Reiksu
15.3.2005, 17:57:34
Osa 1: Rantaan huuhtoutunut
Pieni poika istui isänsä hartioilla ihailemassa auringon laskua. Heidän hiuksensa eläytyivät leppoisan kesätuulen antamaan tahtiin. Auringon säteet häikäisivät ja poika siristi silmiään. Sillä hiljaisella hetkellä poika päästi irti otteensa isästään ja putosi nurmikolle. Isä tunsi painon vähentyneen hartioiltaan ja kääntyi ympäri. Nähdessään pienen sudenpennun seisovan edessään hän jähmettyi paikoilleen. Susi tuijotti miestä suoraan silmiin ja hän tuijotti takaisin. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan ennen nähnyt sutta hänestä tuntui, että noissa vihreissä silmissä oli jotain pelottavan tuttua.
Siinä he seisoivat ja tuijottivat toisiaan pitkän aikaa. “Oletko nähnyt poikaa missään?”, miehen vaimo huusi keittiön ikkunasta. Hän ei vastannut mitään. Ajatus siitä että hänen poikansa seisoi neljällä tassulla hänen edessään tuntui mahdottomalta…
Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen, sama vihreäsilmäinen poika mietti sängyssään. Hän oli varttunut jo monta vuotta; kolmen päivän päästä hän täyttäisi seitsemäntoista. Aamu oli vasta alkamaisillaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan nousta sängystään ennen kuin pakotettiin. Lopulta hän tyytyi vain kääntämään kylkeään.
“Nik! Nyt ylös!”, kuului muutaman tunnin päästä äidin jokapäiväinen huuto. “Joo joo”, Nik mutisi unen hiekat vielä silmissään. Oli se elämä muutenkin vaikeaa, sutena tai ei. Eniten häntä oli aina pelottanut, että suden häntä putkahtaisi esiin kesken kaiken. Kieltämättä olisi epäilyttävän näköistä kun takamuksesta törröttäisi jotakin ylimääräistä, Nik mietti samalla kun sujautti mustat farkkunsa jalkoihin. Huokaus pääsi useammin kuin harvoin kun hän alkoi miettimään miten saisi pidettyä oudon salaisuutensa piilossa. Sentään hän pystyi jo jotenkin hallitsemaan muutoksen.
Nikin ruskeat hiukset levittyivät miten sattuu hänen otsaansa pitkin. Tyttöjen mielestä hänen hiuksensa olivat söpöt, mutta äiti oli toista mieltä saksiensa kanssa. Salaperäisen vihreät silmät pilkottivat jostain hänen hiuksiensa lomasta. Arkipäivisin hän ei osannut käyttää muita vaatteita kuin valkoista kauluspaitaa ja mustia farkkuja. Isältä saadut mustat kävelykengät tekivät hyvän vaikutuksen naapurin hienostonaisiin, jotka arvostelivat jokaisia ihmisiä näiden ulkonäön perusteella. Siinäkään ei Nikillä ollut puutteita. Kaikin puolin hän oli komea nuori mies, eikä luonteessakaan ollut mitään vikaa. Äiti kaiken tämän vuoksi paasasi, että pojan pitäisi hankkia itselleen joku mukava tyttö jonka kanssa viettää aikaa. “Yksinäinen susi”, niin kuin hänen äidillään oli tapana sanoa - se kuvaus sopi häneen täydellisesti. Ihmiset olivat hänen mielestään liian kiinni todellisuudessa. Tosin joskus hän oli niin paljon omissa maailmoissaan, että karjuva karhukin voisi juosta hänen ohitseen eikä se kiinnittäisi häneen mitään huomiota.
“Poika! Mennäänkö katsomaan joku elokuva tänään?”, Nikin isä, Greg, huudahti eteisestä. “En tiedä jaksanko”, poika tokaisi, askelsi loput portaat alas ja suuntasi kohti keittiötä. “No katsotaan sitä vielä illalla”, Greg huikkasi ja sulki oven perässään. Nikin isä oli psykologi. Sellainen naapuruston kohtelias mies, joka sai kaikki nauttimaan olostaan. Siksi hänet aina kutsuttiinkin juhliin. Yhdellä sanalla sanottuna Greg oli oikein hurmuri. Nik oli tainnut periä sen taidon isältään. Äidiltä, Emilyltä, hän oli perinyt haavemaailmansa. Ainoa asia joka heitä kaikkia yhdistää on rakkaus luontoon ja eläimiin. Lemmikkiä heillä ei sentään ollut, Nik osasi sen roolin liiankin mainiosti.
“Menen rannalle”, Nik sanoi äidilleen samalla kun hän oli syönyt muronsa. “Vai niin”, Emily vastasi. Heidän välinsä olivat aina olleet hiljaiset. Kuitenkin he ymmärsivät toisiaan. Nik nousi pöydästä, otti mustat kenkänsä ja pyyhkeensä eteisestä ja lähti ulos. Kello oli kaksitoista ja ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Jotkut kastelivat pihansa nurmikkoa, toiset rullaluistelivat pitkin katuja ja toiset ottivat aurinkoa rannalla. Nik piti rannasta. Sopivasti ihmisiä, raikasta ilmaa ja meri lähellä.
Hän käveli hiekkatietä joka oli ihan metsän reunalla. Päivä oli tyyni, ihan kuin silloin. Nik vaipui todellisuuden ja haaveiden rajamaille. Hänen jalkansa veivät hänet sinne minne oli tarkoituskin. Päivien käynti rannalla oli jättänyt mieleen reitin niin hyvin, ettei Nikin tarvinut edes ajatella kävelemistä. Metsä harveni kunnes se loppui kokonaan ja tilalle nousi omakotitaloja joiden asukkaat olivat jossain muualla kuin kotona. Tie muuttui hiekasta asvaltiksi, jolla oli outoa kulkea sen jälkeen kun jalat olivat tottuneet alla vierivään hiekkaan. Nyt käveleminen tuntui kankealta, mutta nopeammalta. Hetken kuluttua alkoi meren tuoksu kantautua Nikin sieraimiin. Lievä hymy koristi hänen muuten mietteliäitä kasvoja. Vihdoin hän pääsisi makailemaan lämpimään auringonpaisteeseen ja kuuntelemaan kuinka aallot pyyhkivät rantaa.
Ensimmäinen askel pehmeälle rantahiekalle tuntui rentouttavalta. Kaksi nuorta poikaa juoksi ympäri vanhempiaan. Viereinen nainen katsoi halveksivasti noita häiriköitä. Nik käveli varman oloisesti keskelle ihmisjoukkiota. Hän asettui niin keskelle koko rantaa kuin vain mahdollista, levitti pyyhkeensä hiekalle ja istahti siihen katsellen ympärilleen. Lopulta hän meni makuulleen ja kuunteli ihmisten keskustelua. Vaikka Nikiä ei aamulla ollut väsyttänyt, nyt hänen teki mieli nukahtaa siihen paikkaan. Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että koko maailma tuntui etääntyvän hänen mielestään…
Ilma tuntui viilenneen. Nik venytteli raukeasti ja aukaisi silmät. Hän huomasi, että ranta oli tyhjennyt ja aurinko teki laskuaan. Kello oli varmaankin jo yli kymmenen. Epänormaalia miten kauan hän oli nukkunut. Viimeinkin hän nousi ylös ja otti pyyhkeensä. Kävellessään rantaa pitkin kohti omakotitaloasutusta hän katseli merta. Se näytti kuin sulalta kullalta joka aaltoili. Nik kuljetti katsettaan rannan reunaa pitkin aina pienelle kallion rykelmälle asti. Siinä matkalla hän näki jonkin joka ei näyttänyt kiveltä. Kun Nik pääsi lähemmäksi se jokin näytti ihan tajuttomalta tytöltä. Hänellä oli valkoinen mekko yllään jonka helma nousi ja laski aina kun vesi pyyhkäisi rantaa. Pitkät, tummat hiukset olivat sotkeutuneet hiekkaan ja hänen kätensä olivat levällään. Tyttö oli mahallaan, ihan kuin olisi käsillään yrittänyt raahautua ylös rannalle.
Nik kyykistyi tytön ylle päästyään tarpeeksi lähelle ja laski kätensä tämän hartialle. “Hei tuota, oletko sinä kunnossa?”, hän kysyi epävarmasti saamatta vastausta ja toivoi ettei tyttö ollut kuollut. Pulssia kokeiltuaan Nik huokaisi helpottuneena. Sillä hetkellä kun hän katsahti maahan tyttö muuttui harmaaksi, muoto muistutti delfiiniä. Kun Nik katsoi tarkasti tyttö oli ennallaan, mutta jokin ei ollut kohdallaan…
//Tämä oli siis osa yksi =). Unohdin laittaa sepustukset tuohon alkuun jostain kumman syystä. Idea tarinaan lähti unesta jonka näin pari viikkoa sitten. Siitä lähtien olen setvinyt mielessäni tämän kanssa kunnes päätin kirjoittaa sen koneella. Sitten sain kannatusta laittaa sen tänne. Jatkoa siis on ilmeisesti luvassa :P
Pieni poika istui isänsä hartioilla ihailemassa auringon laskua. Heidän hiuksensa eläytyivät leppoisan kesätuulen antamaan tahtiin. Auringon säteet häikäisivät ja poika siristi silmiään. Sillä hiljaisella hetkellä poika päästi irti otteensa isästään ja putosi nurmikolle. Isä tunsi painon vähentyneen hartioiltaan ja kääntyi ympäri. Nähdessään pienen sudenpennun seisovan edessään hän jähmettyi paikoilleen. Susi tuijotti miestä suoraan silmiin ja hän tuijotti takaisin. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan ennen nähnyt sutta hänestä tuntui, että noissa vihreissä silmissä oli jotain pelottavan tuttua.
Siinä he seisoivat ja tuijottivat toisiaan pitkän aikaa. “Oletko nähnyt poikaa missään?”, miehen vaimo huusi keittiön ikkunasta. Hän ei vastannut mitään. Ajatus siitä että hänen poikansa seisoi neljällä tassulla hänen edessään tuntui mahdottomalta…
Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen, sama vihreäsilmäinen poika mietti sängyssään. Hän oli varttunut jo monta vuotta; kolmen päivän päästä hän täyttäisi seitsemäntoista. Aamu oli vasta alkamaisillaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan nousta sängystään ennen kuin pakotettiin. Lopulta hän tyytyi vain kääntämään kylkeään.
“Nik! Nyt ylös!”, kuului muutaman tunnin päästä äidin jokapäiväinen huuto. “Joo joo”, Nik mutisi unen hiekat vielä silmissään. Oli se elämä muutenkin vaikeaa, sutena tai ei. Eniten häntä oli aina pelottanut, että suden häntä putkahtaisi esiin kesken kaiken. Kieltämättä olisi epäilyttävän näköistä kun takamuksesta törröttäisi jotakin ylimääräistä, Nik mietti samalla kun sujautti mustat farkkunsa jalkoihin. Huokaus pääsi useammin kuin harvoin kun hän alkoi miettimään miten saisi pidettyä oudon salaisuutensa piilossa. Sentään hän pystyi jo jotenkin hallitsemaan muutoksen.
Nikin ruskeat hiukset levittyivät miten sattuu hänen otsaansa pitkin. Tyttöjen mielestä hänen hiuksensa olivat söpöt, mutta äiti oli toista mieltä saksiensa kanssa. Salaperäisen vihreät silmät pilkottivat jostain hänen hiuksiensa lomasta. Arkipäivisin hän ei osannut käyttää muita vaatteita kuin valkoista kauluspaitaa ja mustia farkkuja. Isältä saadut mustat kävelykengät tekivät hyvän vaikutuksen naapurin hienostonaisiin, jotka arvostelivat jokaisia ihmisiä näiden ulkonäön perusteella. Siinäkään ei Nikillä ollut puutteita. Kaikin puolin hän oli komea nuori mies, eikä luonteessakaan ollut mitään vikaa. Äiti kaiken tämän vuoksi paasasi, että pojan pitäisi hankkia itselleen joku mukava tyttö jonka kanssa viettää aikaa. “Yksinäinen susi”, niin kuin hänen äidillään oli tapana sanoa - se kuvaus sopi häneen täydellisesti. Ihmiset olivat hänen mielestään liian kiinni todellisuudessa. Tosin joskus hän oli niin paljon omissa maailmoissaan, että karjuva karhukin voisi juosta hänen ohitseen eikä se kiinnittäisi häneen mitään huomiota.
“Poika! Mennäänkö katsomaan joku elokuva tänään?”, Nikin isä, Greg, huudahti eteisestä. “En tiedä jaksanko”, poika tokaisi, askelsi loput portaat alas ja suuntasi kohti keittiötä. “No katsotaan sitä vielä illalla”, Greg huikkasi ja sulki oven perässään. Nikin isä oli psykologi. Sellainen naapuruston kohtelias mies, joka sai kaikki nauttimaan olostaan. Siksi hänet aina kutsuttiinkin juhliin. Yhdellä sanalla sanottuna Greg oli oikein hurmuri. Nik oli tainnut periä sen taidon isältään. Äidiltä, Emilyltä, hän oli perinyt haavemaailmansa. Ainoa asia joka heitä kaikkia yhdistää on rakkaus luontoon ja eläimiin. Lemmikkiä heillä ei sentään ollut, Nik osasi sen roolin liiankin mainiosti.
“Menen rannalle”, Nik sanoi äidilleen samalla kun hän oli syönyt muronsa. “Vai niin”, Emily vastasi. Heidän välinsä olivat aina olleet hiljaiset. Kuitenkin he ymmärsivät toisiaan. Nik nousi pöydästä, otti mustat kenkänsä ja pyyhkeensä eteisestä ja lähti ulos. Kello oli kaksitoista ja ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Jotkut kastelivat pihansa nurmikkoa, toiset rullaluistelivat pitkin katuja ja toiset ottivat aurinkoa rannalla. Nik piti rannasta. Sopivasti ihmisiä, raikasta ilmaa ja meri lähellä.
Hän käveli hiekkatietä joka oli ihan metsän reunalla. Päivä oli tyyni, ihan kuin silloin. Nik vaipui todellisuuden ja haaveiden rajamaille. Hänen jalkansa veivät hänet sinne minne oli tarkoituskin. Päivien käynti rannalla oli jättänyt mieleen reitin niin hyvin, ettei Nikin tarvinut edes ajatella kävelemistä. Metsä harveni kunnes se loppui kokonaan ja tilalle nousi omakotitaloja joiden asukkaat olivat jossain muualla kuin kotona. Tie muuttui hiekasta asvaltiksi, jolla oli outoa kulkea sen jälkeen kun jalat olivat tottuneet alla vierivään hiekkaan. Nyt käveleminen tuntui kankealta, mutta nopeammalta. Hetken kuluttua alkoi meren tuoksu kantautua Nikin sieraimiin. Lievä hymy koristi hänen muuten mietteliäitä kasvoja. Vihdoin hän pääsisi makailemaan lämpimään auringonpaisteeseen ja kuuntelemaan kuinka aallot pyyhkivät rantaa.
Ensimmäinen askel pehmeälle rantahiekalle tuntui rentouttavalta. Kaksi nuorta poikaa juoksi ympäri vanhempiaan. Viereinen nainen katsoi halveksivasti noita häiriköitä. Nik käveli varman oloisesti keskelle ihmisjoukkiota. Hän asettui niin keskelle koko rantaa kuin vain mahdollista, levitti pyyhkeensä hiekalle ja istahti siihen katsellen ympärilleen. Lopulta hän meni makuulleen ja kuunteli ihmisten keskustelua. Vaikka Nikiä ei aamulla ollut väsyttänyt, nyt hänen teki mieli nukahtaa siihen paikkaan. Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että koko maailma tuntui etääntyvän hänen mielestään…
Ilma tuntui viilenneen. Nik venytteli raukeasti ja aukaisi silmät. Hän huomasi, että ranta oli tyhjennyt ja aurinko teki laskuaan. Kello oli varmaankin jo yli kymmenen. Epänormaalia miten kauan hän oli nukkunut. Viimeinkin hän nousi ylös ja otti pyyhkeensä. Kävellessään rantaa pitkin kohti omakotitaloasutusta hän katseli merta. Se näytti kuin sulalta kullalta joka aaltoili. Nik kuljetti katsettaan rannan reunaa pitkin aina pienelle kallion rykelmälle asti. Siinä matkalla hän näki jonkin joka ei näyttänyt kiveltä. Kun Nik pääsi lähemmäksi se jokin näytti ihan tajuttomalta tytöltä. Hänellä oli valkoinen mekko yllään jonka helma nousi ja laski aina kun vesi pyyhkäisi rantaa. Pitkät, tummat hiukset olivat sotkeutuneet hiekkaan ja hänen kätensä olivat levällään. Tyttö oli mahallaan, ihan kuin olisi käsillään yrittänyt raahautua ylös rannalle.
Nik kyykistyi tytön ylle päästyään tarpeeksi lähelle ja laski kätensä tämän hartialle. “Hei tuota, oletko sinä kunnossa?”, hän kysyi epävarmasti saamatta vastausta ja toivoi ettei tyttö ollut kuollut. Pulssia kokeiltuaan Nik huokaisi helpottuneena. Sillä hetkellä kun hän katsahti maahan tyttö muuttui harmaaksi, muoto muistutti delfiiniä. Kun Nik katsoi tarkasti tyttö oli ennallaan, mutta jokin ei ollut kohdallaan…
//Tämä oli siis osa yksi =). Unohdin laittaa sepustukset tuohon alkuun jostain kumman syystä. Idea tarinaan lähti unesta jonka näin pari viikkoa sitten. Siitä lähtien olen setvinyt mielessäni tämän kanssa kunnes päätin kirjoittaa sen koneella. Sitten sain kannatusta laittaa sen tänne. Jatkoa siis on ilmeisesti luvassa :P