Roxsheena
20.3.2005, 17:44:35
Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja viimein rohkaistuin laittamaan tänne tarinani. Tämä ei ole novelli vaan ihan kokopitkä fantasiatarina, joka kertoo omasta hahmostani Minasta. Varoitan heti aluksi hienoisesta kielenkäytöstä ja mahdollisissa myöhemmissä kappaleissa olevista teemoista. Tähän mennessä teksti on vielä pysynyt PG-13-rajoituksessa, mutta se voi kuitenkin vielä muuttua. Pitemmittä puheitta:
Kuuma kesäpäivä oli jo päättymäisillään, kun kirkkaana loistava aurinko painui alas taivaanrantaan. Sen viimeiset säteet kultasivat niityt ja kukkulat kauniisti ja saivat paksut valkoiset pilvet näyttämään aivan suurilta hattaroilta. Pienen kaupungin asukkaat alkoivat valmistautua hämärän tuloon. Torilla myyjät purkivat vihanneskojujaan ja kukkakauppiaat kokosivat ruukkujaan takaisin laatikoihin.
Vaikka oli vielä lämmintä, kesän viimeiset päivät olisivat pian ohi. Ei menisi kauaa kun viileä pohjoistuuli toisikin jo syksyn. Kyyhkyset lensivät suurina parvina kohti etelää, luultavasti pakoon kylmyyttä.
Dairen kauniin kaupungin lounaiskukkulalla kohosi jo toista vuosisataa vanha Butterflyn kreiviperheen kartano. Sen jylhät ja jo hieman rapistuneet rakenteet kurkottelivat yhä uljaina korkeuksiin.
Joka aamu ja ilta kartanon uskolliset palvelijat kiillottivat talon putipuhtaaksi katosta lattiaan. Kaupungin asukkaiden oli kuitenkin todettava, että pian tuo ylevä rakennus huutaisi tyhjyyttään. Butterflyn suku, joka jo vuosisatoja oli siinä asunut, katoaisi Gaian historiasta. Perheestä ja suvusta oli jäljellä enää vain yksi perillinen. Nuori tyttö, Lady Wilhelmina Butterfly. Hänen kaikki sukulaisensa olivat saanet tuta traagisen kuoleman ja tyttö tiesi että pian koittaisi hänen aikansa…
Kappale 1: Kirottu kohtalo
“ Luojan tähden! Sulje ikkunat, Robert! Täällä on hyytävän kylmä”, Maggie komensi topakasti kiillottaessa kultaista kynttilänjalkaa jo kolmatta kertaa samana päivänä. Pitkänhuiskea ja jo hieman harmaantunut mies käveli kylmän rauhallisesti laittamaan ikkunoiden hakaset kiinni.
“ Olet aina niin kohtelias, Maggs”, hän totesi hiljaa.
“ Täällä on muutenkin niin kolkkoa ja vilpoista. En ymmärrä miksi meidän täytyy avata ikkunoita kun sisällä on jo tarpeeksi kylmä”, Maggie voivotteli hermostuneena.
“ Itsehän aina pyydät avaamaan ne kun huoneet ovat niin tunkkaisia ja pölyisiä siivouksen jälkeen”, Robert huomautti rauhallisesti. Maggie tuhahti itsekseen.
“ En taatusti pyydä! Jos löydät yhdenkin pölyhiukkasen, Robert. Lupaan että saat potkaista minua”, hän tuuskahti.
Pian he hiljenivät kuullessaan miten tuolinjalat raapaisivat lattiaa. Nuori Wilhemina neiti poistui jälleen kerran ruokasalista, sanomatta sanaakaan. Maggie ja Robert katsoivat surullisena tyttösen perään, toivoen että tämä edes hymyilisi hieman. Kevyet korkokenkien askeleet kaikuivat heidän korvissaan kun kartanon ainut ja yksinäinen perillinen nousi yläkertaan.
“En muista enää milloin hän olisi viimeksi ollut iloinen, Robert. Hän ei ole sanonut sanaakaan sen jälkeen kun vanhemmat kuolivat. Rauha heidän sieluilleen…”, Maggie totesi apeana.
“ Kymmenen hiljaista ja onnetonta vuotta, Maggs rakas. Jo kymmenen”, hovimestari Robert vastasi hiljaa. Molemmat huokaisivat ja jatkoivat pian taas töitään niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Wilhelmina avasi huoneensa oven uupuneena ja lukitsi sen sitten avaimellaan. Raskain askelin hän käveli yöpöytänsä suuren peilin eteen ja katsoi nuorta tyttöä joka heijastui siihen. Lasista kuvastuvan neitosen paksut mustat hiukset oli kietaistu nutturalle ja tämän syvänsiniset suuret silmät katsoivat ahdistuneena otsahiusten alta. Mina oli vasta kuudentoista ja saanut kokea jo niin paljon surua elämässään. Enää hän ei voinut kätkeä sitä läheisiltään. Onnettomuus ja yksinäisyys suorastaan paistoivat hänestä, hänen kalpeita kauniilta kasvoiltaan.
Tyttö vaihtoi sinisen leninkinsä pieneen pitsiseen yömekkoon ja avasi hiuksensa.
Tummat pitkät kutrit valahtivat kevyesti yli puoliselkään ja peittivät hänen hartiansa. Wilhelmina tepasteli sänkyyn ja nosti pehmeän peittonsa kulmaa ryömiäkseen sen alle.
Joka ilta Mina avasi tavalliseen tapaansa yöpöytänsä ylimmän laatikon ja otti esiin rusetin. Suuren sinisen hiuskoristeen, joka muistutti perhosta ja vieläpä aivan oikeaa sellaista. Se oli hyvin kaunis ja koristeellinen. Mina oli saanut sen äidiltään täytettyään seitsemän. Tuona samana vuonna, äiti oli myös menehtynyt. Rusetti oli ainoa ja rakkain muisto hänestä.
“ Olisitpa täällä…”, tyttö toivoi hiljaa mielessään ja asetti hiuskoristeen varovaisesti takaisin paikalleen. Sitten hän sammuttikin jo yölampun ja veti paksun yöpeittonsa takaisin ylleen.
Sade rummutti kattoa vasten. Pisarat ropisivat rauhoittavasti ikkunalaseihin ja putoilivat parvekkeen edessä olevan korkean tammen lehdille. Tyttö haukotteli väsyneenä. Tämä yö tulisi olemaan samanlainen kuin muutkin, yhtä tyhjä ja lohduton.
Tunnit kuluivat hitaasti, uuvuttaen nuoren Minan höyhensaarille. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, tunsi hän kummallisen säpsähdyksen joka herätti hänet takaisin todellisuuteen.
“ Aivan kuin…”
Olo oli oudon turvaton. Tyttö katseli huonettaan jännittyneenä ja tunsi miten hänen sydämensä lyönnit alkoivat tuntua yhä raskaammilta.
“ … Aivan kuin joku olisi hengittänyt…?”
Hänen yläpuoleltaan kuului rapinaa.
“ Kuka…?”, Mina ajatteli hermostuneena. Siinä samassa musta hahmo pudottautui salamannopeasti katosta ja heitti kangassäkin tytön päähän. Mina kiljui täyttä kurkkua ja yritti rimpuilla irti tunkeilijan otteesta.
“ Päästä minut!”
Hän yritti kaikin voimin päästä pakoon.
“ En näe mitään”,
Sieppaaja kietoi voimakkaat kätensä nuoren kreivittären ympäri ja nosti hänet hykerrellen olkapäälleen.
“ Minä vielä näytän…!!”
Mina iski tunkeilijaa voimiensa takaa ja onnistui kuin onnistuikin osumaan tätä päähän. Mies huudahti tuskasta. Tyttö putosi sängylleen, kierähti siitä lattialle ja tömähti polvilleen. Hän riisui nopeasti säkin päästään ja juoksi taistelusta hengästyneenä yöpöydälleen.
Kasvot peittävään naamioon pukeutunut muukalainen tokeni pian iskusta ja käveli veitsi kädessään Minaa kohti.
Salama löi ja valaisi hetkeksi pimeän huoneen. Sade piiskasi ikkunoita yhä hurjemmin.
“ Tule kiltisti mukaani tyttö, niin sinuun ei satu…”, mies kutsui ja asteli hitain, mutta varmoin askelin likemmäs. Mina kurtisti kiukkuisesti kulmiaan ja veti yöpöytänsä laatikon auki. Hän otti sieltä esiin kaksi koristeellista viuhkaa ja avasi ne. Mies hykerteli huvittuneena näystä ja nauroi makeasti, hän kuitenkin lopetti sen lyhyeen huomatessaan, että ensisilmäykseltä hyödyttömiltä näyttäneiden viuhkojen päähän nousi yllättäen rivillinen partaveitsenteräviä piikkejä. Mina otti uhkaavan taisteluasennon ja siristi jäätävästi silmiään.
“ Uskallapas tulla lähemmäs”
“ Tule vain tyttöseni, tule vain…”, mies kutsui, “ Näytä minulle mitä osaat”
“ Toivot vielä että olisit pitänyt suusi kiinni!”
Mina syöksyi ketterästi hyökkäykseen ja sivalsi viuhkallaan vastustajaansa. Hän osui tätä tarkasti käsivarteen, viiltäen mustaan kankaaseen aukon.
“ Heheh… Vaikuttavaa tyttöseni, erittäin vaikuttavaa”, mies naurahti ja ampaisi sitten juoksuun. Juuri kun Mina oli väistämässä tämän uhkaavaa hyökkäystä, katosi mies kuin tuhka tuuleen.
Tyttö kääntyili hermostuneena ja tarkasteli kattoa ja hämäriä nurkkia.
“ Hän ei ole voinut lähteä huoneesta, ikkunat ja ovi ovat kiinni”
Yllättäen tyttö tunsi kuinka jokin kylmä ja terävä painautui hänen selkäänsä vasten.
“ Olet ansassa nyt!”, mustanaamioinen muukalainen lausahti tyytyväisenä ja painoi tikariaan nuoren kreivittären selkärankaa vasten.
“ Et jos minä saan päättää!”, kuului tuttu huudahdus ovelta ja äkkiarvaamatta painava maljakko rysähti täydellä voimalla mustapukuista miestä päähän. Mina suojasi itseään säikähtäneenä ja uskaltautui vasta muutamien sekuntien päästä katsomaan taakseen.
“ Maggie”
Tuima kamarirouva seisoi kädet tiukasti lanteillaan ovensuussa ja tuijotti murhaavasti tuupertunutta miekkosta. Kiukusta punaisena nainen nosti tunkeilijan paidankauluksesta ilmaan ja alkoi raivota tälle.
“ Kehtaatkin tulla kreivittären huoneeseen senkin niljakas etananräkä!”
“ Mitä täällä tapahtuu Maggie?!”, kuului Robertin huolestunut älähdys. Mies juoksi portaita ylös palvelusneito Carolinan ja sisäkkö Leannen kanssa.
“ Tämä hunsvotti oli tunkeutunut lady Minan huoneeseen!”, Maggs selitti kiihtyneenä, “ Sain roikaleen tainnutetuksi yhdennellätoista hetkellä”
Mina huokaisi helpottuneena.
“ Siivotkaa sirpaleet, tytöt”, Robert komensi. Leanne ja Carolina ottivat nopeasti harjan ja alkoivat siistiä kreivittären sotkuista huonetta.
“ Oletko kunnossa, kultaseni?”, Robert kysyi huolestuneena. Mina nyökkäsi.
“ Jos tämä rontti vielä kehtaa näyttää naamaansa täällä niin minä-!”
“ No, noh Maggs! Hillitsehän hieman kielenkäyttöäsi”, hovimestari rauhoitteli. Maggie tuhahti raivostuneena, ravistellen sitten kauluksestaan roikkuvaa miestä voimakkaasti.
“ Eikö meidän olisi paljastaa roisto ja viedä hänet komisario Walesille”, Leanne ehdotti.
“ Totta, ota naamio pois, Maggs”, Robert kehotti, mutta juuri kun nainen oli tarttumassa siihen, kuului räjähdys ja sankka savu peitti huoneen. Kaikki alkoivat yskiä tuskissaan ja kaatuivat polvilleen lattialle.
“ M-mitä täällä tapahtuu!?”, Carolina parahti pelokkaasti ja suojasi päätään.
“ Savupommi!”, Maggie huusi.
Kesti minuutteja ennen kuin ilma jälleen selkeni ja kaikki saattoivat nähdä ympärilleen.
“ Hän pakeni…”, Mina totesi harmissaan ja kurtisti vihaisena kulmiaan. Yskivä Maggie nousi jaloilleen ja siisti essuaan.
“ Ovatko kaikki kunnossa?”, hän tarkisti. Robert ja tytöt nyökkäsivät vaiteliaina.
“ Se etananräkä oli ovelampi kuin luulinkaan”, Maggs sadatteli ja polki korkokengällään lattiaan.
“ Tärkeintä on, että Mina-neiti säilyi kuitenkin ehjänä, eikö vain?”, Robert muistutti. Hän oli oikeassa ja Maggiekin tiesi sen. Mutta kuka oli tuo kumma tunkeilija ja mitä hän oli aikonut tehdä kreivittärelle?
Jossain kaukana Dairen kauneudesta, lähellä Revelonin synkkiä mustia metsiä, sijaitsi vanha hylätty linna, jota kaupungin asukkaat karttoivat kuin ruttoa. Linnassa väitettiin olevan pahoja henkiä ja aaveita. Sen pihamaa oli täynnä patsaita, jotka esittivät mitä kammottavampia hirviöitä ja sen mustuneilla seinillä oli muinaisia kirouksia kirjoitettuna viattomien verellä.
Linna ei kuitenkaan ollut niin autio kuin sen luultiin olevan. Tällainen syrjäinen rakennus olikin oiva asuinpaikka niille, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi.
“ Mitäh?! Väitätkö ettet muka pystynyt sieppaamaan yhtä ainutta puolustuskyvytöntä ja avutonta tyttöä?”, kuului korvia viiltävä huuto linnan suuresta ja ennen niin kauniina kukoistaneesta juhlasalista. Kauttaaltaan mustaan ja hieman paljastavaan asuun pukeutunut nuori nainen asetti vihaisena kädet lanteilleen ja tuijotti säälimättömästi lattialle polvistunutta kätyriään.
“ M-mutta siellä oli se hirveä nainen. Hän oli hurjin olento jonka olin koskaan tavannut, oikea raivotar!”, mies selitti epätoivoisena ja kumartui nöyrästi ylempiarvoisensa edessä.
“ Minä sinulle raivottaret vielä näytän! Nyt, häivy silmistäni!”, vaaleanruskeahiuksinen tyttö kivahti ja osoitti miehelle salin ovea. Tätä ei kahta kertaa tarvinnut käskeä. Kun suuri ovi viimein sulkeutui miehen perässä, lyyhistyi nuori neitokainen tuolilleen ja hieroi tuskaisena päätään.
“ Mitä nyt teen…? Herra tappaa minut tästä hyvästä”, tyttö mutisi hiljaa. Hän tunsi olevansa sanalla sanoen pulassa. Pahassa sellaisessa.
“ Mistä hyvästä, Candyseni?”, kuului pehmeä, mutta aina niin pahaenteinen ääni pimeydestä. Candyksi kutsuttu tyttö jäykistyi ja nousi välittömästi seisomaan. Hän kumarsi.
“ Herrani, miten ilahduttavaa nähdä teidät taas terveenä ja kunnossa…”, Candy lausahti hunajaisesti ja taiteili sieville kasvoilleen valloittavaa hymyä. Mustaan viittaan verhoutunut huppupäinen mies käveli esiin varjoista ja istuutui sitten suurelle valtaistuimelleen. Hän otti mukavan asennon ja risti jalkansa tyylikkäästi.
“ Mukavaa nähdä sinuakin, Candelina. Onko sinulla kenties minulle jotain kerrottavaa?”, nuori mies jatkoi pehmeästi, mutta Candy tiesi, että herra aavistaisi ettei kaikki ole kunnossa.
Tyttö nielaisi varovaisesti ja keräsi rohkeutta. Mustaviittainen mies odotti kärsivällisesti.
“ T-tuota… e-emme onnistuneet kreivittären vangitsemisessa…”, Candy vikisi pelokkaasti, eikä uskaltanut katsoa herraansa silmiin.
“ Mitä?”, mies älähti.
“ Mutta saimme kyllä napatuksi muita tyttöjä, e-ehkä voimm-!”
“ Tarvitsen heidät kaikki! Emme voi jättää yhtäkään tutkimatta”, mustaviittainen nuorukainen keskeytti ja nousi seisomaan.
“ Y-ymmärrän kyllä herra, mutta kyseinen tyttö on aatelinen ja hän on palvelusväkensä tiukan valvonnan alla joka sekunti”, Candy vastasi nöyränä. Viittapukuinen mies ei itsekään voinut kiistää sitä ja siksi tunsi jopa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä kätyreitään kohtaan. Tehtävä ei ollut helppo.
“ On siis löydettävä keino. On oltava jokin paikka missä hänet voidaan siepata huomaamattomasti…”, nuorukainen lausahti mietteliäästi. Candy ei uskaltanut keskeyttää. Hiljaisuus valtasi kolkon salin hetkeksi.
“ Tyttö ei ole niin heikko miltä näyttää. Hän jopa taisteli hengestään. En tiedä miten voimme napata hänet siten ettei palvelusväki huomaa, he ovat aina hänen kans-”
“Järjestämme juhlat!”, nuorukainen keskeytti yllättäen, melkein säikäyttäen Candy-paran kuoliaaksi. Tyttö räpytteli hämmästyneenä silmiään.
“ J-juhlatko?”, hän toisti.
“ Niin! Tässä linnassa, ylihuomenna”, nuorukainen jatkoi innostuneena ja naurahti voitonriemuisesti, “ Loistava suunnitelma, miksen keksinyt tätä jo aiemmin”
“ Mutta kukaan ei uskalla tulla tänne. Kaupunkilaiset uskovat linnan olevan kirottu”, Candy riensi täydentämään. Nuorukainen vain naurahti tyytyväisenä.
“ Eikö sinulla ole mielikuvitusta, Candyseni?”, hän ihmetteli, “ Me tietenkin kunnostamme rauniot ja kiillotamme jokaisen nurkan hohtavan puhtaaksi”
“ E-eivätkö ihmiset silti epäröisi? Mikä saisi heidät tulemaan tänne kun paikkakin on ollut hylättynä vuosikaudet?”, tyttö jatkoi epävarmasti.
“ Minä pidän siitä huolen, rakas Candy. Sinä ja muut saatte tehtäväksenne kunnostaa linnan. Siivoatte pihamaan ja puutarhan, kunnostatte suihkulähteet, sisustatte huoneet ja teette tästä viihtyisän paikan”, nuori valtias selitti innokkaasti. Hän oli vuorenvarma suunnitelmastaan. Candelina räpytteli suuria sinisiä silmiään hämmästyneenä, mutta päätti kuitenkin luottaa herransa sanaan.
“ Koska aloitamme?”
_________
Ja jatkossa sitten tanssiaisia ^^. Tässä on tällainen tarinaan liittyvä pikku sarjakuvanpätkä jonka voi halutessaan katsastaa. Voit bongata Minan ja herra pahiksen sellaisena kun minä heidät kuvittelen.
http://img.photobucket.com/albums/v296/Roxsheena/dreaming.jpg
Kuuma kesäpäivä oli jo päättymäisillään, kun kirkkaana loistava aurinko painui alas taivaanrantaan. Sen viimeiset säteet kultasivat niityt ja kukkulat kauniisti ja saivat paksut valkoiset pilvet näyttämään aivan suurilta hattaroilta. Pienen kaupungin asukkaat alkoivat valmistautua hämärän tuloon. Torilla myyjät purkivat vihanneskojujaan ja kukkakauppiaat kokosivat ruukkujaan takaisin laatikoihin.
Vaikka oli vielä lämmintä, kesän viimeiset päivät olisivat pian ohi. Ei menisi kauaa kun viileä pohjoistuuli toisikin jo syksyn. Kyyhkyset lensivät suurina parvina kohti etelää, luultavasti pakoon kylmyyttä.
Dairen kauniin kaupungin lounaiskukkulalla kohosi jo toista vuosisataa vanha Butterflyn kreiviperheen kartano. Sen jylhät ja jo hieman rapistuneet rakenteet kurkottelivat yhä uljaina korkeuksiin.
Joka aamu ja ilta kartanon uskolliset palvelijat kiillottivat talon putipuhtaaksi katosta lattiaan. Kaupungin asukkaiden oli kuitenkin todettava, että pian tuo ylevä rakennus huutaisi tyhjyyttään. Butterflyn suku, joka jo vuosisatoja oli siinä asunut, katoaisi Gaian historiasta. Perheestä ja suvusta oli jäljellä enää vain yksi perillinen. Nuori tyttö, Lady Wilhelmina Butterfly. Hänen kaikki sukulaisensa olivat saanet tuta traagisen kuoleman ja tyttö tiesi että pian koittaisi hänen aikansa…
Kappale 1: Kirottu kohtalo
“ Luojan tähden! Sulje ikkunat, Robert! Täällä on hyytävän kylmä”, Maggie komensi topakasti kiillottaessa kultaista kynttilänjalkaa jo kolmatta kertaa samana päivänä. Pitkänhuiskea ja jo hieman harmaantunut mies käveli kylmän rauhallisesti laittamaan ikkunoiden hakaset kiinni.
“ Olet aina niin kohtelias, Maggs”, hän totesi hiljaa.
“ Täällä on muutenkin niin kolkkoa ja vilpoista. En ymmärrä miksi meidän täytyy avata ikkunoita kun sisällä on jo tarpeeksi kylmä”, Maggie voivotteli hermostuneena.
“ Itsehän aina pyydät avaamaan ne kun huoneet ovat niin tunkkaisia ja pölyisiä siivouksen jälkeen”, Robert huomautti rauhallisesti. Maggie tuhahti itsekseen.
“ En taatusti pyydä! Jos löydät yhdenkin pölyhiukkasen, Robert. Lupaan että saat potkaista minua”, hän tuuskahti.
Pian he hiljenivät kuullessaan miten tuolinjalat raapaisivat lattiaa. Nuori Wilhemina neiti poistui jälleen kerran ruokasalista, sanomatta sanaakaan. Maggie ja Robert katsoivat surullisena tyttösen perään, toivoen että tämä edes hymyilisi hieman. Kevyet korkokenkien askeleet kaikuivat heidän korvissaan kun kartanon ainut ja yksinäinen perillinen nousi yläkertaan.
“En muista enää milloin hän olisi viimeksi ollut iloinen, Robert. Hän ei ole sanonut sanaakaan sen jälkeen kun vanhemmat kuolivat. Rauha heidän sieluilleen…”, Maggie totesi apeana.
“ Kymmenen hiljaista ja onnetonta vuotta, Maggs rakas. Jo kymmenen”, hovimestari Robert vastasi hiljaa. Molemmat huokaisivat ja jatkoivat pian taas töitään niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Wilhelmina avasi huoneensa oven uupuneena ja lukitsi sen sitten avaimellaan. Raskain askelin hän käveli yöpöytänsä suuren peilin eteen ja katsoi nuorta tyttöä joka heijastui siihen. Lasista kuvastuvan neitosen paksut mustat hiukset oli kietaistu nutturalle ja tämän syvänsiniset suuret silmät katsoivat ahdistuneena otsahiusten alta. Mina oli vasta kuudentoista ja saanut kokea jo niin paljon surua elämässään. Enää hän ei voinut kätkeä sitä läheisiltään. Onnettomuus ja yksinäisyys suorastaan paistoivat hänestä, hänen kalpeita kauniilta kasvoiltaan.
Tyttö vaihtoi sinisen leninkinsä pieneen pitsiseen yömekkoon ja avasi hiuksensa.
Tummat pitkät kutrit valahtivat kevyesti yli puoliselkään ja peittivät hänen hartiansa. Wilhelmina tepasteli sänkyyn ja nosti pehmeän peittonsa kulmaa ryömiäkseen sen alle.
Joka ilta Mina avasi tavalliseen tapaansa yöpöytänsä ylimmän laatikon ja otti esiin rusetin. Suuren sinisen hiuskoristeen, joka muistutti perhosta ja vieläpä aivan oikeaa sellaista. Se oli hyvin kaunis ja koristeellinen. Mina oli saanut sen äidiltään täytettyään seitsemän. Tuona samana vuonna, äiti oli myös menehtynyt. Rusetti oli ainoa ja rakkain muisto hänestä.
“ Olisitpa täällä…”, tyttö toivoi hiljaa mielessään ja asetti hiuskoristeen varovaisesti takaisin paikalleen. Sitten hän sammuttikin jo yölampun ja veti paksun yöpeittonsa takaisin ylleen.
Sade rummutti kattoa vasten. Pisarat ropisivat rauhoittavasti ikkunalaseihin ja putoilivat parvekkeen edessä olevan korkean tammen lehdille. Tyttö haukotteli väsyneenä. Tämä yö tulisi olemaan samanlainen kuin muutkin, yhtä tyhjä ja lohduton.
Tunnit kuluivat hitaasti, uuvuttaen nuoren Minan höyhensaarille. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, tunsi hän kummallisen säpsähdyksen joka herätti hänet takaisin todellisuuteen.
“ Aivan kuin…”
Olo oli oudon turvaton. Tyttö katseli huonettaan jännittyneenä ja tunsi miten hänen sydämensä lyönnit alkoivat tuntua yhä raskaammilta.
“ … Aivan kuin joku olisi hengittänyt…?”
Hänen yläpuoleltaan kuului rapinaa.
“ Kuka…?”, Mina ajatteli hermostuneena. Siinä samassa musta hahmo pudottautui salamannopeasti katosta ja heitti kangassäkin tytön päähän. Mina kiljui täyttä kurkkua ja yritti rimpuilla irti tunkeilijan otteesta.
“ Päästä minut!”
Hän yritti kaikin voimin päästä pakoon.
“ En näe mitään”,
Sieppaaja kietoi voimakkaat kätensä nuoren kreivittären ympäri ja nosti hänet hykerrellen olkapäälleen.
“ Minä vielä näytän…!!”
Mina iski tunkeilijaa voimiensa takaa ja onnistui kuin onnistuikin osumaan tätä päähän. Mies huudahti tuskasta. Tyttö putosi sängylleen, kierähti siitä lattialle ja tömähti polvilleen. Hän riisui nopeasti säkin päästään ja juoksi taistelusta hengästyneenä yöpöydälleen.
Kasvot peittävään naamioon pukeutunut muukalainen tokeni pian iskusta ja käveli veitsi kädessään Minaa kohti.
Salama löi ja valaisi hetkeksi pimeän huoneen. Sade piiskasi ikkunoita yhä hurjemmin.
“ Tule kiltisti mukaani tyttö, niin sinuun ei satu…”, mies kutsui ja asteli hitain, mutta varmoin askelin likemmäs. Mina kurtisti kiukkuisesti kulmiaan ja veti yöpöytänsä laatikon auki. Hän otti sieltä esiin kaksi koristeellista viuhkaa ja avasi ne. Mies hykerteli huvittuneena näystä ja nauroi makeasti, hän kuitenkin lopetti sen lyhyeen huomatessaan, että ensisilmäykseltä hyödyttömiltä näyttäneiden viuhkojen päähän nousi yllättäen rivillinen partaveitsenteräviä piikkejä. Mina otti uhkaavan taisteluasennon ja siristi jäätävästi silmiään.
“ Uskallapas tulla lähemmäs”
“ Tule vain tyttöseni, tule vain…”, mies kutsui, “ Näytä minulle mitä osaat”
“ Toivot vielä että olisit pitänyt suusi kiinni!”
Mina syöksyi ketterästi hyökkäykseen ja sivalsi viuhkallaan vastustajaansa. Hän osui tätä tarkasti käsivarteen, viiltäen mustaan kankaaseen aukon.
“ Heheh… Vaikuttavaa tyttöseni, erittäin vaikuttavaa”, mies naurahti ja ampaisi sitten juoksuun. Juuri kun Mina oli väistämässä tämän uhkaavaa hyökkäystä, katosi mies kuin tuhka tuuleen.
Tyttö kääntyili hermostuneena ja tarkasteli kattoa ja hämäriä nurkkia.
“ Hän ei ole voinut lähteä huoneesta, ikkunat ja ovi ovat kiinni”
Yllättäen tyttö tunsi kuinka jokin kylmä ja terävä painautui hänen selkäänsä vasten.
“ Olet ansassa nyt!”, mustanaamioinen muukalainen lausahti tyytyväisenä ja painoi tikariaan nuoren kreivittären selkärankaa vasten.
“ Et jos minä saan päättää!”, kuului tuttu huudahdus ovelta ja äkkiarvaamatta painava maljakko rysähti täydellä voimalla mustapukuista miestä päähän. Mina suojasi itseään säikähtäneenä ja uskaltautui vasta muutamien sekuntien päästä katsomaan taakseen.
“ Maggie”
Tuima kamarirouva seisoi kädet tiukasti lanteillaan ovensuussa ja tuijotti murhaavasti tuupertunutta miekkosta. Kiukusta punaisena nainen nosti tunkeilijan paidankauluksesta ilmaan ja alkoi raivota tälle.
“ Kehtaatkin tulla kreivittären huoneeseen senkin niljakas etananräkä!”
“ Mitä täällä tapahtuu Maggie?!”, kuului Robertin huolestunut älähdys. Mies juoksi portaita ylös palvelusneito Carolinan ja sisäkkö Leannen kanssa.
“ Tämä hunsvotti oli tunkeutunut lady Minan huoneeseen!”, Maggs selitti kiihtyneenä, “ Sain roikaleen tainnutetuksi yhdennellätoista hetkellä”
Mina huokaisi helpottuneena.
“ Siivotkaa sirpaleet, tytöt”, Robert komensi. Leanne ja Carolina ottivat nopeasti harjan ja alkoivat siistiä kreivittären sotkuista huonetta.
“ Oletko kunnossa, kultaseni?”, Robert kysyi huolestuneena. Mina nyökkäsi.
“ Jos tämä rontti vielä kehtaa näyttää naamaansa täällä niin minä-!”
“ No, noh Maggs! Hillitsehän hieman kielenkäyttöäsi”, hovimestari rauhoitteli. Maggie tuhahti raivostuneena, ravistellen sitten kauluksestaan roikkuvaa miestä voimakkaasti.
“ Eikö meidän olisi paljastaa roisto ja viedä hänet komisario Walesille”, Leanne ehdotti.
“ Totta, ota naamio pois, Maggs”, Robert kehotti, mutta juuri kun nainen oli tarttumassa siihen, kuului räjähdys ja sankka savu peitti huoneen. Kaikki alkoivat yskiä tuskissaan ja kaatuivat polvilleen lattialle.
“ M-mitä täällä tapahtuu!?”, Carolina parahti pelokkaasti ja suojasi päätään.
“ Savupommi!”, Maggie huusi.
Kesti minuutteja ennen kuin ilma jälleen selkeni ja kaikki saattoivat nähdä ympärilleen.
“ Hän pakeni…”, Mina totesi harmissaan ja kurtisti vihaisena kulmiaan. Yskivä Maggie nousi jaloilleen ja siisti essuaan.
“ Ovatko kaikki kunnossa?”, hän tarkisti. Robert ja tytöt nyökkäsivät vaiteliaina.
“ Se etananräkä oli ovelampi kuin luulinkaan”, Maggs sadatteli ja polki korkokengällään lattiaan.
“ Tärkeintä on, että Mina-neiti säilyi kuitenkin ehjänä, eikö vain?”, Robert muistutti. Hän oli oikeassa ja Maggiekin tiesi sen. Mutta kuka oli tuo kumma tunkeilija ja mitä hän oli aikonut tehdä kreivittärelle?
Jossain kaukana Dairen kauneudesta, lähellä Revelonin synkkiä mustia metsiä, sijaitsi vanha hylätty linna, jota kaupungin asukkaat karttoivat kuin ruttoa. Linnassa väitettiin olevan pahoja henkiä ja aaveita. Sen pihamaa oli täynnä patsaita, jotka esittivät mitä kammottavampia hirviöitä ja sen mustuneilla seinillä oli muinaisia kirouksia kirjoitettuna viattomien verellä.
Linna ei kuitenkaan ollut niin autio kuin sen luultiin olevan. Tällainen syrjäinen rakennus olikin oiva asuinpaikka niille, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi.
“ Mitäh?! Väitätkö ettet muka pystynyt sieppaamaan yhtä ainutta puolustuskyvytöntä ja avutonta tyttöä?”, kuului korvia viiltävä huuto linnan suuresta ja ennen niin kauniina kukoistaneesta juhlasalista. Kauttaaltaan mustaan ja hieman paljastavaan asuun pukeutunut nuori nainen asetti vihaisena kädet lanteilleen ja tuijotti säälimättömästi lattialle polvistunutta kätyriään.
“ M-mutta siellä oli se hirveä nainen. Hän oli hurjin olento jonka olin koskaan tavannut, oikea raivotar!”, mies selitti epätoivoisena ja kumartui nöyrästi ylempiarvoisensa edessä.
“ Minä sinulle raivottaret vielä näytän! Nyt, häivy silmistäni!”, vaaleanruskeahiuksinen tyttö kivahti ja osoitti miehelle salin ovea. Tätä ei kahta kertaa tarvinnut käskeä. Kun suuri ovi viimein sulkeutui miehen perässä, lyyhistyi nuori neitokainen tuolilleen ja hieroi tuskaisena päätään.
“ Mitä nyt teen…? Herra tappaa minut tästä hyvästä”, tyttö mutisi hiljaa. Hän tunsi olevansa sanalla sanoen pulassa. Pahassa sellaisessa.
“ Mistä hyvästä, Candyseni?”, kuului pehmeä, mutta aina niin pahaenteinen ääni pimeydestä. Candyksi kutsuttu tyttö jäykistyi ja nousi välittömästi seisomaan. Hän kumarsi.
“ Herrani, miten ilahduttavaa nähdä teidät taas terveenä ja kunnossa…”, Candy lausahti hunajaisesti ja taiteili sieville kasvoilleen valloittavaa hymyä. Mustaan viittaan verhoutunut huppupäinen mies käveli esiin varjoista ja istuutui sitten suurelle valtaistuimelleen. Hän otti mukavan asennon ja risti jalkansa tyylikkäästi.
“ Mukavaa nähdä sinuakin, Candelina. Onko sinulla kenties minulle jotain kerrottavaa?”, nuori mies jatkoi pehmeästi, mutta Candy tiesi, että herra aavistaisi ettei kaikki ole kunnossa.
Tyttö nielaisi varovaisesti ja keräsi rohkeutta. Mustaviittainen mies odotti kärsivällisesti.
“ T-tuota… e-emme onnistuneet kreivittären vangitsemisessa…”, Candy vikisi pelokkaasti, eikä uskaltanut katsoa herraansa silmiin.
“ Mitä?”, mies älähti.
“ Mutta saimme kyllä napatuksi muita tyttöjä, e-ehkä voimm-!”
“ Tarvitsen heidät kaikki! Emme voi jättää yhtäkään tutkimatta”, mustaviittainen nuorukainen keskeytti ja nousi seisomaan.
“ Y-ymmärrän kyllä herra, mutta kyseinen tyttö on aatelinen ja hän on palvelusväkensä tiukan valvonnan alla joka sekunti”, Candy vastasi nöyränä. Viittapukuinen mies ei itsekään voinut kiistää sitä ja siksi tunsi jopa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä kätyreitään kohtaan. Tehtävä ei ollut helppo.
“ On siis löydettävä keino. On oltava jokin paikka missä hänet voidaan siepata huomaamattomasti…”, nuorukainen lausahti mietteliäästi. Candy ei uskaltanut keskeyttää. Hiljaisuus valtasi kolkon salin hetkeksi.
“ Tyttö ei ole niin heikko miltä näyttää. Hän jopa taisteli hengestään. En tiedä miten voimme napata hänet siten ettei palvelusväki huomaa, he ovat aina hänen kans-”
“Järjestämme juhlat!”, nuorukainen keskeytti yllättäen, melkein säikäyttäen Candy-paran kuoliaaksi. Tyttö räpytteli hämmästyneenä silmiään.
“ J-juhlatko?”, hän toisti.
“ Niin! Tässä linnassa, ylihuomenna”, nuorukainen jatkoi innostuneena ja naurahti voitonriemuisesti, “ Loistava suunnitelma, miksen keksinyt tätä jo aiemmin”
“ Mutta kukaan ei uskalla tulla tänne. Kaupunkilaiset uskovat linnan olevan kirottu”, Candy riensi täydentämään. Nuorukainen vain naurahti tyytyväisenä.
“ Eikö sinulla ole mielikuvitusta, Candyseni?”, hän ihmetteli, “ Me tietenkin kunnostamme rauniot ja kiillotamme jokaisen nurkan hohtavan puhtaaksi”
“ E-eivätkö ihmiset silti epäröisi? Mikä saisi heidät tulemaan tänne kun paikkakin on ollut hylättynä vuosikaudet?”, tyttö jatkoi epävarmasti.
“ Minä pidän siitä huolen, rakas Candy. Sinä ja muut saatte tehtäväksenne kunnostaa linnan. Siivoatte pihamaan ja puutarhan, kunnostatte suihkulähteet, sisustatte huoneet ja teette tästä viihtyisän paikan”, nuori valtias selitti innokkaasti. Hän oli vuorenvarma suunnitelmastaan. Candelina räpytteli suuria sinisiä silmiään hämmästyneenä, mutta päätti kuitenkin luottaa herransa sanaan.
“ Koska aloitamme?”
_________
Ja jatkossa sitten tanssiaisia ^^. Tässä on tällainen tarinaan liittyvä pikku sarjakuvanpätkä jonka voi halutessaan katsastaa. Voit bongata Minan ja herra pahiksen sellaisena kun minä heidät kuvittelen.
http://img.photobucket.com/albums/v296/Roxsheena/dreaming.jpg