Isthan
23.6.2005, 0:02:36
Heti aluksi totean, että tämän kirjoittamiseen meni yllättävän vähän aikaa. En tiennyt lainkaan, mitä tekstistä tulisi kun aloin kirjoittamaan ensimmäistä lausetta. Idea muotoutui sitten myöhemmin, kuten yleensä.
Kommentti saa olla kaikenlaista, en kirjoittanut tätä sydänverelläni joten en loukkaannu kuoliaaksi jos tästä jotain negatiivista sanoo. Huomautettakoon myös, etten ole mielestäni kummoinen dialogin kirjoittaja.
Taustamusiikkina: Shiina Ringo - Stem Daimyou Asobi Hen
KUINKA TAPASIN… SATEENVARJO-IHMISEN
Kuljin käytävää pitkin. Käytävä oli kiveä ja seinillä paloi vain muutama kalpea soihtu. Kaikkialta huokui voimakas epätoivon tunne. Siinä ei ollut mitään merkillistä. Merkillistä oli, että käännyttyäni mutkasta oikealle, oli käytävä muuttunut marmorisaliksi. Sali oli valtava ja hyvin juhlallinen. Marmoripylväät näyttivät jatkuvan loputtomiin ja minusta tuntui, että jos olisin poikennut tieltä, olisin eksynyt.
Tieltä? Miltä tieltä?
Kävelin salin päässä seisovan valkoisen kaaren alitse. Äkkiä kävelin laiturilla. Laiturin molemmin puolin oli merta, ikävystyttävän harmaana vellovaa massaa. Taivaskin oli harmaa eikä yksikään lintu lennellyt laiturin yläpuolella.
Hymähdin. Olin jo täysin tottunut näihin äkillisiin muutoksiin. Maisema muuttui vähät väliä täysin riippumatta minun toimistani. Toisinaan kävelin pitkään samassa näkymässä, toisinaan taas näin vain vilahduksia. Minun oli ainoastaan käveltävä tiellä ja otettava vastaan kaikki mitä tuli. En oikeastaan edes tiennyt miksi. En edes tiennyt, mikä tämä ’tie’ oli. Joka kerta maiseman vaihtuessa tie oli kuitenkin selvänä edessäni, eikä minulla ollut mitään vaikeuksia seurata sitä. Epäselvää kuitenkin oli, miksi ihmeessä seurasin tuota ’tietä’.
Hetken mielijohteesta pysähdyin paikoilleni sillalle keskelle ei-mitään. Odotin, mitä tapahtuisi. Kieltämättä oli hiukkasen kiinnostunut saamaan jotain vaihtelua tähän – no, vaihteluun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
”Tarkemmin ajatellen – ”, aloin höpistä itsekseni. ”Mitä pirua oikein teen täällä? Tai siis hetkinen – missä minä olen?”
Kukaan ei vastannut minulle ja meri aaltoili laiskasti.
”Miten edes jouduin tänne?”
Jouduin… niin, mistä? Missä minä edes olin ennen tätä?
Äkkiä huomasin koko tilanteen hölmöyden. Minä, seisomassa laiturilla keskellä merta höpöttämässä itsekseni. Olisin varmasti näyttänyt ulkopuolisen silmin huvittavalta. Hetkinen –
”Missä kaikki ovat? Olenko… olenko yksin?”
Hetkeksi yksinäisyyden tunne tuntui musertavan minut kasaan, kunnes huomasin jotain vähän matkan päässä laiturilla. Hahmo näytti erehdyttävästi ihmiseltä.
”H-hei!” huudahdin ja lähdin juoksemaan ihmistä kohden. ”Hei, odota!”
Huomasin kuitenkin pian kuulostavani typerältä. Minne ihmeeseen tuo ihminen edes voisi paeta? Hypätä mereen ja… no, olin jostain syystä täysin varma ettei tuolla merellä olisi ainuttakaan saarta.
Pian saavutin ihmisen ja huomasin tämän seisovan selin minuun. Hän katsoi jotain laiturilla makaavaa. Kurkistin hänen olkansa yli ja näin laiturilla kasan…
”Sateenvarjoja.”
Laiturilla oli neljänlaisia eri sateenvarjoja. Oli sinisiä, punaisia, pilkullisia ja sellaisia, jossa oli sateenkaarten ja pilvien kuvia. Se näytti aivan lasten sateenvarjolta. Ihminen ei vaivautunut edes kääntymään ympäri katsomaan, kuka olin. Hän tuntui jotenkin koko ajan tienneen minun olleen laiturilla. Miksi minä en ollut huomannut häntä aiemmin?
”Mitä sinä teet?” kysyin. Kysymys kuulosti hölmöltä, mutta se tuli ensiksi mieleeni. Mitä ihmettä kukaan tekisi keskellä merta kasalla sateenvarjoja? Etenkin lasten sateenvarjoilla, jostain syystä juuri ne sateenvarjot tuntuivat ärsyttävän minua. Ihminen kääntyi ympäri.
”Lajittelen nämä”, kuului yksiselitteinen vastaus.
”Sinä… lajittelet sateenvarjoja.”
Jostain syystä vastaus ei tyydyttänyt minua. Se ei tuntunut selittävän mitään. Itse asiassa se muutti asiat entistä oudommiksi. Miksi ihmeessä kukaan lajittelisi sateenvarjoja keskellä merta?
”Mitä tarkoitat?” kysyin.
”Mitä luulet minun tarkoittavan? Lajittelen nämä. Tiedäthän, punaiset sateenvarjot yhteen kasaan, siniset toiseen – ”
”Niin mutta miksi?”
Ihminen ei näyttänyt hämmentyvän lainkaan.
”Miksi ei? Onko sille jokin este?”
Minun täytyi pinnistellä aivojeni teho tehokkaimmilleen. Jostain syystä asiat tuntuivat muuttuvan koko ajan järjettömimmiksi.
”Mutta… täytyyhän sinulla olla joku syy. Joku selitys. Aiotko esimerkiksi myydä ne? Oletko sateenvarjokauppias? Mutta eihän täällä edes ole ketään!” paasasin ja viittoilin hurjasti ympärilleni.
Ihminen vain hymyili ja käänsi taas selkänsä minulle.
”Eikö? Katso tarkemmin.”
Tein työtä käskettyä ja melkein huudahdin ääneen. Ympärilläni tosiaankin oli ihmisiä. Vierelläni kulki muitakin laitureita, joilla nämä ihmiset kävelivät, toiset soutivat vaivalloisen näköisesti ja näkyipä meressä saariakin, joissa istui ihmisiä.
”Mutta eivät he olleet täällä äsken!” kiihdyin.
”Kyllä olivat. Et vain huomannut heitä.”
Yritin pinnistää aivoistani hiukkasen lisää tehoa. Ei, ihmisen täytyi valehdella. Olin varma, että laituri oli tyhjä sillä aiemmin kävellessäni. Kuinka voisin olla huomaamatta tällaista määrää ihmisiä? Käännyin takaisin ihmisen puoleen, joka oli palannut lajitteluprosessinsa pariin.
”En… ymmärrä”, tyydyin toteamaan.
”Etkö? Luulenpa, että ymmärrät.”
Päätin olla rasittamatta arvokkaita aivosolujani enää yhtään.
”En ymmärrä! Kävelin sillalla, sinä ilmestyit siihen… aivan, olen varma ettet sinäkään ollut siinä alun perin, ja sitten… sitten nämä ihmiset ilmestyivät! Ja sinä! Sinä väität lajittelevasi sateenvarjoja!” suorastaan hurjistuin.
”Onko siinä sitten jotain hullua?” ihminen kysyi hiukkasen huvittuneen oloisena.
”On! Miksi kukaan lajittelisi sateenvarjoja keskellä merta?” lausuin ääneen mieltäni painaneen kysymyksen. ”Miksi ihmisiä ilmestyisi tyhjästä?”
”He eivät ilmestyneet tyhjästä. He olivat täällä koko ajan, et vain huomannut heitä”, ihminen toisti. ”Ovathan he aina olleet. Kaikkialla. Muistele esimerkiksi sitä marmorisalia.”
Palautin mieleeni valkean lattian, loputtomiin jatkuvat marmoripylväät, askelteni kirkkaan kaiun, varjot… Hetkinen. Pylväiden tanssivat varjot, liikkuvat varjot, joissa oli jotain omituista. Varjot… Varjot joissa kulki ihmisiä!
”Siellä oli ihmisiä!” huudahdin.
Miten en ollut huomannut sitäkään? Ja siellä tunnelissa, sielläkin oli kulkenut ihmisiä. Samoin kuin aiemmin kulkemassani hämyisessä metsässä, samoin kuin siellä aavikolla… Tunsin itseni uskomattoman väsyneeksi. Ja ärtyneeksi. Hetki sitten kaikki olin hyvin, kunnes tämä sateenvarjo-tyyppi tuli ja käänsi kaiken ylösalaisin. Aloin kiukustua, vaikka tiesin, ettei minulla olisi syytä.
”Äsken kaikki oli normaalia! Kävelin sillalla…”
”Aivan, sinä siis ymmärrät”, ihminen sanoi.
Hetkeksi ajatukseni sekoittuivat entistä pahemmin (mikäli se oli mahdollista) ihmisen keskeytyksen johdosta. Sitten katsoin tätä kummissani.
”Ei. En ymmärrä.”
”Ymmärrät sinä. Sanoit sen itse. Sanoit: äsken kaikki oli normaalia. Mitä aloit tehdä, kun pysähdyit?”
Minulla oli inhottava tunne, että tämä sateenvarjo-friikki oli seurannut tekemisiäni jo kauan.
”Pysähdyin… miettimään. Ajattelemaan, en sen kummempaa.”
”Juuri niin. Sinä ajattelit”, ihminen sanoi, kuin olisi opastanut lasta. ”Vihdoinkin sinä ajattelit. Eikä kannata yhtään masentua, sillä olen nähnyt surkeampiakin tapauksia. Toiset tyytyvät sangen mielellään kulkemaan apaattisina ja muuttuvat yllättäen kuuro-mykkä-sokeiksi minun lähestyessäni. Mistäköhän lienee johtuvan, en tiedä lainkaan… Osaavat olla todella jääräpäisiä, eivätkä he millään ymmärrä, vaikka lajittelin sateenvarjoja heidän edessään koko päivän… Kaikkeen sitä täytyy ryhtyä saadakseen ihmiset heräämään.”
Katsoin entistä hölmistyneempänä miestä. Huomasin vasta nyt tämän olevan mies.
”Kuka – kuka sinä olet?” kysyin ja toivoin vastauksen ratkaisevan kaikki kysymykset.
”Minäkö? Minä olen Jostein Gaarder.”
//olenko ainoa, jolla foorumi poistaa sisennykset? epäilen, että en ole. sisennyksen siis puuttuvat tekstistä kokonaan, joten niistä ei narista, ne?
Kommentti saa olla kaikenlaista, en kirjoittanut tätä sydänverelläni joten en loukkaannu kuoliaaksi jos tästä jotain negatiivista sanoo. Huomautettakoon myös, etten ole mielestäni kummoinen dialogin kirjoittaja.
Taustamusiikkina: Shiina Ringo - Stem Daimyou Asobi Hen
KUINKA TAPASIN… SATEENVARJO-IHMISEN
Kuljin käytävää pitkin. Käytävä oli kiveä ja seinillä paloi vain muutama kalpea soihtu. Kaikkialta huokui voimakas epätoivon tunne. Siinä ei ollut mitään merkillistä. Merkillistä oli, että käännyttyäni mutkasta oikealle, oli käytävä muuttunut marmorisaliksi. Sali oli valtava ja hyvin juhlallinen. Marmoripylväät näyttivät jatkuvan loputtomiin ja minusta tuntui, että jos olisin poikennut tieltä, olisin eksynyt.
Tieltä? Miltä tieltä?
Kävelin salin päässä seisovan valkoisen kaaren alitse. Äkkiä kävelin laiturilla. Laiturin molemmin puolin oli merta, ikävystyttävän harmaana vellovaa massaa. Taivaskin oli harmaa eikä yksikään lintu lennellyt laiturin yläpuolella.
Hymähdin. Olin jo täysin tottunut näihin äkillisiin muutoksiin. Maisema muuttui vähät väliä täysin riippumatta minun toimistani. Toisinaan kävelin pitkään samassa näkymässä, toisinaan taas näin vain vilahduksia. Minun oli ainoastaan käveltävä tiellä ja otettava vastaan kaikki mitä tuli. En oikeastaan edes tiennyt miksi. En edes tiennyt, mikä tämä ’tie’ oli. Joka kerta maiseman vaihtuessa tie oli kuitenkin selvänä edessäni, eikä minulla ollut mitään vaikeuksia seurata sitä. Epäselvää kuitenkin oli, miksi ihmeessä seurasin tuota ’tietä’.
Hetken mielijohteesta pysähdyin paikoilleni sillalle keskelle ei-mitään. Odotin, mitä tapahtuisi. Kieltämättä oli hiukkasen kiinnostunut saamaan jotain vaihtelua tähän – no, vaihteluun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
”Tarkemmin ajatellen – ”, aloin höpistä itsekseni. ”Mitä pirua oikein teen täällä? Tai siis hetkinen – missä minä olen?”
Kukaan ei vastannut minulle ja meri aaltoili laiskasti.
”Miten edes jouduin tänne?”
Jouduin… niin, mistä? Missä minä edes olin ennen tätä?
Äkkiä huomasin koko tilanteen hölmöyden. Minä, seisomassa laiturilla keskellä merta höpöttämässä itsekseni. Olisin varmasti näyttänyt ulkopuolisen silmin huvittavalta. Hetkinen –
”Missä kaikki ovat? Olenko… olenko yksin?”
Hetkeksi yksinäisyyden tunne tuntui musertavan minut kasaan, kunnes huomasin jotain vähän matkan päässä laiturilla. Hahmo näytti erehdyttävästi ihmiseltä.
”H-hei!” huudahdin ja lähdin juoksemaan ihmistä kohden. ”Hei, odota!”
Huomasin kuitenkin pian kuulostavani typerältä. Minne ihmeeseen tuo ihminen edes voisi paeta? Hypätä mereen ja… no, olin jostain syystä täysin varma ettei tuolla merellä olisi ainuttakaan saarta.
Pian saavutin ihmisen ja huomasin tämän seisovan selin minuun. Hän katsoi jotain laiturilla makaavaa. Kurkistin hänen olkansa yli ja näin laiturilla kasan…
”Sateenvarjoja.”
Laiturilla oli neljänlaisia eri sateenvarjoja. Oli sinisiä, punaisia, pilkullisia ja sellaisia, jossa oli sateenkaarten ja pilvien kuvia. Se näytti aivan lasten sateenvarjolta. Ihminen ei vaivautunut edes kääntymään ympäri katsomaan, kuka olin. Hän tuntui jotenkin koko ajan tienneen minun olleen laiturilla. Miksi minä en ollut huomannut häntä aiemmin?
”Mitä sinä teet?” kysyin. Kysymys kuulosti hölmöltä, mutta se tuli ensiksi mieleeni. Mitä ihmettä kukaan tekisi keskellä merta kasalla sateenvarjoja? Etenkin lasten sateenvarjoilla, jostain syystä juuri ne sateenvarjot tuntuivat ärsyttävän minua. Ihminen kääntyi ympäri.
”Lajittelen nämä”, kuului yksiselitteinen vastaus.
”Sinä… lajittelet sateenvarjoja.”
Jostain syystä vastaus ei tyydyttänyt minua. Se ei tuntunut selittävän mitään. Itse asiassa se muutti asiat entistä oudommiksi. Miksi ihmeessä kukaan lajittelisi sateenvarjoja keskellä merta?
”Mitä tarkoitat?” kysyin.
”Mitä luulet minun tarkoittavan? Lajittelen nämä. Tiedäthän, punaiset sateenvarjot yhteen kasaan, siniset toiseen – ”
”Niin mutta miksi?”
Ihminen ei näyttänyt hämmentyvän lainkaan.
”Miksi ei? Onko sille jokin este?”
Minun täytyi pinnistellä aivojeni teho tehokkaimmilleen. Jostain syystä asiat tuntuivat muuttuvan koko ajan järjettömimmiksi.
”Mutta… täytyyhän sinulla olla joku syy. Joku selitys. Aiotko esimerkiksi myydä ne? Oletko sateenvarjokauppias? Mutta eihän täällä edes ole ketään!” paasasin ja viittoilin hurjasti ympärilleni.
Ihminen vain hymyili ja käänsi taas selkänsä minulle.
”Eikö? Katso tarkemmin.”
Tein työtä käskettyä ja melkein huudahdin ääneen. Ympärilläni tosiaankin oli ihmisiä. Vierelläni kulki muitakin laitureita, joilla nämä ihmiset kävelivät, toiset soutivat vaivalloisen näköisesti ja näkyipä meressä saariakin, joissa istui ihmisiä.
”Mutta eivät he olleet täällä äsken!” kiihdyin.
”Kyllä olivat. Et vain huomannut heitä.”
Yritin pinnistää aivoistani hiukkasen lisää tehoa. Ei, ihmisen täytyi valehdella. Olin varma, että laituri oli tyhjä sillä aiemmin kävellessäni. Kuinka voisin olla huomaamatta tällaista määrää ihmisiä? Käännyin takaisin ihmisen puoleen, joka oli palannut lajitteluprosessinsa pariin.
”En… ymmärrä”, tyydyin toteamaan.
”Etkö? Luulenpa, että ymmärrät.”
Päätin olla rasittamatta arvokkaita aivosolujani enää yhtään.
”En ymmärrä! Kävelin sillalla, sinä ilmestyit siihen… aivan, olen varma ettet sinäkään ollut siinä alun perin, ja sitten… sitten nämä ihmiset ilmestyivät! Ja sinä! Sinä väität lajittelevasi sateenvarjoja!” suorastaan hurjistuin.
”Onko siinä sitten jotain hullua?” ihminen kysyi hiukkasen huvittuneen oloisena.
”On! Miksi kukaan lajittelisi sateenvarjoja keskellä merta?” lausuin ääneen mieltäni painaneen kysymyksen. ”Miksi ihmisiä ilmestyisi tyhjästä?”
”He eivät ilmestyneet tyhjästä. He olivat täällä koko ajan, et vain huomannut heitä”, ihminen toisti. ”Ovathan he aina olleet. Kaikkialla. Muistele esimerkiksi sitä marmorisalia.”
Palautin mieleeni valkean lattian, loputtomiin jatkuvat marmoripylväät, askelteni kirkkaan kaiun, varjot… Hetkinen. Pylväiden tanssivat varjot, liikkuvat varjot, joissa oli jotain omituista. Varjot… Varjot joissa kulki ihmisiä!
”Siellä oli ihmisiä!” huudahdin.
Miten en ollut huomannut sitäkään? Ja siellä tunnelissa, sielläkin oli kulkenut ihmisiä. Samoin kuin aiemmin kulkemassani hämyisessä metsässä, samoin kuin siellä aavikolla… Tunsin itseni uskomattoman väsyneeksi. Ja ärtyneeksi. Hetki sitten kaikki olin hyvin, kunnes tämä sateenvarjo-tyyppi tuli ja käänsi kaiken ylösalaisin. Aloin kiukustua, vaikka tiesin, ettei minulla olisi syytä.
”Äsken kaikki oli normaalia! Kävelin sillalla…”
”Aivan, sinä siis ymmärrät”, ihminen sanoi.
Hetkeksi ajatukseni sekoittuivat entistä pahemmin (mikäli se oli mahdollista) ihmisen keskeytyksen johdosta. Sitten katsoin tätä kummissani.
”Ei. En ymmärrä.”
”Ymmärrät sinä. Sanoit sen itse. Sanoit: äsken kaikki oli normaalia. Mitä aloit tehdä, kun pysähdyit?”
Minulla oli inhottava tunne, että tämä sateenvarjo-friikki oli seurannut tekemisiäni jo kauan.
”Pysähdyin… miettimään. Ajattelemaan, en sen kummempaa.”
”Juuri niin. Sinä ajattelit”, ihminen sanoi, kuin olisi opastanut lasta. ”Vihdoinkin sinä ajattelit. Eikä kannata yhtään masentua, sillä olen nähnyt surkeampiakin tapauksia. Toiset tyytyvät sangen mielellään kulkemaan apaattisina ja muuttuvat yllättäen kuuro-mykkä-sokeiksi minun lähestyessäni. Mistäköhän lienee johtuvan, en tiedä lainkaan… Osaavat olla todella jääräpäisiä, eivätkä he millään ymmärrä, vaikka lajittelin sateenvarjoja heidän edessään koko päivän… Kaikkeen sitä täytyy ryhtyä saadakseen ihmiset heräämään.”
Katsoin entistä hölmistyneempänä miestä. Huomasin vasta nyt tämän olevan mies.
”Kuka – kuka sinä olet?” kysyin ja toivoin vastauksen ratkaisevan kaikki kysymykset.
”Minäkö? Minä olen Jostein Gaarder.”
//olenko ainoa, jolla foorumi poistaa sisennykset? epäilen, että en ole. sisennyksen siis puuttuvat tekstistä kokonaan, joten niistä ei narista, ne?