Sunnu
13.8.2005, 21:01:46
Kun minä näihin hahmoihin niin ihastuin ja satuihin lisää tutustuin, niin enhän minä voinut vastustaa kiusausta jatkaa tämän pariskunnan tarinaa. Alkusanoina tähän, että tämä tarina tulee olemaan kolmiosainen, sillä se on vähän laajahkompi, kuin otsikon nyysitystä sadusta voisi päätellä. Älkäätten siis hermostuko, vaikka on tunne että juttu jää kesken, sillä se jää. Jatkoa ei ole vielä tehty, sillä toivomuksena olisi, että joku viitsisi sanoa parannusehdotusta tai muuta tyyliin jne. Ja onhan niitä risuja ja ruusuja aina kiva saada. Et et, kommenttia voi täs välis laittaa, jos suinkin vain kehtaa. Ja viitsii. Mutta enemmittä höpinöjä, olkaatten hyvät.
Sateenkarimaan Prinsessa Purityinen
Alkusoitto
Näinpä jatkuu satumme Sateenkarimaasta, jossa yhä toisillensa omistautuneina Kartzimo ja Prinssi Soulisti elelivät. He olivat hynttyynsä saaneet hilatuksi yhteen ja asustivat tällä hetkellä synkähkön isoa linnaa, joka Soulistille oli Prinssin arvon mukaisesti rakennettu. Hivenen tämä tietysti Kartzimoa harmitti, sillä tokihan hän oli olettanut, että päästyään ilkeän äitipuolensa Sunnun hirmuhallinnon alaisuudesta pois, hänen ei tarvitsisi enää kotiaskareita tehdä, vaan toisinpas kävi. Kuka olisikaan uskonut, että tuo charmantti Soulisti kaikessa ystävällisyydessään ja komeudessaan oli kuitenkin, kuten kaikki muutkin prinssit ja jaksoi aina välistä saattaa Kartzimon raivon partaalle jättämällä sukkansa ja housunsa milloin minkäkin tuolin nojalle riippumaan. Kartzimo, joka oli tottunut siisteyteen, kiristeli vähän väliä hampaitaan ja aika ajoin hänestä tuntui, että hän ei osannut enää mitään muuta tehdäkään, kuin motkottaa rakkaalleen. Ikävä kyllä, suloisesta kiltistä Kartzimosta oli kasvanut nalkuttava vaimoke.
Prinssin onni ja oveluus kuitenkin oli, että hän oli verbaalisesti lahjakas ja niinpä hän aina tarvittaessa osasi oikeilla sanoilla tyynnyttää rakkaan Kartzimonsa. Hän viljeli kumppanilleen milloin toinen toistaan kauniimpia runoja, joita hän sanoi rustaavansa kalpean kuunvalon loisteessa keskiöisin. Keskiöisin siksi, koska aika muistutti häntä hänen ja Kartzimon ensikohtaamisesta. Ja joka kerta toinen toistaan kauniimpia runoja kuultuaan, Kartzimon sydän heltyi ja täyttyi rakkaudesta Soulistia kohtaan. Eihän moista hurmaavaa prinssiä voinut kuin rakastaa. Prinssin onni ja oveluus oli myös se, että hän oli rikas ja onnekseen oli älynnyt palkata linnaansa keittäjäksi Siipirikko-nimisen kokin, jonka ehtymätön runosuoni pulppusi patojen ja paistien äärellä. Sillä totuushan oli, että ei Soulistilla moiseen runouteen lahjoja ollut, hänen charmanttinsa oli ainoastaan opittua ja matkittua käytöstä, mutta tuo Siipirikko-kokki sen sijaan osasi asetella sanoja perätysten mestarillisella tavalla. Näitä kokin sydänverestä vuodattamiaan rakkaussanoja Soulisti aina Kartzimolleen lausui.
Koska harvinaisempia otuksia ovat nämä runoilevat kokit, niin tokihan hänkin muutaman lisäsanasen tarinassa ansaitsee. Kiertelevä maanmatkaaja oli kokki ja linnaan hän oli asettautunut väliaikaisesti ihan vain, koska hän oli kyllästynyt ainaisen matkaajan elämään. Nimen kokki oli saanut siitä, että mukanaan hänellä oli puhuva papukaija, joka valitettavasti oli kerran pudonnut alas Banaanipuusta ja vammauttanut pysyvästi toisen siipensä. Lintuaan Siipirikko kutsui Bananaksi, yksinkertaisesti sen takia, että mitään muuta tuo kummallinen puhuva lintu ei osannut lausua, kuin ainoastaan sanan ”banana”. Hivenen rasittavaa kuunnella vain yhtä hoettua sanaa, mutta jollain kummallisella tavalla kuitenkin kokin mielestä hellyttävää. Se, miksi kokki oli nimetty linnun mukaan ja miksi kokkia oli kutsuttu ennen lintua ja kumpi oli ennen, kokki vaiko lintu, on oikeastaan sellainen elämän jännäksi tekevä mysteeri, mutta täysin toisarvoinen seikka juonen kannalta tässä tarinassa kerrottavaksi. Niin vain oli. Ja tuli olemaan.
Mutta palatkaamme tähän rakkaaseen pariskuntaamme ja heidän murheisiinsa. Linnaan oli vaipunut synkeähkö ilmapiiri. Kartzimo kuurasi totuttuun tapaan paikkoja putipuhtaaksi, sillä hänen äitipuolensa ja veljensä olivat tulossa käymään vierailulla ja silloin oli paras, että paikat olivat tip top. Ei sillä, etteikö linnasta olisi löytynyt palvelusväkeä siistimään paikkoja ja pitämään niitä puhtaana, mutta totta puhuakseen Kartzimo oli huomannut, että nykyajan palvelusväkeen ei voinut millään tavalla luottaa. Eivät he siistiä jälkeä saaneet aikaan, vaikka yrittivät kuinka. Niinpä viisainta oli tehdä asiat itse. Viime viikollakin Kartzimo oli taas huomannut, kuinka heidän puutarhurinsa poimi joka toisen omenan omaan pussiinsa ja kuskasi ties minne. Lisäansioita, oli Prinssi vain tuuminut hymyillen, Kartzimon kerrottuaan hänelle näkemänsä. Silti. Palvelusväki oli mitä oli. Ihan kaikkea ei rahallakaan näköjään sitten saa.
Soulisti lampsutteli totuttuun tapaansa rennon letkeästi sisään olohuoneeseen, missä Kartzimo juuri kuurasi takan pielusta.
”Lopeta jo tuo hemmetin putsaaminen, rakkaani! Kyllä me se ilkeä anoppi saadaan kuriin ja ojennukseen vaikka nyt jokunen tahra jossain näkyisikin. Suotta stressaat itseäsi” Soulisti tuumasi ja haukkasi juuri omenaa, jonka oli puutarhasta käynyt poimimassa. Kartzimo tuhahti ja pyyhkäisi otsaansa ja sai aikaan mustan tuhkaviirun naamaansa.
”Mutta kun sinä et tunne Täti-Sunnua kuten minä. Puhumattakaan siitä, että armaat veljeni tulevat hänen mukanaan. Tahdon näyttää heille, että minä pärjään vallan hyvin ja loistavasti ilman heitäkin.”
”Shcisse sentäs! Iisaa vähän, ota lunkisti. Istu perseellesi ja lepää hetki. Toki sitä ennen siisti nyt hyvä mies itsesi, olet yltä päältä tuhkassa! Jätä perheesi huolekseni. Kyllä minä heidät ojennukseen laitan.” Soulisti sanoi tuimaan sävyyn ja Kartzimo päätti perherauhan vuoksi totella.
Olohuoneessa vallitsi kireä tunnelma. Kahvikuppien kilinä täytti aina väliin äänettömyyden, jos satunnaisia keittiöstä kantautuneita ”banana” kaikuja ei oteta huomioon. Kahvipöytä notkui herkuista. Siipirikko oli tehnyt parhaansa, jotta Kartzimo voisi tehdä vaikutuksen perheelleen. Hupponen mutusteli omenapiirakkaa ja virnuili omaan tuttuun tapaansa, niin että muruset lentelivät suupielistä.
”Koskas niitä lapsia tulloo?! Ettet vain olisi armas veljeni maho. Voi miten Mahoton ajatus! AHAHAHHA!11” Hupponen ilkkui ja läimi kädellään laihaa koipeaan onnitellen itseään omasta mielestään sangen onnistuneesta vitsistä. Qualinen naurahti hitusen ja siirteli hajamielisesti shakkinappulaa kahvikupissaan. Sunnu oikaisi hattuaan ja katseli vastapäätä istuvaa nuorta paria. Ajatus perheenlisäyksestä oli myös Tädin mielessä, joskin hän itsepintaisesti kieltäytyi moisia ajattelemasta, sillä häiritsevästi hänen mieleensä nousi joka kerta vain yksi sana: BBO. Nytkin Sunnu ravisteli päätään unohtaakseen häiritsevän ajatuksen.
”Hartain toiveemme on saada oma lapsi” Kartzimo sanoi haaveilevaan ääneen ja katsoi samalla hymyillen Soulistia, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Samaan aikaan Siipirikko kantoi olohuoneeseen suuren suurta banaanikeikauskakkua. Banana istui tuttuun tapaan Siipirikon olkapäillä ja hoki sanaansa. Juuri kun Siipirikko laski kakun pöydälle ja kääntyi lähteäkseen, Banana pomppasi kokin olkapäiltä Sunnun hatun päälle ja katsoi Kartzimoa ja Soulistia.
”Kraaaaak. Jo ennen kuin vuosi on kulunut loppuun, te saatte tyttären. Kraaaak. Banana” Voi sitä ihmettelevien ilmeiden määrää. Kaikki olivat ällikällä lyötyjä. Ensinnä Sunnu, joka posket hehkuen järkytyksestä hätisteli Bananaa pois hatustaan. Samoin oli nuoren parin laita. He tuijottivat tuota outoa lintua voimatta uskoa kuulemaansa. Voisiko se olla totta? He saisivat tyttären. Mutta ehkäpä kaikkein järkyttynein oli Siipirikko, joka hellästi nosti Bananan Sunnun hatun päältä ja asetti linnun olkapäälleen takaisin. Yhä järkyttyneenä Bananan puhetulvasta, kokki ja lintu poistuivat vähin äänin ja jättivät mykistyneen seurueen jatkamaan kahvitteluaan.
Ja näin todellakin kävi, kuten Banana-kaija oli sanonut. Alle vuoden päästä hänen ennustuksestaan, Sateenkarimaan uusioperheessä oli suloinen tyttölapsi. Vanhemmat olivat niin ihastuneita ja otettuja tästä suloistakin suloisemmasta vauvasta, että he päättivät nimetä tytön Prinsessa Purityiseksi. Lapsi kun oli heidän mielestään haurainta ja puhtainta koko maailmassa. Kuten kaikki uudet isät, niin myös nämä kaksi innostuivat vallan lapsestaan ja innostuivatkin siinä määrin, että päättivät pitää suuren suuret juhlat Purityisen kunniaksi. He kutsuivat kaikki sukulaisensa ja tuttavansa kautta koko sateenkaarimaan, ulottaen kutsunsa myös foorumille. Nyt ei rahaa säästelty, vaan juhlia oli tarkoitus koko rahan edestä.
Soulisti käytti törkeästi hyväkseen isänsä Kaali-Kuninkaan palveluksessa olevaa Trubaduuri- Enkulia, jonka harteille nämä suurten juhlien järjestelyt sysättiin. Sanomattakin selvää, että Enkuli itse ei moisesta kunniasta kovin otettu ollut. Juhlien järjestäminen vei voimia ja suurten juhlien järjestäminen taas .. no.. vei paljon voimia. Hivenen masentuneelta tämä trubaduuri vaikutti ja hän soittelikin lähes koko juhlasuunnittelunsa ajan masentavaa doom-musiikkiaan, joka oli ajaa tänä aikana koko linnan muun väen hulluksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Enkuli ylitti itsensä ja sai kuin saikin juhlat aikaiseksi.
Väkeä oli kutsuttu läheltä ja kaukaa. Kartzimolla ja Soulistilla oli vain yksi ongelma. He huomasivat, että Sateenkaarimaasta ja Foorumeilta löytyi yhteensä 13 enemmän tai vähemmän hyvää haltijaa. Koska pariskunta oli kuitenkin niin taikauskoista sakkia, eivät he uskaltaneet ottaa moista riskiä, että epäonnen luvun verran haltijoita tulisi juhliin, joten he sälyttivät Enkulin harteille tehtäväksi jättää yksi haltija kutsumatta. Ihan vain varotoimenpiteenä, jottei epäonni vainoaisi pikku Purityistä.
Enkuli mietti päänsä puhki ja päätyi seuraavanlaiseen ajatukseen. Jospa he jättäisivät kutsumatta hylkiönä itseään pitävän Necrofobisen Luupallo-Haltijan. Sinänsä helppo päätös, sillä Enkuli ei hirmuisesti pitänyt olennoista, jotka olivat miehiä ja pukeutuivat toisinaan kuin naiset. Saati että Draq Queen – jutut olisivatkaan sopineet puhtoisen Purityisen juhliin. Tällaisen ehdotuksen hän sitten esitti Kartzimolle ja Soulistille ja he olivat Enkulin kanssa samaa mieltä. Luupalloa ei kutsuttaisi. Nyt oli enää juhlien vuoro. Linna oli laitettu asianmukaiseen kuntoon, vieraat kutsuttu ja Siipirikko saanut tehdä työtä kolmessa vuorossa. Siispä ei kun juhlia ja vieraiden saapumista odottamaan.
To Be Or Not To Be Continued ~
Sateenkarimaan Prinsessa Purityinen
Alkusoitto
Näinpä jatkuu satumme Sateenkarimaasta, jossa yhä toisillensa omistautuneina Kartzimo ja Prinssi Soulisti elelivät. He olivat hynttyynsä saaneet hilatuksi yhteen ja asustivat tällä hetkellä synkähkön isoa linnaa, joka Soulistille oli Prinssin arvon mukaisesti rakennettu. Hivenen tämä tietysti Kartzimoa harmitti, sillä tokihan hän oli olettanut, että päästyään ilkeän äitipuolensa Sunnun hirmuhallinnon alaisuudesta pois, hänen ei tarvitsisi enää kotiaskareita tehdä, vaan toisinpas kävi. Kuka olisikaan uskonut, että tuo charmantti Soulisti kaikessa ystävällisyydessään ja komeudessaan oli kuitenkin, kuten kaikki muutkin prinssit ja jaksoi aina välistä saattaa Kartzimon raivon partaalle jättämällä sukkansa ja housunsa milloin minkäkin tuolin nojalle riippumaan. Kartzimo, joka oli tottunut siisteyteen, kiristeli vähän väliä hampaitaan ja aika ajoin hänestä tuntui, että hän ei osannut enää mitään muuta tehdäkään, kuin motkottaa rakkaalleen. Ikävä kyllä, suloisesta kiltistä Kartzimosta oli kasvanut nalkuttava vaimoke.
Prinssin onni ja oveluus kuitenkin oli, että hän oli verbaalisesti lahjakas ja niinpä hän aina tarvittaessa osasi oikeilla sanoilla tyynnyttää rakkaan Kartzimonsa. Hän viljeli kumppanilleen milloin toinen toistaan kauniimpia runoja, joita hän sanoi rustaavansa kalpean kuunvalon loisteessa keskiöisin. Keskiöisin siksi, koska aika muistutti häntä hänen ja Kartzimon ensikohtaamisesta. Ja joka kerta toinen toistaan kauniimpia runoja kuultuaan, Kartzimon sydän heltyi ja täyttyi rakkaudesta Soulistia kohtaan. Eihän moista hurmaavaa prinssiä voinut kuin rakastaa. Prinssin onni ja oveluus oli myös se, että hän oli rikas ja onnekseen oli älynnyt palkata linnaansa keittäjäksi Siipirikko-nimisen kokin, jonka ehtymätön runosuoni pulppusi patojen ja paistien äärellä. Sillä totuushan oli, että ei Soulistilla moiseen runouteen lahjoja ollut, hänen charmanttinsa oli ainoastaan opittua ja matkittua käytöstä, mutta tuo Siipirikko-kokki sen sijaan osasi asetella sanoja perätysten mestarillisella tavalla. Näitä kokin sydänverestä vuodattamiaan rakkaussanoja Soulisti aina Kartzimolleen lausui.
Koska harvinaisempia otuksia ovat nämä runoilevat kokit, niin tokihan hänkin muutaman lisäsanasen tarinassa ansaitsee. Kiertelevä maanmatkaaja oli kokki ja linnaan hän oli asettautunut väliaikaisesti ihan vain, koska hän oli kyllästynyt ainaisen matkaajan elämään. Nimen kokki oli saanut siitä, että mukanaan hänellä oli puhuva papukaija, joka valitettavasti oli kerran pudonnut alas Banaanipuusta ja vammauttanut pysyvästi toisen siipensä. Lintuaan Siipirikko kutsui Bananaksi, yksinkertaisesti sen takia, että mitään muuta tuo kummallinen puhuva lintu ei osannut lausua, kuin ainoastaan sanan ”banana”. Hivenen rasittavaa kuunnella vain yhtä hoettua sanaa, mutta jollain kummallisella tavalla kuitenkin kokin mielestä hellyttävää. Se, miksi kokki oli nimetty linnun mukaan ja miksi kokkia oli kutsuttu ennen lintua ja kumpi oli ennen, kokki vaiko lintu, on oikeastaan sellainen elämän jännäksi tekevä mysteeri, mutta täysin toisarvoinen seikka juonen kannalta tässä tarinassa kerrottavaksi. Niin vain oli. Ja tuli olemaan.
Mutta palatkaamme tähän rakkaaseen pariskuntaamme ja heidän murheisiinsa. Linnaan oli vaipunut synkeähkö ilmapiiri. Kartzimo kuurasi totuttuun tapaan paikkoja putipuhtaaksi, sillä hänen äitipuolensa ja veljensä olivat tulossa käymään vierailulla ja silloin oli paras, että paikat olivat tip top. Ei sillä, etteikö linnasta olisi löytynyt palvelusväkeä siistimään paikkoja ja pitämään niitä puhtaana, mutta totta puhuakseen Kartzimo oli huomannut, että nykyajan palvelusväkeen ei voinut millään tavalla luottaa. Eivät he siistiä jälkeä saaneet aikaan, vaikka yrittivät kuinka. Niinpä viisainta oli tehdä asiat itse. Viime viikollakin Kartzimo oli taas huomannut, kuinka heidän puutarhurinsa poimi joka toisen omenan omaan pussiinsa ja kuskasi ties minne. Lisäansioita, oli Prinssi vain tuuminut hymyillen, Kartzimon kerrottuaan hänelle näkemänsä. Silti. Palvelusväki oli mitä oli. Ihan kaikkea ei rahallakaan näköjään sitten saa.
Soulisti lampsutteli totuttuun tapaansa rennon letkeästi sisään olohuoneeseen, missä Kartzimo juuri kuurasi takan pielusta.
”Lopeta jo tuo hemmetin putsaaminen, rakkaani! Kyllä me se ilkeä anoppi saadaan kuriin ja ojennukseen vaikka nyt jokunen tahra jossain näkyisikin. Suotta stressaat itseäsi” Soulisti tuumasi ja haukkasi juuri omenaa, jonka oli puutarhasta käynyt poimimassa. Kartzimo tuhahti ja pyyhkäisi otsaansa ja sai aikaan mustan tuhkaviirun naamaansa.
”Mutta kun sinä et tunne Täti-Sunnua kuten minä. Puhumattakaan siitä, että armaat veljeni tulevat hänen mukanaan. Tahdon näyttää heille, että minä pärjään vallan hyvin ja loistavasti ilman heitäkin.”
”Shcisse sentäs! Iisaa vähän, ota lunkisti. Istu perseellesi ja lepää hetki. Toki sitä ennen siisti nyt hyvä mies itsesi, olet yltä päältä tuhkassa! Jätä perheesi huolekseni. Kyllä minä heidät ojennukseen laitan.” Soulisti sanoi tuimaan sävyyn ja Kartzimo päätti perherauhan vuoksi totella.
Olohuoneessa vallitsi kireä tunnelma. Kahvikuppien kilinä täytti aina väliin äänettömyyden, jos satunnaisia keittiöstä kantautuneita ”banana” kaikuja ei oteta huomioon. Kahvipöytä notkui herkuista. Siipirikko oli tehnyt parhaansa, jotta Kartzimo voisi tehdä vaikutuksen perheelleen. Hupponen mutusteli omenapiirakkaa ja virnuili omaan tuttuun tapaansa, niin että muruset lentelivät suupielistä.
”Koskas niitä lapsia tulloo?! Ettet vain olisi armas veljeni maho. Voi miten Mahoton ajatus! AHAHAHHA!11” Hupponen ilkkui ja läimi kädellään laihaa koipeaan onnitellen itseään omasta mielestään sangen onnistuneesta vitsistä. Qualinen naurahti hitusen ja siirteli hajamielisesti shakkinappulaa kahvikupissaan. Sunnu oikaisi hattuaan ja katseli vastapäätä istuvaa nuorta paria. Ajatus perheenlisäyksestä oli myös Tädin mielessä, joskin hän itsepintaisesti kieltäytyi moisia ajattelemasta, sillä häiritsevästi hänen mieleensä nousi joka kerta vain yksi sana: BBO. Nytkin Sunnu ravisteli päätään unohtaakseen häiritsevän ajatuksen.
”Hartain toiveemme on saada oma lapsi” Kartzimo sanoi haaveilevaan ääneen ja katsoi samalla hymyillen Soulistia, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Samaan aikaan Siipirikko kantoi olohuoneeseen suuren suurta banaanikeikauskakkua. Banana istui tuttuun tapaan Siipirikon olkapäillä ja hoki sanaansa. Juuri kun Siipirikko laski kakun pöydälle ja kääntyi lähteäkseen, Banana pomppasi kokin olkapäiltä Sunnun hatun päälle ja katsoi Kartzimoa ja Soulistia.
”Kraaaaak. Jo ennen kuin vuosi on kulunut loppuun, te saatte tyttären. Kraaaak. Banana” Voi sitä ihmettelevien ilmeiden määrää. Kaikki olivat ällikällä lyötyjä. Ensinnä Sunnu, joka posket hehkuen järkytyksestä hätisteli Bananaa pois hatustaan. Samoin oli nuoren parin laita. He tuijottivat tuota outoa lintua voimatta uskoa kuulemaansa. Voisiko se olla totta? He saisivat tyttären. Mutta ehkäpä kaikkein järkyttynein oli Siipirikko, joka hellästi nosti Bananan Sunnun hatun päältä ja asetti linnun olkapäälleen takaisin. Yhä järkyttyneenä Bananan puhetulvasta, kokki ja lintu poistuivat vähin äänin ja jättivät mykistyneen seurueen jatkamaan kahvitteluaan.
Ja näin todellakin kävi, kuten Banana-kaija oli sanonut. Alle vuoden päästä hänen ennustuksestaan, Sateenkarimaan uusioperheessä oli suloinen tyttölapsi. Vanhemmat olivat niin ihastuneita ja otettuja tästä suloistakin suloisemmasta vauvasta, että he päättivät nimetä tytön Prinsessa Purityiseksi. Lapsi kun oli heidän mielestään haurainta ja puhtainta koko maailmassa. Kuten kaikki uudet isät, niin myös nämä kaksi innostuivat vallan lapsestaan ja innostuivatkin siinä määrin, että päättivät pitää suuren suuret juhlat Purityisen kunniaksi. He kutsuivat kaikki sukulaisensa ja tuttavansa kautta koko sateenkaarimaan, ulottaen kutsunsa myös foorumille. Nyt ei rahaa säästelty, vaan juhlia oli tarkoitus koko rahan edestä.
Soulisti käytti törkeästi hyväkseen isänsä Kaali-Kuninkaan palveluksessa olevaa Trubaduuri- Enkulia, jonka harteille nämä suurten juhlien järjestelyt sysättiin. Sanomattakin selvää, että Enkuli itse ei moisesta kunniasta kovin otettu ollut. Juhlien järjestäminen vei voimia ja suurten juhlien järjestäminen taas .. no.. vei paljon voimia. Hivenen masentuneelta tämä trubaduuri vaikutti ja hän soittelikin lähes koko juhlasuunnittelunsa ajan masentavaa doom-musiikkiaan, joka oli ajaa tänä aikana koko linnan muun väen hulluksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Enkuli ylitti itsensä ja sai kuin saikin juhlat aikaiseksi.
Väkeä oli kutsuttu läheltä ja kaukaa. Kartzimolla ja Soulistilla oli vain yksi ongelma. He huomasivat, että Sateenkaarimaasta ja Foorumeilta löytyi yhteensä 13 enemmän tai vähemmän hyvää haltijaa. Koska pariskunta oli kuitenkin niin taikauskoista sakkia, eivät he uskaltaneet ottaa moista riskiä, että epäonnen luvun verran haltijoita tulisi juhliin, joten he sälyttivät Enkulin harteille tehtäväksi jättää yksi haltija kutsumatta. Ihan vain varotoimenpiteenä, jottei epäonni vainoaisi pikku Purityistä.
Enkuli mietti päänsä puhki ja päätyi seuraavanlaiseen ajatukseen. Jospa he jättäisivät kutsumatta hylkiönä itseään pitävän Necrofobisen Luupallo-Haltijan. Sinänsä helppo päätös, sillä Enkuli ei hirmuisesti pitänyt olennoista, jotka olivat miehiä ja pukeutuivat toisinaan kuin naiset. Saati että Draq Queen – jutut olisivatkaan sopineet puhtoisen Purityisen juhliin. Tällaisen ehdotuksen hän sitten esitti Kartzimolle ja Soulistille ja he olivat Enkulin kanssa samaa mieltä. Luupalloa ei kutsuttaisi. Nyt oli enää juhlien vuoro. Linna oli laitettu asianmukaiseen kuntoon, vieraat kutsuttu ja Siipirikko saanut tehdä työtä kolmessa vuorossa. Siispä ei kun juhlia ja vieraiden saapumista odottamaan.
To Be Or Not To Be Continued ~