Eliza Liv
18.8.2005, 14:23:54
Uni toimi ideanlähteenä.
***
Yö
Sitä luulee saavansa kaiken, mitä haluaa. Me kompuroimme kohti päämääriämme välittämättä sen enempää, mitä sen saavuttaminen tulee meille maksamaan. Lohduton on halumme. Loputon on jano, jota yritämme tukahduttaa juomalla.
Yötuuli virkistää uinuvaa mieltäni. Se kantaa mukanaan aromikasta tuoksua läheisestä vuorikaupungista. Siihen on sekoittunut ripaus tuoreen leivän tuoksua, joka on ahkeran leipurin aikaansaannos aamuyöllä. Pystyn jopa erottamaan sen sievän mantelin, joka on upotettu suuren kakun koristeeksi. Tuoksu tuo mieleeni kuvia oikeasta elämästä. Yövartion liikkeistä, kantakapakan melskeestä, yliläikkyneestä oluesta baaritiskillä. Lapsista pehmeissä lakanoissa. Tuoreesta, lämpimästä juomasta.
Avaan silmäni ja katson punaista maailmaani. Musta luola on ollut kotini niin kauan kuin satun muistamaan. Osaan sen jokaisen kolon ja kohouman ulkoa. Vuosien mittaan olen yrittänyt sisustaa sitä parhaaksi katsomallani tavalla, mutta mahdollisten vieraiden silmissä se nostattaisi pikemminkin kauhun tunteita. En voi mitään sille, että sieluni lepää rauhassa luurankojen täyttämässä salissa. Kahleet, joilla sidon vieraani kiinni noen tahrimaan kattooni, saavat urhoollisimmankin pelkäämään henkensä puolesta. Nostan heidät aina roikkumaan jaloista niin, että pää riippuu suunnilleen minun pääni kohdalla, kun seison tukevasti luolani pohjalla ja katson uhriani tiukasti silmiin. Myönnän, olen joskus hiukan ylidramaattinen.
Tuoksu vaatii minua heräämään unestani. Laskeudun varovasti luolani pohjalle ja venyttelen raajojani. Nivelet naksahtavat paikoilleen yksi kerrallaan ja jokainen naksahdus saa mielipuolisen kaiun luolassani. Huomaan vanhan ystäväni kaatuneen pitkin pituuttaan lattialle. Pieni hymy nousee kasvoilleni nostaessani herra Merabocia takaisin istuma-asentoon. Hänestä on jäljellä enää kasa luita ja homeinen merimieshattu, jota hän kantoi ylpeästi viimeisellä matkallamme meren ylitse vilkkaasti kasvavaan saarikaupunkiin. En voi sanoa olevani pahoillani, miten herra Merabocille lopulta kävi. Keltatauti ja rutto yhdessä ja samassa laivassa harvensi miehistön rivejä paljon nopeammin kuin minä. Päätin tehdä vanhalle merimiehelle palveluksen päättämällä hänen päivänsä lasiini kuin rottien ruuaksi. Painan haisevan hatun takaisin ystäväni kallon päähän. Hän näyttää taas yhtä edustavalta kuin ennenkin. Vahdi kotiani, herra Meraboc. Palaan aamun valjetessa.
Hiippailen hissukseni vuorikaupungin hiljaisilla kaduilla. Lentomatkani oli lyhyt ja nopea – kiitos myötätuulen. Monesti olen vahingossa lentänyt päinvastaiseen suuntaan vuoriston epävakaan ilmatilan vuoksi. Onneksi tänä yönä sää oli suotuisa. Pysähdyn varjoihin erään kolmikerroksisen kivitalon edustalle. Kuulen seitsemän sydämenlyönnit asunnon sisältä. Kolme niistä kuuluu lapsille. Tunnen adrenaliinin voimakkaan otteen. Elimistöni vaatii kuumaa eliksiiriä sammuttamaan ikuisen janoni. Tänä yönä päätän olla vanhemmille armollinen ja päästää heidät eroon lapsistaan. Kapuan ulkoseinää pitkin hitaasti kohti lastenhuoneen ikkunaa. Salpa ei ole lukossa. Raotan ikkunaluukkuja hitaasti varoen ruosteisia saranoita, jotka saattavat pilata yllätykseni kitinällään. Lasken molemmat jalkani varovasti lattialle ja suoristaudun täyteen pituuteeni. Pääni melkein hipoo kattoa. Kävelen kumarassa ensimmäisen sängyn eteen.
Heidän hengityksensä on niin levollinen. Kolme suloista lasta nukkuu suuressa yhteisvuoteessa. Iältään he ovat välillä kolme ja yhdeksän. Nuorimmainen on pellavapäinen, kiharatukkainen sievä tyttö, joka puristaa armottomasti kaljupäistä nukkeaan itseään vasten kuin tietäen, että se on viimeinen asia, jota hän saa halata ennen minun syleilyäni. Keskimmäinen on noin viisivuotias poika, melkein yhtä suloinen kuin pikkusiskonsakin. Veli nukkuu sisaruksiensa välissä selällään, täysin tietämättömänä minun läsnäolostani. Reunimmaisena nukkuu sisarusparvesta vanhin, yhdeksänvuotias tyttö, joka on levittänyt suojelevasti kätensä molempien ympärille. Hetken minä jopa epäröin riistää heiltä toisiaan. Tuntiessani hampaideni muuttuvan siirrän tunteeni syrjään. Minun vain tekee mieli juoda.
Aloitan pienokaisesta. Nostan isosiskon käden varovasti tämän päältä ja nostan tytön käsivarsilleni. Hän oli niin kevyt! Nukke herpaantuu tytön otteesta ja on tippua lattialle. Nopeasti kaappaan nuken kiinni ja lasken sen sängylle veljen viereen. Pienikin epämääräinen ääni herättäisi vanhemmat. Sitä minä en halunnut tapahtuvan. Tyttö näyttää liikahtelevan unissaan. Pienet pehmeät kädet tapaavat kaulaani ja kietoutuvat sen ympärille. Sirot sormet ryhtyvät leikittelemään hiussuortuvillani. Jähmetyn paikalleni. Tyttö kuiskaa hiljaa isänsä nimeä, painaa päänsä rintakehääni vasten ja nukahtaa uudelleen.
Olen sanaton. Kuinka näin suloisia otuksia voi olla olemassa? Tunne siitä, että tämä lapsonen voisi olla minun sai sydämeni hakkaamaan kiivaammin. Totta kai minä voisin pitää hänet. Muuttaisin hänet kaltaisekseni ja kasvattaisin hänet kuin omani. Saisin vihdoinkin seuraa ikuiseen yöhöni. Olisiko minulla tarpeeksi uskallusta edes yrittää? Langettaisin hänelle sen saman kirouksen, joka minun päälleni langetettiin. Hänestäkin tulisi oman hulluutensa vanki, joka eläisi vain yölle ja verelle. Kuinka pystyisin siihen?
Veli näyttää heräävän. Huomaan, ettei minulla oikeasti ole varaa typeriin temppuihin ja heikkoihin kuvitelmiin. Siirrän tytön päätä kauemmas itsestäni, jolloin siro kaula tulee näkyviin. Isken hampaani suoneen, joka loistaa valoa silmissäni. Vihdoinkin ravintoa! Juon tytöstä niin kauan kunnes tämän sydän pysähtyy. Lasken ruumiin veljen vierelle ja isken hampaani seuraavaksi hänen kaulaansa.
Yltä päätä nuoressa veressä pakenen pois lastenhuoneesta. Olen tuonut painajaisen perheeseen. En voi kuvitellakaan vanhempien tunteita tämän kamalan yön jälkeen, kun he riemuissaan ovat herättelemässä rakkaita lapsiaan ja löytävätkin paikalta vain kolme veristä ruumista ja kuudet hampaanjäljet. Todennäköisesti lasten äiti menettää mielenterveytensä ja isä rahansa kantakapakan oluttynnyriin. Talon oveen maalataan punainen rasti, joka on merkkinä kirotusta perheestä. He menettävät samalla luotettavuutensa, onnensa, sosiaaliverkoston ja erakoituvat pahan silmän uhreina koko yhteiskunnan silmien edessä. Ja mitä minä joudun tekemään? Pakenemaan itseäni luolani pimentoon, hukuttamaan huonoa omatuntoani valittavaan vollotukseen, jonka ainoana kuulijana ovat minun janoni jo kohdanneet olennot.
Käperryn siipieni suojaan. Tunnen lasten sydänten sykkivän mielessäni. Joka ikinen yö teen jotain, mitä minun ei pitäisi. Aina harharetkeni jälkeen toivon jonkun katkaisevan pääni ja repivän sydämeni irti rinnastani. Silti pelkurimaisesti pakenen tuhotyöni tieltä suremaan säälittävää kohtaloani ainaisena kuoleman lähettiläänä. Tuska loppuu janon tieltä. Mutta milloin loppuu jano?
***
Saa kommentoida.
***
Yö
Sitä luulee saavansa kaiken, mitä haluaa. Me kompuroimme kohti päämääriämme välittämättä sen enempää, mitä sen saavuttaminen tulee meille maksamaan. Lohduton on halumme. Loputon on jano, jota yritämme tukahduttaa juomalla.
Yötuuli virkistää uinuvaa mieltäni. Se kantaa mukanaan aromikasta tuoksua läheisestä vuorikaupungista. Siihen on sekoittunut ripaus tuoreen leivän tuoksua, joka on ahkeran leipurin aikaansaannos aamuyöllä. Pystyn jopa erottamaan sen sievän mantelin, joka on upotettu suuren kakun koristeeksi. Tuoksu tuo mieleeni kuvia oikeasta elämästä. Yövartion liikkeistä, kantakapakan melskeestä, yliläikkyneestä oluesta baaritiskillä. Lapsista pehmeissä lakanoissa. Tuoreesta, lämpimästä juomasta.
Avaan silmäni ja katson punaista maailmaani. Musta luola on ollut kotini niin kauan kuin satun muistamaan. Osaan sen jokaisen kolon ja kohouman ulkoa. Vuosien mittaan olen yrittänyt sisustaa sitä parhaaksi katsomallani tavalla, mutta mahdollisten vieraiden silmissä se nostattaisi pikemminkin kauhun tunteita. En voi mitään sille, että sieluni lepää rauhassa luurankojen täyttämässä salissa. Kahleet, joilla sidon vieraani kiinni noen tahrimaan kattooni, saavat urhoollisimmankin pelkäämään henkensä puolesta. Nostan heidät aina roikkumaan jaloista niin, että pää riippuu suunnilleen minun pääni kohdalla, kun seison tukevasti luolani pohjalla ja katson uhriani tiukasti silmiin. Myönnän, olen joskus hiukan ylidramaattinen.
Tuoksu vaatii minua heräämään unestani. Laskeudun varovasti luolani pohjalle ja venyttelen raajojani. Nivelet naksahtavat paikoilleen yksi kerrallaan ja jokainen naksahdus saa mielipuolisen kaiun luolassani. Huomaan vanhan ystäväni kaatuneen pitkin pituuttaan lattialle. Pieni hymy nousee kasvoilleni nostaessani herra Merabocia takaisin istuma-asentoon. Hänestä on jäljellä enää kasa luita ja homeinen merimieshattu, jota hän kantoi ylpeästi viimeisellä matkallamme meren ylitse vilkkaasti kasvavaan saarikaupunkiin. En voi sanoa olevani pahoillani, miten herra Merabocille lopulta kävi. Keltatauti ja rutto yhdessä ja samassa laivassa harvensi miehistön rivejä paljon nopeammin kuin minä. Päätin tehdä vanhalle merimiehelle palveluksen päättämällä hänen päivänsä lasiini kuin rottien ruuaksi. Painan haisevan hatun takaisin ystäväni kallon päähän. Hän näyttää taas yhtä edustavalta kuin ennenkin. Vahdi kotiani, herra Meraboc. Palaan aamun valjetessa.
Hiippailen hissukseni vuorikaupungin hiljaisilla kaduilla. Lentomatkani oli lyhyt ja nopea – kiitos myötätuulen. Monesti olen vahingossa lentänyt päinvastaiseen suuntaan vuoriston epävakaan ilmatilan vuoksi. Onneksi tänä yönä sää oli suotuisa. Pysähdyn varjoihin erään kolmikerroksisen kivitalon edustalle. Kuulen seitsemän sydämenlyönnit asunnon sisältä. Kolme niistä kuuluu lapsille. Tunnen adrenaliinin voimakkaan otteen. Elimistöni vaatii kuumaa eliksiiriä sammuttamaan ikuisen janoni. Tänä yönä päätän olla vanhemmille armollinen ja päästää heidät eroon lapsistaan. Kapuan ulkoseinää pitkin hitaasti kohti lastenhuoneen ikkunaa. Salpa ei ole lukossa. Raotan ikkunaluukkuja hitaasti varoen ruosteisia saranoita, jotka saattavat pilata yllätykseni kitinällään. Lasken molemmat jalkani varovasti lattialle ja suoristaudun täyteen pituuteeni. Pääni melkein hipoo kattoa. Kävelen kumarassa ensimmäisen sängyn eteen.
Heidän hengityksensä on niin levollinen. Kolme suloista lasta nukkuu suuressa yhteisvuoteessa. Iältään he ovat välillä kolme ja yhdeksän. Nuorimmainen on pellavapäinen, kiharatukkainen sievä tyttö, joka puristaa armottomasti kaljupäistä nukkeaan itseään vasten kuin tietäen, että se on viimeinen asia, jota hän saa halata ennen minun syleilyäni. Keskimmäinen on noin viisivuotias poika, melkein yhtä suloinen kuin pikkusiskonsakin. Veli nukkuu sisaruksiensa välissä selällään, täysin tietämättömänä minun läsnäolostani. Reunimmaisena nukkuu sisarusparvesta vanhin, yhdeksänvuotias tyttö, joka on levittänyt suojelevasti kätensä molempien ympärille. Hetken minä jopa epäröin riistää heiltä toisiaan. Tuntiessani hampaideni muuttuvan siirrän tunteeni syrjään. Minun vain tekee mieli juoda.
Aloitan pienokaisesta. Nostan isosiskon käden varovasti tämän päältä ja nostan tytön käsivarsilleni. Hän oli niin kevyt! Nukke herpaantuu tytön otteesta ja on tippua lattialle. Nopeasti kaappaan nuken kiinni ja lasken sen sängylle veljen viereen. Pienikin epämääräinen ääni herättäisi vanhemmat. Sitä minä en halunnut tapahtuvan. Tyttö näyttää liikahtelevan unissaan. Pienet pehmeät kädet tapaavat kaulaani ja kietoutuvat sen ympärille. Sirot sormet ryhtyvät leikittelemään hiussuortuvillani. Jähmetyn paikalleni. Tyttö kuiskaa hiljaa isänsä nimeä, painaa päänsä rintakehääni vasten ja nukahtaa uudelleen.
Olen sanaton. Kuinka näin suloisia otuksia voi olla olemassa? Tunne siitä, että tämä lapsonen voisi olla minun sai sydämeni hakkaamaan kiivaammin. Totta kai minä voisin pitää hänet. Muuttaisin hänet kaltaisekseni ja kasvattaisin hänet kuin omani. Saisin vihdoinkin seuraa ikuiseen yöhöni. Olisiko minulla tarpeeksi uskallusta edes yrittää? Langettaisin hänelle sen saman kirouksen, joka minun päälleni langetettiin. Hänestäkin tulisi oman hulluutensa vanki, joka eläisi vain yölle ja verelle. Kuinka pystyisin siihen?
Veli näyttää heräävän. Huomaan, ettei minulla oikeasti ole varaa typeriin temppuihin ja heikkoihin kuvitelmiin. Siirrän tytön päätä kauemmas itsestäni, jolloin siro kaula tulee näkyviin. Isken hampaani suoneen, joka loistaa valoa silmissäni. Vihdoinkin ravintoa! Juon tytöstä niin kauan kunnes tämän sydän pysähtyy. Lasken ruumiin veljen vierelle ja isken hampaani seuraavaksi hänen kaulaansa.
Yltä päätä nuoressa veressä pakenen pois lastenhuoneesta. Olen tuonut painajaisen perheeseen. En voi kuvitellakaan vanhempien tunteita tämän kamalan yön jälkeen, kun he riemuissaan ovat herättelemässä rakkaita lapsiaan ja löytävätkin paikalta vain kolme veristä ruumista ja kuudet hampaanjäljet. Todennäköisesti lasten äiti menettää mielenterveytensä ja isä rahansa kantakapakan oluttynnyriin. Talon oveen maalataan punainen rasti, joka on merkkinä kirotusta perheestä. He menettävät samalla luotettavuutensa, onnensa, sosiaaliverkoston ja erakoituvat pahan silmän uhreina koko yhteiskunnan silmien edessä. Ja mitä minä joudun tekemään? Pakenemaan itseäni luolani pimentoon, hukuttamaan huonoa omatuntoani valittavaan vollotukseen, jonka ainoana kuulijana ovat minun janoni jo kohdanneet olennot.
Käperryn siipieni suojaan. Tunnen lasten sydänten sykkivän mielessäni. Joka ikinen yö teen jotain, mitä minun ei pitäisi. Aina harharetkeni jälkeen toivon jonkun katkaisevan pääni ja repivän sydämeni irti rinnastani. Silti pelkurimaisesti pakenen tuhotyöni tieltä suremaan säälittävää kohtaloani ainaisena kuoleman lähettiläänä. Tuska loppuu janon tieltä. Mutta milloin loppuu jano?
***
Saa kommentoida.