Rune
2.5.2005, 22:49:46
Vapautus
Tyttölapsi kiljaisi ja käpertyi yhä pienemmäksi keräksi risaisen sängyn nurkkaan. Hän peitti korvansa pienillä kämmenillään niin tiukasti kuin saattoi, ja puristi silmänsä kiinni niin että sattui. Katosta rapisi pölyä ja roskaa hänen hiuksilleen ja selälleen, ja maa tärisi uhkaavasti. Lohikäärmeen kiljaisu kajahteli taas yläilmoista, ja ääni poukkoili korviasärkevänä avoimista ikkunaluukuista sisään. Ovi seisoi kiinninaulattuna, mutta sen laudat sojottivat hieman erisuuntiin ja valo ryöppysi pienistä raoista sisään huoneeseen muodostaen viiruja puiseen lattiaan.
“Kahnan vastarintajoukko on läpäissyt jo itäisen rintaman, kapteeni!” Alex, nuori Grandbeloksen sotilas, karjaisi taakseen. Miekka kolahti huotrassaan sotilaan panssaroituun reiteen. Hän korjasi hieman kypäränsä asentoa, ja jäi odottamaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen hätääntyneenä kapteenin ohjeita. Muu yksikkö kääntyi ympäri lähes samassa ja vaivautunut mutina kävi ympäri kivistä tasannetta, jolle parikymmenhenkinen yksikkö oli linnoittautunut. Väkevä, lähes kohtisuora kallio kohosi heidän takanaan, poispäin raivoavasta taistelukentästä. Kapteeni katseli kirkkaalle, seesteiselle taivaalle hiljaa. Sotilaat katselivat toisiaan. Lohikäärme lennähti auringon editse, ja muutamaa sekuntia myöhemmin tulipatsas räjäytti taas muutaman rakennuksen liekkimereksi. Pehmyt jymähdys kantautui asemalle asti. Siviilejä räsyisissä asuissa kulki taas kallioon hakattuja loivia askelmia ylös hätääntyneinä.
“Ohjatkaa ihmiset eteenpäin, kuten aina”, kapteeni lausahti hiljaa. Hän antoi katseensa yhä seilata pitkin taivaankantta. Muutama pieni lagoon erottui kirkasta taivasta vasten. Kapteenin suu suli vienoon hymyyn. Pieni untuvainen pilvenriekale leijaili auringon editse, mutta hämärä kesti vain muutaman sekunnin. Kapteeni siristeli silmiään. Kahna ei ollut kai kajonnut noihin pienempiin lagooneihin. He eivät käyneet väsytyssodankäyntiä, ja ruokavarat ja viljelmät olivat heille enintään lisäruokavarasto heille itselleen. Valtavan lohikäärmeen siluetti lähes häikäisevän kirkasta taivasta vasten sai vanhan miehen hätkähtämään. Ei tässä näin pitänyt käydä.
“Kapteeni, oletteko tosissanne? Emmekö todellakaan tee mitään?” Alex melkein huusi pala kurkussa. Kapteeni käänsi katseensa Alexiin katse vakavana.
“Tee mitään? Mehän teemme. Sen mitä meidän käskettiin tehdä. Kenraali Palpaleos itse asetti meidän tähän paikkaan”, Kapteenin ääni ja olemus sai takaisin käskevän, kurillisen häivähdyksensä.
“Alex, et kai vain sano että meidän pitäisi mennä tuonne alas tekemään jotain? Armeija tekee jo valmiiksi kaiken mihin pystyy, ja... Ja katso noita lohikäärmeitä! Kärventyisimme kaikki alta aikayksikön. Parempi tehdä työ täällä kunnolla”, toinen sotilas puuttui puheeseen. Muu yksikkö myönsi olevansa enemmän kuin samaa mieltä. Alex puraisi huultaan, ja marssi nielaisten rivakasti saapuvaa, pientä siviilijoukkoa päin. Nuorukainen oli tuskin saanut univormun yllensä. Rintapanssari oli vastapuhdistetun näköinen. Muutama naarmu ja pinttyneet veriroiskeet kielivät edellisen omistajan kohtalosta, mutta Alex oli tuskin edes kiinnittänyt huomiota seikkaan. Tätäkö varten hänet oli koulutettu?
Sotilaiden huudot kantautuivat sisälle ränsistyneeseen taloon asti. Apujoukkoja tivattiin jo kolmatta kertaa. Tyttö katseli lasittunein silmin ulos pienestä ikkunasta. Vastapäinen talo roihusi. Katukiveyksellä lojui palavia huonekalujen kappaleita, kattoparruja ja muutama kovin epämuodostunut esine. Pistävä, palaneen lihan kuvottava lemu leijaili rakennuksessa. Lohikäärme oli iskenyt vajaan sadan metrin päähän vain hetki sitten. Tyttö katseli tätä kaikkea sumein, mitään näkemättömin silmin ja kuunteli ulkona raivoavaa taistelua, sotilaiden karjaisuja, upseerien komentoja ja lohikäärmeiden kiljaisuja kuin usvaa olisi soljunut hänen toisesta korvastaan sisään, ja toisesta saman tien ulos. Miekkoja vedettiin huotrista aivan talon ulkopuolella.
Alexin raskaat sotilaansaappaat tömähtelivät kivirappuja alas. Hän ei jäänyt vilkaisemaan olkansa yli vartioasemalle kallion kupeessa, aivan lähes huomaamattoman solan suulla. Hänen jalkansa ottivat pitkiä harppauksia kaupunkiin. Etelä- ja läntinen rintama kestäisivät vielä. Itäiselle tuotiin jo lisäjoukkoja, ei tämä taistelu ollut vielä lähelläkään päättynyt. Alex muisti tarkalleen vanhan naisen epätoivoisen pyynnön tuoda takaisin kaupunkiin jäänyt tyttö, naisen lapsenlapsi. Alex rukoili, ettei pohjoisrintama olisi antanut periksi vielä. Mikä sotilas se on, joka kyhjöttää suojassa ja opastaa köyhäillistöä ja satunnaisia maanviljelijöitä? Tällaisiin sankaritekoihin heidät oli luotu. Juostessaan Alex painoi kätensä luottavaisesti miekkansa kahvalle. Ehkä kapteeni nyt tietäisi, mihin hän kykenee.
Campell kauniit kadut risteilivät ensin varakkaalta kauppa-alueelta ränsistyneiden rakennelmien sokkeloon. Alex hidasti juoksuaan. Hän ei ollut koskaan ollut täällä. Osa taloista oli romahtanut lohikäärmeen osuessa siihen, ja vieden seuraavan talon katon mukanaan. Sata metriä vasemmalla yksi rakennuksista roihusi ilmiliekeissä. Kohta tuli tarttuisi viereisiin rakennuksiinkin. Alex vilkaisi hämillään taaksepäin, antaen silmiensä levätä kallion kylkeen rakennetussa linnakkeessa. Siellä Grandbeloksen yhä lujana kohoava linnoitus seisoi. Odottaen hänen urotekoaan. Kauppa- ja ylhäisöalueiden kauniit mukulakivikadut seilasivat nuoren sotilaan mielessä. Alex avasi silmänsä ja käänsi katseensa taas likaiselle, kärsineelle, kapealle kadulle, jota sodan edellä hylätyt hökkelit reunustivat. Kadulla haisi, ja savu tunkeutui miehen sieraimiin. Hän jatkoi juoksuaan. Ehkä tyttö kauppiassuvusta oli vain hakeutunut turvaan tänne.
Alex tönäisi oven toisensa jälkeen auki. Katu hänen takanaan oli verensekainen, ja siellä täällä lojui muutama lävistetty, verinen ruumis. Vain Grandbeloksen sotilaita. Alex astui matalaan taloon sisälle, ja yskäisi raskaasti pölyn käydessä hänen keuhkoihinsa. Hän huokasi, ja laski miekkaansa lattiaa päin. Nuori tyttö resuisissa vaatteissa istui pienen sängyn laidalla, nojaten kivistä seinää vasten katse eteenpäin suunnattuna. Silmät eivät nähneet mitään. Alex otti muutaman pitkän askelen ja polvistui tytön eteen.
“Hei, kai olet vielä elossa?” mies kysyi lempeästi. Tytön silmät liikahtivat. Ne alkoivat kohdistaa katsettaan johonkin, ja hitaasti tyttö nyökkäsi. Alex hymyili. Pohjoisrintama oli kestänyt, ja Kahna oli ajettu kauemmas. Alex avasi suunsa pyytääkseen tyttöä seuraamaan häntä turvaan, mutta käänsi katseensa takaisin ovelle lattialankun narahtaessa.
“Hei täällä on joku! Grandbeloksen sotilas!” Alexiakin nuorempi, solakka mies seisoi oviaukossa notkeana auringonvaloa vasten. Hän siirsi hermostuneella kädenliikkeellä vaaleat hiukset katseensa edestä, ja syöksähti sisään pieneen huoneeseen punainen, kevyt viitta lehahtaen. Alex oli sekunnissa pystyssä, ja siirtyi Kahnalaisen tytön väliin. Alex syöksähti karjaisten eteenpäin, miekka tähdättynä miehen rintaan. Ainut ajatus ennen kuin hän huomasi lojuvansa maassa miekka kätensä ulottumattomissa, ja ennen kuin pitkä miekka survottiin hänen selästään läpi, oli, että hän oli tehnyt virhearvion.
Tyttö katsoi suoraan Kahnan ritaria silmiin. Mies vavahti tytön tuijotukseen, ja siristeli lasittuneita silmiään. Hänen hengityksensä oli nopeaa, ja miekkakäsi tärähteli lähes huomaamattomasti.
“Rush, äkkiä tänne! Byuu, Bikkebakke ja minä emme saa pidäteltyä seuraavia yksin!” nuoren miehen ääni kajahti ulkoa kadulta. Komentoja särähteli ilmassa kauempaa. Kahnan ritari hätkähti, ja säntäsi niin nopeasti kuin pääsi ulos talosta. Tyttö jäi katsomaan miehen perään. Viisi minuuttia myöhemmin, kun Kahnan lohikäärmekomppania oli taistellut tiensä läpi taas yhden Grandbeloksen yksikön läpi, Salamando lensi Campellin, Grandbeloksen pääkaupungin, köyhien kortteliston yli ja muutama tulipallo riitti räjäyttämään koko kadun.
* * *
Tuon hakkasin tässä äsken. Ensimmäinen novelli taas moneen moneen kuukauteen, ja lähinnä kirjoitettu silkasta kirjoittamisen pakosta. Pakko oli jotain saada edes aikaiseksi, hemmetti. =) Ei tuossa kamalasti mitään ideaa ollut, tai syvempää sanomaa. Kielikin oli aika tylsää, hahmot jäivät tyhjiksi jne, mutta tein sentään jotain. jossain välissä yritän kunnolla sitten taas. Kyseessä on siis Bahamut Lagoon fanfic. Kahnan lohikäärmekomppania käy vapauttamassa Campellin, Grandbeloksen pääkaupungin, asukkaat ilkeän ja riitaa haastavan Grandbeloksen orjuuttavan ikeen alta.
Tyttölapsi kiljaisi ja käpertyi yhä pienemmäksi keräksi risaisen sängyn nurkkaan. Hän peitti korvansa pienillä kämmenillään niin tiukasti kuin saattoi, ja puristi silmänsä kiinni niin että sattui. Katosta rapisi pölyä ja roskaa hänen hiuksilleen ja selälleen, ja maa tärisi uhkaavasti. Lohikäärmeen kiljaisu kajahteli taas yläilmoista, ja ääni poukkoili korviasärkevänä avoimista ikkunaluukuista sisään. Ovi seisoi kiinninaulattuna, mutta sen laudat sojottivat hieman erisuuntiin ja valo ryöppysi pienistä raoista sisään huoneeseen muodostaen viiruja puiseen lattiaan.
“Kahnan vastarintajoukko on läpäissyt jo itäisen rintaman, kapteeni!” Alex, nuori Grandbeloksen sotilas, karjaisi taakseen. Miekka kolahti huotrassaan sotilaan panssaroituun reiteen. Hän korjasi hieman kypäränsä asentoa, ja jäi odottamaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen hätääntyneenä kapteenin ohjeita. Muu yksikkö kääntyi ympäri lähes samassa ja vaivautunut mutina kävi ympäri kivistä tasannetta, jolle parikymmenhenkinen yksikkö oli linnoittautunut. Väkevä, lähes kohtisuora kallio kohosi heidän takanaan, poispäin raivoavasta taistelukentästä. Kapteeni katseli kirkkaalle, seesteiselle taivaalle hiljaa. Sotilaat katselivat toisiaan. Lohikäärme lennähti auringon editse, ja muutamaa sekuntia myöhemmin tulipatsas räjäytti taas muutaman rakennuksen liekkimereksi. Pehmyt jymähdys kantautui asemalle asti. Siviilejä räsyisissä asuissa kulki taas kallioon hakattuja loivia askelmia ylös hätääntyneinä.
“Ohjatkaa ihmiset eteenpäin, kuten aina”, kapteeni lausahti hiljaa. Hän antoi katseensa yhä seilata pitkin taivaankantta. Muutama pieni lagoon erottui kirkasta taivasta vasten. Kapteenin suu suli vienoon hymyyn. Pieni untuvainen pilvenriekale leijaili auringon editse, mutta hämärä kesti vain muutaman sekunnin. Kapteeni siristeli silmiään. Kahna ei ollut kai kajonnut noihin pienempiin lagooneihin. He eivät käyneet väsytyssodankäyntiä, ja ruokavarat ja viljelmät olivat heille enintään lisäruokavarasto heille itselleen. Valtavan lohikäärmeen siluetti lähes häikäisevän kirkasta taivasta vasten sai vanhan miehen hätkähtämään. Ei tässä näin pitänyt käydä.
“Kapteeni, oletteko tosissanne? Emmekö todellakaan tee mitään?” Alex melkein huusi pala kurkussa. Kapteeni käänsi katseensa Alexiin katse vakavana.
“Tee mitään? Mehän teemme. Sen mitä meidän käskettiin tehdä. Kenraali Palpaleos itse asetti meidän tähän paikkaan”, Kapteenin ääni ja olemus sai takaisin käskevän, kurillisen häivähdyksensä.
“Alex, et kai vain sano että meidän pitäisi mennä tuonne alas tekemään jotain? Armeija tekee jo valmiiksi kaiken mihin pystyy, ja... Ja katso noita lohikäärmeitä! Kärventyisimme kaikki alta aikayksikön. Parempi tehdä työ täällä kunnolla”, toinen sotilas puuttui puheeseen. Muu yksikkö myönsi olevansa enemmän kuin samaa mieltä. Alex puraisi huultaan, ja marssi nielaisten rivakasti saapuvaa, pientä siviilijoukkoa päin. Nuorukainen oli tuskin saanut univormun yllensä. Rintapanssari oli vastapuhdistetun näköinen. Muutama naarmu ja pinttyneet veriroiskeet kielivät edellisen omistajan kohtalosta, mutta Alex oli tuskin edes kiinnittänyt huomiota seikkaan. Tätäkö varten hänet oli koulutettu?
Sotilaiden huudot kantautuivat sisälle ränsistyneeseen taloon asti. Apujoukkoja tivattiin jo kolmatta kertaa. Tyttö katseli lasittunein silmin ulos pienestä ikkunasta. Vastapäinen talo roihusi. Katukiveyksellä lojui palavia huonekalujen kappaleita, kattoparruja ja muutama kovin epämuodostunut esine. Pistävä, palaneen lihan kuvottava lemu leijaili rakennuksessa. Lohikäärme oli iskenyt vajaan sadan metrin päähän vain hetki sitten. Tyttö katseli tätä kaikkea sumein, mitään näkemättömin silmin ja kuunteli ulkona raivoavaa taistelua, sotilaiden karjaisuja, upseerien komentoja ja lohikäärmeiden kiljaisuja kuin usvaa olisi soljunut hänen toisesta korvastaan sisään, ja toisesta saman tien ulos. Miekkoja vedettiin huotrista aivan talon ulkopuolella.
Alexin raskaat sotilaansaappaat tömähtelivät kivirappuja alas. Hän ei jäänyt vilkaisemaan olkansa yli vartioasemalle kallion kupeessa, aivan lähes huomaamattoman solan suulla. Hänen jalkansa ottivat pitkiä harppauksia kaupunkiin. Etelä- ja läntinen rintama kestäisivät vielä. Itäiselle tuotiin jo lisäjoukkoja, ei tämä taistelu ollut vielä lähelläkään päättynyt. Alex muisti tarkalleen vanhan naisen epätoivoisen pyynnön tuoda takaisin kaupunkiin jäänyt tyttö, naisen lapsenlapsi. Alex rukoili, ettei pohjoisrintama olisi antanut periksi vielä. Mikä sotilas se on, joka kyhjöttää suojassa ja opastaa köyhäillistöä ja satunnaisia maanviljelijöitä? Tällaisiin sankaritekoihin heidät oli luotu. Juostessaan Alex painoi kätensä luottavaisesti miekkansa kahvalle. Ehkä kapteeni nyt tietäisi, mihin hän kykenee.
Campell kauniit kadut risteilivät ensin varakkaalta kauppa-alueelta ränsistyneiden rakennelmien sokkeloon. Alex hidasti juoksuaan. Hän ei ollut koskaan ollut täällä. Osa taloista oli romahtanut lohikäärmeen osuessa siihen, ja vieden seuraavan talon katon mukanaan. Sata metriä vasemmalla yksi rakennuksista roihusi ilmiliekeissä. Kohta tuli tarttuisi viereisiin rakennuksiinkin. Alex vilkaisi hämillään taaksepäin, antaen silmiensä levätä kallion kylkeen rakennetussa linnakkeessa. Siellä Grandbeloksen yhä lujana kohoava linnoitus seisoi. Odottaen hänen urotekoaan. Kauppa- ja ylhäisöalueiden kauniit mukulakivikadut seilasivat nuoren sotilaan mielessä. Alex avasi silmänsä ja käänsi katseensa taas likaiselle, kärsineelle, kapealle kadulle, jota sodan edellä hylätyt hökkelit reunustivat. Kadulla haisi, ja savu tunkeutui miehen sieraimiin. Hän jatkoi juoksuaan. Ehkä tyttö kauppiassuvusta oli vain hakeutunut turvaan tänne.
Alex tönäisi oven toisensa jälkeen auki. Katu hänen takanaan oli verensekainen, ja siellä täällä lojui muutama lävistetty, verinen ruumis. Vain Grandbeloksen sotilaita. Alex astui matalaan taloon sisälle, ja yskäisi raskaasti pölyn käydessä hänen keuhkoihinsa. Hän huokasi, ja laski miekkaansa lattiaa päin. Nuori tyttö resuisissa vaatteissa istui pienen sängyn laidalla, nojaten kivistä seinää vasten katse eteenpäin suunnattuna. Silmät eivät nähneet mitään. Alex otti muutaman pitkän askelen ja polvistui tytön eteen.
“Hei, kai olet vielä elossa?” mies kysyi lempeästi. Tytön silmät liikahtivat. Ne alkoivat kohdistaa katsettaan johonkin, ja hitaasti tyttö nyökkäsi. Alex hymyili. Pohjoisrintama oli kestänyt, ja Kahna oli ajettu kauemmas. Alex avasi suunsa pyytääkseen tyttöä seuraamaan häntä turvaan, mutta käänsi katseensa takaisin ovelle lattialankun narahtaessa.
“Hei täällä on joku! Grandbeloksen sotilas!” Alexiakin nuorempi, solakka mies seisoi oviaukossa notkeana auringonvaloa vasten. Hän siirsi hermostuneella kädenliikkeellä vaaleat hiukset katseensa edestä, ja syöksähti sisään pieneen huoneeseen punainen, kevyt viitta lehahtaen. Alex oli sekunnissa pystyssä, ja siirtyi Kahnalaisen tytön väliin. Alex syöksähti karjaisten eteenpäin, miekka tähdättynä miehen rintaan. Ainut ajatus ennen kuin hän huomasi lojuvansa maassa miekka kätensä ulottumattomissa, ja ennen kuin pitkä miekka survottiin hänen selästään läpi, oli, että hän oli tehnyt virhearvion.
Tyttö katsoi suoraan Kahnan ritaria silmiin. Mies vavahti tytön tuijotukseen, ja siristeli lasittuneita silmiään. Hänen hengityksensä oli nopeaa, ja miekkakäsi tärähteli lähes huomaamattomasti.
“Rush, äkkiä tänne! Byuu, Bikkebakke ja minä emme saa pidäteltyä seuraavia yksin!” nuoren miehen ääni kajahti ulkoa kadulta. Komentoja särähteli ilmassa kauempaa. Kahnan ritari hätkähti, ja säntäsi niin nopeasti kuin pääsi ulos talosta. Tyttö jäi katsomaan miehen perään. Viisi minuuttia myöhemmin, kun Kahnan lohikäärmekomppania oli taistellut tiensä läpi taas yhden Grandbeloksen yksikön läpi, Salamando lensi Campellin, Grandbeloksen pääkaupungin, köyhien kortteliston yli ja muutama tulipallo riitti räjäyttämään koko kadun.
* * *
Tuon hakkasin tässä äsken. Ensimmäinen novelli taas moneen moneen kuukauteen, ja lähinnä kirjoitettu silkasta kirjoittamisen pakosta. Pakko oli jotain saada edes aikaiseksi, hemmetti. =) Ei tuossa kamalasti mitään ideaa ollut, tai syvempää sanomaa. Kielikin oli aika tylsää, hahmot jäivät tyhjiksi jne, mutta tein sentään jotain. jossain välissä yritän kunnolla sitten taas. Kyseessä on siis Bahamut Lagoon fanfic. Kahnan lohikäärmekomppania käy vapauttamassa Campellin, Grandbeloksen pääkaupungin, asukkaat ilkeän ja riitaa haastavan Grandbeloksen orjuuttavan ikeen alta.