Yashiza
19.4.2005, 19:15:38
A/N: Tämä perustuu Kira Poutasen romaaniin, Katso minua! Monologi, äidinkielentuntia varten. *hymy* Voi olla siis vähän vaikeasti ymmärettävissä.
KAUNIS MIES PARIISISSA
”Olen kaunis ja minä tiedän sen.”
Kun tulin Pariisiin lämpömittarit osoittivat pakkasia, satoi enemmän kuin koskaan ja tukehtui kaupunki omiin ruuhkiinsa. Oli Pariisi harmaa ja väritön, eloa ei löytynyt mistään, mutta minä tiesin, että Pariisi toivotti minut tervetulleeksi kaupunkiin. Se kumarsi minulle ja näytti itsensä nurinkurisesti, säästi myöhempää varten kaikki kauniit rakennukset ja ihmiset, mutta ei koskaan tajunnut kaupunkikaan, että rakastuin siihen heti ensimmäisellä kerralla. Otti avosyliin vastaan minut ja kertoi minulle salaisuuden, mitä ei kerro kaikille vastaantulijoille – se kertoi minulle muusan piilopaikan ja lauloi minulle hellästi säveltämänsä laulun. Kaupunki valloitti minut hetkessä, mutta minä tiesin, että valloitan tämän kaupungin ennen kuin joku muu ehtii tulla väliin. Harmaat pilvet toivat enemmän kylmyyttä kaupunkiin, kun auringokurja ei uskaltanut tulla esiintymään minulle – olin kauniimpi kuin aurinko ja se pelkäsi minua, ei halunnut toivottaa minua tervetulleeksi kaupunkiin, joka oli ainoastaan minulle luotu. Minä kuuluin Pariisiin, minä tiesin, että kaupunki rakasti minua.
Tulin kaupunkiin, jotta voisin tavata rakkaani, mutta tulin kaupunkiin myös voidaakseni näytellä ihmisille, jotka halusivat nähdä minut. Isoäitini sanoi minun olevan kuulapsi, joka osaa piilottaa todellisen itsensä naamion taakse, ja täten pystyy huijaamaan ihmisiä, jotka lankeavat epätodellisuuteen. Minä tiesin, että viettelen kaupungin kuin kauniin naisen, mutta todellisuudessa koskaan en tiennyt oliko Pariisi mies vai nainen, oliko se kumpaakaan?
Kukaan ei koskaan sanonut minun olevan kaunis, mutta tiedän, että olen kaunis mies. Ei kukaan uskalla sanoa minulle suoraan kadehtivansa minua, eikä kukaan uskalla myöntää totuutta. Pelkäävät liian paljon, eivät ainoastaan minua, vaan itseään. Kahlinneet itsensä arkeen ja todellisuuteen liian pahasti, kutoivat hämähäkkiseitillä suuren verkon ja ovat nyt jääneet kiinni siihen. Päivänsä aloittavat heräämällä, käyvät sitten kylmässä suihkussa, herättävät sen jälkeen lapsensa ja toivovat pian olevansa vapaita arjesta, mutta itse valitsivat tiensä; töihin, riidellään johtajan kanssa, kotiin, laitetaan ruokaa, seksiä puolison kanssa, josta ei saa edes orgasmia ja nukkumaan. Aamulla taas kaikki uudestaan, ehkä muutama asia muuttuu suuntaan tai toiseen, mutta kello hallitsee kuitenkin heidän elämäänsä. Minä olen vapaa, vapaampi kuin lintu, vapain olento maailmassa. Heillä ei ole enää yhtään syytä elää, joten he kuihtuvat kuin ruusun terälehdet kylmässä talvessa. Muuttuvat hiljalleen harmaiksi seiniksi, näkevät värejä enää lapsissaan ja lapsenlapsissaan ja kiroavat itsensä. Eivätkä he koskaan huomaa, kun he kuolevat ja heidät haudataan. Elivät elämänsä alusta loppuun, tekivät siitä helvetin ja kadehtivat siinä samalla minua, kuin olisin jonkinlainen jumalolento. Itse eivät ymmärrä tehneensä oman vankilansa.
Eräänä aamuna Chatâun metroasemalla nuori mies jakoi ilmaislehtisiä vastaantulijoille ja yritti pitää kasvoillaan hymyä yllä ja toivotti jokaiselle myös kauniilla äänellänsä. Asemalla oli kymmeniä pummeja, jotka olivat edellisenä yönä sammuneet noin vain kadulle, eivätkä ole vieläkään heränneet. Mies katseli niitä vastenmielisesti, samalla katseella kuin minäkin, kun jaoin ilmaislehtisiä eri asemilla. Poika tarjosi minullekin lehteä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Hän oli epävarma, hän ei kuulunut Pariisiin samalla tavalla kuin minä, mutta hän oli melkein samanlainen kuin minä. Mies yritti, mutta tiesin jo silloin, ettei hänestä tule Pariisin seuraavaa tähteä ihmisten keskuuteen. Hän kurkotti avaruutta, jonne ainoastaan hullut pyrkivät – kukaan ei pysty maalaamaan itsensä siniselle taivaalle, eivät edes valovoimaisimmatkaan tähdet.
Ihmiset kuvittelevat, että suuret julkisuuden henkilöt ovat kylmiä ja etäisiä on vain urbaanilegenda ja, että useimmat kuuluisat ihmiset pitävät kehuista ja siitä, että heiltä pyydetään nimikirjoituksia, kun törmätään kaduilla. Oi kuinka väärässä ihmiset saattavat sitten ollakaan, eivät koskaan ymmärrä, että todelliset tähdet halveksivat maallisia ihmisiä, jotka yrittävät olla kuin julkisuuden hahmot. Ehkä nuori tähtökäinen voi rakastaa sitä, kun häneltä kysytään nimikirjoitusta, kun ollaan juomassa rauhassa teetä pienessä kahviossa. Voi kuinka ollakaan, kun olin heidän joukossaan ja yritin hurmata Johannaa, mutta nyt olen vihdoin ymmärtänyt etten ole niin maallinen kuin tuollaiset ruojat. Olen kasvanut ja minusta on tullut yli-ihminen, jolle ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen maailmaa ja täydellinen minäni.
Pariisi on jo kertonut minulle, että se ei koskaan kuole. Se rakastaa liian paljon minua kuollakseen pois, se ei voi jättää minua yksin, se on alistunut valtaani, minä olen vietellyt Pariisin eikä viehätysvoimani koskaan lakkaa enää. Emilia – niin sanotusti rakkaani – yritti viedä minut Pariisilta, muttei voinut. Minäkin rakastan Pariisia, enemmän kuin Emiliaa enkä voinut jättää tärkeintä rakastani yksin kylmään. Likaiset kadut tekevät Pariisista yhä kauniimman, ruuhkaiset autotiet tekevät Pariisista suuremman, Eiffelin torni tekee Pariisista viettelevämmän, Louvre tekee Pariisista taiteelisimman ja minä teen Pariisista kokonaisen. Haisevat viemärit, samppanjansumu ja imartelu kuuluvat tähän kaupunkiin, ilman niitä Pariisi ei olisi enää Pariisi, jonne niin monet ihmiset elämänsä aikana tahtovat käydä. Kukaan ei kuitenkaan muista kaupungin menneisyyttä, kuinka ylimieliset ja rikkaat pistettiin giljootinin alle, mestaus tapahtui hetkessä ja armoa huutava pää kaatui joukon keskelle – taputtivat ihmiset kovaa ja huusivat innoissaan: ”Lisää, lisää!” Ei giljotiini ollut ainoa tapa, hirsipuullakin ihmisiä hirtettiin ja jätettiin mätääntymään tässä valovoimaisessa kaupungissa ja siltikin Pariisi vetää miljoonia turisteja ympäri maailmaa katsomaan vain itseään. Kukaan ei voi itselleen mitään, jos on niin kaunis tai parempi kuin muut. Ja sitähän Pariisi oli, me kaikki tiedämme sen.
Sieluni makaa riekaleina sirkukseni lattioilla, katson nukkuvien ihmisten rautatieteitä ja yritän muistaa mitä me kaikki teemme täällä; sen tiedän, että minä kuulun tänne, mutta jätinkö minä taakseni jotakin mikä minun pitäisi saada takaisin? Pariisi ei tiedä minusta mitään, mutta minä tiedän Pariisista kaiken, eikö se ole yksipuolista rakkautta vai onko se mukamas molemminpuolista, toinen on sokea ja toinen näkeee kaiken? Minä uin Atlannin valtamerellä ja hukun suolaiseen meriveteen, mutta tämä ei koskaan tule riittämään minulle. Ei koskaan, olen liian tyytymätön itseeni ja minuuni, minusta ei koskaan voi tulla täydellisestä, ellen huijaa itseäni ja kymmeniä miljoonia muita ihmisiä. Olen kuulapsi, mutta minulla ei ole taitoa huijata itseäni, vaikka muilla onkin taito huijata minua. Lankesin ansaan ja uskoin epätodellisuuteen, aprillia, eikö tänään ole mukamas ensimmäinen huhtikuuta? Ei, tänään on kolmaskymmenesensimmäinen joulukuuta ja skool, hyvää uuttavuotta! Olen yksin, minullahan piti olla tuhansia uskollisia ihailijoita, jotka seuraavat minua kaikkialle ja rakastavat minua kuin Jumalaansa. Kuitenkin vietän uutta vuotta yksin asunnossani, rotanloukussa, jossa asun vain minä ja minun kuollut sieluni. Seuralaispalvelua en tahdo ostaa, en käytä hyväkseni naisia tai miehiä, jotka yrittävät ansaita elantonsa ja kuitenkin lähettävät ehkä palkastaan kymmenesosan kotimaahansa perheilleen.
Punaviini maistuu kitkeränmakealta ja olen taas ihmisten keskuudessa. Juhlat, kuinka olinkaan eksynyt omiin ajatuksiini näissä juhlissa, jossa jokaisella näyttäisi olevan mukavaa. Matian nauraa tuotantopäälikön kertomalle vitsille – hänen naurustaan voi selvästi kuulla väkinäisen tuntemuksen, mutta päälikkö näyttää olevan ilahtunut Matiaksen naurusta. Varmaan saamme tehdä toisenkin teatteriesityksen, Matias huijasi vanhusta eikä tule varmastikaan katumaan sitä. Nuorehko latinolainen mies kehuu Johannan kasvoja ja hänen näyttelykykyään – Johanna esittää olevansa imarreltu, vaikka kehut ovatkin hänelle pelkästään sananhelinää. Mies onkin tuotantopäälikön poika, nyt Johanna voisi saada itselleen entistä parempia rooleja – kuinka lahjakas hän onkaan huijaamaan tuota miesrukkaa, mutta kuinkakohan pitkälle Johannakaan menee hänen kanssaan. Ehkä niin pitkälle kuin minä Ken-barbien kanssa, sainhan minä roolin Kenin avulla, enkä menettänyt kuin yhden yön. Kuinka monella onkaan tänään keinotekoinen naamio kasvoillaan. Kukaan ei ole aito, jokainen esittää ja jokainen onkin luonnostaan näyttelijä, mutta kaikki eivät ole lahjakkaita kuten minä.
Tätä kaupunkia hallitsevat keinotekoiset, juhlivat ja kauniit ihmiset. Ja minä olen yksi heistä.
KAUNIS MIES PARIISISSA
”Olen kaunis ja minä tiedän sen.”
Kun tulin Pariisiin lämpömittarit osoittivat pakkasia, satoi enemmän kuin koskaan ja tukehtui kaupunki omiin ruuhkiinsa. Oli Pariisi harmaa ja väritön, eloa ei löytynyt mistään, mutta minä tiesin, että Pariisi toivotti minut tervetulleeksi kaupunkiin. Se kumarsi minulle ja näytti itsensä nurinkurisesti, säästi myöhempää varten kaikki kauniit rakennukset ja ihmiset, mutta ei koskaan tajunnut kaupunkikaan, että rakastuin siihen heti ensimmäisellä kerralla. Otti avosyliin vastaan minut ja kertoi minulle salaisuuden, mitä ei kerro kaikille vastaantulijoille – se kertoi minulle muusan piilopaikan ja lauloi minulle hellästi säveltämänsä laulun. Kaupunki valloitti minut hetkessä, mutta minä tiesin, että valloitan tämän kaupungin ennen kuin joku muu ehtii tulla väliin. Harmaat pilvet toivat enemmän kylmyyttä kaupunkiin, kun auringokurja ei uskaltanut tulla esiintymään minulle – olin kauniimpi kuin aurinko ja se pelkäsi minua, ei halunnut toivottaa minua tervetulleeksi kaupunkiin, joka oli ainoastaan minulle luotu. Minä kuuluin Pariisiin, minä tiesin, että kaupunki rakasti minua.
Tulin kaupunkiin, jotta voisin tavata rakkaani, mutta tulin kaupunkiin myös voidaakseni näytellä ihmisille, jotka halusivat nähdä minut. Isoäitini sanoi minun olevan kuulapsi, joka osaa piilottaa todellisen itsensä naamion taakse, ja täten pystyy huijaamaan ihmisiä, jotka lankeavat epätodellisuuteen. Minä tiesin, että viettelen kaupungin kuin kauniin naisen, mutta todellisuudessa koskaan en tiennyt oliko Pariisi mies vai nainen, oliko se kumpaakaan?
Kukaan ei koskaan sanonut minun olevan kaunis, mutta tiedän, että olen kaunis mies. Ei kukaan uskalla sanoa minulle suoraan kadehtivansa minua, eikä kukaan uskalla myöntää totuutta. Pelkäävät liian paljon, eivät ainoastaan minua, vaan itseään. Kahlinneet itsensä arkeen ja todellisuuteen liian pahasti, kutoivat hämähäkkiseitillä suuren verkon ja ovat nyt jääneet kiinni siihen. Päivänsä aloittavat heräämällä, käyvät sitten kylmässä suihkussa, herättävät sen jälkeen lapsensa ja toivovat pian olevansa vapaita arjesta, mutta itse valitsivat tiensä; töihin, riidellään johtajan kanssa, kotiin, laitetaan ruokaa, seksiä puolison kanssa, josta ei saa edes orgasmia ja nukkumaan. Aamulla taas kaikki uudestaan, ehkä muutama asia muuttuu suuntaan tai toiseen, mutta kello hallitsee kuitenkin heidän elämäänsä. Minä olen vapaa, vapaampi kuin lintu, vapain olento maailmassa. Heillä ei ole enää yhtään syytä elää, joten he kuihtuvat kuin ruusun terälehdet kylmässä talvessa. Muuttuvat hiljalleen harmaiksi seiniksi, näkevät värejä enää lapsissaan ja lapsenlapsissaan ja kiroavat itsensä. Eivätkä he koskaan huomaa, kun he kuolevat ja heidät haudataan. Elivät elämänsä alusta loppuun, tekivät siitä helvetin ja kadehtivat siinä samalla minua, kuin olisin jonkinlainen jumalolento. Itse eivät ymmärrä tehneensä oman vankilansa.
Eräänä aamuna Chatâun metroasemalla nuori mies jakoi ilmaislehtisiä vastaantulijoille ja yritti pitää kasvoillaan hymyä yllä ja toivotti jokaiselle myös kauniilla äänellänsä. Asemalla oli kymmeniä pummeja, jotka olivat edellisenä yönä sammuneet noin vain kadulle, eivätkä ole vieläkään heränneet. Mies katseli niitä vastenmielisesti, samalla katseella kuin minäkin, kun jaoin ilmaislehtisiä eri asemilla. Poika tarjosi minullekin lehteä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Hän oli epävarma, hän ei kuulunut Pariisiin samalla tavalla kuin minä, mutta hän oli melkein samanlainen kuin minä. Mies yritti, mutta tiesin jo silloin, ettei hänestä tule Pariisin seuraavaa tähteä ihmisten keskuuteen. Hän kurkotti avaruutta, jonne ainoastaan hullut pyrkivät – kukaan ei pysty maalaamaan itsensä siniselle taivaalle, eivät edes valovoimaisimmatkaan tähdet.
Ihmiset kuvittelevat, että suuret julkisuuden henkilöt ovat kylmiä ja etäisiä on vain urbaanilegenda ja, että useimmat kuuluisat ihmiset pitävät kehuista ja siitä, että heiltä pyydetään nimikirjoituksia, kun törmätään kaduilla. Oi kuinka väärässä ihmiset saattavat sitten ollakaan, eivät koskaan ymmärrä, että todelliset tähdet halveksivat maallisia ihmisiä, jotka yrittävät olla kuin julkisuuden hahmot. Ehkä nuori tähtökäinen voi rakastaa sitä, kun häneltä kysytään nimikirjoitusta, kun ollaan juomassa rauhassa teetä pienessä kahviossa. Voi kuinka ollakaan, kun olin heidän joukossaan ja yritin hurmata Johannaa, mutta nyt olen vihdoin ymmärtänyt etten ole niin maallinen kuin tuollaiset ruojat. Olen kasvanut ja minusta on tullut yli-ihminen, jolle ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen maailmaa ja täydellinen minäni.
Pariisi on jo kertonut minulle, että se ei koskaan kuole. Se rakastaa liian paljon minua kuollakseen pois, se ei voi jättää minua yksin, se on alistunut valtaani, minä olen vietellyt Pariisin eikä viehätysvoimani koskaan lakkaa enää. Emilia – niin sanotusti rakkaani – yritti viedä minut Pariisilta, muttei voinut. Minäkin rakastan Pariisia, enemmän kuin Emiliaa enkä voinut jättää tärkeintä rakastani yksin kylmään. Likaiset kadut tekevät Pariisista yhä kauniimman, ruuhkaiset autotiet tekevät Pariisista suuremman, Eiffelin torni tekee Pariisista viettelevämmän, Louvre tekee Pariisista taiteelisimman ja minä teen Pariisista kokonaisen. Haisevat viemärit, samppanjansumu ja imartelu kuuluvat tähän kaupunkiin, ilman niitä Pariisi ei olisi enää Pariisi, jonne niin monet ihmiset elämänsä aikana tahtovat käydä. Kukaan ei kuitenkaan muista kaupungin menneisyyttä, kuinka ylimieliset ja rikkaat pistettiin giljootinin alle, mestaus tapahtui hetkessä ja armoa huutava pää kaatui joukon keskelle – taputtivat ihmiset kovaa ja huusivat innoissaan: ”Lisää, lisää!” Ei giljotiini ollut ainoa tapa, hirsipuullakin ihmisiä hirtettiin ja jätettiin mätääntymään tässä valovoimaisessa kaupungissa ja siltikin Pariisi vetää miljoonia turisteja ympäri maailmaa katsomaan vain itseään. Kukaan ei voi itselleen mitään, jos on niin kaunis tai parempi kuin muut. Ja sitähän Pariisi oli, me kaikki tiedämme sen.
Sieluni makaa riekaleina sirkukseni lattioilla, katson nukkuvien ihmisten rautatieteitä ja yritän muistaa mitä me kaikki teemme täällä; sen tiedän, että minä kuulun tänne, mutta jätinkö minä taakseni jotakin mikä minun pitäisi saada takaisin? Pariisi ei tiedä minusta mitään, mutta minä tiedän Pariisista kaiken, eikö se ole yksipuolista rakkautta vai onko se mukamas molemminpuolista, toinen on sokea ja toinen näkeee kaiken? Minä uin Atlannin valtamerellä ja hukun suolaiseen meriveteen, mutta tämä ei koskaan tule riittämään minulle. Ei koskaan, olen liian tyytymätön itseeni ja minuuni, minusta ei koskaan voi tulla täydellisestä, ellen huijaa itseäni ja kymmeniä miljoonia muita ihmisiä. Olen kuulapsi, mutta minulla ei ole taitoa huijata itseäni, vaikka muilla onkin taito huijata minua. Lankesin ansaan ja uskoin epätodellisuuteen, aprillia, eikö tänään ole mukamas ensimmäinen huhtikuuta? Ei, tänään on kolmaskymmenesensimmäinen joulukuuta ja skool, hyvää uuttavuotta! Olen yksin, minullahan piti olla tuhansia uskollisia ihailijoita, jotka seuraavat minua kaikkialle ja rakastavat minua kuin Jumalaansa. Kuitenkin vietän uutta vuotta yksin asunnossani, rotanloukussa, jossa asun vain minä ja minun kuollut sieluni. Seuralaispalvelua en tahdo ostaa, en käytä hyväkseni naisia tai miehiä, jotka yrittävät ansaita elantonsa ja kuitenkin lähettävät ehkä palkastaan kymmenesosan kotimaahansa perheilleen.
Punaviini maistuu kitkeränmakealta ja olen taas ihmisten keskuudessa. Juhlat, kuinka olinkaan eksynyt omiin ajatuksiini näissä juhlissa, jossa jokaisella näyttäisi olevan mukavaa. Matian nauraa tuotantopäälikön kertomalle vitsille – hänen naurustaan voi selvästi kuulla väkinäisen tuntemuksen, mutta päälikkö näyttää olevan ilahtunut Matiaksen naurusta. Varmaan saamme tehdä toisenkin teatteriesityksen, Matias huijasi vanhusta eikä tule varmastikaan katumaan sitä. Nuorehko latinolainen mies kehuu Johannan kasvoja ja hänen näyttelykykyään – Johanna esittää olevansa imarreltu, vaikka kehut ovatkin hänelle pelkästään sananhelinää. Mies onkin tuotantopäälikön poika, nyt Johanna voisi saada itselleen entistä parempia rooleja – kuinka lahjakas hän onkaan huijaamaan tuota miesrukkaa, mutta kuinkakohan pitkälle Johannakaan menee hänen kanssaan. Ehkä niin pitkälle kuin minä Ken-barbien kanssa, sainhan minä roolin Kenin avulla, enkä menettänyt kuin yhden yön. Kuinka monella onkaan tänään keinotekoinen naamio kasvoillaan. Kukaan ei ole aito, jokainen esittää ja jokainen onkin luonnostaan näyttelijä, mutta kaikki eivät ole lahjakkaita kuten minä.
Tätä kaupunkia hallitsevat keinotekoiset, juhlivat ja kauniit ihmiset. Ja minä olen yksi heistä.