viilto jota toinen ei ole vielä korjannut.

- Mutta en tee sitä vielä.
Tuli takassa sammuu. Hänen kätensä aukeaa nyrkistä. Pienen pieni sieni putoaa lattialle, ympärilleen kasvattaa monta samanlaista. Vaikka vain yhden olisi hän halunnut. Pieni sieni putoaa kyydistä, jää pysäkille. Lapsenkasvonsa painaa syliinsä, odottaen toista siihen.

- Soitan sinulle myöhemmin.
Niin toinen oli luvannut. Hän odotti soittoa kauan. Koko elämänsä. Sanoivat häntä haihattelijaksi, mutta sitä hän ei ollut. Vain rakasti toista. Silmissään oli pilkettä aina kun toisen näki. Ja sisällään itki kun luopumaan joutui. Ei koskaan muille sitä näyttänyt. Toista koskettaessaan keijut tanssivat sisällään. Monesti toinen viilsi, tietämättään. Ja hymyllään viiltoihin kultahippuja sirotteli. Hereille hän säpsähtää, keijut lentävät pois, jättävät jälkeensä kuihtuneita ruusuja.

Puhelin soi.

[Ze Shoopuf]

Ihana teksti. Todellakin. Kauniisti käytetty vertauskuvia ja hiukan outoja asioita siroiteltu tekstiin. Sellaisiakin, joita en täysin tajunnut. (Mitä ne sienet oli?)
Teksti oli todella kauniisti kirjoitettu. Tuo vihreä väri myös auttoi tekstin lukemisessa, se antoi sille luonnollisen, aaltoilevan, kultaisen häivähdyksen. Ja hiukan metsäisen. Värinä sanoisin tämän tekstin olevan metsäisen tummanvihreä, johon on siroiteltu kultahippuja. Kultahiput ovat osittain sumunakin, pyörteen muodostelmassa.
Toinen asia, mikä minulle tekstistä tuli mieleen, oli virtaava kulta. Sekä vihertävän kultaisen sinertävä lampi, joka liplattelee kevyesti. Ja matto. Persialainen punainen matto, jossa on kultakoristeita.

Ermh. Jatketaan.
Ulkoasu oli kiva. Ja pidin todella lopusta, se oli ihanan toiveikas. Minua rupesi todellakin säälittämään tuo henkilö ja haluan, että se todellakin on se toinen, joka soittaa. Valtavan sympatian kehittelin tälle henkilölle. ^^
No joo. Tämä oli ihana teksti. Kaunis ja kevyt, sopivan lyhyt.


Hän kääntyy selälleen, paitansa on kadonnut, rintansa täynnä punaisia arpia, pieniä kultahippuja niiden päällä, paikkana.
Tuo olisi mielestäni parempi eroteltuna. "Hän kääntyy selälleen, paitansa on kadonnut. Rintansa täynnä punaisia arpia, pieni kultahippuja niiden päällä, paikkana.

Todella ihana novelli kyllä oli. Kirjoitteles lisääkin.

//Hip hip hurray, jatkoa! \o/
[Miullakin on pakkomielle pitkiin lauseisiin. Joskus.]

[Jónsì]

Se mikä jäi aloituspostista pois oli että teksti on jokseenkin omaelämänkerrallinen, tosin väritettynä.

(Mitä ne sienet oli?)
Sienet ovat minun ja "toisen" vitsi. Mesehymiöstä tulee, sitä on pakko viljellä joka toisen lauseen loppuun aina hänen kanssaan puhuessa. Tadaa! http://img.photobucket.com/albums/v285/Jonsi/test.jpg

Minua rupesi todellakin säälittämään tuo henkilö ja haluan, että se todellakin on se toinen, joka soittaa. Valtavan sympatian kehittelin tälle henkilölle. ^^
Se selviääkin jatkossa, kirjoitin sille tänään pienen jatkopalan, jota en tosin voi lisätä juuri nyt, "koska sä et oo siinä koneella kun mä tuun takasin!"


"Hän kääntyy selälleen, paitansa on kadonnut. Rintansa täynnä punaisia arpia, pieni kultahippuja niiden päällä, paikkana.
Nimimerkillä: Pakkomielle ylipitkiin ja hankaliin lauseisiin.

[Jónsì]

Tässäpä hieman jatkoa tarinalle, tuplapostina. Kirjoitettu Hämeenlinna - Ylöjärvi -bussimatkan aikana. Ehkäpä se lässähtää ja saa erilaisia piirteitä, kuvaus ympäristöstä vähenee ja mukaan tulee ajatuksia ja imperfekti. Ja jatko tulee suoraan tuohon edellisen perään, ilman kummenpaa otsikointia.

II
Ruusut kurkottavat ylös, etsien toivoa heräämisestään. Viimeistä lehteään ravistavat, yrittävät toisiaan herättää. Hänen päänsä putoaa takaisin matolle. Toinen ei olisi tulossa. Toivotti vain hyvät yöt. Viimeisen hopeisen kyyneleen hän pudottaisi silmästään nyt. Hän lupasi itselleen niin. Korvallensa putosi syksyn lehti, keltainen, kuiva.

- Luulin sinua omakseni, hän sanoi, kun sai toisen kiinni. Mustasukkaisuudesta hän niin sanoi.
Ei hän tiennyt kuinka viimeiseksi luvattu ei viimeiseksi jäänytkään. Kynttilässä palaa sininen liekki, väpättäen kylmästä. Tärisee ja toivoo hänen sydämensä vielä lämpiävän. Jokin lennättää lehden pois korvalta, se lentää kynttilään. Palaa tuhkaksi matolle ja sekoittuu hopeakyyneliin.

- Je t'adore.
Viimeinen lause jonka hän muisti. Muut olivat hänelle vain sanoja, korvikkeita aidolle. Kaikki ihmiset yrittivät vain ottaa toista häneltä pois, korvata itsellään. Pienet ihmiset pään sisällä sanoivat niin. Hän eristi itsensä muista, istutti ympärilleen orjantappuroita. Hengitti itseensä valkosipulia, mitä vain, jotta ihmiset antaisivat hänen olla. Ketään muuta hän ei ollut koskaan halunnut.

Puhelin soi.

- Ai niin. Mä rakastan sua.
Toinen ei antanut hänelle tilaisuutta sanoa mitään vastaan. Eikä hän olisi mitään halunnutkaan sanoa.

- Niin mäkin sua.
Hän hymyilee ja kyynelten jäljet haihtuvat matolta.

[Ze Shoopuf]

*maaninen virne*
Kivakiva. Lopusta tykkäsin erityisen paljon. Oli ihanaa kuulla, että henkilö hymyili ja sai taas elämänhalunsa takaisin.
Taas tällaista kivaa tekstiä. Kuvaavaa ja paljon symboliikkaa ja vertauskuvia sisältävää tekstiä. Sekä runollista, kaunista ja virtaavaa. Tästä työstä tuli mieleen punainen matto ja kivinen takka, jossa on tuli, sekä vihreä lehti.
Muutenka muutenka:


Palaa tuhkaksi matolle ja sekoittuu hopeakyyneleisiin.

Ennemmin sanoisin hopeakyyneliin.
"Palaa tuhkaksi matolle ja sekoittuu hopeakyyneliin."
Kyyneleisiin vain kuulostaa jotenkin... Hassulta. Kyyneleisiä. ^^

Jatkas tämäntapaista kirjoitusta. Paffi tykkäätykkää. ^-^

[Jónsì]

Ennemmin sanoisin hopeakyyneliin.
Se oli typo.

No todellakin, tätä pitää kirjoittaa vielä lisää, taitaa jäädä liian monta kysymystä auki. No saa nähdä miten menee viikonloppuna, sen perusteella sitten jatkoa. Kai.

//Jaa minäkö annan toisen ihmisen vaikuttaa mielentiloihini? En sitten ollenkaan, mitä nyt hän on huumetta minulle...

[Velvety]

Vasta nyt hoksasin tämänkin täällä. Ja ihan alussa. :D Vielä ehdin, yay. ^^ Ja sitten itse asiaan.

Teksti on ihana. Runohtavan oloinen novelli tosiaan, mutta ei se haittaa. Tulipa itselleni mieleen joku henkilö jonkun taistelun jälkeen. henkilö, jolla on paljon haavoja kehossaan ja tekee kuolemaa, mutta kun luin eteenpäin tavallaan tajusin, että kyseessä onkin nainen, eikä mies. ^^'

Enivei. Teksti oli mukavan lyhyt ja kappalejaot olivat hyvät. Pidin kovasti tästä, koska se oli tunnelmaltaan haikea ja romanttinen. Olit hyvin kuvaillut tapahtumia, kieli oli loistavaa ja muuta semmosta. Olen lueskellut runojasikin, nekin ovat oikein kauniita, mutta tämä novellin pätkä oli myös mieleeni.

Kirjoittele ihmeessä lisää tämmösiä. Näitä on kiva lukea. ^^

[Jónsì]

mutta kun luin eteenpäin tavallaan tajusin, että kyseessä onkin nainen, eikä mies. ^^'
Enivei, se on mies, mutta kuvattuna kovin neutraalisti ja niin että jättää päätöksen lukijalle.

[Jónsì]

Kirjoittele ihmeessä lisää tämmösiä. Näitä on kiva lukea. ^^
Kansan toive toteutukoon! Ylistäkää Suurta Paskaa (TM)!

No niin, taas on kirjoitettu jatkoa tarinaan. Eikä se ole enää ollenkaan samanlainen. Kauniita sanoja on unohdettu, mutta enivei, tässä se nyt on. Toivottavasti kaikki ovat Muuminsa lukeneet. [Hän taitaa pelkästään itkeä ja nukkua...] Tästä en edes pidä ihmeemmin.

Ti-ti-uu
Hänellä ei ollut enää sanoja sanottavaksi. Toinen oli lähtenyt, jättänyt hänet yksin kylmään yöhön. Toinen ei tiennyt kuinka häntä satutti pienillä lauseillaan, eikä edes tarkoittanut niitä. Hän oli vihjannut, mutta toinen ei kuunnellut. Oli vain hiljaa, katseli kuinka hän höpöttää. Kai toinen hymyili myös, mutta vain omille muistoilleen.

- Itku pitkästä ilosta
Mutta hänelle se oli aina "iso itku pienestä ilosta". Hetken hän sai hymyillä kun toisen kanssa puhui. Ja kun toinen lähti, jäi hän yksin yöhön itkemään. Ja nukahtamaan yksin.

Toinen oli vienyt hänen hymynsä, mutta antoi sen hänelle aina kun he puhuivat. Nyt hän katsoi valon siivilöityvän kaihtimien välistä, siihen missä sienet olivat olleet. Mutta nekin vain muisto enää, matolla harmaat jäljet sienten paikalla.

- Sain... : D
Sillä lauseella toinen viilsi häntä syvempää kuin koskaan ennen. Eikä edes parantanut sitä. Kaukaa kuuluu lapsen ääntä. Sitä hän kuunteli, yritti unohtaa. Kuitenkaan hän ei voinut, rakasti liikaa. Ja mietti kertoisiko toiselle, tuli joka kerta samaan lopputulokseen. Ei. Muuten hän menettäisi viimeisenkin mahdollisuutensa. Vaikka ilkeydellään oli sen menettänyt aikaa sitten. Ja nyt katui sitä. Katui että oli koskaan edes tavannut toisen.

- Are the stars on our side, kysytään televisiossa.
Hän vaipuu syvemmälle itseensä. Ei enää koskaan sieniä. Viime yönä toinen oli teurastanut kymmenittäin keijuja hänen sisästään. Yksi keijuista oli lentänyt kelloon turvaan. Nyt kello ei näyttänyt oikeaa aikaa, vaan milloin kaikki toivo menetettäisiin. Sitä hän ei tiennyt, luuli kellon vain seonneen. Mutta vuotta kello ei näyttänyt. Ehkä hän saisi toisen omakseen, ehkä toinen sairastuisi ja kuolisi. Hän jäisi viimein yksin pimeään nurkkaansa, itkemään hopeisia kyyneliä matolle. Ehkä ohikiitävä villakoira piristäisi häntä hetken, ehkä ei. Hän kuitenkin tiesi mitä halusi. Nukahtaa toisen syliin. Sen jälkeen ei enää tarvitsisi välittää heräisikö ollenkaan.

Pieni kultainen sieni puskee maton läpi. Juuri niin pieni ettei sitä huomaa, ellei todella katso. Siinä se on, ehkä se hymyilee sisäänpäin. Mutta hänen silmäkulmastaan putoaa kyynel, eikä toinen saisi tietää hänen tunteistaan. Viimeinen oli ollut unta, kaunista toiveunta. Hän ei tiennyt että toinen ei soittanutkaan.

[Velvety]

Loistavaa, kun pistit jatkoa. ^.^ vilkaisin tätä jo aikaisemminkin mutta ei ollut aikaa kommentoida. Harmillista sinänsä, että nyt joudut kärsimään houraavasta tekstistäni kun olen puoli nukuksissa. :D

Kieltämättä tuo sain sana tuolla sai mieleni käymään ylikierroksilla (=likainen mielikuvitus). :D Minusta tämä oli oikein kaunista tekstiä. Otsikko tosin ei minusta liittynyt tekstiin mitenkään.

En ymmärrä, miten joku kykenee kirjoittaman tällaista tekstiä. Tämä on sellaista haikeaa ja surullista, mutta siinä on myös pieni ripaus pirteyttä ja iloa. :)

Tekstissä seikkailevat taas keijut, loistavaa. <3 Tulee mieleen se ikivanha Disneyn piirretty Liisa ihmemaassa tästä tekstistä. :) Nämä lämmittää kuitenkin mieltä oikein kivasti, kirjoittelehan sitä jatkoa nopsaan. ^.^

[Jónsì]

Otsikko tosin ei minusta liittynyt tekstiin mitenkään.
No Ti-ti-uu sai nimensä jotenkin "iloinen alku ja monta surullista uuta lopussa." Se taas toistuu tarinassa. "suuri itku pienestä ilosta."

Kieltämättä tuo sain sana tuolla sai mieleni käymään ylikierroksilla (=likainen mielikuvitus).
Se on likaista. Valitettavasti, mutta tuo lause toimi yhtenä tärkeimmistä inspiraation (ja kyynelten) lähteenä.

[Ze Shoopuf]

Ei ei ei, ei näin. Minä jo kuvittelin, että raukka olisi löytänyt sen toisen (siis se olisi soittanut) ja se olisi piristynyt. Mutta ei, nyt se taas suree. Ja nyt minä olen taas surullinen. Ei saa tehdä näin, ilkimö!
Ja kaiken lisäksi teksti on vielä niin kauniisti kirjoitettu, että sekin saa surulliseksi. Liika kauneus on vain pahasta *murj*
Vertauskvuat ovat ennallaan, se on hyvä. Juuri siitä pidän eniten tyylissäsi. Vertauskuvista saa itse luoda oman näkemyksensä. Joskin tuo "Ei enää koskaan sieniä" menee hiukan yli, koska minä en tiedä, mitä ne sienet siinä tekee. (Sinä ja siun insiderit!) Tuosta lauseesta saa lähinnä väännettyä jonkun huumeaddiktin (sieniaddiktin) lopetuspäätöksen. No, kaipa sekin voi jollain tavalla kuvata tätä...

Todella kaunista tekstiä jälleen. Kirjoita lisää näitä. ^^,


Kieltämättä tuo sain sana tuolla sai mieleni käymään ylikierroksilla (=likainen mielikuvitus).
You too?

//

Tytöt, tytöt, se on juuri sitä mitä sen kuvittelette olevan. Ainakin luulen niin.

Hienoa, emme siis ole vielä täysin turmeltuneita.

[Jónsì]

Ei ei ei, ei näin. Minä jo kuvittelin, että raukka olisi löytänyt sen toisen (siis se olisi soittanut) ja se olisi piristynyt. Mutta ei, nyt se taas suree. Ja nyt minä olen taas surullinen. Ei saa tehdä näin, ilkimö!
Minähän sanoin että viikonlopun kulku ratkaisee tarinankulun. Kuten kuvasta näkyy, ei kovin hyvin mennyt. Ja se toinen soitti. Kerran. Toinen soitto oli sienihoureita.

(Sinä ja siun insiderit!)
Elämä on. No joo, ei näille vaan mahda mitään.

You too?
Tytöt, tytöt, se on juuri sitä mitä sen kuvittelette olevan. Ainakin luulen niin.

[Jónsì]

Nyt sitten saatte kuulla mitä kaiken takana on. Jatko tulee juuri NYT. Ja samalla se on toiseksi viimeinen osa, viimeinen on valmistumassa parasta aikaa.
Loppu on juuri niin ennalta-arvattava kuin voi odottaa. Julia-Romeo -loppua ei kuitenkaan ole luvassa. Onneksi.

Den andra sidan
Taas se alkoi. Sade toisen sydämessä. Toisella oli ikävä häntä. Kaikki mitä toinen oli hänelle sanonut, oli valetta. Toinen ei ollut nauttinut mistään ilman häntä. Pieni keiju oli tullut toisen luo, kertonut. Ennen kuin toinen oli edes huomannut, hän rakasti. Ja toinen rakasti häntä. Toinen ei kyennyt sanomaan hänelle mitään. Vain kuunteli hänen ihanaa ääntään.

- Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Ensimmäisen sienensä toinen oli kehystänyt. Puristi sitä rintaansa vasten. Toinen itki. Kultaisia kyyneliä valui poskilta sienen kehykselle. Makasi suuren sienen päällä, juuri sen jonka keiju oli tuonut toiselle. Sydämensä täyttyi vedellä. Kohta toisen pitäisi lähteä, ei kestänyt ilman häntä. Hän oli aina antanut toiselle elinvoimaa, vaikkei sitä tiennyt. Ja miten toinen hänet palkitsi? Satutti. Toiselle tärkein ihminen ja silti satutti. Toinen tiesi itsekin millainen oli. Mutta jos toinen muuttuisi, olisi sellainen kuin halusi ja mitä hän ansaitsi, toinen varmasti särkisi sydämensä. Ei hänelle toinen kelpaisi, saisi paljon parempaakin.

- Höpsö
Sellaisia he molemmat olivat. Rakastivat toisiaan, kumpikaan ei tiennyt että he molemmat rakastivat. Piilottivat tunteensa toisiltaan, olivat jotain mitä eivät olleet. Ehkä taivaalla oli heille oma, vielä löytymätön tähtikuvio. Ehkä. Ja ellei sellaista ole, he varmasti keksivät oman. Jos. Jos jompikumpi saa tunteensa purettua. Kumpikaan ei enää voisi olla sanomatta.

- Höpsö
Toinen oli puhunut itselleen nyt monta päivää. Särkenyt astioita, vain päästäkseen tunteesta eroon. Toinen ei ollut koskaan tuntenut ikävää. Ei ennen häntä. Nyt kaikki toi hänet mieleen. Kultaisia kyyneleenjälkiä joka puolella. Puhelin odotti pöydällä soittoa. Sitä soittoa jossa hän tunnustaa.

- Koska sinä lähdet?
- Nyt.

Toinen nosti katseensa sienestä, pyyhki kyyneleet. Nosti puhelimen korvalleen, juoksi ulos. Toista paleli, helmikuun viima puri kovaa. Ei pitkä matka, ei. Hänen vuokseen toinen kestäisi vaikka mitä.

[Jónsì]

Ei kuulu kommenttia ei. Ehkä ne odottaa tätä jaksoa. Grande finalea. Tai sitten se oli vaan niin surkea ettei ansaitse edes puolikasta kommenttia. Jokatapauksessa, nyt se on ohi, heidän tarinansa päättyy. Sniff, minä pidin tämän kirjoittamisesta. Tosin tilanne piirtyi päähäni niin tarkasti etten saanut siirrettyä sitä paperille.
Kultaa ja Hopeaa
Puhelin soi.

Hän ei kuule. Hän kuuntelee kuinka amme täyttyy. Riisuuntuu, itkee. Nousevaan veteen jää hopeatippoja. Vesi on lämmintä, juuri täydellistä yksinäiseen yöhön. Huomenna hän ei enää tuntisi ikävää, ei rakastaisi, ei itkisi. Huomenna kaikki olisi paremmin, hän paikassa jossa kukaan ei satuta. Amme on täynnä täplikästä vettä.

Puhelin soi.

Hän astuu ammeeseen. Painaa lapsenkasvonsa pinnan alle. Unohtaa tuskan.

Toinen koputtaa oveen, kokeilee kahvaa. Se ei ole lukossa. Avaa oven, astuu pimeään huoneeseen. Huutaa häntä. Hän ei vastaa. Toinen kompastuu. Lattialla sieni. Kultainen sieni sykki. Kaksi keijua lentää toisen luo, auttaa pystyyn. Kuiskaavat korvaan "Pidä kiirettä."

Toinen katsoo huoneeseen. Makuuhuone. Hänen makuuhuoneensa. Koskematon sänky, sen päällä valokuva. Valokuva toisesta. Ei toinen sitä nähnyt, juoksi toiselle ovelle. Keittiö, veitsi lattialla, punainen jälki vieressään. Kyynel puski toisen silmään. Viimeinen ovi.

- Ei!
Toinen näki hänet pinnan alla. Juoksi ja nosti hänet vedestä. Toivoi. Hän kakoo hetken, avaa silmänsä. Näkee jotain, jota on odottanut aina. Kyynel putoaa toisen poskelta hänen poskelleen. Silmät kohtaavat ja pitkästä aikaa molempien suupielet kääntyvät ylöspäin.

Hänellä on kylmä, hän on märkä. Mutta onnellinen. Vihdoin hän voi nukahtaa toisen viereen, tuntea olevansa yhtä toisen kanssa. Heidän ensimmäinen suudelmansa oli juuri sellainen, joksi hän oli sen aina kuvitellut. Täydellinen.

[Ze Shoopuf]

Tästä tekstistä jäi ihana maku suuhun. Oikeasti, rakastan tuota loppua. Se on niin hätkähdyttävän kaunis. Pakostakin minullakin nousee suupielet hymyyn. Minä kun niin aloin pitää noista tyypeistä. Jos loppu olisi jotenkin ollut erilainen, olisin varmaan ihan masentunut koko päivän. Mutta kun loppu on kiva, niin tästä päivästä varmasti tulee iloinen.

Olet hyvin kierrättänyt samoja elementtejä, jotka tukevat tätä tarinaa ja tekevät siitä yhtenäisen. Kerrontatyyli on pysynyt samanlaisena ja hahmot eivät ole juurikaan muuttuneet. Sieniä, keijuja ja hopeakyyneleitä on edelleen, samoin tätä kultaa. Tekstin vihreä väri myös leimaa tarinaa samaksi ja... Noh, täksi tekstiksi.

Täytyy kyllä sanoa, että aivan uskomattoman ihana tarina. Kirjoita lisää tämäntyylistä tekstiä. Tuollainen kerrontatyyli on kaunis. ^,^
Myöskin tuo, että hahmoille ei anneta nimiä, on hyvä. Hahmot samalla pysyvät etäisinä, kuin ne olisivat kaukana, mutta niihin saa hyvän otteen.

Anteeksi, että en tuota Den andra sidan -kappaletta kommentoinut. Ajattelin kommentoida näitä kappaleita samaan aikaan, että ei tule tänne kamalaa Suupahvi-riviä. ^^,

Lisää näitä. ^.^