The_Sipi
22.7.2005, 10:58:27
Tositarina fiktiivisestä Fantasiamaailmasta
Erään kylän liepeillä kaikki kliseet täyttävässä Fantasiamaailmassa asui suuressa kartanossaan Kreifi-niminen kreivi, jota kyläläiset kutsuivat mieheksi, jolla oli kaikkea. Kaikkea Kreifi-kreivillä tuntuikin olevan. Hänellä oli yksitoista vaimoa, 22 lasta, punainen tupa ja perunamaa. Hänellä oli valtaa, voimaa ja kunniaa. Eikä siinä vielä kaikki.
Hänellä oli autoja ja lentokoneita, vaikkei tuossa Fantasiamaailmassa sellaisista oltu koskaan kuultukaan, polttoaineesta puhumattakaan, mutta sitäkin hänellä oli. Hänellä oli pilvenpiirtäjiä, vaikkei kukaan kyläläinen sellaista ollut koskaan nähnyt. Hänellä oli myös mm. laajakuvatelevisio, X720, Playstation 5, ydinaseita, mikroaaltouuni sekä teleportteja, vaikka Fantasiamaailmassa ei edes tunnettu sähkön käsitettä. Ei sitä tuntenut Kreifi-kreivikään, mutta siitä huolimatta hänellä oli sitä. Mitään näistä edellä mainituista kun ei ollut olemassa Fantasiamaailmassa, mutta hänellä vain sattui olemaan niitä. End of story.
Hänellä sanottiin olevan myös valtavasti alaisia, pomoja, rakastajia, rakastajattaria, aviottomia lapsia, orjia (niin maa- kuin seksiorjiakin), turvamiehiä, hovimestareita, kokkeja, vihamiehiä, yrityksiä, kirjojen ja elokuvien julkaisusopimuksia, olutta, viinaa, teloituskammioita ja vaikka mitä kuvitella saattoi, vaikkei kaikkea niitä esiintynytkään Fantasiamaailmassa.
Kyläläiset tiesivät - tai luulivat ainakin tietävän -, että ei se kaiken omistavan miehen elämä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut.. Kylällä osattiin kertoa, että Kreifi-kreivillä oli myös kaikkia mahdollisia tauteja. Oli niin syfilistä, syöpää, AIDSia, klamydiaa, tippuria, malariaa kuin myös isorokkoa, jakomielitautia, lepraa, spitaalia, kuppaa ja kaikkia muitakin mahdollisia tauteja. Mutta koska hänellä kerran sanottiin olevan kaikkea, oli hänellä myös hyvä kunto, lihaksia, läskiä ja tietenkin lääkkeet ja hoitokeinot kaikkiin mahdollisiin vaivoihin. Niihinkin, joihin ei edes oltu vielä kehitetty hoitokeinoja, joten se niistä sairauksista. Hän ei kuitenkaan käyttänyt noita lääkkeitä kuin ainoastaan hätätilanteessa, sillä se olisi vienyt häneltä maineen miehenä, jolla oli kaikkea. Joitakin parantumattomia sairauksia hän kyllä hoiti säännöllisesti. Esimerkiksi jakomielitautia, jonka hoito oli helppoa ja oikeastaan ihan kivaakin, hän hoiti säännöllisin väliajoin; olihan hänellä yksitoista vaimoa, joille hän jakoi ihan mielellään.
Hänellä oli myös velkaa - totta kai - , mutta toisaalta myös varallisuutta. Hän ei vain halunnut luopua veloistaan. Hänellä oli tietenkin myös syytteitä mm. raiskauksista, murhista, rikoksista ihmisyyttä vastaan, petoksista sekä murtovarkauksista, mutta toisaalta hänellä oli myös päteviä lakimiehiä, lahjottuja tuomareita ja lautamiehiä, joten se niistä syytteistä sitten.
Kreifi-kreivillä tosiaan oli kaikkea tätä. Joku saattaisi ehkä ihmetellä sitä, miten ihmeessä ihmisellä saattoi olla asioita, joita ei yksinkertaiseksi ollut olemassa, mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ollut; elihän mies sentään fiktiivisessä Fantasiamaailmassa täysin älyvapaassa tarinassa, jonka päähenkilöllä sanottiin olevan kaikkea. Yksinkertaista, eikö totta?
Mutta kuten sanottua, kyläläiset siis uskoivat, että Kreifi-kreivillä oli kaikkea mahdollista. Tämä ei kuitenkaan ollut totta ja ainoa, joka tiesi sen, oli Kreifi-kreivi itse. Häneltä nimittäin puuttui jotain, jota hän oli metsästänyt jo vuosikausia: megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin.
Miehellä, jolla oli lähes kaikkea, oli tietenkin myös jumalattomasti aikaa. Sitä helposti kuvittelisi, ettei sellaiselle miehelle juuri aikaa mihinkään jäisi, jos hänellä kerran oli kaikki tuo edellä mainittu, mutta siitähän kenkä juuri puristi. Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa, mutta koska valinnanvaraa oli niin runsaasti, ei hän aina pystynyt päättämään mitä tekisi. Toisaalta hänen oli turha yrittääkään tehdä mitään mielekästä, sillä se ei olisi muuttanut sitä tosiseikkaa, että hänellä oli jo lähes kaikkea.
Nuorena miehenä tällaista oli ollut vaikeaa sulattaa; eihän hän ollut itse omaa tilannettaan luonut, vaan kaiken takana oli tuon omituisen tarinan, jonka päähenkilö hän oli, kirjoittaja. Ilman tuota kirottua kirjoittajaa hänkään ei olisi nyt tässä tilanteessa. Myöhemmin hän oli jo jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt oman kohtalonsa, mutta nuorena miehenä tätä kaikkea oli ollut lähes mahdoton hyväksyä. Siksi sen sijaan, että edes olisi yrittänyt tehdä jotain järkevää, hän oli toiminut juuri päinvastoin.
Kylästä länteen oli iso aarnimetsä, jossa eli mitä mielikuvituksellisempia otuksia, mitä fiktiivisessä Fantasiamaailmassa vain saattoi kuvitellakin elävän, ja kylästä itään päin aukesi suuri ja mahtava autiomaa, jota kukaan ei ollut koskaan Kreifi-kreivin tietämän mukaan ylittänyt.
Kreifi-kreivi piti tuosta autiomaasta kovasti. Hänellä oli ollut tapana viettää kaiket päivänsä tuossa valtavassa autiomaassa vain näännyttääkseen itsensä valtavaan janoon ja kärsiäkseen kovasta kuumuudesta. Ei se nyt kovin kehittävää toimintaa ollut, mutta mikä sitten olisi ollut? Hänellähän oli ollut kaikkea mahdollista. Tai niin hän oli luullut, kunnes eräänä päivänä oli törmännyt tuossa polttavassa autiomaassa Kaappiin.
Hän oli luullut sitä kangastukseksi ja päättänyt kävellä sen läpi, olihan hän aiemminkin kangastuksia nähnyt. Kaappi oli seisonut keskellä autiota erämaata ja hän oli huomannut sen tarpeeksi ajoissa, jotta olisi voinut väistää sen niin halutessaan, mutta sen sijaan hän oli kävellyt sitä kohti, kangastus kun oli. Mutta törmättyään siihen hän tajusi, ettei kaappi ollut mikään kangastus, vaan aito, ruskeasta mäntypuusta veistetty suorakulmaisen särmiön muotoinen kaappi, jota kannattelivat neljä S-kirjaimen muotoista jalkaa. Hän oli törmännyt siihen takaapäin.
Törmäys ei ollut satuttanut häntä, olihan hänellä - kuinkas muutenkaan - pelastusrengas vyötäröllä. Hän oli kiertänyt kaapin etupuolelle ja nähnyt kaksi ovea, jotka olivat kiinni. Ovien nupit olivat kaapin keskiosassa ja hän katsoi niitä. Hänen oli tehnyt mieli avata jompikumpi ovista, mutta hän ei tehnyt niin. Hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä hän oli käyskennellyt autiomaassa satoja kertoja, eikä koskaan ollut nähnyt tätä kummallista kaappia. Oli tietenkin mahdollista, että hän oli ensimmäisen kerran elämässään eksynyt siellä, mutta hän ei pitänyt sitä todennäköisenä. Olihan hänellä ollut aina erehtymätön suuntavaisto.
Hän katseli ovennuppeja keskittyneesti miettien mitä tehdä. Nupit, kuten koko kaappi, olivat ruskeat. Ei vaan mustat. Ei. Valkoiset. Ei sittenkään. Ne olivat punaiset. Kreifi-kreivi ei tiennyt. Näytti aivan siltä kuin nupit olisivat vaihtaneet väriä. Mutta ei kai se nyt voinut olla mahdollista. Ei edes fiktiivisessä Fantasiamaailmassa. Nyt ne olivat jälleen valkoiset. Mustat. Valkoiset. Kreifi-kreivi ajatteli, että hän oli tulossa hulluksi. Tai sitten tämä oli vain kangastus, tosin hyvin todellisen tuntuinen sellainen. Nupit olivat nyt mustavalkoiset. Reunat valkoiset ja keskiosat mustia, ihan kuin ihmisten silmät joissain huonosti piirretyissä sarjakuvissa - joita hänellä myös oli iso liuta.
”Terve, terve”, kaappi puhui. Kreifi-kreivi ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta se todellakin puhui. ”Mitäs sinulle kuuluu?”
Kreifi-kreivi oli aivan hämillään, eikä saanut sanaa suustaan. Se ei ollutkaan mitään eloton kaappi, vaan Kaappi, elävä olent... no, huonekalu.
”Hei, kuule kaveri. Minulla olisi sinulle eräs pieni homma”, se sanoi.
”Tu-tu-tuota noin... miten sinä puhut?” Kreifi-kreivi sai viimein kysyttyä.
”Pirustako minä tiedän!” Kaappi vastasi. ”Minähän olen vain tavallisen näköinen kaappi keskellä autiomaata, jonka tehtävänä on antaa lukijoille vähän taustaa sille, miksi etsit... tai siis tulet etsimään sitä... äh, enhän minä voi sitä tässä sanoa, kun en ole antanut sinulle vielä edes koko tehtävää.”
”Mitä ihmettä ylipäätään teet täällä keskellä autiomaata?” Kreifi-kreivi kysyi välittämättä kuunnella kovin tarkasti Kaapin puheita.
”Missä minä sitten olisin? Suuressa aarnimetsässäkö? Mitä minä siellä?” Kaappi kysyi lakonisesti. ”Yksikin pieni kipinän poikanen jostain ja koko metsä tuhoutuu tulessa ja minä sen mukana. Ei kiva, varsinkaan kun kylällä ei ole kunnollista palokuntaa sammuttelemaan suuria metsäpaloja. Tiedän kyllä, että sinulla olisi, mutta vaivaisitko edes koko asialla päätäsi? En usko. Sitä paitsi mitä minä aarnimetsässä odottelemassa sinua antaakseni tehtävän, kun tiesin kuitenkin sinun olevan täällä? Eihän siinä ole mitään järke...!”
”Tarkoitinkin lähinnä sitä, että mitä sinä ylipäätään teet täällä ulkona keskellä ei-mitään?” Kreifi-kreivi keskeytti. ”Mikset ole esimerkiksi pitämässä jonkin mukavan herran vaatteita sisälläsi tai...”
”Tiedätkö mitä?” Kaappi sanoi tympääntyneen kuuloisena. ”Ei sellainen ole kovin mukavaa hommaa loppujen lopuksi. Joutua nyt seisomaan samassa paikassa vuodesta toiseen 24 tuntia vuorokaudessa ja mitä saa vaivanpalkaksi? Yösijan ja katon pään päälle, mutta ei mitään muuta. Ei rahallista korvausta puhumattakaan ylityökorvauksista, ei mitään sapuskaa saati iltavapaita. Usko tai älä, mutta joskus me kaapitkin tykkäisimme irrotella oikein kunnolla, mutta suodaanko meille sitä iloa? EI! Kaiken huippuna on se, että ihmiset tirkistelevät meidän sisällemme ja tunkevat sinne kaiken maailman roinaa vaatteista tavaroihin. Kysyykö kukaan meiltä lupaa? EI! Te ihmiset ette kunnioita meidän kaappien yksityisyyttä sitten lainkaan! Kuka sellaisesta hommasta pitäisi? Toki on myönnettävä, ettei meitä eläviä kaappeja nyt niin hirveästi ole, mutta joitakin kappaleita kuitenkin. Sitä paitsi oleminen jonkin typeryksen vaatekaappina ei antaisi minulle mahdollisuutta antaa sinulle määrättyä tehtävää.”
”Okei, okei”, Kreifi-kreivi luovutti. ”Mitä hiton tehtävää... ja kenen määräämää?
”En minä tiedä ihan tarkasti”, sanoi Kaappi. ”Minä kyllä luulen, että tehtävä on tämän kirjoittajan määräämä, sillä ilman kirjoittajaa ei olisi tehtävääkään, mutta en mene vannomaan.”
”Riitti, riitti”, Kreifi-kreivi sanoi. ”Mikä on se tehtävä?”
Kaappi katsoi Kreifi-kreiviä ovinuppisilmillään hetken aikaa ja sanoi:
”Sinun tulee etsiä megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin.”
”Megaloma... siis mikä?” Kreifi-kreivi ihmetteli. Hän oli varmaankin kuullut väärin.
”Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin”, Kaappi sanoi tyynesti.
Vai niin, Kreifi-kreivi ajatteli. Taisi hän sittenkin kuulla oikein.
”Mikä hitto on megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin?” hän kysyi ihmetellen.
”Mistä hitosta minä sen tietäisin?” Kaappi tuhahti. ”Minä olen vain sanansaattaja. Ei sinun muuta tarvitse tehdä, kunhan vain nyt etsit sen.”
Tämän jälkeen Kaappi vaikeni. Se ei pihahtanutkaan, vaikka Kreifi-kreivi kuinka yritti saada sitä aukaisemaan sanaisen arkkunsa. Kaapin ovinuppisilmät vaihtuivat jälleen (normaaleiksi?) ruskeiksi ovennupeiksi. Koko tapaus olisi saattanut olla vain hallusinaatiota, mutta hän ei uskonut sitä.
Siitä oli nyt melkein kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta sitten Kaappi oli sanonut nuo sanat, mutta hänellä ei useista etsinnöistään huolimatta vieläkään ollut megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Hän oli tehnyt kaiken juuri siten, kuin missä tahansa kliseisessä halpis-fantasiatarinassa tehtäisiin.
Ensin hän oli linnoittautunut kartanonsa kellariin lukemaan kaiken maailman kirjoista - koska hänellä oli kaikkea, hänellä oli myös äärettömästi kirjoja - kaiken mahdollisen megalomaanisesta armoonialaisesta hilavitkuttimesta, mutta yhdessäkään kirjassa ei edes mainittu mistään sellaisesta.
Sitten hän oli kutsunut koolle kaikki tiedemiehet, meediot ja muut huuhaa-miehet, joita hänellä oli palkkalistoillaan, mutta hekään eivät osanneet auttaa häntä. Rangaistukseksi hän vei heidät teloituskammioon ja tappoi heidät. Tai no, ei teknisesti ottaen tappanut. Hän oli vain pistänyt kammiossa kaksi videota pyörimään ja sitten kukin vuorollaan oli tehnyt itsemurhan. Toisessa videossa näytettiin Fantasiamaan (joka siis oli yksi valtakunta Fantasiamaailmassa) parlamentin, Eliitin, keskustelua uusista fantasiakertomusten luku- ja kirjoitusmaksujen korotuksista. Toisessa videossa puolestaan oli salaperäisesti toisesta ulottuvuudesta saatua kuvamateriaalia jostain liukkaalla liikkuvista miehistä, jotka pitkillä kepeillään hakkasivat jotain kumilätkää. Kreifi-kreivin uhrit joutuivat katsomaan erään tietyn ryhmän edesottamuksia (heillä oli punamustat asut ja musta pata rinnassaan ja he olivat todella surkeita) ja kuuntelemaan kertojien, jotka ilmeisesti kutsuivat itseään selostajiksi, kuvauksia tapahtumista. Hänen uhrinsa saivat aivan vapaasti valita, kumpaa videota katsoivat, sillä kumpi tahansa niistä videoista olisi saanut kenet tahansa tappamaan itsensä. Varsinkin se kumilätkä-video, jota täydensivät vielä näiden ”selostajien” pökkelöt selostukset. Mika ja Timoko niiden nimet nyt olivat? Hän ei enää muistanut tarkkaan, vaikka hänellä erehtymätön muisti olikin. Joka tapauksessa eräs tiedemiehistä oli kestänyt 35 minuuttia tuota pelleilyä, ennen kuin oli ottanut itseltään nirrin pois. Muut olivat tappaneet itsensä jo aiemmin.
Kun tiedemiehistäkään ei ollut ollut mitään apua, hän oli vain ottanut lentokoneensa ja lähtenyt etsimään megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Eihän Fantasiamaailmassa tunnettu mitään lentokenttiä, mutta hänellä niitä tietenkin oli joka puolella maailmaa. Toisinaan hän oli tehnyt matkaa yhdellä monista autoistaan, mutta tuloksetta. Hänellä ei kymmenenkään vuoden etsintöjensä jälkeenkään ollut hilavitkutinta ja se, jos mikä, hatutti häntä. Hän oli etsinyt lähes joka paikasta: meren pohjasta, metsistä, aavikoilta, foorumeilta, intiaanireservaateista, tuonpuoleisesta ja monista muistakin paikoista, mutta turhaan.
Kerran hän oli nähnyt kaksiulotteisen kuvan vuoresta, jonka huipulla oli jokin kalamaljan muotoinen rakennus ja hän sai kuulla, että siellä asui vanha, ei niinkään viisas mies, joka aikoinaan oli tehnyt huonoja päätöksiä ja heittänyt elämänsä hukkaan, jonka johdosta hän oli rakentanut tuon massiivisen kalamaljan ja muuttanut sinne. Niinpä hän oli kiivennyt tuon vuoren, joka kuvan lailla oli kaksiulotteinen, tasaisen jyrkkää seinämää pitkin ylös. Mutta hän ei nähnyt vuoren huippua, sillä tuo kalamaljan muotoinen rakennus oli rakennettu sen ympärille. Rakennukseen pääsi tikkaita pitkin, jotka laskeutuvat alas pienestä neliön muotoisesta aukosta. Hän nousi tikkaat ylös.
”Kas, sinä olet ilmeisesti Kreifi-kreivi. Olen kuullut sinusta paljon. Etsinet varmaankin megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta”, mies sanoi ja tarjosi kättään. ”Minä olen Riku.”
Kreifi-kreivi otti kiitollisena käden vastaan, hänelle kun oli ehtinyt tulla nälkä tuon jyrkän vuoren kiipeämisestä. Samalla, kun hän mutusteli Rikun kättä, hän katseli ympärilleen. Asunnossa oli pieni kirjahylly, pari hassua tuolia, keittokomero, sänky ja pöytä. Pöytä sijaitsi keskellä asuntoa ja se muodostui pyöreästä levystä, jonka keskikohta oli upotettu tuon jyrkän kaksiulotteisen vuoren terävän huipun sisään. Pöydän päällä oli kovasti tietokonetta muistuttava esine.
”Huomaan, että katselet kaunista konettani”, Riku sanoi. ”Aikoinaan minä menin ja suoritin datanomin paperit, enkä arvannut, kuinka tylsää se loppujen lopuksi olisi. Pelkkää ohjelmointia päivästä toiseen. Eihän sitä pidemmän päälle jaksanut. Ja vasta töitä etsiessäni tajusin, ettei minulla ole mahdollista saada ohjelmoinnista elämäntyötä, sillä näitä aparaatteja ei ole kenelläkään - paitsi sinulla tietenkin - sähköstä nyt puhumattakaan. Minä siis käytin kolme vuotta valmistuakseni datanomiksi, vaikka ei ollut mitään ohjelmoitavaa tai korjailtavakaan. Minä sitten masennuin, rakennutin tämän kalamaljan tänne huipulle ja rupesin vuoren juurella sijaitsevan kylän, Trauma nimeltään, viralliseksi kylähulluksi. Minulla ei ole paljoa, kuten sinulla, mutta minulla on ainakin koneeni ja rajattomat käyttömahdollisuudet sen suhteen. Virran saan aurinkokennosta.”
”Sinä tiesit minun etsivän megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta”, Kreifi-kreivi sanoi. ”Tiedätkö, mistä löydän sen? Onko sinulla se?”
”Minullako?” Riku hölmistyi. ”Ei. Netissä vain liikkui huhua, että joku idiootti - ei millään pahalla - näin siellä kerrotaan, etsii sellaista. Minä sitten vähän guuglasin aikani ja yhden maininnan minä löysin etsintäsi kohteesta. Se meni jotenkin näin: ’Kenelläkään ei tiedetä olleen megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta kovinkaan pitkän aikaa, mutta kenellä sellainen olikin ollut, oli saattanut omistaa usein myös useampia kappaleita, muttei yhtäkään kappaletta kovin kauaa, ja niitä, jotka omistivat sellaisia edes hetken aikaa, tulivat useimmiten kohtaamaan karmean kohtalon.’”
”Ja sinulla ei tietenkään ole minkäänlaista käsitystä, mistä minä löytäisin niitä?” Kreifi-kreivi kysyi ja Riku pudisti päätään. ”Siinä tapauksessa, voisitko neuvoa minulle parhaan keinon päästä päästä vuorelta alas? Kaksiulotteisuutensa vuoksi vuorelta pääsee alas vain kahdelta puolelta ja molemmat ovat niin jyrkkiä, että liukuisin alas asti ja persehän siinä menisi.”
”Tiedän, minullakin oli aikoinaan sama ongelma. Seuraa minua”, Riku sanoi ja he laskeutuivat tikkaita pitkin vuoren reunalle. Silloin Riku rupesi jodlaamaan. ”Didl-dodl-didl-didl duuhuu. Didl-didl-didl duuhaa. Didl-dohl-dahl-dohl-dihl dihii.“
Silloin erään toisen kaksiulotteisen vuoren takaa tuli näkyviin jättiläismäinen hyönteinen, joka läheni uhkaavasti. Kreifi-kreivi säikähti, mutta Riku pysyi täysin tyynenä, joten Kreifi-kreivikin rauhoittui. Hyönteinen laskeutui Kreifi-kreivin ja Rikun viereen.
"Tässä on KTNKolöysä. Se on minun lemmikkini", Riku sanoi. "Nouse sen selkään ja se kuljettaa sinut alas lentokoneellesi."
Ja niin oli Kreifi-kreivi lähtenyt. KTNKolöysä lennätti hänet koneelleen, jolla hän lensi omaan kartanoonsa pettyneenä sen vuoksi, että oli jälleen vetänyt vesiperän. Hänellä ei vieläkään ollut megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta, mutta Riku oli ainakin antanut hänelle tietoa siitä ja ehkä uutta toivoakin vähäsen.
Rikun antama vinkki olikn ainoa, jonka hän oli saanut kaikkien näiden vuosien aikana koskien megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Hän oli etsinyt melkein joka puolelta maailmaa. Nyt, kun Kaapin kohtaamisesta oli kulunut lähestulkoon kymmenen vuotta, hän tajusi, että oli yksi paikka, mistä hän ei ollut vielä etsinyt: suuresta aarnimetsästä, joka oli hänen kotikylänsä, Fantasiakylän, länsipuolella.
Yksi syy, miksei hän ollut käynyt siellä, oli siinä, että kyläläiset puhuivat metsässä asuvan oikean noidan. Toiset puolestaan puhuivat kahdesta noidasta, mutta kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, kumpi oli oikea lukumäärä, vai oliko kumpikaan. Kreifi-kreivi kuvitteli, että koko noita oli vain kyläläisten keksintöä pitääkseen lapset loitolla metsästä. Tähän asti Kreifi-kreivikin oli jättänyt menemättä metsään, mutta nyt hän alkoi olla liian epätoivoinen.
Metsän halki kulki leveä hiekkapolku, jota pitkin hän lähti tallaamaan. Kävellessään metsässä hän katseli metsän monipuolista ja osittain myös aika ainutlaatuista eläimistöä. Oli myroneita, viskisieppoja, kymähaukkoja, nollapostaajia ja vaikka mitä, mutta mikään olento ei kiinnittänyt hänen huomiotaan siinä määrin kuin pinchi.
Pinchi oli pieni nelijalkainen matelija, jolla oli hieman omituinen lisääntymistapa (tosin fiktiivisessä Fantasiamaailmassa mikä normaalein). Pinchi ei tarvinnut lisääntyäkseen kumppania, vaan se kykeni lisääntymään ihan itsekseen. Kaikki, mitä se teki, oli se, että se väänsi eturuumistaan 180 astetta ympäri, jolloin se halkesi keskeltä kahtia ja sen sisältä tuli pienempi pinchi. Sitten se palasi normaaliin olotilaansa. Tämä operaatio toi Kreifi-kreivin mieleen muistikuvan laulusta, jota hänelle oli laulettu lapsena. Se meni jotakuinkin näin:
Fantasiamaa antoi lapsilleen
vanhoja pinchejä,
ja niiden sisällä on uusia pinchejä,
ja niiden sisällä on uusia pinchejä,
ja niiden sisällä on uusia pinchejä...
Tuo laulu oli ainoa muisto hänen lapsuudestaan, sillä tämän tarinan kirjoittaja ei ollut luonut hänelle muita muistoja, mikä toisaalta veti mielen apeaksi, mutta ei hän juuri mitään voinut asialle, joten miksi välittää koko jutusta.
Hän jatkoi matkaansa, kunnes tuli erään kliseisestä sadusta napatun mökin näköisen talon luo. Hän koputti oveen.
"Sisään vain!" sisältä huudettiin. Heti perään sama ääni sanoi. "Ei, mene tiehesi!"
"Tulenko sisään vai en?" Kreifi-kreivi kysyi hölmistyneenä.
"Tule vain", ääni huusi ja hetken päästä: "Älä tule."
Kreifi-kreivi otti riskin ja astui sisään. Hän näki yhden nuoren naisen.
"Anteeksi tuo äskeinen. Ehkä minun pitäisi selittää", tuo nainen sanoi ja sitten seuraavaksi: "Minähän en tuollaiselle rääpäleelle kerro mitään."
"Koettaisit nyt jo päättää", Kreifi-kreivi sanoi kärsimättömästi. "Eikä sinun tarvitse selittää mitään. Kyllähän minä heti tajusin, että kärsit skitsofreniasta. Otan osaa."
"Ei! Se ei ole mitään sellaista", nainen sanoi. "Juttu on vain katos niin, että kun minut... tai siis minut ja Sisareni siitettiin, munasolut sotkeentuivat niin, että..." nainen vaikeni ja sanoi hetken päästä toisella minällään: "...Siskosta ja minusta tuli täydelliset siamialaiset kaksoset, mikä tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että meillä olisi vain joitakin yhteisiä ruumiinosia, meillä on vain yksi ja sama ruumis, mikä on toisinaan todella ärsyttävää, pidämmehän aivan erilaisista asioista, kuten esimerkiksi..."
-----------------------------------
Ei ole tieteellisesti todistettua, edes fiktiivisessä Fantasiamaailmassa, että tällainen "täydellinen siamilaisuus" voisi olla mahdollista. Tässä on valitettavasti käynyt niin karmea asia, että kirjoittaja on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen, eikä ole pitäytynyt tosiasioissa, mikä on väärin, sillä tämä tarinan tarkoituksena on olla TOSI (vertaa otsikko). Siksi olemme päättäneet olla julkaisematta Kreifi-kreivin ja Sisko ja sen sisaren välisestä keskustelusta ne osat, jotka eivät ole totta, kuten esimerkiksi keskustelut siitä, että Fantasiamaailmalla olisi vielä positiivista tulevaisuutta tai siitä, että Metallica tekisi vielä joskus oikeasti hyvän levyn, sekä myös spekulaatiot siitä, että olisi olemassa Fiktiivisen Fantasiamaailman Eliitin hallinnoima sensuurilautakunta, joka sensuroisi mielensä mukaan ja vailla mitään logiikkaa haltuunsa saamiaan kirjoituksia ja tarinoita. Tällaisten törkeiden vihjailuiden vuoksi olemme ihan kiusallamme jättäneet julkaisematta myös sen osan keskustelusta, jossa tämä "Sisko ja sen sisar" kertoo Kreifi-kreiville aarnimetsän toisella laidalla sijaitsevasta Fantasiakaupungista ja mainitsee sen olevan todella tutustumisen arvoinen paikka, johon Kreifi-kreivi vastaa, että miksei voisi käydäkin siellä. Kiusallamme jätimme myös jäähyväiset julkaisematta ja siirrymmekin suoraan siihen hetkeen, kun Kreifi-kreivi saapuu tuohon Fantasiakaupunkiin.
Terveisin ja kirjoittajan puolesta anteeksipyytäen: Fiktiivisen Fantasiamaailman Eliitin hallinnoima sensuurilautakunta
-----------------------------------
Kreifi-kreivi ei ollut koskaan käynyt Fantasiakaupungissa. Hän ei itse asiassa ollut edes kuullut tuon kaupungin olemassaolosta, vaikka hänellä olikin ollut tiedot aivan kaikesta. Siitä hän oli kuitenkin varma, että tuo Fantasiakaupunki oli viimeinen paikka Fantasiamaapallolla, missä hän ei vielä käynyt etsiessään megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Siispä hän toimi niin kuin aina saapuessaan täysin vieraaseen kaupunkiin: hän meni baariin.
Juuri kun hän oli menossa baarin ovesta sisään, baarin seinustalla notkunut vanha kurttuinen täti-ihminen huusi hänelle:
"ÄLÄ MENE SINNE! SE ON SYNTISTEN PESÄ! MJÖLNIR-JUMALA RANKAISEE!"
"Mitä ihmettä sinä oikein huutelet siinä?" Kreifi-kreivi äimisteli. "Minähän menen sinne minne haluan!"
Tuo vanha nainen oli hyvin pienikokoinen ja hänen ryppynsä oikein loistivat hänen kasvoiltaan. Päässään hänellä oli kauhtunut kukkahattu ja niin hullulta kuin se saattoi kuulostaakin, niin jos vanhan, pienikokoisen ja kurttuisen täti-ihmisen kukkahattu olisi voinut tappaa, hän olisi nyt kuollut mies.
"Älä mene sinne! Siellä juodaan tuota syntistä juomaa, joka sekoittaa pään!" sanoi täti-ihminen jo hieman rauhoittuen, mutta edelleen kiihtyneenä. "Minä katos olen vanha pelastusarmeijalainen, enkä ole koskaan alkoholia juonut, sillä se on todellakin paholaisen juomaa. Mjölnir ei koskaan antaisi minulle anteeksi, jos joisin sitä."
"Mutta eikös Fantasiamaailman pyhä kirja Foorumien FAQ puhu juuri syntien anteeksi antamisesta? Ja jotta voisi saada syntinsä anteeksi, pitää tehdä sitä," Kreifi-kreivi totesi. "Ja en usko, että se jumalasi Mjölnir suuttuisi, jos kokeilisit alkoholia. Mitä jos toisin sinulle yhden paukun tuolta sisältä, niin minimoitaisiin riskit siitä, että Mjölnir nostaisi siitä metakkaa? Sopisiko sellainen järjestely?"
"Okei, mutta voisitko pyytää sen teekupissa, niin ei tutut rupeaisi juoruilemaan?" täti kysyi ja näin sovittiin. Kreifi-kreivi meni sisälle ja istui baaritiskille. Juuri, kun hän meinasi tilata kaksi olutta, pienikokoinen z-e-r-o, alhaista säätyä oleva nobody/ei-kukaan, kuiskasi hänen takaansa:
"Kokeile talon erikoista! Kokeile talon erikoista!"
Kreifi-kreivi päätti tehdä näin. Hän tilasi kahta talon spesiaalia ja pyysi toisen niistä teekuppiin. Silloin baarimestari, jonka nimilaatassa luki Iida Sosilli, sanoi:
"Mitä? Miksi teemukissa? Onko se pelastusarmeijalainen jälleen oven takana?"
"Miten niin?" Kreifi-kreivi havahtui aatoksistaan. "Onko hän tehnyt näin ennenkin? Antaa sen toisen drinkin sitten olla. Kuka hän ylipäätään on?" Kreifi-kreivi joi drinkkinsä ja tilasi heti toisen samanlaisen. Se oli paras drinkki, jonka hän oli koskaan saanut mistään baarista.
"Hän on vain vanha Sunnu, jolla ei ole eläkepäivinään mitään muuta tehtävää kuin yrittää huijata baariin tulevia muukalaisia", Sosilli sanoi. "Hän on tehnyt sitä siitä lähtien, kun hänen miehensä, Lucky Mobby, ratsasti valkoisella ratsullaan kohti auringonlaskua laulaen 'I am lone-, lonesome mophead and soon long long way from HER...', millä hän oli varmasti tarkoittanut Sunnua. Hänen miestään kutsuttiin onnekkaaksi, mutta minä en tahdo oikein uskoa siihen. Minusta ei voi olla oikein onnekas, jos pokaa Sunnun kaltaisen vanhan kurttunaama-narisijan. Eikä toisaalta Sunnuakaan kovin onnekkaaksi voinut kutsua, mikäli oli lainkaan uskomista siihen, mitä hänen miehestään sanottiin. Nimittäin hänen miestään Lucky Mobbya sanottiin mieheksi, joka tuli varjoaankin nopeammin."
"Ai, mielenkiintoista", Kreifi-kreivi sanoi ja tilasi uuden talon erikoisen. "Ja hän siis käyttää aikaansa vain huijatakseen turisteja?"
"Lähestulkoon", Sosilli sanoi. "Vaikka totuuden nimissä onkin myönnettävä, ettei teitä muukalaisia täällä kovin paljon näy, ja paikalliset taas tuntevat Sunnun ja niitä täällä baarissakin pääasiassa käy. Näetkö esimerkiksi tuon miehen tuolla nurkassa? Hän on vanha herra Pykmi. Näetkö hänen vieressään olevan riimuvarren? Se on maaginen riimuvarsi. Se on ruma ja kliseinen, mutta vanha herra Pykmi ei vain pääse siitä eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Kerran hän oli heittänyt sen roskiin, mutta riimuvarren maaginen voima oli saanut hänet palaamaan tuon riimuvarren luokse. Nyt hän istuu päivittäin täällä baarissa kiroten sitä päivää, jolloin oli löytänyt tuon ruman riimuvarren, sillä se oli lumonnut hänet ensihetkestä asti."
Kreifi-kreivi katsoi baarimestarin sormen osoittamaan suuntaan, joi lasinsa tyhjäsi ja tilasi uuden erikoisen. Talon erikoinen oli todellakin niin hyvää kuin hän oli havainnut jo ensimmäisen drinkin kohdalla. Hän alkoikin olla jo pienessä humalassa.
"Tiedätkö", hän sanoi Sosillia katsoen, mutta osoitti sanat lähinnä itselleen ja jatkoi, "kuinka masentavaa on etsiä vuosikausia jotain, josta ei ollut koskaan kuullut mitään ennen kuin jokin omituinen Kaappi oli hänelle kertonut keskellä suurta autiomaata, löytämättä sitä kuitenkaan koskaan? Sitä etsii kyseistä esinettä vain siksi, koska haluaa olla mies, jolla on kaikkea. Minä tiedän, koska minä olen etsinyt tuota yhtä esinettä viimeiset kymmenen vuotta jok'ikisestä Fantasiapaikasta ja ihan turhaan." Kreifi-kreivi joi jälleen lasinsa tyhjäsi ja tilasi jälleen yhden. "Tuo etsimäni juttu minut tännekin toi, mutta minä alan pikkuhiljaa kyllästyä etsimään jotain, jonka olemassaolosta ei ole edes varmoja takuita. Minä päätän tässä ja nyt, että minä lopetan. En jaksa kerta kaikkiaan enää."
"Sepä ikävää", baarimestari Iida Sosilli sanoi lakonisesti ja rutinoidusti. Hän ei käsittänyt, miksi ihmiset aina halusivat avautua hänelle, kun he olivat kovassa jurrissa. Hän oli oikeastaan lopen kyllästynyt siihen, mutta ilman noita säälittäviä asiakkaita hän menettäisi luultavasti toimeentulonsa. Mieluummin hän hankkisi oman pienen ircin ja eläisi huoletonta elämää, mutta jollakin hänenkin oli elettävä.
Kreifi-kreivi jäi baariin juomaan talon erikoisia, kunnes sammui.
Kreifi-kreivi parka. Hän oli luovuttanut juuri, kun hänellä oli ollut kaikkea, tosin tietämättä sitä itse. Talon erikoinen nimittäin tunnettiin paikallisten keskuudessa paremmin nimellä 'Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin'. Sosilli oli itse keksinyt tuon drinkkisekoituksen ja halusi nimetä sen niin uunolla nimellä, että paikalliset ostaisivat sitä sen nimen omituisuuden vuoksi. Sattuman oikusta tuo drinkki maistui myös mielettömän hyvältä.
Kreifi-kreivin aiemmalla reissullaan tapaama Riku oli kertonut guuglatusta vihjauksesta, jonka mukaan 'Kenelläkään ei tiedetä olleen megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta kovinkaan pitkän aikaa, mutta kenellä sellainen olikin ollut, oli saattanut omistaa usein myös useampia kappaleita, muttei yhtäkään kappaletta kovin kauaa', ja totta tosiaan: Kreifi-kreivillä oli ollut käsissään Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin, mutta hän oli juonut sen nopeasti ja tilannut aina uuden samanlaisen.
Rikun vihje oli osannut myös kertoa, että 'niitä, jotka omistivat sellaisia edes hetken aikaa, tulivat useimmiten kohtaamaan karmean kohtalon’, ja tämäkin oli pitänyt ainakin Kreifi-kreivin kohdalla paikkansa. Hänellä nimittäin oli seuraavana päivänä elämänsä pahin krapula.
Kaapin kohtalo jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Kukaan ei koskaan saanut tietää, mistä Kaappi oli tarkalleen saanut tietää Megalomaanisesta armoonialaisesta hilavitkuttimesta, miten se oli joutunut keskelle autiomaata eikä edes sitä, missä elävät Kaapit itse asiassa irrottelivat oikein kunnolla. Ainoastaan se saatiin tuhansien fantasiavuosien jälkeen selville, miksi Kaapille oli annettu tehtäväksi antaa Kreifi-kreiville tehtäväksi löytää Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin. Vuosituhansien tutkimusten jälkeen löydettiin viimein selitys tällekin turhanpäiväiselle asialle: jollei Kreifi-kreiville olisi annettu tehtäväksi etsiä tuota Megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta, olisi tuosta fiktiivisestä Fantasiamaailmasta kirjoittaneen kirjoittajan tositarinasta tullut huomattavasti tylsempi. Historiantutkijoiden mukaan antamalla Kreifi-kreiville tehtäväksi etsiä tuo hilavitkutin kirjoittaja yritti tehdä tarinasta edes hieman mielenkiintoisemman, vaikka suurin osa lukijoista jaksoi lukea vain nipin napin järkensä säilyttäen (ja hampaitaan koko ajan kiristellen) loppuun tarinan, jonka päähenkilöt, kirjoittaja ja lukijat elivät elämänsä loppuun asti.
Erään kylän liepeillä kaikki kliseet täyttävässä Fantasiamaailmassa asui suuressa kartanossaan Kreifi-niminen kreivi, jota kyläläiset kutsuivat mieheksi, jolla oli kaikkea. Kaikkea Kreifi-kreivillä tuntuikin olevan. Hänellä oli yksitoista vaimoa, 22 lasta, punainen tupa ja perunamaa. Hänellä oli valtaa, voimaa ja kunniaa. Eikä siinä vielä kaikki.
Hänellä oli autoja ja lentokoneita, vaikkei tuossa Fantasiamaailmassa sellaisista oltu koskaan kuultukaan, polttoaineesta puhumattakaan, mutta sitäkin hänellä oli. Hänellä oli pilvenpiirtäjiä, vaikkei kukaan kyläläinen sellaista ollut koskaan nähnyt. Hänellä oli myös mm. laajakuvatelevisio, X720, Playstation 5, ydinaseita, mikroaaltouuni sekä teleportteja, vaikka Fantasiamaailmassa ei edes tunnettu sähkön käsitettä. Ei sitä tuntenut Kreifi-kreivikään, mutta siitä huolimatta hänellä oli sitä. Mitään näistä edellä mainituista kun ei ollut olemassa Fantasiamaailmassa, mutta hänellä vain sattui olemaan niitä. End of story.
Hänellä sanottiin olevan myös valtavasti alaisia, pomoja, rakastajia, rakastajattaria, aviottomia lapsia, orjia (niin maa- kuin seksiorjiakin), turvamiehiä, hovimestareita, kokkeja, vihamiehiä, yrityksiä, kirjojen ja elokuvien julkaisusopimuksia, olutta, viinaa, teloituskammioita ja vaikka mitä kuvitella saattoi, vaikkei kaikkea niitä esiintynytkään Fantasiamaailmassa.
Kyläläiset tiesivät - tai luulivat ainakin tietävän -, että ei se kaiken omistavan miehen elämä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut.. Kylällä osattiin kertoa, että Kreifi-kreivillä oli myös kaikkia mahdollisia tauteja. Oli niin syfilistä, syöpää, AIDSia, klamydiaa, tippuria, malariaa kuin myös isorokkoa, jakomielitautia, lepraa, spitaalia, kuppaa ja kaikkia muitakin mahdollisia tauteja. Mutta koska hänellä kerran sanottiin olevan kaikkea, oli hänellä myös hyvä kunto, lihaksia, läskiä ja tietenkin lääkkeet ja hoitokeinot kaikkiin mahdollisiin vaivoihin. Niihinkin, joihin ei edes oltu vielä kehitetty hoitokeinoja, joten se niistä sairauksista. Hän ei kuitenkaan käyttänyt noita lääkkeitä kuin ainoastaan hätätilanteessa, sillä se olisi vienyt häneltä maineen miehenä, jolla oli kaikkea. Joitakin parantumattomia sairauksia hän kyllä hoiti säännöllisesti. Esimerkiksi jakomielitautia, jonka hoito oli helppoa ja oikeastaan ihan kivaakin, hän hoiti säännöllisin väliajoin; olihan hänellä yksitoista vaimoa, joille hän jakoi ihan mielellään.
Hänellä oli myös velkaa - totta kai - , mutta toisaalta myös varallisuutta. Hän ei vain halunnut luopua veloistaan. Hänellä oli tietenkin myös syytteitä mm. raiskauksista, murhista, rikoksista ihmisyyttä vastaan, petoksista sekä murtovarkauksista, mutta toisaalta hänellä oli myös päteviä lakimiehiä, lahjottuja tuomareita ja lautamiehiä, joten se niistä syytteistä sitten.
Kreifi-kreivillä tosiaan oli kaikkea tätä. Joku saattaisi ehkä ihmetellä sitä, miten ihmeessä ihmisellä saattoi olla asioita, joita ei yksinkertaiseksi ollut olemassa, mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ollut; elihän mies sentään fiktiivisessä Fantasiamaailmassa täysin älyvapaassa tarinassa, jonka päähenkilöllä sanottiin olevan kaikkea. Yksinkertaista, eikö totta?
Mutta kuten sanottua, kyläläiset siis uskoivat, että Kreifi-kreivillä oli kaikkea mahdollista. Tämä ei kuitenkaan ollut totta ja ainoa, joka tiesi sen, oli Kreifi-kreivi itse. Häneltä nimittäin puuttui jotain, jota hän oli metsästänyt jo vuosikausia: megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin.
Miehellä, jolla oli lähes kaikkea, oli tietenkin myös jumalattomasti aikaa. Sitä helposti kuvittelisi, ettei sellaiselle miehelle juuri aikaa mihinkään jäisi, jos hänellä kerran oli kaikki tuo edellä mainittu, mutta siitähän kenkä juuri puristi. Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa, mutta koska valinnanvaraa oli niin runsaasti, ei hän aina pystynyt päättämään mitä tekisi. Toisaalta hänen oli turha yrittääkään tehdä mitään mielekästä, sillä se ei olisi muuttanut sitä tosiseikkaa, että hänellä oli jo lähes kaikkea.
Nuorena miehenä tällaista oli ollut vaikeaa sulattaa; eihän hän ollut itse omaa tilannettaan luonut, vaan kaiken takana oli tuon omituisen tarinan, jonka päähenkilö hän oli, kirjoittaja. Ilman tuota kirottua kirjoittajaa hänkään ei olisi nyt tässä tilanteessa. Myöhemmin hän oli jo jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt oman kohtalonsa, mutta nuorena miehenä tätä kaikkea oli ollut lähes mahdoton hyväksyä. Siksi sen sijaan, että edes olisi yrittänyt tehdä jotain järkevää, hän oli toiminut juuri päinvastoin.
Kylästä länteen oli iso aarnimetsä, jossa eli mitä mielikuvituksellisempia otuksia, mitä fiktiivisessä Fantasiamaailmassa vain saattoi kuvitellakin elävän, ja kylästä itään päin aukesi suuri ja mahtava autiomaa, jota kukaan ei ollut koskaan Kreifi-kreivin tietämän mukaan ylittänyt.
Kreifi-kreivi piti tuosta autiomaasta kovasti. Hänellä oli ollut tapana viettää kaiket päivänsä tuossa valtavassa autiomaassa vain näännyttääkseen itsensä valtavaan janoon ja kärsiäkseen kovasta kuumuudesta. Ei se nyt kovin kehittävää toimintaa ollut, mutta mikä sitten olisi ollut? Hänellähän oli ollut kaikkea mahdollista. Tai niin hän oli luullut, kunnes eräänä päivänä oli törmännyt tuossa polttavassa autiomaassa Kaappiin.
Hän oli luullut sitä kangastukseksi ja päättänyt kävellä sen läpi, olihan hän aiemminkin kangastuksia nähnyt. Kaappi oli seisonut keskellä autiota erämaata ja hän oli huomannut sen tarpeeksi ajoissa, jotta olisi voinut väistää sen niin halutessaan, mutta sen sijaan hän oli kävellyt sitä kohti, kangastus kun oli. Mutta törmättyään siihen hän tajusi, ettei kaappi ollut mikään kangastus, vaan aito, ruskeasta mäntypuusta veistetty suorakulmaisen särmiön muotoinen kaappi, jota kannattelivat neljä S-kirjaimen muotoista jalkaa. Hän oli törmännyt siihen takaapäin.
Törmäys ei ollut satuttanut häntä, olihan hänellä - kuinkas muutenkaan - pelastusrengas vyötäröllä. Hän oli kiertänyt kaapin etupuolelle ja nähnyt kaksi ovea, jotka olivat kiinni. Ovien nupit olivat kaapin keskiosassa ja hän katsoi niitä. Hänen oli tehnyt mieli avata jompikumpi ovista, mutta hän ei tehnyt niin. Hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä hän oli käyskennellyt autiomaassa satoja kertoja, eikä koskaan ollut nähnyt tätä kummallista kaappia. Oli tietenkin mahdollista, että hän oli ensimmäisen kerran elämässään eksynyt siellä, mutta hän ei pitänyt sitä todennäköisenä. Olihan hänellä ollut aina erehtymätön suuntavaisto.
Hän katseli ovennuppeja keskittyneesti miettien mitä tehdä. Nupit, kuten koko kaappi, olivat ruskeat. Ei vaan mustat. Ei. Valkoiset. Ei sittenkään. Ne olivat punaiset. Kreifi-kreivi ei tiennyt. Näytti aivan siltä kuin nupit olisivat vaihtaneet väriä. Mutta ei kai se nyt voinut olla mahdollista. Ei edes fiktiivisessä Fantasiamaailmassa. Nyt ne olivat jälleen valkoiset. Mustat. Valkoiset. Kreifi-kreivi ajatteli, että hän oli tulossa hulluksi. Tai sitten tämä oli vain kangastus, tosin hyvin todellisen tuntuinen sellainen. Nupit olivat nyt mustavalkoiset. Reunat valkoiset ja keskiosat mustia, ihan kuin ihmisten silmät joissain huonosti piirretyissä sarjakuvissa - joita hänellä myös oli iso liuta.
”Terve, terve”, kaappi puhui. Kreifi-kreivi ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta se todellakin puhui. ”Mitäs sinulle kuuluu?”
Kreifi-kreivi oli aivan hämillään, eikä saanut sanaa suustaan. Se ei ollutkaan mitään eloton kaappi, vaan Kaappi, elävä olent... no, huonekalu.
”Hei, kuule kaveri. Minulla olisi sinulle eräs pieni homma”, se sanoi.
”Tu-tu-tuota noin... miten sinä puhut?” Kreifi-kreivi sai viimein kysyttyä.
”Pirustako minä tiedän!” Kaappi vastasi. ”Minähän olen vain tavallisen näköinen kaappi keskellä autiomaata, jonka tehtävänä on antaa lukijoille vähän taustaa sille, miksi etsit... tai siis tulet etsimään sitä... äh, enhän minä voi sitä tässä sanoa, kun en ole antanut sinulle vielä edes koko tehtävää.”
”Mitä ihmettä ylipäätään teet täällä keskellä autiomaata?” Kreifi-kreivi kysyi välittämättä kuunnella kovin tarkasti Kaapin puheita.
”Missä minä sitten olisin? Suuressa aarnimetsässäkö? Mitä minä siellä?” Kaappi kysyi lakonisesti. ”Yksikin pieni kipinän poikanen jostain ja koko metsä tuhoutuu tulessa ja minä sen mukana. Ei kiva, varsinkaan kun kylällä ei ole kunnollista palokuntaa sammuttelemaan suuria metsäpaloja. Tiedän kyllä, että sinulla olisi, mutta vaivaisitko edes koko asialla päätäsi? En usko. Sitä paitsi mitä minä aarnimetsässä odottelemassa sinua antaakseni tehtävän, kun tiesin kuitenkin sinun olevan täällä? Eihän siinä ole mitään järke...!”
”Tarkoitinkin lähinnä sitä, että mitä sinä ylipäätään teet täällä ulkona keskellä ei-mitään?” Kreifi-kreivi keskeytti. ”Mikset ole esimerkiksi pitämässä jonkin mukavan herran vaatteita sisälläsi tai...”
”Tiedätkö mitä?” Kaappi sanoi tympääntyneen kuuloisena. ”Ei sellainen ole kovin mukavaa hommaa loppujen lopuksi. Joutua nyt seisomaan samassa paikassa vuodesta toiseen 24 tuntia vuorokaudessa ja mitä saa vaivanpalkaksi? Yösijan ja katon pään päälle, mutta ei mitään muuta. Ei rahallista korvausta puhumattakaan ylityökorvauksista, ei mitään sapuskaa saati iltavapaita. Usko tai älä, mutta joskus me kaapitkin tykkäisimme irrotella oikein kunnolla, mutta suodaanko meille sitä iloa? EI! Kaiken huippuna on se, että ihmiset tirkistelevät meidän sisällemme ja tunkevat sinne kaiken maailman roinaa vaatteista tavaroihin. Kysyykö kukaan meiltä lupaa? EI! Te ihmiset ette kunnioita meidän kaappien yksityisyyttä sitten lainkaan! Kuka sellaisesta hommasta pitäisi? Toki on myönnettävä, ettei meitä eläviä kaappeja nyt niin hirveästi ole, mutta joitakin kappaleita kuitenkin. Sitä paitsi oleminen jonkin typeryksen vaatekaappina ei antaisi minulle mahdollisuutta antaa sinulle määrättyä tehtävää.”
”Okei, okei”, Kreifi-kreivi luovutti. ”Mitä hiton tehtävää... ja kenen määräämää?
”En minä tiedä ihan tarkasti”, sanoi Kaappi. ”Minä kyllä luulen, että tehtävä on tämän kirjoittajan määräämä, sillä ilman kirjoittajaa ei olisi tehtävääkään, mutta en mene vannomaan.”
”Riitti, riitti”, Kreifi-kreivi sanoi. ”Mikä on se tehtävä?”
Kaappi katsoi Kreifi-kreiviä ovinuppisilmillään hetken aikaa ja sanoi:
”Sinun tulee etsiä megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin.”
”Megaloma... siis mikä?” Kreifi-kreivi ihmetteli. Hän oli varmaankin kuullut väärin.
”Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin”, Kaappi sanoi tyynesti.
Vai niin, Kreifi-kreivi ajatteli. Taisi hän sittenkin kuulla oikein.
”Mikä hitto on megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin?” hän kysyi ihmetellen.
”Mistä hitosta minä sen tietäisin?” Kaappi tuhahti. ”Minä olen vain sanansaattaja. Ei sinun muuta tarvitse tehdä, kunhan vain nyt etsit sen.”
Tämän jälkeen Kaappi vaikeni. Se ei pihahtanutkaan, vaikka Kreifi-kreivi kuinka yritti saada sitä aukaisemaan sanaisen arkkunsa. Kaapin ovinuppisilmät vaihtuivat jälleen (normaaleiksi?) ruskeiksi ovennupeiksi. Koko tapaus olisi saattanut olla vain hallusinaatiota, mutta hän ei uskonut sitä.
Siitä oli nyt melkein kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta sitten Kaappi oli sanonut nuo sanat, mutta hänellä ei useista etsinnöistään huolimatta vieläkään ollut megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Hän oli tehnyt kaiken juuri siten, kuin missä tahansa kliseisessä halpis-fantasiatarinassa tehtäisiin.
Ensin hän oli linnoittautunut kartanonsa kellariin lukemaan kaiken maailman kirjoista - koska hänellä oli kaikkea, hänellä oli myös äärettömästi kirjoja - kaiken mahdollisen megalomaanisesta armoonialaisesta hilavitkuttimesta, mutta yhdessäkään kirjassa ei edes mainittu mistään sellaisesta.
Sitten hän oli kutsunut koolle kaikki tiedemiehet, meediot ja muut huuhaa-miehet, joita hänellä oli palkkalistoillaan, mutta hekään eivät osanneet auttaa häntä. Rangaistukseksi hän vei heidät teloituskammioon ja tappoi heidät. Tai no, ei teknisesti ottaen tappanut. Hän oli vain pistänyt kammiossa kaksi videota pyörimään ja sitten kukin vuorollaan oli tehnyt itsemurhan. Toisessa videossa näytettiin Fantasiamaan (joka siis oli yksi valtakunta Fantasiamaailmassa) parlamentin, Eliitin, keskustelua uusista fantasiakertomusten luku- ja kirjoitusmaksujen korotuksista. Toisessa videossa puolestaan oli salaperäisesti toisesta ulottuvuudesta saatua kuvamateriaalia jostain liukkaalla liikkuvista miehistä, jotka pitkillä kepeillään hakkasivat jotain kumilätkää. Kreifi-kreivin uhrit joutuivat katsomaan erään tietyn ryhmän edesottamuksia (heillä oli punamustat asut ja musta pata rinnassaan ja he olivat todella surkeita) ja kuuntelemaan kertojien, jotka ilmeisesti kutsuivat itseään selostajiksi, kuvauksia tapahtumista. Hänen uhrinsa saivat aivan vapaasti valita, kumpaa videota katsoivat, sillä kumpi tahansa niistä videoista olisi saanut kenet tahansa tappamaan itsensä. Varsinkin se kumilätkä-video, jota täydensivät vielä näiden ”selostajien” pökkelöt selostukset. Mika ja Timoko niiden nimet nyt olivat? Hän ei enää muistanut tarkkaan, vaikka hänellä erehtymätön muisti olikin. Joka tapauksessa eräs tiedemiehistä oli kestänyt 35 minuuttia tuota pelleilyä, ennen kuin oli ottanut itseltään nirrin pois. Muut olivat tappaneet itsensä jo aiemmin.
Kun tiedemiehistäkään ei ollut ollut mitään apua, hän oli vain ottanut lentokoneensa ja lähtenyt etsimään megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Eihän Fantasiamaailmassa tunnettu mitään lentokenttiä, mutta hänellä niitä tietenkin oli joka puolella maailmaa. Toisinaan hän oli tehnyt matkaa yhdellä monista autoistaan, mutta tuloksetta. Hänellä ei kymmenenkään vuoden etsintöjensä jälkeenkään ollut hilavitkutinta ja se, jos mikä, hatutti häntä. Hän oli etsinyt lähes joka paikasta: meren pohjasta, metsistä, aavikoilta, foorumeilta, intiaanireservaateista, tuonpuoleisesta ja monista muistakin paikoista, mutta turhaan.
Kerran hän oli nähnyt kaksiulotteisen kuvan vuoresta, jonka huipulla oli jokin kalamaljan muotoinen rakennus ja hän sai kuulla, että siellä asui vanha, ei niinkään viisas mies, joka aikoinaan oli tehnyt huonoja päätöksiä ja heittänyt elämänsä hukkaan, jonka johdosta hän oli rakentanut tuon massiivisen kalamaljan ja muuttanut sinne. Niinpä hän oli kiivennyt tuon vuoren, joka kuvan lailla oli kaksiulotteinen, tasaisen jyrkkää seinämää pitkin ylös. Mutta hän ei nähnyt vuoren huippua, sillä tuo kalamaljan muotoinen rakennus oli rakennettu sen ympärille. Rakennukseen pääsi tikkaita pitkin, jotka laskeutuvat alas pienestä neliön muotoisesta aukosta. Hän nousi tikkaat ylös.
”Kas, sinä olet ilmeisesti Kreifi-kreivi. Olen kuullut sinusta paljon. Etsinet varmaankin megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta”, mies sanoi ja tarjosi kättään. ”Minä olen Riku.”
Kreifi-kreivi otti kiitollisena käden vastaan, hänelle kun oli ehtinyt tulla nälkä tuon jyrkän vuoren kiipeämisestä. Samalla, kun hän mutusteli Rikun kättä, hän katseli ympärilleen. Asunnossa oli pieni kirjahylly, pari hassua tuolia, keittokomero, sänky ja pöytä. Pöytä sijaitsi keskellä asuntoa ja se muodostui pyöreästä levystä, jonka keskikohta oli upotettu tuon jyrkän kaksiulotteisen vuoren terävän huipun sisään. Pöydän päällä oli kovasti tietokonetta muistuttava esine.
”Huomaan, että katselet kaunista konettani”, Riku sanoi. ”Aikoinaan minä menin ja suoritin datanomin paperit, enkä arvannut, kuinka tylsää se loppujen lopuksi olisi. Pelkkää ohjelmointia päivästä toiseen. Eihän sitä pidemmän päälle jaksanut. Ja vasta töitä etsiessäni tajusin, ettei minulla ole mahdollista saada ohjelmoinnista elämäntyötä, sillä näitä aparaatteja ei ole kenelläkään - paitsi sinulla tietenkin - sähköstä nyt puhumattakaan. Minä siis käytin kolme vuotta valmistuakseni datanomiksi, vaikka ei ollut mitään ohjelmoitavaa tai korjailtavakaan. Minä sitten masennuin, rakennutin tämän kalamaljan tänne huipulle ja rupesin vuoren juurella sijaitsevan kylän, Trauma nimeltään, viralliseksi kylähulluksi. Minulla ei ole paljoa, kuten sinulla, mutta minulla on ainakin koneeni ja rajattomat käyttömahdollisuudet sen suhteen. Virran saan aurinkokennosta.”
”Sinä tiesit minun etsivän megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta”, Kreifi-kreivi sanoi. ”Tiedätkö, mistä löydän sen? Onko sinulla se?”
”Minullako?” Riku hölmistyi. ”Ei. Netissä vain liikkui huhua, että joku idiootti - ei millään pahalla - näin siellä kerrotaan, etsii sellaista. Minä sitten vähän guuglasin aikani ja yhden maininnan minä löysin etsintäsi kohteesta. Se meni jotenkin näin: ’Kenelläkään ei tiedetä olleen megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta kovinkaan pitkän aikaa, mutta kenellä sellainen olikin ollut, oli saattanut omistaa usein myös useampia kappaleita, muttei yhtäkään kappaletta kovin kauaa, ja niitä, jotka omistivat sellaisia edes hetken aikaa, tulivat useimmiten kohtaamaan karmean kohtalon.’”
”Ja sinulla ei tietenkään ole minkäänlaista käsitystä, mistä minä löytäisin niitä?” Kreifi-kreivi kysyi ja Riku pudisti päätään. ”Siinä tapauksessa, voisitko neuvoa minulle parhaan keinon päästä päästä vuorelta alas? Kaksiulotteisuutensa vuoksi vuorelta pääsee alas vain kahdelta puolelta ja molemmat ovat niin jyrkkiä, että liukuisin alas asti ja persehän siinä menisi.”
”Tiedän, minullakin oli aikoinaan sama ongelma. Seuraa minua”, Riku sanoi ja he laskeutuivat tikkaita pitkin vuoren reunalle. Silloin Riku rupesi jodlaamaan. ”Didl-dodl-didl-didl duuhuu. Didl-didl-didl duuhaa. Didl-dohl-dahl-dohl-dihl dihii.“
Silloin erään toisen kaksiulotteisen vuoren takaa tuli näkyviin jättiläismäinen hyönteinen, joka läheni uhkaavasti. Kreifi-kreivi säikähti, mutta Riku pysyi täysin tyynenä, joten Kreifi-kreivikin rauhoittui. Hyönteinen laskeutui Kreifi-kreivin ja Rikun viereen.
"Tässä on KTNKolöysä. Se on minun lemmikkini", Riku sanoi. "Nouse sen selkään ja se kuljettaa sinut alas lentokoneellesi."
Ja niin oli Kreifi-kreivi lähtenyt. KTNKolöysä lennätti hänet koneelleen, jolla hän lensi omaan kartanoonsa pettyneenä sen vuoksi, että oli jälleen vetänyt vesiperän. Hänellä ei vieläkään ollut megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta, mutta Riku oli ainakin antanut hänelle tietoa siitä ja ehkä uutta toivoakin vähäsen.
Rikun antama vinkki olikn ainoa, jonka hän oli saanut kaikkien näiden vuosien aikana koskien megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Hän oli etsinyt melkein joka puolelta maailmaa. Nyt, kun Kaapin kohtaamisesta oli kulunut lähestulkoon kymmenen vuotta, hän tajusi, että oli yksi paikka, mistä hän ei ollut vielä etsinyt: suuresta aarnimetsästä, joka oli hänen kotikylänsä, Fantasiakylän, länsipuolella.
Yksi syy, miksei hän ollut käynyt siellä, oli siinä, että kyläläiset puhuivat metsässä asuvan oikean noidan. Toiset puolestaan puhuivat kahdesta noidasta, mutta kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, kumpi oli oikea lukumäärä, vai oliko kumpikaan. Kreifi-kreivi kuvitteli, että koko noita oli vain kyläläisten keksintöä pitääkseen lapset loitolla metsästä. Tähän asti Kreifi-kreivikin oli jättänyt menemättä metsään, mutta nyt hän alkoi olla liian epätoivoinen.
Metsän halki kulki leveä hiekkapolku, jota pitkin hän lähti tallaamaan. Kävellessään metsässä hän katseli metsän monipuolista ja osittain myös aika ainutlaatuista eläimistöä. Oli myroneita, viskisieppoja, kymähaukkoja, nollapostaajia ja vaikka mitä, mutta mikään olento ei kiinnittänyt hänen huomiotaan siinä määrin kuin pinchi.
Pinchi oli pieni nelijalkainen matelija, jolla oli hieman omituinen lisääntymistapa (tosin fiktiivisessä Fantasiamaailmassa mikä normaalein). Pinchi ei tarvinnut lisääntyäkseen kumppania, vaan se kykeni lisääntymään ihan itsekseen. Kaikki, mitä se teki, oli se, että se väänsi eturuumistaan 180 astetta ympäri, jolloin se halkesi keskeltä kahtia ja sen sisältä tuli pienempi pinchi. Sitten se palasi normaaliin olotilaansa. Tämä operaatio toi Kreifi-kreivin mieleen muistikuvan laulusta, jota hänelle oli laulettu lapsena. Se meni jotakuinkin näin:
Fantasiamaa antoi lapsilleen
vanhoja pinchejä,
ja niiden sisällä on uusia pinchejä,
ja niiden sisällä on uusia pinchejä,
ja niiden sisällä on uusia pinchejä...
Tuo laulu oli ainoa muisto hänen lapsuudestaan, sillä tämän tarinan kirjoittaja ei ollut luonut hänelle muita muistoja, mikä toisaalta veti mielen apeaksi, mutta ei hän juuri mitään voinut asialle, joten miksi välittää koko jutusta.
Hän jatkoi matkaansa, kunnes tuli erään kliseisestä sadusta napatun mökin näköisen talon luo. Hän koputti oveen.
"Sisään vain!" sisältä huudettiin. Heti perään sama ääni sanoi. "Ei, mene tiehesi!"
"Tulenko sisään vai en?" Kreifi-kreivi kysyi hölmistyneenä.
"Tule vain", ääni huusi ja hetken päästä: "Älä tule."
Kreifi-kreivi otti riskin ja astui sisään. Hän näki yhden nuoren naisen.
"Anteeksi tuo äskeinen. Ehkä minun pitäisi selittää", tuo nainen sanoi ja sitten seuraavaksi: "Minähän en tuollaiselle rääpäleelle kerro mitään."
"Koettaisit nyt jo päättää", Kreifi-kreivi sanoi kärsimättömästi. "Eikä sinun tarvitse selittää mitään. Kyllähän minä heti tajusin, että kärsit skitsofreniasta. Otan osaa."
"Ei! Se ei ole mitään sellaista", nainen sanoi. "Juttu on vain katos niin, että kun minut... tai siis minut ja Sisareni siitettiin, munasolut sotkeentuivat niin, että..." nainen vaikeni ja sanoi hetken päästä toisella minällään: "...Siskosta ja minusta tuli täydelliset siamialaiset kaksoset, mikä tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että meillä olisi vain joitakin yhteisiä ruumiinosia, meillä on vain yksi ja sama ruumis, mikä on toisinaan todella ärsyttävää, pidämmehän aivan erilaisista asioista, kuten esimerkiksi..."
-----------------------------------
Ei ole tieteellisesti todistettua, edes fiktiivisessä Fantasiamaailmassa, että tällainen "täydellinen siamilaisuus" voisi olla mahdollista. Tässä on valitettavasti käynyt niin karmea asia, että kirjoittaja on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen, eikä ole pitäytynyt tosiasioissa, mikä on väärin, sillä tämä tarinan tarkoituksena on olla TOSI (vertaa otsikko). Siksi olemme päättäneet olla julkaisematta Kreifi-kreivin ja Sisko ja sen sisaren välisestä keskustelusta ne osat, jotka eivät ole totta, kuten esimerkiksi keskustelut siitä, että Fantasiamaailmalla olisi vielä positiivista tulevaisuutta tai siitä, että Metallica tekisi vielä joskus oikeasti hyvän levyn, sekä myös spekulaatiot siitä, että olisi olemassa Fiktiivisen Fantasiamaailman Eliitin hallinnoima sensuurilautakunta, joka sensuroisi mielensä mukaan ja vailla mitään logiikkaa haltuunsa saamiaan kirjoituksia ja tarinoita. Tällaisten törkeiden vihjailuiden vuoksi olemme ihan kiusallamme jättäneet julkaisematta myös sen osan keskustelusta, jossa tämä "Sisko ja sen sisar" kertoo Kreifi-kreiville aarnimetsän toisella laidalla sijaitsevasta Fantasiakaupungista ja mainitsee sen olevan todella tutustumisen arvoinen paikka, johon Kreifi-kreivi vastaa, että miksei voisi käydäkin siellä. Kiusallamme jätimme myös jäähyväiset julkaisematta ja siirrymmekin suoraan siihen hetkeen, kun Kreifi-kreivi saapuu tuohon Fantasiakaupunkiin.
Terveisin ja kirjoittajan puolesta anteeksipyytäen: Fiktiivisen Fantasiamaailman Eliitin hallinnoima sensuurilautakunta
-----------------------------------
Kreifi-kreivi ei ollut koskaan käynyt Fantasiakaupungissa. Hän ei itse asiassa ollut edes kuullut tuon kaupungin olemassaolosta, vaikka hänellä olikin ollut tiedot aivan kaikesta. Siitä hän oli kuitenkin varma, että tuo Fantasiakaupunki oli viimeinen paikka Fantasiamaapallolla, missä hän ei vielä käynyt etsiessään megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta. Siispä hän toimi niin kuin aina saapuessaan täysin vieraaseen kaupunkiin: hän meni baariin.
Juuri kun hän oli menossa baarin ovesta sisään, baarin seinustalla notkunut vanha kurttuinen täti-ihminen huusi hänelle:
"ÄLÄ MENE SINNE! SE ON SYNTISTEN PESÄ! MJÖLNIR-JUMALA RANKAISEE!"
"Mitä ihmettä sinä oikein huutelet siinä?" Kreifi-kreivi äimisteli. "Minähän menen sinne minne haluan!"
Tuo vanha nainen oli hyvin pienikokoinen ja hänen ryppynsä oikein loistivat hänen kasvoiltaan. Päässään hänellä oli kauhtunut kukkahattu ja niin hullulta kuin se saattoi kuulostaakin, niin jos vanhan, pienikokoisen ja kurttuisen täti-ihmisen kukkahattu olisi voinut tappaa, hän olisi nyt kuollut mies.
"Älä mene sinne! Siellä juodaan tuota syntistä juomaa, joka sekoittaa pään!" sanoi täti-ihminen jo hieman rauhoittuen, mutta edelleen kiihtyneenä. "Minä katos olen vanha pelastusarmeijalainen, enkä ole koskaan alkoholia juonut, sillä se on todellakin paholaisen juomaa. Mjölnir ei koskaan antaisi minulle anteeksi, jos joisin sitä."
"Mutta eikös Fantasiamaailman pyhä kirja Foorumien FAQ puhu juuri syntien anteeksi antamisesta? Ja jotta voisi saada syntinsä anteeksi, pitää tehdä sitä," Kreifi-kreivi totesi. "Ja en usko, että se jumalasi Mjölnir suuttuisi, jos kokeilisit alkoholia. Mitä jos toisin sinulle yhden paukun tuolta sisältä, niin minimoitaisiin riskit siitä, että Mjölnir nostaisi siitä metakkaa? Sopisiko sellainen järjestely?"
"Okei, mutta voisitko pyytää sen teekupissa, niin ei tutut rupeaisi juoruilemaan?" täti kysyi ja näin sovittiin. Kreifi-kreivi meni sisälle ja istui baaritiskille. Juuri, kun hän meinasi tilata kaksi olutta, pienikokoinen z-e-r-o, alhaista säätyä oleva nobody/ei-kukaan, kuiskasi hänen takaansa:
"Kokeile talon erikoista! Kokeile talon erikoista!"
Kreifi-kreivi päätti tehdä näin. Hän tilasi kahta talon spesiaalia ja pyysi toisen niistä teekuppiin. Silloin baarimestari, jonka nimilaatassa luki Iida Sosilli, sanoi:
"Mitä? Miksi teemukissa? Onko se pelastusarmeijalainen jälleen oven takana?"
"Miten niin?" Kreifi-kreivi havahtui aatoksistaan. "Onko hän tehnyt näin ennenkin? Antaa sen toisen drinkin sitten olla. Kuka hän ylipäätään on?" Kreifi-kreivi joi drinkkinsä ja tilasi heti toisen samanlaisen. Se oli paras drinkki, jonka hän oli koskaan saanut mistään baarista.
"Hän on vain vanha Sunnu, jolla ei ole eläkepäivinään mitään muuta tehtävää kuin yrittää huijata baariin tulevia muukalaisia", Sosilli sanoi. "Hän on tehnyt sitä siitä lähtien, kun hänen miehensä, Lucky Mobby, ratsasti valkoisella ratsullaan kohti auringonlaskua laulaen 'I am lone-, lonesome mophead and soon long long way from HER...', millä hän oli varmasti tarkoittanut Sunnua. Hänen miestään kutsuttiin onnekkaaksi, mutta minä en tahdo oikein uskoa siihen. Minusta ei voi olla oikein onnekas, jos pokaa Sunnun kaltaisen vanhan kurttunaama-narisijan. Eikä toisaalta Sunnuakaan kovin onnekkaaksi voinut kutsua, mikäli oli lainkaan uskomista siihen, mitä hänen miehestään sanottiin. Nimittäin hänen miestään Lucky Mobbya sanottiin mieheksi, joka tuli varjoaankin nopeammin."
"Ai, mielenkiintoista", Kreifi-kreivi sanoi ja tilasi uuden talon erikoisen. "Ja hän siis käyttää aikaansa vain huijatakseen turisteja?"
"Lähestulkoon", Sosilli sanoi. "Vaikka totuuden nimissä onkin myönnettävä, ettei teitä muukalaisia täällä kovin paljon näy, ja paikalliset taas tuntevat Sunnun ja niitä täällä baarissakin pääasiassa käy. Näetkö esimerkiksi tuon miehen tuolla nurkassa? Hän on vanha herra Pykmi. Näetkö hänen vieressään olevan riimuvarren? Se on maaginen riimuvarsi. Se on ruma ja kliseinen, mutta vanha herra Pykmi ei vain pääse siitä eroon, vaikka kuinka yrittäisi. Kerran hän oli heittänyt sen roskiin, mutta riimuvarren maaginen voima oli saanut hänet palaamaan tuon riimuvarren luokse. Nyt hän istuu päivittäin täällä baarissa kiroten sitä päivää, jolloin oli löytänyt tuon ruman riimuvarren, sillä se oli lumonnut hänet ensihetkestä asti."
Kreifi-kreivi katsoi baarimestarin sormen osoittamaan suuntaan, joi lasinsa tyhjäsi ja tilasi uuden erikoisen. Talon erikoinen oli todellakin niin hyvää kuin hän oli havainnut jo ensimmäisen drinkin kohdalla. Hän alkoikin olla jo pienessä humalassa.
"Tiedätkö", hän sanoi Sosillia katsoen, mutta osoitti sanat lähinnä itselleen ja jatkoi, "kuinka masentavaa on etsiä vuosikausia jotain, josta ei ollut koskaan kuullut mitään ennen kuin jokin omituinen Kaappi oli hänelle kertonut keskellä suurta autiomaata, löytämättä sitä kuitenkaan koskaan? Sitä etsii kyseistä esinettä vain siksi, koska haluaa olla mies, jolla on kaikkea. Minä tiedän, koska minä olen etsinyt tuota yhtä esinettä viimeiset kymmenen vuotta jok'ikisestä Fantasiapaikasta ja ihan turhaan." Kreifi-kreivi joi jälleen lasinsa tyhjäsi ja tilasi jälleen yhden. "Tuo etsimäni juttu minut tännekin toi, mutta minä alan pikkuhiljaa kyllästyä etsimään jotain, jonka olemassaolosta ei ole edes varmoja takuita. Minä päätän tässä ja nyt, että minä lopetan. En jaksa kerta kaikkiaan enää."
"Sepä ikävää", baarimestari Iida Sosilli sanoi lakonisesti ja rutinoidusti. Hän ei käsittänyt, miksi ihmiset aina halusivat avautua hänelle, kun he olivat kovassa jurrissa. Hän oli oikeastaan lopen kyllästynyt siihen, mutta ilman noita säälittäviä asiakkaita hän menettäisi luultavasti toimeentulonsa. Mieluummin hän hankkisi oman pienen ircin ja eläisi huoletonta elämää, mutta jollakin hänenkin oli elettävä.
Kreifi-kreivi jäi baariin juomaan talon erikoisia, kunnes sammui.
Kreifi-kreivi parka. Hän oli luovuttanut juuri, kun hänellä oli ollut kaikkea, tosin tietämättä sitä itse. Talon erikoinen nimittäin tunnettiin paikallisten keskuudessa paremmin nimellä 'Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin'. Sosilli oli itse keksinyt tuon drinkkisekoituksen ja halusi nimetä sen niin uunolla nimellä, että paikalliset ostaisivat sitä sen nimen omituisuuden vuoksi. Sattuman oikusta tuo drinkki maistui myös mielettömän hyvältä.
Kreifi-kreivin aiemmalla reissullaan tapaama Riku oli kertonut guuglatusta vihjauksesta, jonka mukaan 'Kenelläkään ei tiedetä olleen megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta kovinkaan pitkän aikaa, mutta kenellä sellainen olikin ollut, oli saattanut omistaa usein myös useampia kappaleita, muttei yhtäkään kappaletta kovin kauaa', ja totta tosiaan: Kreifi-kreivillä oli ollut käsissään Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin, mutta hän oli juonut sen nopeasti ja tilannut aina uuden samanlaisen.
Rikun vihje oli osannut myös kertoa, että 'niitä, jotka omistivat sellaisia edes hetken aikaa, tulivat useimmiten kohtaamaan karmean kohtalon’, ja tämäkin oli pitänyt ainakin Kreifi-kreivin kohdalla paikkansa. Hänellä nimittäin oli seuraavana päivänä elämänsä pahin krapula.
Kaapin kohtalo jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Kukaan ei koskaan saanut tietää, mistä Kaappi oli tarkalleen saanut tietää Megalomaanisesta armoonialaisesta hilavitkuttimesta, miten se oli joutunut keskelle autiomaata eikä edes sitä, missä elävät Kaapit itse asiassa irrottelivat oikein kunnolla. Ainoastaan se saatiin tuhansien fantasiavuosien jälkeen selville, miksi Kaapille oli annettu tehtäväksi antaa Kreifi-kreiville tehtäväksi löytää Megalomaaninen armoonialainen hilavitkutin. Vuosituhansien tutkimusten jälkeen löydettiin viimein selitys tällekin turhanpäiväiselle asialle: jollei Kreifi-kreiville olisi annettu tehtäväksi etsiä tuota Megalomaanista armoonialaista hilavitkutinta, olisi tuosta fiktiivisestä Fantasiamaailmasta kirjoittaneen kirjoittajan tositarinasta tullut huomattavasti tylsempi. Historiantutkijoiden mukaan antamalla Kreifi-kreiville tehtäväksi etsiä tuo hilavitkutin kirjoittaja yritti tehdä tarinasta edes hieman mielenkiintoisemman, vaikka suurin osa lukijoista jaksoi lukea vain nipin napin järkensä säilyttäen (ja hampaitaan koko ajan kiristellen) loppuun tarinan, jonka päähenkilöt, kirjoittaja ja lukijat elivät elämänsä loppuun asti.