Jónsì
24.7.2005, 18:23:33
Tässäpä tälläinen ficci FFfinista, nauttikaa ja yrittäkää unohtaa kaikki typerät epäloogisuudet tai vastavaavat mitä siellä varmasti on. Itse en ole ihan tyytyväinen, mutta menköön. Ja kyllä, tämä osallistuu kirjoituskilpailuun, mukana olevat foorumilaiset voivat olla vaikeasti tunnistettavia ja osa näistä piirteistä liittyy juuri sellaisiin asioihin mitkä ovat minulle painuneet parhaiten mieleen. Osa, tai oikeastaan iso osa, on irkistä ja joo. Yrittäkää pärjätä, valituksia otetaan vastaan. Aikaa tähän kului vain puoli tuntia että sekin voi selittää vähän.
En främling i FFfin
Jossain kaukana täältä, kauan aikaa sitten, oli mystinen maa. Maata kutsuttiin myös FFfiniksi, mutta yleensä puhuttiin kuitenkin Finistä. Maassa tapahtui monia, monia ihmeellisiä asioita, joita vain harva ymmärsi. Jotkut sanoivat asukkaiden olevan noitia ja velhoja, jotka nyt elävät tietoisena tulevaisuudesta. Maassa asui hyvinkin monenlaisia asukkaita ja väestönkasvu veti vertoja mille tahansa muulle keskiaikaiselle valtiolle.
Eräänä päivänä Finin porteille saapui hyvin mystinen henkilö. Kukaan ulkopuolella ei tiennyt kuka hän oli, tai mistä hän oli tullut. Hänestä huhuttiin että joku porttien sisäpuolella tuntisi hänet. Ulkopuolelta hänet oli karkotettu, sillä hän tanssi. Eihän kenenkään miespuolisen ole sopivaa tanssia! Finistä hän etsi turvaa ja yösijaa, jos ei muuta. Hän kuitenkin halusi jäädä maahan. Kai. Portti aukeni ja poika astui sisään. Hän vilkuili ympärilleen epäluuloisena ja näki kaksi nuorta tyttöä nurmikolla. Hän oli juuri aikeissa kysyä jotain näiltä tytöiltä, kun nämä ryhtyivät nyhtämään toisiaan hiuksista ja hakkaamaan toisiaan. Poika katsoi parhaaksi jatkaa matkaa.
Poika käveli tietä pitkin. (Yllättävää, eikö vain?) Tie oli hassun leveä, siihen mahtui kaksi hevosvaunua, muttei kuitenkaan kolmatta. Mitään järkeä. Poika kuuli äänen takaansa ja kääntyi ympäri. Pölypilvi nousi kaukana tiellä ja poika erotti sen keskeltä keltaisen häivähdyksen. Tuo keltainen lähestyi poikaa kovalla vauhdilla ja hyvin pian poika tunnisti sen jonkinlaiseksi linnuksi. Ja linnun selässä ratsasti tyttö, (Voitteko kuvitella?!) joka pysäytti linnun pojan viereen.
- Oletko eksyksissä, tyttö kysyi.
- Etsin ystävääni, Jónsìa. Mistä voisin löytää hänet?
- Tjaa’a, siellä missä on kreivitär Sunnu, siellä on Jónsì. Kokeilisin Yleisen Keskustelun kreivittären linnaa siis.
- Miten pääsen sinne?
- Se on hyvin yksinkertaista: jatka suoraan tuota tietä eteenpäin, sitten käännyt koilliseen Häröilyn kohdalta ja kun näet Anime&Manga-nimisen majatalon, käännyt kohti pohjoista ja se on vastapäätä Kehitysaluetta, tyttö sanoi ja virnisti.
- Todella yksinkertaista, poika mutisi.
- Noin söpön pojan minä voin kyllä viedä chocobollani sinne.
Poika katsoi chocoboa arvostelevasti.
- Kiitos, mutta ei kiitos.
- Ei väkisin, tyttö sanoi ja ratsasti auringonnousua kohti.
Pojan päätä särki kun hän käveli tietä pitkin, vilkuillen koko ajan Häröilyä. Missään ei näkynyt mitään mikä viittaisi siihen ja pojan jalkojakin särki. Hän kuitenkin käveli. Häröily paljastuikin kaatopaikaksi, jonka edessä käveli ylväs herrashenkilö, jota seurasi valtava lauma pieniä ötököitä. Ja niiden perässä seurasi vielä 10 000 lammasta (Laskin ihan itse), jotka pitivät melkoista meteliä. Häröily haisi pitkälle ja poika tukki nenänsä villalla, jonka oli nyhtänyt yhdeltä lampaalta.
Nyt poika jatkaisi koilliseen. Hänestä tuntui että tämä matka ei voisi olla enää pitkä. Eikä se ollutkaan, vaan hyvin pian vastaan tuli majatalo, jonka ovessa luki ”Anime&Manga”. Poika kurkkasi ovesta sisään. Paikka näytti tyhjältä ja hylätyltä, mutta yhdessä nurkassa istui joku. Se joku oli hyvin keskittynyt lukemaan jotain, eikä olisi huomannut mitään vaikka hänen päälleen olisi pudonnut ydinpommi. Ovessa oli mainittu jotain H:lla alkavasta omistajasta, mutta ei poika sitä katsonut, jatkoi jo matkaansa.
”Nyt siis lounaaseen”, hän ajatteli ja käveli. Aurinko alkoi jo laskea taivaalla kun hän saapui Kehitysalueen lauta-aidan luo. Se oli vain tyhjä kuoppa. Ei mitään muuta. Toisella puolella tietä oli loistokas linna. Goottilaisia kaaria ja tummaa väriä, mikä antoi linnasta vielä suuremman vaikutelman. Pojalle ei olisi helppoa löytää ystäväänsä tuolta. Linnan porttien ulkopuolella istui jopa linnaakin synkempi ihmisjoukko. Ihan kuin hän olisi nähnyt angstin aineellistuvan tuossa paikassa. Poika epäröi kysyä heiltä helpointa tietä Sunnun luo. Mutta pakko hänen oli kysyä, linna oli valtava.
- Anteeksi, tiedättekö mistä löytäisin Sunnun, hän kysyi.
- Kreivitär Sunnun, joku korjasi hyvin kärkkäästi.
- Anteeksi.
- No kuitenkin, kreivitär on tähän aikaan varmaankin etelätornissa viettämässä laatuaikaa, yksi oikaisi itsensä ja sanoi. Hänellä oli rinnassaan pinssi jossa luki ”FFfin-kirjoituskilpailun voittaja 2003”.
- Kiitos paljon.
Ei poika tiennyt missä etelätorni on, mutta ei hän uskaltanut jäädä siihen pidemmäksikään aikaa. Tiedä vaikka joku olisi tehnyt hänelle jotain. Pelottavia hahmoja. Hän astui linnaan sisään ja vilkaisi jälleen ympärilleen.
- Tapoitko sinä sen kanan, ääni huusi vasemmalta.
- En tappanut, se oli kuollut jo kun laitoin sen pataan, sille vastattiin.
- Tiesitkö että se kana ei ollut tehnyt sinulle mitään pahaa?
- Estääkö se minua syömästä sitä?
- Sen pitäisi, ja jos se ei estä, niin minä estän.
Vasemmalta lensi pata aulaan.
- Hullu akka!
- Minä sentään ajattelen vähän muidenkin elämää!
- Entäs kissasi, syöväthän nekin lihaa?!
- Ne eivät selviä ilmankaan! Painu takaisin Häröilyyn, sinulle ei ole tarvetta täällä! Siellä saat spammata kaikki patasi ihan yksin.
- Selvä, minä menen sitten. Mutta minä palaan satojen lampaiden kanssa teurastamaan sinut!
Poika oli entistä hämmentyneempi ja yritti löytää suuntaa etelätorniin.
Poika harhaili hetken linnassa ja löysi kyltin etelätorniin. Hän jatkoi sen neuvomaan suuntaan, löytäen toinen toistaan omituisempia asioita. Kirjoitusvirheitä, masentavia huoneita. Kaikkea kamalaa, jota hän ei osannut sanoin kuvailla. Etelätornissa oli jyrkät kierreportaat, jotka tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Mikä mahtoi ollakaan niiden tarkoitus? Poika kiipesi huipulle, vain löytääkseen yhden lukitun oven. Poika koputti.
- Kuka siellä, ääni kuului miehelle.
- Yksinäinen matkaaja joka etsii ystäväänsä.
- Mitä sinä meistä haluat?
- Haluan tietää missä Jónsì on.
- Odota viisitoista minuuttia. Sillä minun seurassani nainen tulee aina ensin.
Poika odotti. Ja odotti. Aika mateli. Mutta oven avasi pian hyvin kaunis nainen, hänellä oli hassun punaiset posket. Ja hänellä oli musta kukkahattu, joka sai pojan hieman pelästymään, mutta kun hän huomasi naisen silmät, unohti hän kaiken. ”Kuinka jollain voikin olla noin kauniit silmät?” hän ajatteli.
- Hei, minä olen kreivitär Sunnu. Sinä etsit Jónsìa, etkö vain?
- Kyllä, näin on.
- Hän on tällä hetkellä puhdistamassa kenkiäni kellarissa. Kuulet kyllä onko hän siellä, sillä hän kuuntelee varmaankin musiikkia. Jos sieltä sen sijaan kuuluu jotain musiikkia jonka tunnet, hän on jossain muualla, Sunnu sanoi ja lumosi pojan.
- Minä etsin hänet käsiini.
- Saanko kysyä kuka sinä olet?
- Se ei ole oleellista. Minun täytyy löytää hänet nyt.
Tuon sanottuaan poika juoksi jo portaita alas. Sunnu vetäytyi takaisin huoneeseensa ja laittoi vielä ovenkahvaan ”Älä häiritse” –ilmoituksen.
Kellariin oli helppo löytää ja siellä tosiaan kuului musiikkia.
Tu n'as pas où aller
Tu n'sais même pas où aller
Tu n'as pas où aller
Tu n'sais même pas où aller
Poika ei koskaan ollut kuullutkaan mitään moista, joten hän avasi kellarinluukun. Siellä istui poika tyytyväisenä kiillottamassa kenkiä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme ja hän oli todella poissaolevan näköinen.
- Jónsì!
- Kuka siellä, Jónsì yllättyi hieman.
- Vanha ystävä vain.
- Et haluaisi tulla tänne alas, on hieman hankala puhua kun en näe sinua.
- No toki…
- Antt|!! Mitä sinä täällä teet, hän hihkaisi heti kun poika oli laskeutunut kellariin.
- Tulin hakemaan ne Gravitation-animeni takaisin, poika vastasi ja virnisti.
Anteeksi.
//Korjasin pari virhettä mitä löysin, niitä tulee kun kirjoittaa ja kuuntelee musiikkia samaan aikaan. *^__^*
///Lisää kursiivivirheitä korjattu.
En främling i FFfin
Jossain kaukana täältä, kauan aikaa sitten, oli mystinen maa. Maata kutsuttiin myös FFfiniksi, mutta yleensä puhuttiin kuitenkin Finistä. Maassa tapahtui monia, monia ihmeellisiä asioita, joita vain harva ymmärsi. Jotkut sanoivat asukkaiden olevan noitia ja velhoja, jotka nyt elävät tietoisena tulevaisuudesta. Maassa asui hyvinkin monenlaisia asukkaita ja väestönkasvu veti vertoja mille tahansa muulle keskiaikaiselle valtiolle.
Eräänä päivänä Finin porteille saapui hyvin mystinen henkilö. Kukaan ulkopuolella ei tiennyt kuka hän oli, tai mistä hän oli tullut. Hänestä huhuttiin että joku porttien sisäpuolella tuntisi hänet. Ulkopuolelta hänet oli karkotettu, sillä hän tanssi. Eihän kenenkään miespuolisen ole sopivaa tanssia! Finistä hän etsi turvaa ja yösijaa, jos ei muuta. Hän kuitenkin halusi jäädä maahan. Kai. Portti aukeni ja poika astui sisään. Hän vilkuili ympärilleen epäluuloisena ja näki kaksi nuorta tyttöä nurmikolla. Hän oli juuri aikeissa kysyä jotain näiltä tytöiltä, kun nämä ryhtyivät nyhtämään toisiaan hiuksista ja hakkaamaan toisiaan. Poika katsoi parhaaksi jatkaa matkaa.
Poika käveli tietä pitkin. (Yllättävää, eikö vain?) Tie oli hassun leveä, siihen mahtui kaksi hevosvaunua, muttei kuitenkaan kolmatta. Mitään järkeä. Poika kuuli äänen takaansa ja kääntyi ympäri. Pölypilvi nousi kaukana tiellä ja poika erotti sen keskeltä keltaisen häivähdyksen. Tuo keltainen lähestyi poikaa kovalla vauhdilla ja hyvin pian poika tunnisti sen jonkinlaiseksi linnuksi. Ja linnun selässä ratsasti tyttö, (Voitteko kuvitella?!) joka pysäytti linnun pojan viereen.
- Oletko eksyksissä, tyttö kysyi.
- Etsin ystävääni, Jónsìa. Mistä voisin löytää hänet?
- Tjaa’a, siellä missä on kreivitär Sunnu, siellä on Jónsì. Kokeilisin Yleisen Keskustelun kreivittären linnaa siis.
- Miten pääsen sinne?
- Se on hyvin yksinkertaista: jatka suoraan tuota tietä eteenpäin, sitten käännyt koilliseen Häröilyn kohdalta ja kun näet Anime&Manga-nimisen majatalon, käännyt kohti pohjoista ja se on vastapäätä Kehitysaluetta, tyttö sanoi ja virnisti.
- Todella yksinkertaista, poika mutisi.
- Noin söpön pojan minä voin kyllä viedä chocobollani sinne.
Poika katsoi chocoboa arvostelevasti.
- Kiitos, mutta ei kiitos.
- Ei väkisin, tyttö sanoi ja ratsasti auringonnousua kohti.
Pojan päätä särki kun hän käveli tietä pitkin, vilkuillen koko ajan Häröilyä. Missään ei näkynyt mitään mikä viittaisi siihen ja pojan jalkojakin särki. Hän kuitenkin käveli. Häröily paljastuikin kaatopaikaksi, jonka edessä käveli ylväs herrashenkilö, jota seurasi valtava lauma pieniä ötököitä. Ja niiden perässä seurasi vielä 10 000 lammasta (Laskin ihan itse), jotka pitivät melkoista meteliä. Häröily haisi pitkälle ja poika tukki nenänsä villalla, jonka oli nyhtänyt yhdeltä lampaalta.
Nyt poika jatkaisi koilliseen. Hänestä tuntui että tämä matka ei voisi olla enää pitkä. Eikä se ollutkaan, vaan hyvin pian vastaan tuli majatalo, jonka ovessa luki ”Anime&Manga”. Poika kurkkasi ovesta sisään. Paikka näytti tyhjältä ja hylätyltä, mutta yhdessä nurkassa istui joku. Se joku oli hyvin keskittynyt lukemaan jotain, eikä olisi huomannut mitään vaikka hänen päälleen olisi pudonnut ydinpommi. Ovessa oli mainittu jotain H:lla alkavasta omistajasta, mutta ei poika sitä katsonut, jatkoi jo matkaansa.
”Nyt siis lounaaseen”, hän ajatteli ja käveli. Aurinko alkoi jo laskea taivaalla kun hän saapui Kehitysalueen lauta-aidan luo. Se oli vain tyhjä kuoppa. Ei mitään muuta. Toisella puolella tietä oli loistokas linna. Goottilaisia kaaria ja tummaa väriä, mikä antoi linnasta vielä suuremman vaikutelman. Pojalle ei olisi helppoa löytää ystäväänsä tuolta. Linnan porttien ulkopuolella istui jopa linnaakin synkempi ihmisjoukko. Ihan kuin hän olisi nähnyt angstin aineellistuvan tuossa paikassa. Poika epäröi kysyä heiltä helpointa tietä Sunnun luo. Mutta pakko hänen oli kysyä, linna oli valtava.
- Anteeksi, tiedättekö mistä löytäisin Sunnun, hän kysyi.
- Kreivitär Sunnun, joku korjasi hyvin kärkkäästi.
- Anteeksi.
- No kuitenkin, kreivitär on tähän aikaan varmaankin etelätornissa viettämässä laatuaikaa, yksi oikaisi itsensä ja sanoi. Hänellä oli rinnassaan pinssi jossa luki ”FFfin-kirjoituskilpailun voittaja 2003”.
- Kiitos paljon.
Ei poika tiennyt missä etelätorni on, mutta ei hän uskaltanut jäädä siihen pidemmäksikään aikaa. Tiedä vaikka joku olisi tehnyt hänelle jotain. Pelottavia hahmoja. Hän astui linnaan sisään ja vilkaisi jälleen ympärilleen.
- Tapoitko sinä sen kanan, ääni huusi vasemmalta.
- En tappanut, se oli kuollut jo kun laitoin sen pataan, sille vastattiin.
- Tiesitkö että se kana ei ollut tehnyt sinulle mitään pahaa?
- Estääkö se minua syömästä sitä?
- Sen pitäisi, ja jos se ei estä, niin minä estän.
Vasemmalta lensi pata aulaan.
- Hullu akka!
- Minä sentään ajattelen vähän muidenkin elämää!
- Entäs kissasi, syöväthän nekin lihaa?!
- Ne eivät selviä ilmankaan! Painu takaisin Häröilyyn, sinulle ei ole tarvetta täällä! Siellä saat spammata kaikki patasi ihan yksin.
- Selvä, minä menen sitten. Mutta minä palaan satojen lampaiden kanssa teurastamaan sinut!
Poika oli entistä hämmentyneempi ja yritti löytää suuntaa etelätorniin.
Poika harhaili hetken linnassa ja löysi kyltin etelätorniin. Hän jatkoi sen neuvomaan suuntaan, löytäen toinen toistaan omituisempia asioita. Kirjoitusvirheitä, masentavia huoneita. Kaikkea kamalaa, jota hän ei osannut sanoin kuvailla. Etelätornissa oli jyrkät kierreportaat, jotka tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Mikä mahtoi ollakaan niiden tarkoitus? Poika kiipesi huipulle, vain löytääkseen yhden lukitun oven. Poika koputti.
- Kuka siellä, ääni kuului miehelle.
- Yksinäinen matkaaja joka etsii ystäväänsä.
- Mitä sinä meistä haluat?
- Haluan tietää missä Jónsì on.
- Odota viisitoista minuuttia. Sillä minun seurassani nainen tulee aina ensin.
Poika odotti. Ja odotti. Aika mateli. Mutta oven avasi pian hyvin kaunis nainen, hänellä oli hassun punaiset posket. Ja hänellä oli musta kukkahattu, joka sai pojan hieman pelästymään, mutta kun hän huomasi naisen silmät, unohti hän kaiken. ”Kuinka jollain voikin olla noin kauniit silmät?” hän ajatteli.
- Hei, minä olen kreivitär Sunnu. Sinä etsit Jónsìa, etkö vain?
- Kyllä, näin on.
- Hän on tällä hetkellä puhdistamassa kenkiäni kellarissa. Kuulet kyllä onko hän siellä, sillä hän kuuntelee varmaankin musiikkia. Jos sieltä sen sijaan kuuluu jotain musiikkia jonka tunnet, hän on jossain muualla, Sunnu sanoi ja lumosi pojan.
- Minä etsin hänet käsiini.
- Saanko kysyä kuka sinä olet?
- Se ei ole oleellista. Minun täytyy löytää hänet nyt.
Tuon sanottuaan poika juoksi jo portaita alas. Sunnu vetäytyi takaisin huoneeseensa ja laittoi vielä ovenkahvaan ”Älä häiritse” –ilmoituksen.
Kellariin oli helppo löytää ja siellä tosiaan kuului musiikkia.
Tu n'as pas où aller
Tu n'sais même pas où aller
Tu n'as pas où aller
Tu n'sais même pas où aller
Poika ei koskaan ollut kuullutkaan mitään moista, joten hän avasi kellarinluukun. Siellä istui poika tyytyväisenä kiillottamassa kenkiä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme ja hän oli todella poissaolevan näköinen.
- Jónsì!
- Kuka siellä, Jónsì yllättyi hieman.
- Vanha ystävä vain.
- Et haluaisi tulla tänne alas, on hieman hankala puhua kun en näe sinua.
- No toki…
- Antt|!! Mitä sinä täällä teet, hän hihkaisi heti kun poika oli laskeutunut kellariin.
- Tulin hakemaan ne Gravitation-animeni takaisin, poika vastasi ja virnisti.
Anteeksi.
//Korjasin pari virhettä mitä löysin, niitä tulee kun kirjoittaa ja kuuntelee musiikkia samaan aikaan. *^__^*
///Lisää kursiivivirheitä korjattu.