Feenix
14.7.2005, 2:48:34
Hellou. Ajattelin rohkaistua ja laittaa tänne erään minitrilogiani osan. Teksti on aika yliampuvaa mutta kirjoitan mielelläni mahtiponttisen kliseemäisesti. Syy, miksi laitan tämän tänne on lähinnä se, että kavereidenhan velvollisuus on kehua tekstiä olipa sen laatu minkälainen tahansa, joten ajattelin nyt uskaltautua ottamaan tuntemattomien ihmisten kritiikkiä vastaan.
Tarina on minun ja kahden kaverini luoman, sankaritarkolmikon erään hahmon ns. "päätös". Kirjoitamme yleensä tarinoitamme jatkotarinametodilla, mutta välillä tulee tälläistä, lyhyttä soolomateriaaliakin kirjoitettua inspiraation iskiessä.
Mutta niin. Pidemmittä jorinoitta etiäpäin sanoi kameli siperiassa.
JÄÄTYNYT SIELU
Hangen kylmä valkoisuus kuvastui naisen pohjattomista silmistä, hänen katsellessa matalasta oviaukosta pehmeää sadetta joka peitti yksinäisen vuoren rinteen puhtaalla lumellaan. Nuo valkoiset hiutaleet leijuivat tanssien purevan viiman pyörteessä, mutta naiseen ne eivät koskeneet. Ne ikään kuin väistivät tuota jäätäkin kylmempää hahmoa jonka ihosta saattoi tuntea kylmän hehkun vähän matkan päästä. Kuin lumi itsekin olisi pelännyt ohueen, tumman violettiin leninkiin pukeutunutta naista. Öiselle taivaalle syttyvät tähdet heijastuivat noista jään vaaleista silmistä, kuin peilistä.
Silloin tällöin tappavan kylmä tuuli uskaltautui kuin vaivihkaa lähestyä naista, saaden tämän sinertävät hiukset yhtymään laiskasti viiman tanssiin. Mutta edes se ei uskaltanut täysin koskettaa naista voimallaan ja nainen tiesi sen. Hän seisoi paljain jaloin tähtien ja kuun valoa heijastavassa hangessa, päällään niin ohut, hennon violetti mekko joka muistutti enemmänkin egyptiläisittäin sidottua vaatetta ja että sen läpi kuulsi kalpean sinertävä iho.
Pohjattomat silmät katselivat hiutaleiden kaunista tanssia ja kenties muutama tähti kykeni autiudesta erottamaan surun noista kauniista silmistä, jotka olivat joskus heijastaneet kaikkea ihmiselon tunteiden kirjoa. Joskus silloin, kun nainen oli kyennyt tuntemaan viiman kylmyyden, nyt iho itsekin oli muuttunut niin kylmäksi ettei se tuntenut mitään. Joskus silloin, kauan aikaa sitten, nainen oli myös kyennyt tuntemaan ja koskettamaan elävän olennon lämpöä, nyt naisen kosketus oli niin kylmän jäätävä, ettei kukaan elollinen sitä voinut kestää.
Hiljalleen yön pimeä vaippa kuitenkin peitti kylmän kauneuden alleen, pakottaen yksinäisen hahmon takaisin mökkiin. Hän rakasti tätä aikaa vuorokaudesta, kun päivä väistyi yön kauneuden tieltä, ja hän saattoi hetkeksi kätkeytyä ja nähdä kauneuden kylmyydessä. Kun tähtien hopeinen valo yhtyi lumen puhtaaseen valkoisuuteen, nainen kykeni hetkeksi unohtamaan vankilansa ja tuomionsa.
Tuomio oli julma tekemättömästä teosta, vastustetusta kiusauksesta. Ehkä hän joskus oli ollut iloinen siitä, että sai jäädä henkiin, mutta jos hän olisi tiennyt rangaistuksen elämästään olisi hän saattanut rukoilla kuolemaa. Elämä ilman inhimillistä lämpöä, elämä ilman kosketuksen tuntua ei ollut elämää, se ei ollut edes kuolemaa. Se oli jotain sanoin kuvaamattoman hirveää, ihmisen sielu vangittuna jäiseen koteloon joka surmasi kaikki lähelle tulevat. Nainen tiesi sen, hän oli elänyt siinä viimeiset vuodet. Hän oli katsonut kuinka hänen ruumiinsa muuttui kylmemmäksi, kuinka hänen silmänsä muuttuivat jäisimmiksi, hän oli katsonut kuinka ystävät olivat kavahtaneet häntä ja hän oli katsonut kuinka rakastettu jäätyy yhdestä ainoasta suudelmasta.
”Jos minä en sinua saa, ei saa kukaan muukaan.” Nainen kuuli yhä uudelleen tuon lauseen päässään, lauseen joka kidutti häntä ja pakotti hänet elämään uudelleen nuo kaikki muistot jotka koskivat enemmän kuin myrkky sisuksissa taikka miekka rinnassa.
Nainen olisi voinut valita toisin, mutta hän ei ollut valinnut. Hän uhrasi itsensä läheistensä tähden vain nähdäkseen kuinka he alkoivat pelätä häntä ja hänen kylmyyttään joka tappoi kaiken elollisen. Edes ikuinen tuli ei ollut lämmittänyt häntä.
Huokaisten itsekseen, nainen käänsi selkänsä pimenevälle yölle ja astui keveästi sisälle mökin lämpöön. Lämpöön jota hän ei tuntenut. Sinertävä käsi kosketti varoen kristallin kirkasta oviaukkoa joka oli, kuten koko talo, tehty jäästä. Mikään muu materiaali ei kestäisi naisen kuuraa. Siinä missä muut olisivat tunteneet jään sulavan sormiensa alla, naisen sormien alla se rätisi hetken, jäätyen hieman lisää. Kevät oli lämmittänyt hieman vuoriston ilmaa saaden jäisen talon seinät pehmenemään. Kuullessaan rätinän ja nähdessään uuden jäisen kerroksen muodostuvan, naisen kasvoille kohosi katkeroituneen huvittunut hymy. Ainakin hän kykeni korjaamaan talon itse.
Vilkaisten vielä kerran mustuuteen, jossa lumisade oli hieman kiihtynyt ja tällä kertaa sen sijaan että isot, pehmeät hiutaleet olisivat leijailleet kevytmielisesti alas taivaalta, tulivat pienemmät hiutaleet luoti suoraan alaspäin. Nainen hymähti ja astui sisään jäiseen asumukseensa.
Pehmein askelin hän käveli keskelle huonetta jääden nojaamaan pöytään. Pohjattomien silmien katse hakeutui talon perällä olevaan takkaan, jossa kituen lepatti pieni liekki. Olihan hänen saatava valoa ja sen verran oli tuo hänen kiroajansa myöntynyt, että antoi hänen pitää pienen liekin ikuisuuden tulesta. Nainen oli kerran, läheisensä kehottamana, rukoillut tulelta armoa, rukoillut että hänen jäinen vaelluksensa päättyi, mutta tuli ei taipunut ja hänen eteensä oli ilmestynyt kiroajan ivalliset kasvot jotka nauraen hänelle ilmoitti tulen olevan voimaton jäätä vastaan. Jumala ei kykene kumoamaan jumalan päätöstä. Mutta tulen kävi naista kovin sääliksi tämän kohtalon vuoksi, joten hän lahjoitti tälle liekin valaisemaan tietä luvaten, että kun aika olisi kulunut, olisi naisen vapaus koittava. Kiroaja antoi hänen pitää tuon pienen toivon liekin, turha toivo olisi toivottomuutta julmempi.
Nainen oli odottanut, yhä uudelleen hän oli jaksanut uskoa tulen sanaan, toivoa vapautta. Senkin jälkeen kun hänen läheisensä olivat täyttäneet oman kohtalonsa, nainen oli jaksanut uskoa. Mutta nyt, liekkien heijastuessa silmistä, ei niissä näkynyt enää toivoa. Silti nainen otti käteensä erään pienen oksan karahkan jotta saisi tulta isommaksi, kuten oli tehnyt siitä lähtien kun oli tulen saanut. Mutta heti kun naisen jäinen käsi kosketti oksaa, kuului rätinä, ja oksa jäätyi silmänräpäyksessä jäiseksi puikoksi. Kuten oli aina käynyt. Pieni, kristallinen kyynel valui naisen silmästä, muttei hän tuntenut sitä, hän ei ollut tuntenut kyyneliänsä enää pitkään aikaan.
Huokaisten, silmät painuivat kiinni ja sormet irrottivat otteensa jäätyneestä oksasta jonka jälkeen silmät avautuivat jälleen, siirtyen katsomaan ulos pienestä ikkunasta, aggressiiviset hiutaleet olivat muuttuneet märäksi rännäksi. Oksa putosi naisen vierelle kilahtaen.
”Anteeksi, mutta saisinko hetken lämmitellä?” Naisen olkapäät säpsähtivät ja katse hakeutui ovelle, jossa heijastui vaalea hahmo vasten talvisen yön mustuutta.
”Minulla ei ole paljoa lämpöä jaettavana..” Nainen sanoi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä, tietäen sen kantautuvan kuitenkin vieraan korviin. Nainen ei ollut peloissaan tai huolissaan, mikäli vieras oli pahoissa aikeissa hänet kohtaisi nopeasti hyytävä loppu.
”Se vähäinenkin riittää eksyneelle kulkijalle.” Hahmo sanoi ja astui valokeilan läheisyyteen. Tulija oli mies, jonka nainen oli päätellyt tämän äänestä. Hän oli pukeutunut pitkään, tummansiniseen viittaan jonka tulija asetti erään jäisen tuolin päälle. Viitan alta paljastuivat valkoiset suorat housut, sekä valkoinen, löysä paita jonka huppu oli reunustettu harmahtavalla turkiksella. Musta sinertävin koristekuvioin kirjailtu vyö kiersi miehen uumaa. Otettuaan vielä hupun pois päästään, paljastui että miehellä oli hyvin erikoisen väriset hiukset, ne olivat samalla hopeiset ja valkoiset, kuin taivaalla tuikkivien tähtien valo. Ne kihartuivat aistikkaasti kapeiden ja kauniiden kasvojen ympärille, joita hallitsi kaunis muotoisen huulet. Miehen silmät olivat niin syvän tumman siniset, että näyttivät melkein mustilta mutta se mikä teki naiseen suurimman vaikutuksen, oli silmistä heijastuva viisaus sekä lempeys.
Asetettuaan matkustajan viittansa tuolille, hän käveli suoraan takan luokse jääden sitten seisomaan sen eteen katsellen pientä liekkiä joka lepatti jäisessä kehdossaan. Nainen ei saanut sanaa suustaan, mutta hän siirtyi muutaman askeleen taaksepäin, kauemmaksi miehestä, ettei hänen kylmyytensä tappaisi tätä ihmeellistä olentoa.
”Ei ihme jos teitä paleltaa, tämä tuli on aivan liian pieni lämmittääkseen meitä molempia.” Mies sanoi hiljaisella äänellä, pitäen katseensa edelleen kituvassa tulessa.
”Mikään tuli, olipa se kuinka iso tahansa, ei minua voi lämmittää.” Nainen kuiskasi hiljaa ja käänsi katseensa sivullensa. Hän ei halunnut vieraan silmien porautuvan omiinsa. Vieras kohotti katseensa tulesta, kääntäen silmänsä kohti naista ja siirsi ne sitten jäätyneeseen oksan karahkaan naisen vierellä.
”Niin.” Mies vastasi, vastaus olisi saattanut hämmästyttää naista muutamia vuosia sitten, mutta nyt kaikki tiesivät että vuorella asui jäinen neito, joka jäädytti kaiken läheltään.
”Ehkä sinun olisi viimein aika tuntea lämpöä?” Vieras jatkoi ja ennen kuin nainen ehti huomata mitään, oli mies jo siirtynyt hänen eteensä.
”Tuomioni ja kohtaloni on tuntea ikuisesti vain kylmyyttä.” Nainen vastasi, kääntäen pohjattoman katseensa miehen syviin silmiin, odottaen että tämä alkaa tuntea jäisen kylmyyden ruumiissaan. Hieman hän oli yllättynyt, yleensä tähän mennessä ihminen oli jo kykenemätön liikkumaan ja puhumaan, kun oli niin lähellä hänen jäistä hehkuaan.
”Ikuisuus määritellään ihmisen mukaan ja sinun ikuisuutesi alkaa olla ohitse.” Kauniille kasvoille ilmestyi niin lempeä hymy, että se sai naisen silmiin kihoamaan jälleen kyyneleet.
”Ei..” Nainen sanoi hiljaa tuntiessaan kuuman vanan poskellaan, kyyneleen kuumuus tuntui polttavan raudan lailla hänen kalpeita poskiaan. Hän tunsi kuinka kyynel poltti uran hänen poskelleen, sekä huulelleen kadoten sitten leuan kärjestä polttamaan hänen kaulaansa.
”Kyllä.” Mies vastasi ja hänen hymynsä nousi noihin ihmeellisiin silmiin.
”Se..polttaa..” Nainen lausui, tuntiessaan muutaman uuden kyyneleen uppoutuvan hänen ihoonsa, lämmittäen sitä polttavalla tuskalla. Naisen kalpeat kasvot kiristyivät ja hän taipui kaksin kerroin siitä tulenhehkuisesta kivusta joka pakotti hänet jälleen tuntemaan. Tuntemattoman miehen kädet kiertyivät naisen ympärille, pitääkseen tätä pystyssä halki suurimman tuskan mitä hän oli koskaan kokenut. Vaikka naisen teki mieli huutaa poltteen lopettavan hänen kärsimyksensä, niin hän puri hampaansa huuliinsa jotka punersivat ensimmäistä kertaa vuosiin. Veri alkoi norua rikki purrusta huulesta, mutta nainen ei valittanut, eikä huutanut. Hitaasti ja polttaen, naisen kasvojen sinertävä kalpeus katosi normaalin ihon värin tieltä, ja hiusten sinisyys alkoi haalistua ensin vaalean siniseksi, sitten valkoiseksi josta ne sitten tummuivat hunajan vaaleiksi, jäinen kylmyys katosi pohjattomista silmistä ja kun nainen viimein suoristui kivun aaltojen vaimentuessa, ne katselivat kirkkaan vihreinä ja kysyvinä kohti tuntematonta joka kosketti silittäen naisen poskea.
”Sinun jäisen rangaistuksen uskollisesta sydämestä, on aika päättyä.”
”Kuka sinä olet?” Nainen sanoi hieman heiveröisellä äänellä, mutta siinä ei ollut kuultavissa enää kylmää kuiskausta. Mies hänen edessään naurahti ja irrotti otteensa naisen kasvoilta ja kääntyi kohti ovea joka aukeni kuin itsekseen hänen tieltään. Jäinen räntä vihmoi oviaukosta sisään, mutta se ei halunnut koskettaa miestä.
”Ei sillä ole väliä.” Mies hymyili ja ojensi kätensä kohti naista, pyytäen tätä seuraamaan. Muutaman sekunnin nainen epäröi mutta käveli sitten miehen luokse, ottaen kiinni tämän ojennetusta kädestä.
”Pitäisikö minun pukea jotain lämmintä ylleni?” Nainen sanoi vaikka tiesi jotenkin vastauksen, hän vain oli niin kovin pitkään halunnut lausua nuo sanat ilman sarkastisuutta. Mies näytti ymmärtävän tämän ja virnisti naiselle, saaden kasvonsa näyttämään vielä kauniimmilta.
”Ei. Emme mene kovin kauaksi.” Tämän sanottuaan hän johdatti naisen ulos jäisestä talosta, lähtien kulkemaan läpi räntäsateen. Pian tihenevä sade peitti kaksikon näkyvistä.
Talosta, jossa vielä hetki sitten oli ollut kaksi ihmistä, kuului romahdus, ensimmäisen seinämän romahtaessa kasaan. Liekki jäisessä takassa oli voimistunut ja sulatti nyt taloa, kun sen kasvua ja lämpöä kumoava tekijä oli poistunut. Ei mennyt kauaakaan kun myös toinen seinämä romahti kasaan, jään alkaessa sulamaan ja pian koko talo oli sortunut ja jäljellä oli vain kinos jäätä. Eräässä kohdassa jään keskellä, lepäsi jäinen oksankarahka ja sitä mukaan, mitä enemmän jää sen ympäriltä suli, katosi oksasta naisen aiheuttama jäinen kerros ja pian se oli kokonaan sula jonka jälkeen oksan päästä alkoi työntyä uusi verso joka kasvaisi aikaa myöten kukoistavaksi lehtipuuksi. Ikuinen tuli sen sijaan lepatti vielä hetken, kunnes jää oli kokonaan sulanut ja muodostanut pienen lähteen jonka keskellä oli saari, jossa uusi verso iti.
Tarina on minun ja kahden kaverini luoman, sankaritarkolmikon erään hahmon ns. "päätös". Kirjoitamme yleensä tarinoitamme jatkotarinametodilla, mutta välillä tulee tälläistä, lyhyttä soolomateriaaliakin kirjoitettua inspiraation iskiessä.
Mutta niin. Pidemmittä jorinoitta etiäpäin sanoi kameli siperiassa.
JÄÄTYNYT SIELU
Hangen kylmä valkoisuus kuvastui naisen pohjattomista silmistä, hänen katsellessa matalasta oviaukosta pehmeää sadetta joka peitti yksinäisen vuoren rinteen puhtaalla lumellaan. Nuo valkoiset hiutaleet leijuivat tanssien purevan viiman pyörteessä, mutta naiseen ne eivät koskeneet. Ne ikään kuin väistivät tuota jäätäkin kylmempää hahmoa jonka ihosta saattoi tuntea kylmän hehkun vähän matkan päästä. Kuin lumi itsekin olisi pelännyt ohueen, tumman violettiin leninkiin pukeutunutta naista. Öiselle taivaalle syttyvät tähdet heijastuivat noista jään vaaleista silmistä, kuin peilistä.
Silloin tällöin tappavan kylmä tuuli uskaltautui kuin vaivihkaa lähestyä naista, saaden tämän sinertävät hiukset yhtymään laiskasti viiman tanssiin. Mutta edes se ei uskaltanut täysin koskettaa naista voimallaan ja nainen tiesi sen. Hän seisoi paljain jaloin tähtien ja kuun valoa heijastavassa hangessa, päällään niin ohut, hennon violetti mekko joka muistutti enemmänkin egyptiläisittäin sidottua vaatetta ja että sen läpi kuulsi kalpean sinertävä iho.
Pohjattomat silmät katselivat hiutaleiden kaunista tanssia ja kenties muutama tähti kykeni autiudesta erottamaan surun noista kauniista silmistä, jotka olivat joskus heijastaneet kaikkea ihmiselon tunteiden kirjoa. Joskus silloin, kun nainen oli kyennyt tuntemaan viiman kylmyyden, nyt iho itsekin oli muuttunut niin kylmäksi ettei se tuntenut mitään. Joskus silloin, kauan aikaa sitten, nainen oli myös kyennyt tuntemaan ja koskettamaan elävän olennon lämpöä, nyt naisen kosketus oli niin kylmän jäätävä, ettei kukaan elollinen sitä voinut kestää.
Hiljalleen yön pimeä vaippa kuitenkin peitti kylmän kauneuden alleen, pakottaen yksinäisen hahmon takaisin mökkiin. Hän rakasti tätä aikaa vuorokaudesta, kun päivä väistyi yön kauneuden tieltä, ja hän saattoi hetkeksi kätkeytyä ja nähdä kauneuden kylmyydessä. Kun tähtien hopeinen valo yhtyi lumen puhtaaseen valkoisuuteen, nainen kykeni hetkeksi unohtamaan vankilansa ja tuomionsa.
Tuomio oli julma tekemättömästä teosta, vastustetusta kiusauksesta. Ehkä hän joskus oli ollut iloinen siitä, että sai jäädä henkiin, mutta jos hän olisi tiennyt rangaistuksen elämästään olisi hän saattanut rukoilla kuolemaa. Elämä ilman inhimillistä lämpöä, elämä ilman kosketuksen tuntua ei ollut elämää, se ei ollut edes kuolemaa. Se oli jotain sanoin kuvaamattoman hirveää, ihmisen sielu vangittuna jäiseen koteloon joka surmasi kaikki lähelle tulevat. Nainen tiesi sen, hän oli elänyt siinä viimeiset vuodet. Hän oli katsonut kuinka hänen ruumiinsa muuttui kylmemmäksi, kuinka hänen silmänsä muuttuivat jäisimmiksi, hän oli katsonut kuinka ystävät olivat kavahtaneet häntä ja hän oli katsonut kuinka rakastettu jäätyy yhdestä ainoasta suudelmasta.
”Jos minä en sinua saa, ei saa kukaan muukaan.” Nainen kuuli yhä uudelleen tuon lauseen päässään, lauseen joka kidutti häntä ja pakotti hänet elämään uudelleen nuo kaikki muistot jotka koskivat enemmän kuin myrkky sisuksissa taikka miekka rinnassa.
Nainen olisi voinut valita toisin, mutta hän ei ollut valinnut. Hän uhrasi itsensä läheistensä tähden vain nähdäkseen kuinka he alkoivat pelätä häntä ja hänen kylmyyttään joka tappoi kaiken elollisen. Edes ikuinen tuli ei ollut lämmittänyt häntä.
Huokaisten itsekseen, nainen käänsi selkänsä pimenevälle yölle ja astui keveästi sisälle mökin lämpöön. Lämpöön jota hän ei tuntenut. Sinertävä käsi kosketti varoen kristallin kirkasta oviaukkoa joka oli, kuten koko talo, tehty jäästä. Mikään muu materiaali ei kestäisi naisen kuuraa. Siinä missä muut olisivat tunteneet jään sulavan sormiensa alla, naisen sormien alla se rätisi hetken, jäätyen hieman lisää. Kevät oli lämmittänyt hieman vuoriston ilmaa saaden jäisen talon seinät pehmenemään. Kuullessaan rätinän ja nähdessään uuden jäisen kerroksen muodostuvan, naisen kasvoille kohosi katkeroituneen huvittunut hymy. Ainakin hän kykeni korjaamaan talon itse.
Vilkaisten vielä kerran mustuuteen, jossa lumisade oli hieman kiihtynyt ja tällä kertaa sen sijaan että isot, pehmeät hiutaleet olisivat leijailleet kevytmielisesti alas taivaalta, tulivat pienemmät hiutaleet luoti suoraan alaspäin. Nainen hymähti ja astui sisään jäiseen asumukseensa.
Pehmein askelin hän käveli keskelle huonetta jääden nojaamaan pöytään. Pohjattomien silmien katse hakeutui talon perällä olevaan takkaan, jossa kituen lepatti pieni liekki. Olihan hänen saatava valoa ja sen verran oli tuo hänen kiroajansa myöntynyt, että antoi hänen pitää pienen liekin ikuisuuden tulesta. Nainen oli kerran, läheisensä kehottamana, rukoillut tulelta armoa, rukoillut että hänen jäinen vaelluksensa päättyi, mutta tuli ei taipunut ja hänen eteensä oli ilmestynyt kiroajan ivalliset kasvot jotka nauraen hänelle ilmoitti tulen olevan voimaton jäätä vastaan. Jumala ei kykene kumoamaan jumalan päätöstä. Mutta tulen kävi naista kovin sääliksi tämän kohtalon vuoksi, joten hän lahjoitti tälle liekin valaisemaan tietä luvaten, että kun aika olisi kulunut, olisi naisen vapaus koittava. Kiroaja antoi hänen pitää tuon pienen toivon liekin, turha toivo olisi toivottomuutta julmempi.
Nainen oli odottanut, yhä uudelleen hän oli jaksanut uskoa tulen sanaan, toivoa vapautta. Senkin jälkeen kun hänen läheisensä olivat täyttäneet oman kohtalonsa, nainen oli jaksanut uskoa. Mutta nyt, liekkien heijastuessa silmistä, ei niissä näkynyt enää toivoa. Silti nainen otti käteensä erään pienen oksan karahkan jotta saisi tulta isommaksi, kuten oli tehnyt siitä lähtien kun oli tulen saanut. Mutta heti kun naisen jäinen käsi kosketti oksaa, kuului rätinä, ja oksa jäätyi silmänräpäyksessä jäiseksi puikoksi. Kuten oli aina käynyt. Pieni, kristallinen kyynel valui naisen silmästä, muttei hän tuntenut sitä, hän ei ollut tuntenut kyyneliänsä enää pitkään aikaan.
Huokaisten, silmät painuivat kiinni ja sormet irrottivat otteensa jäätyneestä oksasta jonka jälkeen silmät avautuivat jälleen, siirtyen katsomaan ulos pienestä ikkunasta, aggressiiviset hiutaleet olivat muuttuneet märäksi rännäksi. Oksa putosi naisen vierelle kilahtaen.
”Anteeksi, mutta saisinko hetken lämmitellä?” Naisen olkapäät säpsähtivät ja katse hakeutui ovelle, jossa heijastui vaalea hahmo vasten talvisen yön mustuutta.
”Minulla ei ole paljoa lämpöä jaettavana..” Nainen sanoi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä, tietäen sen kantautuvan kuitenkin vieraan korviin. Nainen ei ollut peloissaan tai huolissaan, mikäli vieras oli pahoissa aikeissa hänet kohtaisi nopeasti hyytävä loppu.
”Se vähäinenkin riittää eksyneelle kulkijalle.” Hahmo sanoi ja astui valokeilan läheisyyteen. Tulija oli mies, jonka nainen oli päätellyt tämän äänestä. Hän oli pukeutunut pitkään, tummansiniseen viittaan jonka tulija asetti erään jäisen tuolin päälle. Viitan alta paljastuivat valkoiset suorat housut, sekä valkoinen, löysä paita jonka huppu oli reunustettu harmahtavalla turkiksella. Musta sinertävin koristekuvioin kirjailtu vyö kiersi miehen uumaa. Otettuaan vielä hupun pois päästään, paljastui että miehellä oli hyvin erikoisen väriset hiukset, ne olivat samalla hopeiset ja valkoiset, kuin taivaalla tuikkivien tähtien valo. Ne kihartuivat aistikkaasti kapeiden ja kauniiden kasvojen ympärille, joita hallitsi kaunis muotoisen huulet. Miehen silmät olivat niin syvän tumman siniset, että näyttivät melkein mustilta mutta se mikä teki naiseen suurimman vaikutuksen, oli silmistä heijastuva viisaus sekä lempeys.
Asetettuaan matkustajan viittansa tuolille, hän käveli suoraan takan luokse jääden sitten seisomaan sen eteen katsellen pientä liekkiä joka lepatti jäisessä kehdossaan. Nainen ei saanut sanaa suustaan, mutta hän siirtyi muutaman askeleen taaksepäin, kauemmaksi miehestä, ettei hänen kylmyytensä tappaisi tätä ihmeellistä olentoa.
”Ei ihme jos teitä paleltaa, tämä tuli on aivan liian pieni lämmittääkseen meitä molempia.” Mies sanoi hiljaisella äänellä, pitäen katseensa edelleen kituvassa tulessa.
”Mikään tuli, olipa se kuinka iso tahansa, ei minua voi lämmittää.” Nainen kuiskasi hiljaa ja käänsi katseensa sivullensa. Hän ei halunnut vieraan silmien porautuvan omiinsa. Vieras kohotti katseensa tulesta, kääntäen silmänsä kohti naista ja siirsi ne sitten jäätyneeseen oksan karahkaan naisen vierellä.
”Niin.” Mies vastasi, vastaus olisi saattanut hämmästyttää naista muutamia vuosia sitten, mutta nyt kaikki tiesivät että vuorella asui jäinen neito, joka jäädytti kaiken läheltään.
”Ehkä sinun olisi viimein aika tuntea lämpöä?” Vieras jatkoi ja ennen kuin nainen ehti huomata mitään, oli mies jo siirtynyt hänen eteensä.
”Tuomioni ja kohtaloni on tuntea ikuisesti vain kylmyyttä.” Nainen vastasi, kääntäen pohjattoman katseensa miehen syviin silmiin, odottaen että tämä alkaa tuntea jäisen kylmyyden ruumiissaan. Hieman hän oli yllättynyt, yleensä tähän mennessä ihminen oli jo kykenemätön liikkumaan ja puhumaan, kun oli niin lähellä hänen jäistä hehkuaan.
”Ikuisuus määritellään ihmisen mukaan ja sinun ikuisuutesi alkaa olla ohitse.” Kauniille kasvoille ilmestyi niin lempeä hymy, että se sai naisen silmiin kihoamaan jälleen kyyneleet.
”Ei..” Nainen sanoi hiljaa tuntiessaan kuuman vanan poskellaan, kyyneleen kuumuus tuntui polttavan raudan lailla hänen kalpeita poskiaan. Hän tunsi kuinka kyynel poltti uran hänen poskelleen, sekä huulelleen kadoten sitten leuan kärjestä polttamaan hänen kaulaansa.
”Kyllä.” Mies vastasi ja hänen hymynsä nousi noihin ihmeellisiin silmiin.
”Se..polttaa..” Nainen lausui, tuntiessaan muutaman uuden kyyneleen uppoutuvan hänen ihoonsa, lämmittäen sitä polttavalla tuskalla. Naisen kalpeat kasvot kiristyivät ja hän taipui kaksin kerroin siitä tulenhehkuisesta kivusta joka pakotti hänet jälleen tuntemaan. Tuntemattoman miehen kädet kiertyivät naisen ympärille, pitääkseen tätä pystyssä halki suurimman tuskan mitä hän oli koskaan kokenut. Vaikka naisen teki mieli huutaa poltteen lopettavan hänen kärsimyksensä, niin hän puri hampaansa huuliinsa jotka punersivat ensimmäistä kertaa vuosiin. Veri alkoi norua rikki purrusta huulesta, mutta nainen ei valittanut, eikä huutanut. Hitaasti ja polttaen, naisen kasvojen sinertävä kalpeus katosi normaalin ihon värin tieltä, ja hiusten sinisyys alkoi haalistua ensin vaalean siniseksi, sitten valkoiseksi josta ne sitten tummuivat hunajan vaaleiksi, jäinen kylmyys katosi pohjattomista silmistä ja kun nainen viimein suoristui kivun aaltojen vaimentuessa, ne katselivat kirkkaan vihreinä ja kysyvinä kohti tuntematonta joka kosketti silittäen naisen poskea.
”Sinun jäisen rangaistuksen uskollisesta sydämestä, on aika päättyä.”
”Kuka sinä olet?” Nainen sanoi hieman heiveröisellä äänellä, mutta siinä ei ollut kuultavissa enää kylmää kuiskausta. Mies hänen edessään naurahti ja irrotti otteensa naisen kasvoilta ja kääntyi kohti ovea joka aukeni kuin itsekseen hänen tieltään. Jäinen räntä vihmoi oviaukosta sisään, mutta se ei halunnut koskettaa miestä.
”Ei sillä ole väliä.” Mies hymyili ja ojensi kätensä kohti naista, pyytäen tätä seuraamaan. Muutaman sekunnin nainen epäröi mutta käveli sitten miehen luokse, ottaen kiinni tämän ojennetusta kädestä.
”Pitäisikö minun pukea jotain lämmintä ylleni?” Nainen sanoi vaikka tiesi jotenkin vastauksen, hän vain oli niin kovin pitkään halunnut lausua nuo sanat ilman sarkastisuutta. Mies näytti ymmärtävän tämän ja virnisti naiselle, saaden kasvonsa näyttämään vielä kauniimmilta.
”Ei. Emme mene kovin kauaksi.” Tämän sanottuaan hän johdatti naisen ulos jäisestä talosta, lähtien kulkemaan läpi räntäsateen. Pian tihenevä sade peitti kaksikon näkyvistä.
Talosta, jossa vielä hetki sitten oli ollut kaksi ihmistä, kuului romahdus, ensimmäisen seinämän romahtaessa kasaan. Liekki jäisessä takassa oli voimistunut ja sulatti nyt taloa, kun sen kasvua ja lämpöä kumoava tekijä oli poistunut. Ei mennyt kauaakaan kun myös toinen seinämä romahti kasaan, jään alkaessa sulamaan ja pian koko talo oli sortunut ja jäljellä oli vain kinos jäätä. Eräässä kohdassa jään keskellä, lepäsi jäinen oksankarahka ja sitä mukaan, mitä enemmän jää sen ympäriltä suli, katosi oksasta naisen aiheuttama jäinen kerros ja pian se oli kokonaan sula jonka jälkeen oksan päästä alkoi työntyä uusi verso joka kasvaisi aikaa myöten kukoistavaksi lehtipuuksi. Ikuinen tuli sen sijaan lepatti vielä hetken, kunnes jää oli kokonaan sulanut ja muodostanut pienen lähteen jonka keskellä oli saari, jossa uusi verso iti.