Ze Shoopuf
22.4.2005, 17:44:09
Niin niin, tämän piti tulla Kirjoituskerhoon, mutta yksinkertaisesti sinä viimeisenä päivänä unohdin kirjoittaa tämän loppuun jaja... Niin. Siinä sitä ollaan. Ja sitten viimeistely pitkittyi tähän päivään saakka.
Silti, tässä se on. Pakolliset elementit ovat edelleen tallessa, Setirionesa, tiikeri, pieni hohtava ja "En ole koskaan uskonut tulevani tähän". (Tietämättömille: Minä tein Kirjoituskerhoon tehtävän, jossa pitäisi olla nuo elementit ja sitten oma kirjoitukseni viipyi. Baka mig, minä vielä olin se, joka aikarajoituksen oli laittanut. Hyvähyvä.)
Joistain tämä saattaa muistuttaa Elizan tekstiä (niin, tosiaan), mutta en ole kopioinut. Luin Elzun version vasta omani alkuunpanemisen jälkeen.
Eli siis, rakentavaa kommenttia ja kritiikkiä, kiitos.
Ja kehujakin saa laittaa, jos piti. ^^;
*~ Setirionesa
Ei, en ole koskaan uskonut pääseväni tähän. Villeimmissä kuvitelmissani toivoin aina, mutta koskaan en ole uskonut sen käyvän toteen. Koskaan se pienenpieni ajatus ei ole saavuttanut aivojani, ajatus siitä, että se voisi olla mahdollista.
Mutta se on ja se on elävänä edessäni. Kaunein olento, kaunein mahdollinen olento, mitä on olemassa. Setirionesa, Tiikerijumala. Ylväänä, kauniina ja voimakkaana hän seisoo edessäni. Suuri, valko-oranssi-mustaraitainen tiikeri, jonka kultaisina hohtavat silmät tunkeutuvat sisimpääni lempeästi tutkaillen, mutta suuremmasta, raastavasta voimasta vihjaillen. Hänen ympärillään on muita tiikereitä, kaikenikäisiä ja – näköisiä, mutta Setirionesa erottuu niistä selkeästi, vaikka yksikään karva ei ole erityisen erilainen.
Lankean polvilleni ja painan otsani maatani vasten. Levitän käteni kämmenpuoli ylöspäin ja vedän niitä hitaasti yhteen, kunnes yhdistän ne pitkällä pääni edessä. Liike on vanhoillinen rituaali ja periytynyt muinaisilta ajoilta, jolloin jumalat vielä kulkivat vapaina maan päällä. Samantapaisia liikkeitä on monia, tämä on kehitetty juuri Setirionesan tervehtimiseen ja se tarkoittaa äärimmäistä kunnioitusta kaikkea luontoa ja elävää kohtaan, niitä asioita kohtaan, joita Setirionesa pitää ominaan.
Olen elänyt Tiikerien oppien mukaan jo vuosikaudet, kääntymiseni tapahtui alle yhdeksänvuotiaana. Silloin makasin sateessa, loukkaantuneena, raiskattuna ja heikkona, ainoana ajatuksenani kuolema, kun mieleeni välkkyi kuva ylväästä tiikeristä. Silloin lupasin palvelevani Tiikerijumalaa ja ylistäväni hänen ja luonnon olemassaoloa. Siellä sateessa maatessani tein myös toisenlaisen lupauksen, vannoin löytäväni ja vapauttavani rakkaan jumalattareni, jotta Hän voisi jälleen nauttia luonnosta ja kauneudesta.
Nyt, seitsemäntoistavuotiaana olen vihdoin löytänyt Tiikerijumalan. Olen etsinyt ja tutkinut, lukenut tuhansia kirjoituksia ja käynyt sadoissa eri paikoissa. En koskaan uskonut, että onnistuisin, mutta ehkä jokin suurempi voima vihdoin päätti palkita uurastukseni. Ehkä se oli jopa Setirionesa, joka johdatti minut luokseen.
Tiikeri murahtaa. Ymmärrän hänen sanojaan ja nousen, varovasti ja hitaasti pitäen käteni ristittynä rinnalleni. Viimeisenä nostan pääni ja katson Häneen päin. Setirionesa on muuttunut, ottanut erilaisen olomuodon, mutta tunnistan hänet silti. Nyt hän on kauniin naisen hahmossa. Hänen ihonsa on kelmeän valkoinen ja silmänsä suuret ja pistävän kultaiset. Hänen hiuksensa kulkevat pehmeinä ja lievän pörröisinä pitkin hänen selkäänsä lähes maahan asti ja ne ovat väriltään raidalliset, kuin tiikerin turkki. Hänen suupielestään pilkottavat terävät kulmahampaat ja käsissään hänellä on pitkät, vahvat kynnet. Tiikerijumala on pukeutunut ohueen, valkean pellavaiseen tunikaan, joka ulottuu lähes polviin asti. Jalkansa hän on verhonnut kevyihin puusandaaleihin, jotka on sidottu mustilla, kudotuilla nyöreillä aina polviin asti. Toisessa kädessään nainen kantaa puista, kauniisti kiertyvää rannerengasta ja kaulassaan riippuvassa, puisessa medaljongissa on tiikerin pää.
Hän puhuu minulle. Hän puhuu lempeällä, mutta voimakkaalla äänellä, hymyillen lievän haikeasti, silmät iloisina kimaltaen.
”Lapseni, pienokaiseni. Olet minut löytänyt, vihdoin, ja vankilastani vapauttanut. Voi kuinka olen tätä hetkeä odottanut, kun uskollinen palvelijani löytää minut ja herättää voimani. Sinusta on tuleva lähin lapseni, loistokkain versoni. Kerro, kauneimpani, kuinka löysit minut?”
Hätkähdän ja suuni käy kuin kalan suu kuivalla maalla. Mitä hän juuri sanoi? Minä, hänen lähin lapsensa? Kaunein versonsa maan päällä? Voiko niin olla, olenko minä tosiaan sen arvoinen?
Ei, en ole.
Vai olenko sittenkin? Eikö sen kieltäminen olisi myös jumalani loukkaamista? Hengitän syvään ja puhallan ilman rauhallisesti ulos.
”Vanhojen kirjoitusten ja tekstien avulla sain vihjeitä. Vihjeet johtivat minut moniin paikkoihin, joista löysin lisää vihjeitä. Lopulta päädyin arpomaan kolmen eri paikan väliltä ja nopat osoittivat minut tähän suuntaan, Teidän luoksenne”, kuiskaan käheästi. Setirionesa hymyilee ja nappaa kaulastaan medaljongin. Tottunein sormin hän avaa medaljongin ja ottaa sisältä pienen, hohtavan kiven. Tiikerijumala heittää kiven minulle ja yllättyneenä otan sen kiinni. Vilkaisen sitä, se on oranssi-valko-mustaraidallinen, kaunis kivi. Sen sisältä tuntuu huokuvan jumalani olemus vahvana ja voimakkaana. Vilkaisen Setirionesaa, hän on jälleen muuttunut tiikeriksi.
”Mikä… Mikä tämä on?”
Setirionesa hymyilee. Hän ei liikuta suutaan, mutta tunnen hänen tunteensa vahvoina ja selvinä.
”Se on jalokivi, Setikara nimeltään. Tiikerisieluna paremmin tunnettu, hyvin harvinainen. Setikara on minun luomukseni, aikoinaan jokaisella minun palvelijallani oli tällainen, jonka olin lahjoittanut ja monet myös käyttivät sitä. Sinä olet vuosituhansiin ensimmäinen palvelijani. Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen antanut setikaraa kenellekään”, Setirionesa selittää. Hengähdän ja suljen nyrkkini tiukasti, tätä aarretta en halua menettää. Kumarrun Setirionesan eteen ja teen suuren kiitoksen eleen, lasken otsani maahan ja pidän suljetut nyrkkini suorina sivullani.
”Oletan, että tiedät, mitä sinun pitää tehdä”, jumalattareni lausuu arvokkaan hiljaisuuden keskellä. Minä nousen seisomaan nyökäten ja laitan käteni eteeni kupiksi, jonka keskellä makaa Setikara. Suljen silmäni ja henkäisen pienen sanan. Sana tuntuu niin ohuelta, että luulen jo hetken kuvitelleeni vain sen lausumista, mutta sitten tunnen vaikutukset.
Tiedättekö, miltä tuntuu, kun sielu revitään ruumiista? Ette tietenkään. Minä voin yrittää selittää.
Se tuntuu siltä, kuin sinua kiskottaisi jokaisesta neljästä raajasta eri suuntaan ja sydämeesi olisi ripustettu koukku, josta joku vetää valtaisalla voimalla. Tätä kiskomista ja repimistä kestää monen, tuskallisen minuutin, jopa tunnin ajan. Oikeastaan koko toimituksessa kestää vain sekunteja, mutta mieletön tuska saa sekunnit venymään iäisyydeksi.
Minulle tuskalla ei kuitenkaan ole väliä. Tekisin mitä tahansa jumalattareni vuoksi ja jos hänen palvelemisensa tarkoittaa tätä, niin olkoon.
Tunnen ruumiini veltostuvan ja sieluni sulkeutuvan kiveen. Katson kivestä kaatuvaa ruumista, jonka pieni tiikerinpentu ottaa vastaa. Tunnen kiven putoavan pehmeästi Setirionesan käsille ja huomaan jumalattareni asettavan kiven kevyesti maahan. Kivi paisuu ja kasvaa, minä kasvan. Muutan hitaasti mutta varmasti muotoani. Muutos tekee kipeää, mutta se ei ole mitään verrattuna äskeiseen tuskaan, joten ohitan sen kevyesti.
Vihdoin muutos on valmis. Avaan silmäni ja näen edessäni kaksi suurta, kaunista tassua. Käännyn ja näen takaruumiini, raidallisen karvan peittämän. Katson Setirionesaan. Hän hymyilee minulle äidillistä, lempeää hymyä ja viittaa minua lähemmäs kirkasta lampea. Astun lammen luo ja katson sen väreilevästä pinnasta peilikuvaani.
Olen uskomattoman kaunis. Keltaiset, hiukan oranssihtavat silmäni loistavat kauniisti ja pääni on samalla siro ja vahva. Häntäni on pitkä ja tuuhea, ruumiini siro ja notkean oloinen. Venyttelen ja karjahdan kokeiluksi. Näen muiden tiikereiden kantavan entisen ruumiini pois. Minä tiedän mihin sitä viedään, säilytykseen, missä kaikki muutkin ruumiit ovat, mutta en välitä.
Olen yhtä jumalattareni kanssa. ~*
Silti, tässä se on. Pakolliset elementit ovat edelleen tallessa, Setirionesa, tiikeri, pieni hohtava ja "En ole koskaan uskonut tulevani tähän". (Tietämättömille: Minä tein Kirjoituskerhoon tehtävän, jossa pitäisi olla nuo elementit ja sitten oma kirjoitukseni viipyi. Baka mig, minä vielä olin se, joka aikarajoituksen oli laittanut. Hyvähyvä.)
Joistain tämä saattaa muistuttaa Elizan tekstiä (niin, tosiaan), mutta en ole kopioinut. Luin Elzun version vasta omani alkuunpanemisen jälkeen.
Eli siis, rakentavaa kommenttia ja kritiikkiä, kiitos.
Ja kehujakin saa laittaa, jos piti. ^^;
*~ Setirionesa
Ei, en ole koskaan uskonut pääseväni tähän. Villeimmissä kuvitelmissani toivoin aina, mutta koskaan en ole uskonut sen käyvän toteen. Koskaan se pienenpieni ajatus ei ole saavuttanut aivojani, ajatus siitä, että se voisi olla mahdollista.
Mutta se on ja se on elävänä edessäni. Kaunein olento, kaunein mahdollinen olento, mitä on olemassa. Setirionesa, Tiikerijumala. Ylväänä, kauniina ja voimakkaana hän seisoo edessäni. Suuri, valko-oranssi-mustaraitainen tiikeri, jonka kultaisina hohtavat silmät tunkeutuvat sisimpääni lempeästi tutkaillen, mutta suuremmasta, raastavasta voimasta vihjaillen. Hänen ympärillään on muita tiikereitä, kaikenikäisiä ja – näköisiä, mutta Setirionesa erottuu niistä selkeästi, vaikka yksikään karva ei ole erityisen erilainen.
Lankean polvilleni ja painan otsani maatani vasten. Levitän käteni kämmenpuoli ylöspäin ja vedän niitä hitaasti yhteen, kunnes yhdistän ne pitkällä pääni edessä. Liike on vanhoillinen rituaali ja periytynyt muinaisilta ajoilta, jolloin jumalat vielä kulkivat vapaina maan päällä. Samantapaisia liikkeitä on monia, tämä on kehitetty juuri Setirionesan tervehtimiseen ja se tarkoittaa äärimmäistä kunnioitusta kaikkea luontoa ja elävää kohtaan, niitä asioita kohtaan, joita Setirionesa pitää ominaan.
Olen elänyt Tiikerien oppien mukaan jo vuosikaudet, kääntymiseni tapahtui alle yhdeksänvuotiaana. Silloin makasin sateessa, loukkaantuneena, raiskattuna ja heikkona, ainoana ajatuksenani kuolema, kun mieleeni välkkyi kuva ylväästä tiikeristä. Silloin lupasin palvelevani Tiikerijumalaa ja ylistäväni hänen ja luonnon olemassaoloa. Siellä sateessa maatessani tein myös toisenlaisen lupauksen, vannoin löytäväni ja vapauttavani rakkaan jumalattareni, jotta Hän voisi jälleen nauttia luonnosta ja kauneudesta.
Nyt, seitsemäntoistavuotiaana olen vihdoin löytänyt Tiikerijumalan. Olen etsinyt ja tutkinut, lukenut tuhansia kirjoituksia ja käynyt sadoissa eri paikoissa. En koskaan uskonut, että onnistuisin, mutta ehkä jokin suurempi voima vihdoin päätti palkita uurastukseni. Ehkä se oli jopa Setirionesa, joka johdatti minut luokseen.
Tiikeri murahtaa. Ymmärrän hänen sanojaan ja nousen, varovasti ja hitaasti pitäen käteni ristittynä rinnalleni. Viimeisenä nostan pääni ja katson Häneen päin. Setirionesa on muuttunut, ottanut erilaisen olomuodon, mutta tunnistan hänet silti. Nyt hän on kauniin naisen hahmossa. Hänen ihonsa on kelmeän valkoinen ja silmänsä suuret ja pistävän kultaiset. Hänen hiuksensa kulkevat pehmeinä ja lievän pörröisinä pitkin hänen selkäänsä lähes maahan asti ja ne ovat väriltään raidalliset, kuin tiikerin turkki. Hänen suupielestään pilkottavat terävät kulmahampaat ja käsissään hänellä on pitkät, vahvat kynnet. Tiikerijumala on pukeutunut ohueen, valkean pellavaiseen tunikaan, joka ulottuu lähes polviin asti. Jalkansa hän on verhonnut kevyihin puusandaaleihin, jotka on sidottu mustilla, kudotuilla nyöreillä aina polviin asti. Toisessa kädessään nainen kantaa puista, kauniisti kiertyvää rannerengasta ja kaulassaan riippuvassa, puisessa medaljongissa on tiikerin pää.
Hän puhuu minulle. Hän puhuu lempeällä, mutta voimakkaalla äänellä, hymyillen lievän haikeasti, silmät iloisina kimaltaen.
”Lapseni, pienokaiseni. Olet minut löytänyt, vihdoin, ja vankilastani vapauttanut. Voi kuinka olen tätä hetkeä odottanut, kun uskollinen palvelijani löytää minut ja herättää voimani. Sinusta on tuleva lähin lapseni, loistokkain versoni. Kerro, kauneimpani, kuinka löysit minut?”
Hätkähdän ja suuni käy kuin kalan suu kuivalla maalla. Mitä hän juuri sanoi? Minä, hänen lähin lapsensa? Kaunein versonsa maan päällä? Voiko niin olla, olenko minä tosiaan sen arvoinen?
Ei, en ole.
Vai olenko sittenkin? Eikö sen kieltäminen olisi myös jumalani loukkaamista? Hengitän syvään ja puhallan ilman rauhallisesti ulos.
”Vanhojen kirjoitusten ja tekstien avulla sain vihjeitä. Vihjeet johtivat minut moniin paikkoihin, joista löysin lisää vihjeitä. Lopulta päädyin arpomaan kolmen eri paikan väliltä ja nopat osoittivat minut tähän suuntaan, Teidän luoksenne”, kuiskaan käheästi. Setirionesa hymyilee ja nappaa kaulastaan medaljongin. Tottunein sormin hän avaa medaljongin ja ottaa sisältä pienen, hohtavan kiven. Tiikerijumala heittää kiven minulle ja yllättyneenä otan sen kiinni. Vilkaisen sitä, se on oranssi-valko-mustaraidallinen, kaunis kivi. Sen sisältä tuntuu huokuvan jumalani olemus vahvana ja voimakkaana. Vilkaisen Setirionesaa, hän on jälleen muuttunut tiikeriksi.
”Mikä… Mikä tämä on?”
Setirionesa hymyilee. Hän ei liikuta suutaan, mutta tunnen hänen tunteensa vahvoina ja selvinä.
”Se on jalokivi, Setikara nimeltään. Tiikerisieluna paremmin tunnettu, hyvin harvinainen. Setikara on minun luomukseni, aikoinaan jokaisella minun palvelijallani oli tällainen, jonka olin lahjoittanut ja monet myös käyttivät sitä. Sinä olet vuosituhansiin ensimmäinen palvelijani. Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen antanut setikaraa kenellekään”, Setirionesa selittää. Hengähdän ja suljen nyrkkini tiukasti, tätä aarretta en halua menettää. Kumarrun Setirionesan eteen ja teen suuren kiitoksen eleen, lasken otsani maahan ja pidän suljetut nyrkkini suorina sivullani.
”Oletan, että tiedät, mitä sinun pitää tehdä”, jumalattareni lausuu arvokkaan hiljaisuuden keskellä. Minä nousen seisomaan nyökäten ja laitan käteni eteeni kupiksi, jonka keskellä makaa Setikara. Suljen silmäni ja henkäisen pienen sanan. Sana tuntuu niin ohuelta, että luulen jo hetken kuvitelleeni vain sen lausumista, mutta sitten tunnen vaikutukset.
Tiedättekö, miltä tuntuu, kun sielu revitään ruumiista? Ette tietenkään. Minä voin yrittää selittää.
Se tuntuu siltä, kuin sinua kiskottaisi jokaisesta neljästä raajasta eri suuntaan ja sydämeesi olisi ripustettu koukku, josta joku vetää valtaisalla voimalla. Tätä kiskomista ja repimistä kestää monen, tuskallisen minuutin, jopa tunnin ajan. Oikeastaan koko toimituksessa kestää vain sekunteja, mutta mieletön tuska saa sekunnit venymään iäisyydeksi.
Minulle tuskalla ei kuitenkaan ole väliä. Tekisin mitä tahansa jumalattareni vuoksi ja jos hänen palvelemisensa tarkoittaa tätä, niin olkoon.
Tunnen ruumiini veltostuvan ja sieluni sulkeutuvan kiveen. Katson kivestä kaatuvaa ruumista, jonka pieni tiikerinpentu ottaa vastaa. Tunnen kiven putoavan pehmeästi Setirionesan käsille ja huomaan jumalattareni asettavan kiven kevyesti maahan. Kivi paisuu ja kasvaa, minä kasvan. Muutan hitaasti mutta varmasti muotoani. Muutos tekee kipeää, mutta se ei ole mitään verrattuna äskeiseen tuskaan, joten ohitan sen kevyesti.
Vihdoin muutos on valmis. Avaan silmäni ja näen edessäni kaksi suurta, kaunista tassua. Käännyn ja näen takaruumiini, raidallisen karvan peittämän. Katson Setirionesaan. Hän hymyilee minulle äidillistä, lempeää hymyä ja viittaa minua lähemmäs kirkasta lampea. Astun lammen luo ja katson sen väreilevästä pinnasta peilikuvaani.
Olen uskomattoman kaunis. Keltaiset, hiukan oranssihtavat silmäni loistavat kauniisti ja pääni on samalla siro ja vahva. Häntäni on pitkä ja tuuhea, ruumiini siro ja notkean oloinen. Venyttelen ja karjahdan kokeiluksi. Näen muiden tiikereiden kantavan entisen ruumiini pois. Minä tiedän mihin sitä viedään, säilytykseen, missä kaikki muutkin ruumiit ovat, mutta en välitä.
Olen yhtä jumalattareni kanssa. ~*