Hammerfall=)

[Melinda]

Hammerfall on perustettu vuonna 1993, ja se on Ruotsalainen yhtye.
Bändin ns. Johtohahmo on bändin kitaristi Oscar Dronjak, joka on järjestellyt pääosin Hammerfallin asioita sen alkuajoista asti hän on itseasiassa bändin perustaja…

Hammerfallin ensimmäiset levyt ilmestyivät kuitenkin vasta
vuonna 1997 vaikka bändi oli ollut olemassa jo paljon kauemmin…
Bändin jäsenet ovat hieman muuttuneet tai ainakin rumpalina toimi jossain vaiheessa eri henkilö.
Hammerfallin nykyiset jäsenet ovat: Joacim Cans(laulu), Oscar Dronjak(kitara ja tausta laulu), Anders Johansson(rummut), Magnus Rosen(bassokitara) sekä Stefan Elmgren(kitara ja taustalaulu).

Levyt: glory for braven, legacy of kings,Renegade ja Crimson Thunder.
Parhaimpana levyinä pidän:Legacy of Kings:ä.

http://www.hammerfall.net

[Theemu]

Glory to the Braven kerran poltettuna sain, ja se on yksi levyhyllyni suurimmista häpeätahroista.

Todella munatonta läpsettä, ei jaksa kuunnella edes roguelikeja pelatessa (kuten Manowaria, heh heh). Liveshowtkin erään Dynamon videon perusteella varsin, öh, heikkoja. Lisäksi Oscar Dronjak näyttää siltä että luhistuisi koska tahansa sen valtavan niittimäärän ja He-Man -asustuksensa alle.

Terveisiä vaan!

[yksisiipi]

En ole hirveästi Hammerfallia kuullut, mutta tiedän kutakuinkin mistä on kyse - minua kammottavasta musiikkityylistä: "kikkelihevi". Ei minulla mitään tuota bändiä vastaan, mutta se alituinen "taka-taka-taka-taka- Gloorii tuu king -taka-taka-taka-taka- Draagoons faiöör..."
Ei innosta ei.

Mutta mikäs siinä jos muut kuuntelevat. Tuo oli vain minun ilkeä mielipiteeni.

[Ren]

Heeding the call on kyllä yksi menevimmistä power-biiseistä ikinä, mutta mitään muita varsinaisia meriittejä ei kyllä löydy (jos ulkomusiikillisia rimanalituksia ei sellaisiksi lasketa).

[Locke Cole]

Pari biisiä koneelta löytyy: Dragons lies bleeding, Glory to Brave. Kyllähän Hammerfall ihan kivaa musaa on. Paitsi että juuri tuo "glory to that" "glory to them" alkaa rasittamaan pikkuhiljaa.

[Croppola]

Bueno. Tykään suurinpiirtein kaikista HammerFallin biiseistä. Etenkin Glory to the brave on loistava. Myös Heeding the call, HammerFall ja muut kuuluvat suosikkeihini. Tällänen sankarihevin ystävä kun olen...

[Theemu]

Vaikka Hammerfallista en pidäkään, tälläistä EI tehdä. Saatana.

http://www.aftonbladet.se/vss/noje/story/0,2789,193185,00.html

Ruotsia osaamattomat näkevät kuvat.

[cenedra]

Mitä tuossa lehtijutussa oli tapahtunut? En jaksanut ruveta kääntämään...

Joo mutta itse yhtyeeseen pidän HammerFallista sillä se on myös hyvä yhtye... Pidän oikeastaan kaikista lauluista joista parhaimpia ovat Renegade, Glory to the Braven, Heeding the Call ja HammerFall... Yhtye on mielestäni loistava se on myös yksi parhaimmista yhtyeistä vaikkei ylläkkään aivan parhaimmistoon...

[AlkoTanko]

Originally posted by cenedra
Mitä tuossa lehtijutussa oli tapahtunut? En jaksanut ruveta kääntämään...


Siinä sanottiin, että HammerFallin vokalisti sai tuopista naamaan. Meinasi piruparalta lähteä näkö siinä sivussa. Lyöjä oli kuulemma "metallifani, joka ei pidä powermetallista". Ota siitä nyt selvää...

[Ren]

Ruotsi-viitonen-Ren auttaa.

Hammerfall-miestä oluttuopilla päin näköä. Oli kamalaa kaikkien mielestä, tyttiksen etenkin. Ambulanssilla sairaalaan, plastiikkakirurgiaa, 25 tikkiä. Ei mitään syytä, tuli turpaan vaan, ihmettelee miksi. Uusi video telkassa, ironisesti juuri kun toinen silmä muurautunut umpeen.

[Necroth]

Vastataanpas nyt kun Kaappi tämmöisen esiin kaivoi.
Hammerfall = aika tavanomaista powermetalia joka ei ole niin huonoakaan etteikö mitään maailmaa mullistavaakaan. En kuuntele nykyisin enää niin paljon Powermetallia, mutta jos kuuntelen voipi olla, että Hammerfall ei kuulu siihen bändivalikoimaan jota enää kuuntelen. Vaikka olen joskus kuunnellutkin. Sanotaan vaikka että mielummin kuuntelen sitten vaikka Dyecast:iä, Iron Maiden:ia, Helloween:iä tahi Manowar:ia.
Eli en ole mikään Hammerfall-fani. Nöyp.

[Davidson]

Kokonaisuutena ihan hyvää poweria, välillä vähän puuduttavaa, mutta useimmat levyt ovat ihan hyviä kokonaisuuksia. Laulajakin on ihan ok, mutta lyriikoista en voi antaa hirveästi plussaa, jotka ovat liian, voisinko sanoa, kliseisiä. Joka tapauksessa omistan tällä hetkellä kolme bändin levyistä, jotka ovat Glory To The Brave, Legacy Of Kings ja Crimson Thunder, joista parhaan albumin tittelin saa Legacy, joka on ehkä tasaisin ja eniten kohokohtia tarjoavin lätty. Parhaimpia kipaleita ovat ainakin Legacy of kings, Stone Cold, HammerFall, Where The Dragon Lies Bleeding, Hearts on fire, The Unforgiving blade ja The Fallen one.

[Davidson]

Ruotsalaiset True Metal -sankarit, HammerFall-poitsut, julkaisi tuossa viime kuun puolella uuden levynsä, ja nyt kun olen Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbrokenia kuunnellut useampaan kertaan, fiilikset ovat kieltämättä hieman hämmentävät: Tuplapauketta ei kuulla juuri lainkaan ja muutenkin biiseissä on välillä enemmän hevi- kuin power-fiilistä. Toisaalta jotain tällaista olisi luultavasti pitänyt minunkin osata odottaa, sillä olihan edellinen Crimson Thunderkin tempoltaan hitaampi albumi kuin tältä retkueelta on totuttu kuulemaan. Bändi ei ole kuitenkaan lähtenyt muuttamaan liiaksi kaavaansa, ja edelleen pääosassa onkin erittäin tarttuvat kertsit taattuun HammerFall-tapaan. Tämän lisäksi mukana on tietysti vakio-balladi ja hevimetallin katkuiset lyriikat, kuinkas muutenkaan. =)

Levy alkaa albumin huonoimmalla biisillä Secretsilla, joka on HammerFall-mittakaavassakin mitattuna yksi kliseekimppu: tylsähkö ja ”aivan kuin tämäkin olisi joskus kuultu ennenkin” –tunteita herättävä kappale. Biisi ei ole aivan toivoton, muutamia kivoja kohtia toki löytyy, mutta selvästi porukan heikoin tekele se kuitenkin on. Fiilikset nousevat paljon korkeammalle, kun Blood bound alkaa, jonka iskevä kertosäe on erityisesti nannaa korville. Blood boundista eteenpäin kuullaankin sitten pelkästään aika tasavahvaa materiaalia tason noustessa ja laskiessa vain hieman biisistä riippuen, mutta kyllä ne parhaatkin veisut sieltä tarkemman tutkiskelun jälkeen esiin nousevat, jotka ovat muuten jo aiemmin mainittu Blood bound, Hammer of justice (jälleen yksi lekabiisi btw), Never ever (SE balladi) sekä ehkä se kaikkein suurin killerikappale tällä levyllä, The templar flame. Täytyy vielä mainita albumin päättävä Knights of the 21st century, joka aluksi tuntui olevan heikoin lenkki, mutta lopulta päädyinkin siihen lopputulokseen, että kyllä se sentään Secretsin ja akustisen Imperialin voittaa. Aluksi minua häiritsi Venomista tutun Conrad ”Cronos” Lantin vierailu kyseisellä raidalla, koska hänen viehko(?) äänensä ei jotenkin tuntunut sopivan kyseiseen kappaleeseen. Ei se itse asiassa sovi edelleenkään, mutta olen oppinut elämään sen kanssa ja eikä tuo itse asiassa enää ärsytä pahemmin, vaikka hänen panoksensa tällä raidalla ei paranna kyllä mitenkään kappaletta (”Hell fucking yeah!!! The prophecyyy!!!”…JUST! ;D ). Sitä en kiellä kuitenkaan, etteikö kyseessä olisi yksi omaperäisimmistä HammerFall-biiseistä.

Loppuarvion tynkänen: Vaikea sanoa, onko kyseessä bändin toiseksi heikoin vai toiseksi paras tuotos, sillä mielipiteeni heittelevät välillä laidasta toiseen HammerFallin kohdalla, koska bändi ei ole luonut oikeastaan kuin yhden huippulevyn (Legacy Of Kings) ja muut levyt ovatkin sitten tasaisen hyvää materiaalia (Renegade on se heikoin kokonaisuus kuitenkin). Ja noh, mitäpä tähän lopuksi sitten vielä sanoisi…no vaikka sen, että jos tykkää Crimson Thunderista, diggaa varmaan tästäkin.

[Davidson]

Vaikka triplapostia paukkuukin, niin koen olevani oikeutettu sanomaan sanasen yhtyeen uusimmasta levystä siellä, missä siitä on tuoreutensa vuoksi eniten järkeä kertoa.

Aluksi se kuulosti lähes potentiaaliselta Vuoden levy -ehdokkaalta. Tehosoitto toi kuitenkin melko pian jälleen esiin sen seikan, mikä minua on vaivannut jo pitkään HammerFallin tapauksessa sen jälkeen, kun alkuhuuma yhtyettä kohtaan laimeni. Bändin konsepti on liian samasta puusta veistetty levystä levyyn: siis vähän niin kuin Judas Priest vain sillä erotuksella, että Priest on tehnyt myös niitä kokeiluiksi laskettavia temppujakin ”toistohuumoristaan” huolimatta. HammerFallkin on pyrkinyt kehittymään yhtyeenä, mistä kielii viimeisillä levyillä entistä paremmin/pahemmin omaksuttu Heavy Metal -mentaliteetti Power Metallin jäädessä entistä pienempään rooliin. Suomeksi: HammerFall pyrkii olemaan tätänykyä enemmän Accept kuin Helloween. Accept käykin tavallista useammin mielessä kuunnellessani yhtyeen uutukaista Thresholdia sen entistä alleviivatuimpine huutokuuroineen. Ja nämä huutokuorot kun sekoitetaan Joacim Cansin uran alkupäivistä hieman heikentyneeseen ulosantiin, tuloksena on pätevää heviä, jossa se loistokkuus tai jopa omaperäisyys jää kuitenkin jonnekin taka-alalle. Soittavien jäsenten suoritukset ovat puolestaan sitä, mitä ennenkin, mikä antaa taustatukea entisestään tälle näkemykselle.

Threshold on siinä mielessä Crimson Thunderin tapainen, että keskitempoista matskua on paljon, mutta nopeuttakaan ei ole unohdettu kokonaan. Toinen näitä albumeita yhdistävä tekijä on biisien tasaisuus: heikommatkin esitykset on ihan kohtalaisia vetoja, vaikkakin kovin unohdettavia tapauksia loppujen lopuksi. Molemmissa on myös kohtalaiset instrumentaalit. Se olennaisin ero näiden kahden albumin välillä on kuitenkin se, että niitä muistettavia kappaleita on Crimson Thunderilla pari enemmän, mikä tekee siten Thresholdista ”vasta” yhtyeen neljänneksi parhaan teoksen.

Perusvarmasta paketista poimii helposti kohokohdat: levyn upeasti avaava nimikkobiisi säväyttää, ja tasoero viime levyn avauskappaleeseen on kerrassaan huima. ”Heartsonfiremäinen” The Fire burns forever on myös varma hitti ja Dark wings,dark wordissa on havaittavissa yhtyeelle aivan uudenlaista eeppisyyttä, mikä on piristävää muuten niin toistuvassa varmanpäälle pelaamisessa. Rebel inside, Natural high, Howlin’ with the pack ja Shadow empire ovat myös mainiota peruskauraa. Levyn vika nelikko sen sijaan menee enemmän tai vähemmän mairittelevissa merkeissä kappaleesta riippuen.

Joo, eli: Selvä tasonparannus Chapter V:sta, jossa kokeiltiin uusia uria kohtalaisen laihoin tuloksin. Perusvarma suoritus muutamine kohokohtineen riitti tällä kertaa palauttamaan bändin oikealle polulle. Jotain tarttis kuitenkin tehrä ihan jatkoa ajatellen, muuten varhainen rutinoituminen uhkaa.


1. Legacy Of Kings
2. Glory To The Brave
3. Crimson Thunder
4. Threshold
5. Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbroken
6. Renegade

[The Warlord]

Todellakin Kuuntelen. HammerFall on ollut siitä lähtien suosikki bändini (Helloweenin lisäksi.) kun kuulin ensimmäisen biisin bändiltä minkä olen koskaan heiltä kuullut, biisi taisi olla Hearts on Fire tai Crimson Thunder en mene 100 % vannomaan tuota. Itse omistan bändiltä 4 levyä (Chapter V pitäisi tulla ulkomailta lähipäivinä =P): Crimson Thunder, Glory To The Brave, Legacy of Kings ja Threshold, joista parhaana pidän tuota bändin uusinta eli Thresholdia. Mutta voisipa sitten kirjoitella hieman itse bändistä. Lyriikat ovat olleet usein hyvät (ellei muutamaa poikkeusta oteta mukaan), laulaja on mahtava ja kitaristit ovat myös todella mahtavia, eli periaattessa koko bändi on mahtava..

Odottelenpa sen verran vielä, että tuon Chapter V:n saan.. Ehkäpä jo tänä iltana. Kirjoittelen sitten lisää. Levyn sainkin tuossa hetki sitten.. Blood Bound on kuunneltu ja tällä hetkellä soi Fury of the Wild, todella hyvältä kuulostaa.

[epeh]

Pakko tämä topic oli nyt nostaa Thresholdin kuunneltuani taas pinnalle. Itse huomasin pitäväni Hammerfallin alkupään tuotannosta paljon enemmän kuin uudesta. Omistan kaikki levyt ja pakko sanoa että Threshold oli karvas pettymys. En saanut biiseistä kunnolla kiinni toisenkaan kuuntelukerran jälkeen ja ainoaksi päähän jäi Titan:in "Even the dark has a silver lining." Levyltä puuttuivat täysin Heats on fire , Renegade ja Legacy of the Kings kaltaiset kipaleet, joihin ei hevillä kyllästy monenkaan kymmenen kuuntelun jälkeen.