Real Emotion
9.6.2005, 16:18:24
En ole koskaan ennen laittanut mitään tarinoita tai sellaisin nettiin, mutta nyt sellainen olisi tarjoilla. Olen pahoillani typoista, koska niitä siellä varmasti on. Olen joskus haaveillut kirjailijanurasta, mutta en usko olevain siihen tarpeeksi hyvä. On se sen verran vaativaa. Eikä tällä ole edes pituuttakaan juuri mitään. Olen kuitenkin tehnyt parhaani. Tämä juttuni on sellainen, missä on jotain oikesti tapahtunutta, mutta myös paljon keksittyä. Jos saan kommentteja, voin kertoa lisää siitä miten ideat saivat alkunsa. Kiitos.
Likaisella käytävällä
Kävelen pitkin likaista käytävää, kunnes pysähdyn paikalleni. Nyt olen likaisen käytävän parhaalla paikalla. Siinä kohdalla, missä on tarpeeksi hiljaista ja minne muut ihmiset eivät yleensä eksy. Istun alas ja katselen sotkuista seinää. Katseeni pysähtyy seinällä roikkuvaan rapistuneeseen kelloon. Minulla ei ole nyt muuta kuin liikaa aikaa. Päätän istua paikallani kaksikymmentäviisi minuuttia. Se on hirveä aika likaisella käytävällä. Se tuntuu siellä tunneilta. Kosketan varovasti sormillani likaisen käytävän lattiaa. Se on edelleen tahmea, niin kuin aina ennenkin. Siinä istuessani vajoan ajatuksiini. Alan ajattelemaan Sinua.
Siitä on vasta puoli vuotta, mutta minulle se tietenkin on vuosia. Siitä kun hymyilimme toisillemme viimeksi. Muistan, että nauroin melkein kaikelle mitä Sinä teit. Aina kun nousit ylös, kaadoit tuolin takanasi. Me muut nauroimme kömpelyydellesi. Suloisella äänelläsi yritit puolustaa itseäsi. Et ollut koskaan haukkumassa muita ja olit minusta maailman suloisin ihminen. Tietysti Sinullakin oli vikasi, mutta en enää halua muistaa niitä. Haluan muistaa Sinut täydellisenä.
Havahdun hetkeksi ajatuksistani. Joku on istunut minun kohdalleni, mutta vain toiselle puolelle. Yritän katsoa vihaisesti tuota kummajaista, joka on uskaltautunut istua minun käytävälleni. Mutta se ei edes vilkaise minua. Se vaan hyräilee itsekseen ja tuijottaa lattiaa. Sitten se alkaa sormillaan noukkia lattialta roskia. Se katselee roskia kuin pieniä, arvokkaita helmiä. Minä käännän pääni kohti kelloa. Aikaa on vieläkin viisitoista minuuttia. Vihaan aikaa. Hyvät hetket menevät liian nopeasti.
Niin. Sinullakin oli hyvät hetkesi. Mutta sitten, ilman mitään varoitusta Sinut vietiin. Nukuit kauan, eikä Sinulla ollut tietoakaan vaarasta, joka Sinua uhkasi. Kaikki surivat Sinua. Sinä olit kuitenkin rohkea ja vahva, ja päätit ettet jätä meitä vielä. Se oli omituinen päivä, kun kuulimme, että olit herännyt. Tuntui jo siltä, että olisit kuollut. Tunsin syvää helpotusta silloin. Sen jälkeen kului paljon sitä tuskallista aikaa ennen kuin kuulimme Sinusta mitään. Mutta eräänä päivänä tulit käymään luonamme. Olin kävelemässä ylös rappusia, kun tunsin, että minun pitää kääntää pääni taaksepäin. Aula näytti tyhjältä, mutta sitten huomasin Sinut. Tuijotin hyvin pitkään. Epäröin näkeväni harhoja. Liikuit hitaasti ja silmäsi tuijottivat tyhjää. Muistutit patsasta. Pian muutkin huomasivat sinut. Aula täyttyi uteliaista. Minä jatkoin matkaani ylös portaita.
Tällä kertaa minut havahdutti ajattelusta nauru. Se on todella iloista ja kovaäänistä, koska kantautuu alakerrasta likaiselle käytävälle asti. Minulla on vieläkin viisi minuuttia liikaa aikaa. Kiinnitän huomioni toisella puolella istuvaan kummajaiseen. Se on kerännyt ison kasan roskia vierelleen ja leikkii niillä. Tätä Roskillaleikkijää ympäröi nyt iso tyhjä alue, mikä on raivattu täysin roskista. Lukuun ottamatta sitä omituista kasaa.
Tulit myöhemmin vielä kerran käymään luonamme. Näytit voivan vähän paremmin. Näin Sinusta kuitenkin heti, että kärsit. Ymmärrän sen hyvin, koska osa suurista ja kunnianhimoisista unelmistasi murskaantui. Luotan silti siihen, että aika antaa sinulle takaisin suloisen ulkomuotosi ja naurusi. Sen olet totisesti ansainnut, sillä niin kovaa maailma ravisteli poikaansa. Tärkeintähän loppujen lopuksi on, että olet se sama ihminen edelleen.
Vilkaisen taas kelloa. Viimein aika on umpeutunut. Minun ei enää tarvitse odottaa. Nousen hyvilläni ylös. Roskillaleikkijä katsoo minuun ensimmäisen kerran. Minä hymyilen sille. Se yrittää hymyillä takaisin, mutta aivastaakin suoraan roskakasaansa. Roskat leviävät takaisin omille paikoilleen tahmealle lattialle. Roskillaleikkijä alkaa kokoamaan niitä takaisin kasaan. Minä käännyn ja lähden hitaasti kävelemään pois likaiselta käytävältä. Haluan mennä alakertaan, sinne missä nauretaan. Toivon, että kohtaamme vielä.
Likaisella käytävällä
Kävelen pitkin likaista käytävää, kunnes pysähdyn paikalleni. Nyt olen likaisen käytävän parhaalla paikalla. Siinä kohdalla, missä on tarpeeksi hiljaista ja minne muut ihmiset eivät yleensä eksy. Istun alas ja katselen sotkuista seinää. Katseeni pysähtyy seinällä roikkuvaan rapistuneeseen kelloon. Minulla ei ole nyt muuta kuin liikaa aikaa. Päätän istua paikallani kaksikymmentäviisi minuuttia. Se on hirveä aika likaisella käytävällä. Se tuntuu siellä tunneilta. Kosketan varovasti sormillani likaisen käytävän lattiaa. Se on edelleen tahmea, niin kuin aina ennenkin. Siinä istuessani vajoan ajatuksiini. Alan ajattelemaan Sinua.
Siitä on vasta puoli vuotta, mutta minulle se tietenkin on vuosia. Siitä kun hymyilimme toisillemme viimeksi. Muistan, että nauroin melkein kaikelle mitä Sinä teit. Aina kun nousit ylös, kaadoit tuolin takanasi. Me muut nauroimme kömpelyydellesi. Suloisella äänelläsi yritit puolustaa itseäsi. Et ollut koskaan haukkumassa muita ja olit minusta maailman suloisin ihminen. Tietysti Sinullakin oli vikasi, mutta en enää halua muistaa niitä. Haluan muistaa Sinut täydellisenä.
Havahdun hetkeksi ajatuksistani. Joku on istunut minun kohdalleni, mutta vain toiselle puolelle. Yritän katsoa vihaisesti tuota kummajaista, joka on uskaltautunut istua minun käytävälleni. Mutta se ei edes vilkaise minua. Se vaan hyräilee itsekseen ja tuijottaa lattiaa. Sitten se alkaa sormillaan noukkia lattialta roskia. Se katselee roskia kuin pieniä, arvokkaita helmiä. Minä käännän pääni kohti kelloa. Aikaa on vieläkin viisitoista minuuttia. Vihaan aikaa. Hyvät hetket menevät liian nopeasti.
Niin. Sinullakin oli hyvät hetkesi. Mutta sitten, ilman mitään varoitusta Sinut vietiin. Nukuit kauan, eikä Sinulla ollut tietoakaan vaarasta, joka Sinua uhkasi. Kaikki surivat Sinua. Sinä olit kuitenkin rohkea ja vahva, ja päätit ettet jätä meitä vielä. Se oli omituinen päivä, kun kuulimme, että olit herännyt. Tuntui jo siltä, että olisit kuollut. Tunsin syvää helpotusta silloin. Sen jälkeen kului paljon sitä tuskallista aikaa ennen kuin kuulimme Sinusta mitään. Mutta eräänä päivänä tulit käymään luonamme. Olin kävelemässä ylös rappusia, kun tunsin, että minun pitää kääntää pääni taaksepäin. Aula näytti tyhjältä, mutta sitten huomasin Sinut. Tuijotin hyvin pitkään. Epäröin näkeväni harhoja. Liikuit hitaasti ja silmäsi tuijottivat tyhjää. Muistutit patsasta. Pian muutkin huomasivat sinut. Aula täyttyi uteliaista. Minä jatkoin matkaani ylös portaita.
Tällä kertaa minut havahdutti ajattelusta nauru. Se on todella iloista ja kovaäänistä, koska kantautuu alakerrasta likaiselle käytävälle asti. Minulla on vieläkin viisi minuuttia liikaa aikaa. Kiinnitän huomioni toisella puolella istuvaan kummajaiseen. Se on kerännyt ison kasan roskia vierelleen ja leikkii niillä. Tätä Roskillaleikkijää ympäröi nyt iso tyhjä alue, mikä on raivattu täysin roskista. Lukuun ottamatta sitä omituista kasaa.
Tulit myöhemmin vielä kerran käymään luonamme. Näytit voivan vähän paremmin. Näin Sinusta kuitenkin heti, että kärsit. Ymmärrän sen hyvin, koska osa suurista ja kunnianhimoisista unelmistasi murskaantui. Luotan silti siihen, että aika antaa sinulle takaisin suloisen ulkomuotosi ja naurusi. Sen olet totisesti ansainnut, sillä niin kovaa maailma ravisteli poikaansa. Tärkeintähän loppujen lopuksi on, että olet se sama ihminen edelleen.
Vilkaisen taas kelloa. Viimein aika on umpeutunut. Minun ei enää tarvitse odottaa. Nousen hyvilläni ylös. Roskillaleikkijä katsoo minuun ensimmäisen kerran. Minä hymyilen sille. Se yrittää hymyillä takaisin, mutta aivastaakin suoraan roskakasaansa. Roskat leviävät takaisin omille paikoilleen tahmealle lattialle. Roskillaleikkijä alkaa kokoamaan niitä takaisin kasaan. Minä käännyn ja lähden hitaasti kävelemään pois likaiselta käytävältä. Haluan mennä alakertaan, sinne missä nauretaan. Toivon, että kohtaamme vielä.