Yashiza
23.4.2005, 21:09:27
Tämä on vain osa äidinkielen ja kirjallisuuden portfoliotani. Piti tehdä puhe ihmisille, jotka jäävät kouluun. Onneksi en esitä tätä koskaan. :D
---
Ajat ovat muuttuneet, mutta silti ihmiset jatkavat matkaansa eteenpäin eivätkä koskaan katso enää menneisyyteen. Tämä koulu on kuitekin niin näyttä kuin kertonut omaa sekä maailman historiaa, jotta voisimme arvostaa omaa aikaamme ja kunnioittaa menneisyyttämme. Tanssiaiset, jossa juhlittiin koulumme 90-vuotis juhlia on jäänyt varmasti monien yhdeksäs- sekä kahdeksasluokkalaisten mieleen. Nykyiset seitsemäsluokkalaiset eivät niistä päässeet nauttimaan, mutta olen varma, että hekin pääsevät tavalla tai toisella juhlistamaan koulumme historiaa kuten me muut. Pienikin asia jää historiaan, ihmiset eivät vain huomaa sitä. Ei menneisyydestä tarvitse olla todisteina valokuvia tai upeita kirjoja, pelkkä jälki-istuntopaperikin on osa historiaa. Kaiken ei tarvitse olla niin suurta ja isoa, vaikka sitähän me tahdomme. Haluamme olla osa mahtavaa ja näkyvää palaa. Jotkut meistä ovat enemmän näkyviä, toiset taas ovat enemmän näkymättömiä. Jokainen on kuitenkin jo nyt osa historiaa.
Ensimmäisellä uskonnontunnillani koulussamme opettaja kertoi luokan seinällä olevasta latinankielisestä lauseesta, jossa luki: opettelemme itseämme varten, emme koulun vuoksi. Se on aate, joka vaikuttaa monesta nurinkuriselta sekä epäuskottavalta. Ajatus onkin vain osa totuutta; emme käy koulua ainoastaan oppiaksemme ja voidaaksemme selviytyä tulevaisuudesta, vaan myös löytääksemme ystäviä, kenties hetkellisiä ihastuksia tai miksemme jopa löytäisi elämmme rakkauden koulusta? Itse sain uusia ystäviä niin luokastani kuin naapuriluokista, joita ilman en olisi nyt tässä.
Koulu ei kasvata meitä, se auttaa meitä muuntautumaan omaksi itseksemme. Ilman koulua olisimme ihan jotakin muuta, emmekä sitä mitä nyt olemme. Jotkut varmasti toivovat olevansa jotakin muuta, mutta tuota toivoessa ei tule ajatelleeksi, että kaikki olisi täysin erilaista kuin nyt. Yksikin muutos vaikuttaa hämmästyttävän suuresti kokonaisuuteen. Jos joku meistä olisi päättänyt mennä toiseen yläasteeseen, olisi koko koulumme täysin erilainen. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut toisen koululaisen elämää olemalla ystävä, kaveri, tuttu, koulukiusaaja, koulukiusattu, tukioppilas tai mikä tahansa muu. Vaikka se kuulostaakin julmalta, että ihminen on muuttanut toisen ihmisen elämää olemalla kiusauskohde tai olemalla se ”luokan hiljaisin nyhverö”, se on vain yksinkertainen maailmankuva eli totuus. Olemme muuttaneet tätä koulua olemalla täällä. Pelkästään paikalla oleminen riittää, sekin on suuri vaikutus. Jos joku teidän luokkalaisenne – se hiljainen tyyppi tai se kiusattu – ei olisi tullut tähän kouluun, eikö kaikki luokanne sisällä olisi täysin erilaista? Muutoksia on monenlaisia; me itse päätämme onko muutoksemme hyvää vai pahaa, sillä mehän olemme osa sitä. Mutta silti, tuntuu mahdottomalta vaikuttaa. Eräs ala-asteelainen sanoikin voivansa vaikuttaa siihen, että kenen vieressä hän istuu. Toinen lapsukainen sanoi haluavansa vaikuttaa ruokalistaan. Joku taas sanoi, että koulussa ei voi vaikuttaa, vaikka sanoisi mitä, sillä opettajat eivät kuuntele yhtään mitään. Emme ehkä voikaan vaikuttaa koulun rakenteeseen, mutta toiseen ihmiseen ja sillä tavalla koulun sisäisiin asioihin – huomaamattammekin vaikutamme. Miksi se kuitenkin tuntuu mahdottomuudelta?
En luultavammin koskaan enää tule tänne, en luultavammin koskaan enää näe tätä koulua, sillä en hakenut tänne ensi syksyksi. Minulla on kuitenkin kymmeniä tärkeitä muistoja koulustamme, johon liittyvät tavalla tai toisella useat rakkaat luokkatoverini, oppitunnit, ruokatunnit, opettajat, venemessut ja slash. Ne kaikki jäävät menneisyyteen, eikä minulla ole niistä valokuvia tai vuosikirjoja, minulla on vain muistoja niistä. Eivätkö ne kuitenkin ole osa koulun menneisyyttä, sillä kaikki nuo muistoni sijoittuvat tänne? Meidän kaikkien muistot koulustamme pitäisi koota yhteen ja niiden avulla ilmaista, että olemme osa tätä koulua sekä koulun menneisyyttä. Niistä muistoista syntyisi koulun todellinen ulkonäkö, sillä eihän meidän koululmme todellisuudessa ole pelkästään rakennus.
Tähän kouluun jäävät useat rakkaat ystäväni, mutta tänne jäävät myös lukuisat opettajat, jotka ovat auttaneet minua viimeisen kolmen vuoden aikana, jotta voisin toteuttaa suurimmat unelmani. Usein koulussa kuitenkin kritisoidaan kuinka joku opettaja on ärsyttävä ja kuinka toinen opettaja osaa olla niin huono. Emme koskaan mieti miksi meillä on opettajia, jotka yrittävät opastaa ja auttaa tulevia aikuisia, vaikka emme aikuisiksi ehkä tahtoisikaan kasvaa – se asia ei ole meidän hallinnassamme. Ammatin varjopuolia oppilaat eivät myöskään huomaa, koska koemme itsemme uhreiksi. Minä en ole koskaan kiittänyt opettajaa, mutta meitä käsketään kiittämään keittäjiä. Se kuuluu hyviin tapoihin, mutta miksi sitten opettajien kiittäminen ei kuulu hyviin tapoihin? Pitäisikö heidän tuoda meidän kokeemme hopealautasella, jotta voisimme kiittää opetuksesta? Tietenkin osa meistä varmasti sanoo kiitos, kun saa todistuksen käteensä, mutta riittääkö se? Itse olen aina vain arvostellut opettajia, mutta niinhän opettajatkin arvostelevat meitä – ainoa ero siinä on, että me voimme tässä tapauksessa vaikuttaa siihen, miten meitä arvostellaan. Opettajatkin voivat vaikuttaa, mutta on vaikea poiketa opetussuunitelmista.
Lähden tänään siis koulustamme, vielä puoli vuotta sitten olin iloinen, kun mietin uutta koulua ja uutta ympäristöä. Nyt en odota sitä enää niin innolla. Ehkä se johtuu siitä, että yksi osa elämääni on nyt loppu. Ehkä se johtuu jostakin toisesta asiasta. Ehkä se ei johdu mistään.
Maunulan Yhteiskoulu on kuitenkin huomenna menneisyyttäni ja historiaani. Olemassaolon lisäksi jokainen oppilas jättää jälkensä lähtiessään lopullisesti koulusta. Jokaisesta, joka lähtee tänään lopullisesti pois tästä koulusta, jättää tähän kouluun jotakin. Jälki näkyy vasta sitten, kun olemme astuneet ulos koulun pihalle, ennen sitä meidän jälkiämme ei koulussa näy. Minkälaisen jäljen jätämme lähtiessämme? Sen jokainen tietää itse, sillä on henkilöstä itsestään kiinni jääkö tänne osa hänen elämästään, osa hänen vihastaan, osa hänen muistoistaan vai osa hänen ilostaan. Jälkeä ei näe ehkä silmillä, mutta jokainen voi tuntea sen sisällään.
---
Ajat ovat muuttuneet, mutta silti ihmiset jatkavat matkaansa eteenpäin eivätkä koskaan katso enää menneisyyteen. Tämä koulu on kuitekin niin näyttä kuin kertonut omaa sekä maailman historiaa, jotta voisimme arvostaa omaa aikaamme ja kunnioittaa menneisyyttämme. Tanssiaiset, jossa juhlittiin koulumme 90-vuotis juhlia on jäänyt varmasti monien yhdeksäs- sekä kahdeksasluokkalaisten mieleen. Nykyiset seitsemäsluokkalaiset eivät niistä päässeet nauttimaan, mutta olen varma, että hekin pääsevät tavalla tai toisella juhlistamaan koulumme historiaa kuten me muut. Pienikin asia jää historiaan, ihmiset eivät vain huomaa sitä. Ei menneisyydestä tarvitse olla todisteina valokuvia tai upeita kirjoja, pelkkä jälki-istuntopaperikin on osa historiaa. Kaiken ei tarvitse olla niin suurta ja isoa, vaikka sitähän me tahdomme. Haluamme olla osa mahtavaa ja näkyvää palaa. Jotkut meistä ovat enemmän näkyviä, toiset taas ovat enemmän näkymättömiä. Jokainen on kuitenkin jo nyt osa historiaa.
Ensimmäisellä uskonnontunnillani koulussamme opettaja kertoi luokan seinällä olevasta latinankielisestä lauseesta, jossa luki: opettelemme itseämme varten, emme koulun vuoksi. Se on aate, joka vaikuttaa monesta nurinkuriselta sekä epäuskottavalta. Ajatus onkin vain osa totuutta; emme käy koulua ainoastaan oppiaksemme ja voidaaksemme selviytyä tulevaisuudesta, vaan myös löytääksemme ystäviä, kenties hetkellisiä ihastuksia tai miksemme jopa löytäisi elämmme rakkauden koulusta? Itse sain uusia ystäviä niin luokastani kuin naapuriluokista, joita ilman en olisi nyt tässä.
Koulu ei kasvata meitä, se auttaa meitä muuntautumaan omaksi itseksemme. Ilman koulua olisimme ihan jotakin muuta, emmekä sitä mitä nyt olemme. Jotkut varmasti toivovat olevansa jotakin muuta, mutta tuota toivoessa ei tule ajatelleeksi, että kaikki olisi täysin erilaista kuin nyt. Yksikin muutos vaikuttaa hämmästyttävän suuresti kokonaisuuteen. Jos joku meistä olisi päättänyt mennä toiseen yläasteeseen, olisi koko koulumme täysin erilainen. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut toisen koululaisen elämää olemalla ystävä, kaveri, tuttu, koulukiusaaja, koulukiusattu, tukioppilas tai mikä tahansa muu. Vaikka se kuulostaakin julmalta, että ihminen on muuttanut toisen ihmisen elämää olemalla kiusauskohde tai olemalla se ”luokan hiljaisin nyhverö”, se on vain yksinkertainen maailmankuva eli totuus. Olemme muuttaneet tätä koulua olemalla täällä. Pelkästään paikalla oleminen riittää, sekin on suuri vaikutus. Jos joku teidän luokkalaisenne – se hiljainen tyyppi tai se kiusattu – ei olisi tullut tähän kouluun, eikö kaikki luokanne sisällä olisi täysin erilaista? Muutoksia on monenlaisia; me itse päätämme onko muutoksemme hyvää vai pahaa, sillä mehän olemme osa sitä. Mutta silti, tuntuu mahdottomalta vaikuttaa. Eräs ala-asteelainen sanoikin voivansa vaikuttaa siihen, että kenen vieressä hän istuu. Toinen lapsukainen sanoi haluavansa vaikuttaa ruokalistaan. Joku taas sanoi, että koulussa ei voi vaikuttaa, vaikka sanoisi mitä, sillä opettajat eivät kuuntele yhtään mitään. Emme ehkä voikaan vaikuttaa koulun rakenteeseen, mutta toiseen ihmiseen ja sillä tavalla koulun sisäisiin asioihin – huomaamattammekin vaikutamme. Miksi se kuitenkin tuntuu mahdottomuudelta?
En luultavammin koskaan enää tule tänne, en luultavammin koskaan enää näe tätä koulua, sillä en hakenut tänne ensi syksyksi. Minulla on kuitenkin kymmeniä tärkeitä muistoja koulustamme, johon liittyvät tavalla tai toisella useat rakkaat luokkatoverini, oppitunnit, ruokatunnit, opettajat, venemessut ja slash. Ne kaikki jäävät menneisyyteen, eikä minulla ole niistä valokuvia tai vuosikirjoja, minulla on vain muistoja niistä. Eivätkö ne kuitenkin ole osa koulun menneisyyttä, sillä kaikki nuo muistoni sijoittuvat tänne? Meidän kaikkien muistot koulustamme pitäisi koota yhteen ja niiden avulla ilmaista, että olemme osa tätä koulua sekä koulun menneisyyttä. Niistä muistoista syntyisi koulun todellinen ulkonäkö, sillä eihän meidän koululmme todellisuudessa ole pelkästään rakennus.
Tähän kouluun jäävät useat rakkaat ystäväni, mutta tänne jäävät myös lukuisat opettajat, jotka ovat auttaneet minua viimeisen kolmen vuoden aikana, jotta voisin toteuttaa suurimmat unelmani. Usein koulussa kuitenkin kritisoidaan kuinka joku opettaja on ärsyttävä ja kuinka toinen opettaja osaa olla niin huono. Emme koskaan mieti miksi meillä on opettajia, jotka yrittävät opastaa ja auttaa tulevia aikuisia, vaikka emme aikuisiksi ehkä tahtoisikaan kasvaa – se asia ei ole meidän hallinnassamme. Ammatin varjopuolia oppilaat eivät myöskään huomaa, koska koemme itsemme uhreiksi. Minä en ole koskaan kiittänyt opettajaa, mutta meitä käsketään kiittämään keittäjiä. Se kuuluu hyviin tapoihin, mutta miksi sitten opettajien kiittäminen ei kuulu hyviin tapoihin? Pitäisikö heidän tuoda meidän kokeemme hopealautasella, jotta voisimme kiittää opetuksesta? Tietenkin osa meistä varmasti sanoo kiitos, kun saa todistuksen käteensä, mutta riittääkö se? Itse olen aina vain arvostellut opettajia, mutta niinhän opettajatkin arvostelevat meitä – ainoa ero siinä on, että me voimme tässä tapauksessa vaikuttaa siihen, miten meitä arvostellaan. Opettajatkin voivat vaikuttaa, mutta on vaikea poiketa opetussuunitelmista.
Lähden tänään siis koulustamme, vielä puoli vuotta sitten olin iloinen, kun mietin uutta koulua ja uutta ympäristöä. Nyt en odota sitä enää niin innolla. Ehkä se johtuu siitä, että yksi osa elämääni on nyt loppu. Ehkä se johtuu jostakin toisesta asiasta. Ehkä se ei johdu mistään.
Maunulan Yhteiskoulu on kuitenkin huomenna menneisyyttäni ja historiaani. Olemassaolon lisäksi jokainen oppilas jättää jälkensä lähtiessään lopullisesti koulusta. Jokaisesta, joka lähtee tänään lopullisesti pois tästä koulusta, jättää tähän kouluun jotakin. Jälki näkyy vasta sitten, kun olemme astuneet ulos koulun pihalle, ennen sitä meidän jälkiämme ei koulussa näy. Minkälaisen jäljen jätämme lähtiessämme? Sen jokainen tietää itse, sillä on henkilöstä itsestään kiinni jääkö tänne osa hänen elämästään, osa hänen vihastaan, osa hänen muistoistaan vai osa hänen ilostaan. Jälkeä ei näe ehkä silmillä, mutta jokainen voi tuntea sen sisällään.