Kirjoituskerho, tehtävä 11: Hiotut timantit

[Purity]

Tämä tehtävä on voimassa 22.8. - 8.9. Osallistujille pakolliset kommentoinnit tulee suorittaa aikavälillä 9.9. - 16.9. Ylimääräisiä kommentteja saa toki halutessaan kirjoitella vielä rajan jälkeenkin.

Säännöt löytyvät tämän linkin takaa (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=12090&page=1&pp=15). Sinne kuuluu myös kaikki keskustelu säännöistä tai kerhon asioista - tämä ketju on tarkoitettu vain tehtävätekstien postaamiselle ja kommentoinnille. Jos et ole osallistunut ennen kirjoituskerhon tehtäviin, lukaise ne huolella läpi ennen osallistumista.


Hiotut timantit

Edellisessä tehtävässä (http://foorumit.fffin.com/showthread.php?t=14511) tarkoituksena oli kirjoittaa keskeneräinen teksti ja kasaan saatiinkiin oikein kiva määrä lupaavia tarinoiden alkuja. Nyt tarkoituksena on kirjoittaa jonkun muun edelliseen tehtävään postaama teksti valmiiksi. Ei ole väliä osallistuitko edelliseen tehtävään itse vai et. Ei myöskään haittaa lainkaan, vaikka useampi ihminen kirjoittaisi samasta tekstistä - oikeastaan voisi olla mukava nähdä miten erilaisia lopputulokset ovat. Muistattehan viestissänne mainita kenen tekstin pohjalta oman tekstinne teitte.

[Mickey]

Alun teki Sisko ja sen sisar. Alkuperäinen teksti on tässä (http://foorumit.fffin.com/showpost.php?p=263735&postcount=2), mutta postaan sen silti tähän alkuun.

Teksti on varmaan erilainen, mitä alussa haettiin, mutta tällainen tuli. Aikaa meni tunnin verran, tosin hain siinä välissä siskon soittotunnilta, niin jossain kohtaa voi olla pieni hyppäys tyylissä, mutta yrittäkää kestää.

UHRAUKSEN HINTA

Hän silitti hellästi rakkaimpansa ennen niin kauniin kuulasta ihoa. Nyt se oli täynnä arpia, asfaltti-ihottumaa sun muuta rupea. Hän hoki toistuvasti itselleen, ettei tämä ollut hänen vikansa, mutta jotenkin se ei vain tuntunut helpottavan hänen oloaan. Ajatukset syöksähtelivät kuin pääskyset hänen päänsä sisällä ja koko ajan hänen korvissaan kaikui renkaitten ulvonta kun hän ja se kirottu rekka painoivat jarrun pohjaan. Mutta se ei ollut riittänyt.
Kyyneleet sumensivat Lionelin näön. Vasta 6 tuntia sitten hän oli seissyt alttarilla rakkaan Lisansa kanssa, kun rekka oli ajautunut heidän kaistalleen.
Vaistomaisesti hän siirsi kätensä vaimonsa vatsalle. Siellä oli heidän puolikuukautta vanha lapsensa.
Lääkärit väittivät, ettei Lisa ehkä selviäisi. He olivat väärässä, niin väärässä! Lisa oli aina niin
täynnä elämää… Ei. Lionel ei antaisi minkään viedä Lisaa ja heidän lastaan häneltä!

***

”Mitäs sanot?” Siivekäs olenko kysyi käskyläiseltään.
Tuon valtavan paholaisen vieressä istuskeleva olio vilkaisi herraansa. Sen ihmismäiset kasvot vääntyivät irvokkaaseen hymyyn, mikä paljasti monta riviä teräviä hampaita ”Mies on poimintaa vaille valmis, herrani. Menenkö minä?”
Siivekäs olento –myös Saatanana tunnettu- nyökäytti sarvekasta päätään tyytyväisenä.

***

”EI!” Lionel vaikeroi.
”Olemme pahoillamme. Hänen tilaansa ei voi parantaa. Ainut asia, minkä voimme tehdä, on helpottaa hänen oloaan.” lääkäri selitti parkuvalle Lionelille ”Parasta hänen kannaltaan olisi lopettaa hoito ja antaa hänen nukkua pois…”
”Ei ei ei ei!!!” Lionel karjui ja valahti polvilleen lattialle ”Eih….”
”Annamme teille aikaa päättää, mitä teemme.” lääkäri sanoi ja poistui huoneesta jättäen Lionelin kahden rakkaan vaimonsa kanssa, jonka hän pian saattaisi joutua hyvästelemään.

Hän makasi lattialla hyvän aikaa, ennen kuin pystyi kokoamaan itsensä ja nousemaan. Kääntyessään Lisan sängyn puoleen hän näki vierastuolilla istuvan mustaan kaapuun pukeutuneen henkilön.
”Kuka helv…” Lionel aloitti, mutta tuntematon henkilö keskeytti hänet.
”Taidat rakastaa tätä naista?”
Lionel katsoi tuota miehen äänellä puhuvaa olentoa kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti? Hän nyökkäsi epävarmana.
”Ja haluaisit pelastaa tämän hengen?” olento jatkoi ”Vaikka se tarkoittaisi omanne uhraamista?”
Lionel nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa varmempana. Jostain syystä hänet oli vallannut tunne, että hän voisi luottaa tähän muukalaiseen. Voi, kuinka helppoa onkaan lumota ihmismieli.
”Homman nimi on tämä. Voit pelastaa vaimosi sekä lapsesi antamalla sielusi ja ruumiisi meidän käyttöömme.”
”H-hetkinen. Meidän?…”
”Niin niin. Nimi tuohon ja olemme valmiit.” Olento selitti viekottelevalla äänellä ja vetäisi huppunsa alta jonkinlaisen paperin, mikä oli täynnä jonkinmoisia riimuja. ”Mieti ihan rauhassa, mutta muista; rakkaasi aika on rajoitettua.”

Mahdollisuus pelastaa Lisa? Mahdollisuus pelastaa lapsenikin? Ajatus oli todella houkutteleva, ja tottakai Lionel oli valmis uhraamaan itsensä rakastettujensa vuoksi.
”Hyvä on. Minä allekirjoitan.” Lionel totesi ja astui lähemmäksi tuota olentoa. Lähemmäksi loppuaan. Ei, ei lähemmäksi loppuaan, vaan lähemmäksi alun loppua.

-----------------
Tässä vaihtuu kirjoittaja
------------------

On olemassa valintoja ja hetkiä, joista ei pysty myöhemmin sanomaan ovatko ne unta vai totta. Milloin välittäminen hiipii yli mielipuolisuuden rajan ja hukkuu hulluuden syövereihin? Kun Lionel tarttui tyhjästä ilmestyneeseen kynään ja kirjoitti vapisevin, mutta toisaalta varmoin ja tarkoituksellisin, ottein nimensä riimujen alle, hän tunsi hennon tuulen kasvoillaan ja pian hän oli jälleen vaimonsa vieressä. Hoitajat juoksivat järjestäyneenä keskellä valtavaa kaaosta, jonka keskellä Lisa makasi kauniimpana kuin koskaan. Hiukset valuivat hentoina kiharoina hänen kelmeille kasvoilleen, jotka olivat toisaalta sairaan ja toisaalta taas uskomattoman elinvoimaisen näköiset.
"Hän on hereillä! Tämä on ihme", huusi ääni merkityksettömän massan keskeltä.
Onko ihmeitä edes olemassa, vai onko jokainen ihme vain osa ylempien tahojen tarkoituksenmukaista ja pelottavan täydellistä silmänkääntötemppua?
"Missä...mis...Lionel", sanoi hento ja viehkeä ääni.
Lionel havahtui ja huusi jotain merkityksettömiä sanoja, mutta kukaan ei reagoinut. Hän työnsi hulluuden vimmassa sängyn ympärillä pyörivää sairaalan henkilökuntaa pois tieltään, mutta ihmetyksekseen huomasi, että kaikki väistyivät pois hänen tieltään ennen kosketusta. Mutta sängyssä ei ollutkaan Lisa.

***

Sanotaan, että ajalla ei ole alkua. Se on aina vaan ollut, eikä mikään voi sitä hallita. Tottutta ei kukaan tiedä, mutta muille asioille alun voi löytää. Pimeyden alun on löytänyt ja nähnyt vain yksi ja vain yksi voi pimeyden lopettaa. Kaiken pahuuden valtias istui yksin suuressa salissaan, jossa ihminen ei olisi nähnyt mitään muuta kuin kaksi hohtavaa silmää. Ei, ei punaista, kuten usein taiteilijat kuvaavat, vaan kaksi kauniina ultramariinina kiiluvaa silmää, jotka vangitsivat katseellaan kaiken.
"On tullut aika", ääni sanoi ja vaikeni. Pimeä valaisi salia kun ääni kaikui kerran sitten hukkuen seinien kauheuteen.

***

Lionel makasi kadulla. Sade oli juuri tauonnut ja asfaltti oli vielä lätäköiden täplittämä. Lätäköiden, jotka huuhtoivat saastan ihmisen kodeista kohti viemäreitä, joissa saasta sekoittui toiseen ja kauhistui vain palatakseen uudelleen ihmisten keskuuteen. Siinä yössä Lionel katseli ylös ja mietti ja muisteli. Mitä hän oikeastaan muisteli, sitä hän ei tiennyt, mutta jotkut muodot, valot ja äänet vain täyttivät hänen tajuntansa ensin hämmästyksellä ja sitten tietämättömyyden mielihyvällä. Oli jotenkin sairaalla tavalla kaunista kieriskellä pahuudessa ja unohduksessa vain siksi, että voisi uskotella itselleen tehneensä oikein. Kuka muka teki oikein?
"Ilma ei ole kamalan otollinen tiellä makailuun", sanoi ääni, jonka Lionel muisti ainoana asiana sairaalasta, jossa hänen elämänsä teki täyskäännöksen; tai saattoi itsensä päätökseen.
"Eipä ole, mutta minä en ole otollinen ihminen tekemään muuta kuin makaamaan kaltaiseni aineksen joukossa", Lionel vastasi katsomatta.
Tähdet katosivat ja kuu painui peloissaan pilven taakse. Ei ollut oikeastaan kylmä tai lämmin, mutta tutun tuntuinen tuuli pyyhki jälleen Lionelin kasvoja. Ehkä yö antaisi kuitenkin toivoa. Lionel nousi viimein ylös ja näki edessään tutun miehen. Ei hän oikeastaan ollut miestä nähnyt, mutta vain tunsi hänet.
"Tiedät mitä sinun pitää tehdä. Ja tiedät miten se tehdään", sanoi harmaaseen pukuun pukeutun mies, ennen kuin kääntyi ja lähti kävelemään pois.
Kuu paistoi taas hetken ja samalla kun vaimea hohde valaisi kadun, sai Lionelin mieli myös hieman valoa, ja hän tiesi miten toimia. Oli helppoa kävellä pois, kohti määränpäätä, sillä jokainen teko toisi hänet lähemmäs määränpäätä, totuutta ja loppua.

***

Lasten tappamista pidetään nykyisessä maailmassa erittäin raakana ja anteeksiantamattomana tekona. Lapsia kuitenkin kuolee, ja jonkun on tehtävä viimeinen työ, sillä eihän kukaan itsekseen voi menehtyä? Jonkun vain pitää jättää kylpyammeen vesi juoksemaan tai irrottaa ote vaunuista lähellä autotietä. Ilman sielua on täysin merkityksetöntä kuka on vastapuolella, kunhan vain täyttää oman tehtävänsä. Oliko Lionelilla muita vaihtoehtoja? Voisiko hän vain sanoa itsensä irti tai kieltäytyä?

***

"Äiti! Tule pian tänne!", kutsui kirkas lapsen ääni.
Kaunis nainen juoksi alas portaita ja ulos, josta ääni kuului. Tomera poika oli saanut kiinni komean sammakon, jota esitteli ylpeänä äidilleen. Nainen oli tuttu. Ehkä hän vain muistutti jotakuta. Ehkä hän oli tullut vastaan jossain tai tervehtinyt. Kukaties nainen oli aivan vieras.
"Muista sitten pestä kädet kun tulet sisään", äiti sanoi hymyillen, suuteli poikaa ja käveli takaisin sisään.
Ei lapsen tappaminen vaikeaa ole. Myrkyllinen käärme uteliaan pojan tiellä, sehän on vain vahinko. Eihän se voi mitenkään olla tahallista tai osa mitään suurta suunnitelmaa tai tehtävää?
Entä nainen sitten. Kukaan ei voi syyttää ketään, jos vakavassa onnettomuudessa ollut ihminen menettää tajuntansa ja kaatuu portaissa. Kukaanhan ei ole voinut kuiskata julmia sanoja hänelle. Ei ole sellaista voimaa, joka voisi hallita kuolemaa. Eipä mikään tällainen Lionelia kuitenkaan haitannut. Hänhän teki tämän kaiken vain siksi, että hän halusi pelastaa rakastamansa naisen. Loppu toisi palkkion, viimeinen sana ei voisi olla mitään muuta kuin kaunis, sillä eihän hän, yksinkertainen ja tavallinen mies, voinut tehdä mitään anteeksiantamatonta. Kulta ja hopea loivat verhon tämän maailman ja toisen, saastan ja lian täyttämän likatynnyrin, välille, kun hento sade laskeutui maahan auringon alla. Päivä enteili kaunista yötä, jolloin hän voisi taas unelmoida jostain, mitä ei voinut enää saavuttaa.

[The_Sipi]

Alkuosa Unamiksen käsialaa: http://foorumit.fffin.com/showpost.php?p=265641&postcount=7


Tätä kaikkea oli seurannut Suuren Tammen suurella oksalla suuri viisas Ihan Pöllö kaikessa hiljaisuudessa. Ihan Pöllö katseli typertyneenä sitä, kuinka nämä onnettomat eläinparat valmistelivat suurta operaatiotaan ihmisiä vastaan. Mäyrän laatiessa hyökkäyssuunnitelmia Pöllö ei voinut enää pysyä hiljaa.
"Oletteko nyt ihan tolloja? Hyökätä nyt tuolla lailla ihmisten kimppuun!" se sanoi. "Väkivalta vain kasvattaa väkivaltaa. Älkää olko idiootteja. Ei linnuista ole mitään hyötyä. Ei edes David-haukka auttaisi teitä voittamaan ihmisiä."
"No, mutta totta helvetissä", Mäyrä puolustautui. "Vai etkö ollut katsomassa kanssamme Lintuja?"
"Totta kai minä sen näin", Pöllö sanoi. "Mutta asia on vain niin, että kyseessä on vain elokuva. Todellisuudessa ihmiset vain tappaisivat lintunne tavalla tai toisella, ja kun heille selvisivät, millä asialla linnut liikkuisivat, he kostaisivat takaisin."
"Älä ole naurettava", Mäyrä tuhahti. "Kyllä me onnistumme! Sitä paitsi, mitä muutakaan me voisimme tehdä? Ihmiset ovat tulossa vielä takaisin ja tuhoavat vielä metsämme. Ei se auta, että menisimme vain sanomaan heille, että 'Hyi hyi! Älkää olko tuollaisia kusipäitä. Antakaa meidänkin elää.'"
"Mutta onhan niitä muitakin mahdollisuuksia kuin kauhea sota ja kärsimys, joista seuraa vain kaamea kostokierre", Pöllö sanoi.
"No, kun kerran luulet olevasi noin paljon viisaampi, niin kerropa sitten mitä muutakaan me voisimme tehdä?" Mäyrä kysyi tympääntyneenä. Tämä keskustelu todella jurppi häntä.
"Esimerkiksi voisitte kutsua muutaman liito-oravan tähän metsään", Pöllö opasti. "Ihmisillä on näet jokin omituinen mieltymys noihin liitäviin olentoihin. Jos saisitte muutaman liito-oravan muuttamaan tähän metsään, niin metsä julistettaisiin automaattisesti suojelualueeksi, jota ei saa hävittää. Näin voittaisimme tämän "sodan" ilman verenvuodatusta."
"Oletko ihan pöllö?" Majava tiuskaisi. "Vaikka tuo toimisikin, niin tämä meidän tapamme on varmasti hauskempi. Saavatpahan kokea, ettei meille kannata hattuilla, ei meille suuta aukoa."
"No tehkää mitä teette", Pöllö uhosi, "mutta jos aloitatte tämän radikaalin teon, minä lähden."
Silloin paikalle tuli muutama pikkuorava, jotka kuulivat Pöllön uhkauksen ja yhdessä he huusivat:
"Ei, Ihan Pöllö! Älä lähde! Emme tule pärjäämään ilman sinun viisaita neuvojasi!"
"No se on joko tai!" Pöllö sanoi ja katsoi Mäyrää tuimasti. "Joko lopetatte tämän mielettömyyden tai minä häivyn täältä!"
"Minä en taivu", Mäyrä sanoi. "Me päätimme, että me kostamme ihmisten hirmuteot ja niin me totta vieköön tulemme tekemään."
"Hyvä on! Menen sitten! On muitakin metsiä kuin tämä!" Pöllö sanoi ja lehahti lentoon ja huusi vielä mennessään: "Saatanan sotahullut!"

Pöllön mentyä sotasuunnitelmien suunnittelu pääsi jatkumaan. Suunnittelua tosin hivenen haittasi pikkuoravien, joita vitutti Ihan Pöllön lähtö, jatkuvat mielenosoitukset, joita he järjestivät Suuren Tammen lähistöllä. Ne huutelivat kaiken maailman iskulauseita tyyliin "Sota kuurakettiin ja kuussa menetetty rauha tuotakoon tänne metsään", "Sota on perseestä" sekä "Ei sodita, sillä se on aika tuhmaa! Jookos?"
Monen viikon viilailun tuloksena sotasuunnitelmat saatiin valmiiksi ja viimein linnut lähetettiin matkaan. Linnut lensivät kohti kaupunkia, ja tätä operaatiota koko Pienen Metsän eläinkunta katsoi näköalatornista tyytyväisinä. Tyytyväisyys kuitenkin vaihtui hämmästykseksi, kun pieni osa linnuista tuli takaisin ennen aikojaan.
"Mikä ihmettä teitä vaivaa?" Majava huusi raivoissaan. "Menkää takaisin ja vähän äkkiä sittenkin. Vai tuliko pupu pöksyyn?"
"Ei varmasti", Pupu Pupuliina, joka ei koskaan ollut ymmärtänyt sanaleikkien taikka symbolismin päälle, sanoi näköalatornista. "Kaikki jänikset ovat täällä. Sitä paitsi eihän linnuilla mitään housuja olekaan."
"Ole sinä hiljaa siinä!" Mäyrä puhisi. "No niin, mitä helvattua te täällä teette?"
"Hyökkäys oli täysi fiasko", Lintukenraali sanoi. "Tuntui kuin ihmiset olisivat tienneet aikeistamme; heillä oli ritsat valmiina. Menetimme 42 lintua."
"Eiväthän he ole voineet mitenkään tietää", Mäyrä ihmetteli. "Vai voiko?"
Silloin kaikkien katseet kääntyivät kolmeen pikkuoravaan, jotka olisivat juuri silloin olleet missä tahansa muualla kuin siellä missä ne nyt olivat.
"Ette kai vaan te...?" Mäyrä ärjyi.
"Tuota noin, tässä on nyt sellainen juttu..." aloitti yksi heistä, Nestori nimeltään, muttei saanut sanottua loppuun, kun metsän reunalta kuului meteliä.
"No niin, ne seuras meitä!" Lintukenraali huusi hätääntyneenä. "Olemme tuhon omat! Jokainen vastatkoon itsestään!"
Silloin Suuren Tammen luo vaappui eräs lihava mies mukanaan vähän laihempi henkilö.
"Minä olen Martti Ahtisaari", tuo lihava mies sanoi. "Olen saanut sen käsityksen, että täällä on jokin kriisi meneillään ja minä olen erikoistunut näihin kriiseihin. Lisäksi olen ollut aikoinaan Suomen presidenttinä."
"Jaahas, ja kukas tuo toinen heppu on?" Mäyrä kysyi lakonisesti. "Suomen pääministerikö? Ja kuka teille kertoi suunnitelmistamme?"
"No, pikkulinn... tarkoitan siis, että pikkuoravat lauloivat", Ahtisaari sanoi. "He eivät tainneet oikein pitää sen yhden Pöllön lähdöstä, kun vasikoiksi rupesivat."
"Saukki!" pikkuoravat huusivat yhteen ääneen.
"Elmeri, Nestori, Simeoni!" huusi Saukiksi nimitetty mies. "Tulkaapa tänne minun syliini!"
"Eli vasikat olitte te!" huusi Mäyrä. "Mitä teitä oikein riivaa?"
"Olemme pahoillamme, mutta kun me halutaan kaikki niin kuin ne oli ennen", Simeoni sanoi.
"Joo, ja Ihan Pöllö takas!" huusi Elmeri.
"Joten mitä jos käytäisiin neuvottelupöytään", Ahtisaari hoputti. "Mulla olis tässä vielä yks tärkeä, vaikkakin vähäpätöisempi juttu, joka pitäisi hoitaa. Joku Al-Qaida vs. USA -systeemi."

Neuvottelut olivat pitkät mutta sopuisat. Ensin Mäyrä heitti metsätöiden johtajaa Ami Sutraa tammenterholla, johon Sutra vastasi Magnumilla. Saatuaan jäätelöpuikosta päähän Mäyrä heitti Sutraa singolla poskeen, kun ei sillä osannut ampuakaan. Sutra sen sijaan osasi, mutta ampui ohi ja teki Suureen Tammeen suuren reiän. Ahtisaarella ei siis ollut oikein mitään vaikeuksia hoitaa neuvotteluja loppuun.
Neuvotteluissa päästiin sopuun, kun eläimet sitoutuivat olemaan enää hyökkäämästä ihmisten kimppuun ja ihmiset suostuivat olemaan repimättä metsää maan tasalle ja saastuttamatta lampea sekä täyttävänsä sen uudestaan mitä puhtaimmalla vedellä. Ihmiset myös lupasivat paikata Suuren Tammen suuren reiän. Eläimet puolestaan suostuivat antamaan kaiken materiaalin, jota voitaisiin käyttää propagandana ihmisiä vastaan, ihmisille, siltä varalta, että eläimille tulisi mieleen tehdä jälleen kiusaa ihmisille. Sinne menivät DVD-soittimet, videot ja muut oheislaitteet. Tämän lisäksi sovittiin, että sekä Saukki että pikkuoravat eivät laulaisi enää koskaan yhtään mitään.
Niin poistuivat metsänraivaajat Pienestä Metsästä. Ihan Pöllökin tuli ennen pitkää takaisin, kun kaikki neuvottelusopimukseen neuvotellut asiat oltiin pantu täytäntöön. Saukki & pikkuoravat viettivät koko ikänsä suukapuloituina, jottei kukaan heistä/niistä saisi päähänsä enää koskaan laulaa mitään kenellekään. Kolme kertaa päivässä heidät ruokittiin, mutta muuten he eivät saaneet avata suitaan. Korjatun Suuren Tammen viereen puolestaan pystytettiin muistokyltti, jossa luki "There was a hole here, but it's gone now!"
Toisin sanoen rauha palasi Pieneen metsään ja siitä ja sen asukkaista kertonut tarina päättyi juuri niin kliseisesti kuin oli alkanutkin, eli virkkeeseen: Ja niin he kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti (paitsi metsänraivaajat, jotka jäivät työttömiksi, kun heidän edustamansa firma meni konkurssiin Pienen Metsän fiaskon takia, mutta se on jo toinen tarina).

[In memoriam]

Comeback!
Alkuosa on siis Sisarten (http://foorumit.fffin.com/member.php?userid=5761) Uhrauksen hinta- tarinasta. Tässä se. (http://foorumit.fffin.com/showpost.php?p=263735&postcount=2) Ei ehkä parasta minua, ja hivenen kiireessä tehty, mutta toivottavasti se ei aiheuta kellekään traumoja. Ei varmaan sitä, mitä Sisko ja sen sisar aikoi itse kirjoittaa. Minun loppuni siis.

-----
Hitaasti painui kynä paperilla samalla muodostaen koukeroista nimeä. Ei ollut enää kiire. Ei enää tällä kerralla. Se ei ollut ensimmäinen paperi, jonka Lionel allekirjoitti tuolla samalla kynällä. Eikä ollut ensimmäinen vastaava paperi, jota Lionelin nimi koristi. Oli kulunut kymmenen vuotta Lisan, hänen rakkaansa onnettomuudesta. Lisa ei kuitenkaan ollut toipunut vielä saati palannut normaaliksi, vaikka siivekäs oli niin luvannutkin. Aivovaurio oli ehtinyt tapahtua, eikä sitä tietenkään voitu korjata. Jäljellä oli siis vaurioitunut naisen ruumis, jonka sisällä eli kasvi. Hengissä nainen kuitenkin oli, kuten lapsikin, mutta ei se paljoa ollut, ei siihen verrattuna, mitä kaikkea Lionel oli tehnyt siivekkään pyynnöstä. Lapsi, 10-vuotias poika, oli vielä huonommassa kunnossa. Se oli jälkeenjäänyt, mieli 2-vuotiaan tasolla ja ruumis epämuodostunut. Poika ei merkinnyt mitään Lionelille, eihän hän sitä ollut kasvattanut tai edes viettänyt aikaa kunnolla sen kanssa.

Hän oli tehnyt kaiken, mitä oli pyydetty. Aluksi hän ei ollut ymmärtänyt omaa tilannettaan, mutta viimein se oli hänelle valjennut. Siivekäs oli tehnyt hänestä itselleen likaisen työn tekijän, joka ei voinut kieltäytyä mistään tarjouksesta. Siivekäs oli luvannut korjata Lisan mieltä niin hyvin kuin taisi, mutta se ei käynyt nopeasti eikä ollut helppoa, joten vastapalvelukset olivat varsin reiluja. Tai ainakin niin siivekäs sanoi. Ja olihan Lionel ensimmäisessä sopimuksessa luopunut sielustaan, joten kaiketi se oli reilua ja sopimus oli sopimus, vaikka pirun kanssa sen tekisi.

Kun kynä oli viimein tehnyt viimeisen kirjaimen koukeron, vetäisi siivekäs paperin pois. Seuraava tehtävä oli annettu ja nyt ei käynyt kuin suorittaa se. Tämän uusi tehtävä oli kuin toisinto edellistä: mene ja tapa, älä välitä mistään muusta. Jokainen tehtävä oli samanlainen, ihan jokainen, vain paikka vaihtui. Kerran hän oli tappanut Kiinassa poliitikon, kerran naapurin mummon ja jonakin toisena kertana jonkun muun. Ei se merkinnyt mitään, ei yhtään mitään. Oli vain hetket ja sekunnit, oli vain yksinäisyyttä ja pelkoa. Ei ollut tulevaisuutta, ei niin kauan kuin Lisa oli vihannes. Lionel oli jo kuitenkin tajunnut, ettei Lisa koskaan paranisi, ei siivekäs Lisaa parantaisi. Ihan järkeväähän se oli siivekkään kannalta, ilmainen orja oli hyödyllinen, mitä järkeä auttaa orjaa, jos se kuitenkin pysyi orjana. Ei mitään luonnollisesti.

Ainoa syy, minkä takia Lionel vielä pysyi siivekkään lieassa ja teki tämän toimeksiantoja, oli hauras usko, että siivekäs vielä pitäisi sanansa ja parantaisi Lisan vielä lopullisesti. Tosin tämä hauras usko oli jo haipumassa pois, oli enää jäljellä riekaleet siitä ja hämmennys, mitä tehdä. Yksi asia oli kuitenkin selvä. Tappo oli suoritettava. Eikä kohde ollut kaukana.

Päivän kohteena oli nuori poika pienessä talossa muutaman kilometrin päässä Lionelin nykyisestä olinpaikasta. Avara omakotitaloalue siinsi jo silmänkantaman sisällä, eikä mennyt kuin hetki, kunnes Lionel oli jo oikealla kadulla. Hän käveli verkkaisesti vilkuillen silmäkulmistaan taloja oikealla ja vasemmalla. Oikealla mummo ripusti pyykkejä narulle ja vasemmalla kaksi herraa pelaamassa keskittyneesti shakkia. Kukaan ei kiinnittänyt Lioneliin huomiota. Tämä asia epäilytti häntä, sillä yleensä hän oli kaikkien katseiden kohteena. Teeskentelivätkö ihmiset? Oliko tämä oikeasti ansa. Lionel alkoi tarkkailemaan ympäristöään vielä tarkemmin. Silti missään ei näkynyt petoksen merkkiä. Ehkä sittenkin hän oli vain ollut turhan vainoharhainen. Ei tässä ollut mitään hätää, piti jatkaa vain työtä.

Lionel kävellä loikki nyt nopeammalla tahdilla kohti taloa, jossa kohde asui. Nyt lihaksissa tuntui, että ei ole enää aikaa hidastella, nyt tehdään asiat kunnolla ja nopeasti. Hän ei enää halunnut tehdä, tehdä sitä likaista työtä, mikä hänen osakseen oli tullut. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten pystyisi irrottautumaan siivekkään ikeestä. Hän ei tiennyt. Hän halusi pois.

Hän käveli kohteen talon taakse ja kuunteli. Ei kuulunut kuin vain pojan hengitys, joka oli kohteena. Muuten talossa ei ollut kukaan, kuten Lionel jo oli tiennyt. Sen takia juuri tällä hetkellä tappo oli suunniteltu tehtävän. Vaivihkaa Lionel aukaisi takapihan ikkunan omalla tavallaan. Hän välittänyt enää hiljaisuudesta, kuulkoot poika, että hän oli tulossa. Se ei muuttaisi enää mitään, pian poika olisi kuollut. Hyvin pian ja kohta Lionel tapaisi siivekkään. Ja ehkä tappaisi, jos saisi siihen mahdollisuuden.

Ikkunalasin jäännösten välistä Lionel loikkasi sisään ja syöksyi kiinni katsomaan tulleeseen poikaan. Hän peitti pojan suun, jottei tämä kykenisi huutaa ja samalla aloitti tukehduttamaan pojan kuoliaaksi. Vähän aikaa poika rimpuilu ja huitoi käsillään, kunnes viimein pysähtyivät liikkeet ja poika jätti tämän maan. Lionel asetti pojan makuulle ja oli lähtemässä pois talosta, kun siivekäs ilmestyi.
”Olet hoitanut hyvin tapon, jonka sinulle annoin. Jälleen kerran”, siivekäs sanoi.
”Aivan niin. Eikö nyt olisi takaisinmaksun aika?” Lionel kysyi. Hän oli päättänyt, mitä tehdä ellei siivekäs hoitaisi Lisaa vihdoin täysin terveeksi.
”Jos tarkoitat, että Lisa pitäisi parantaa, niin olet hyvin pahasti hakoteillä. Et sinä ole vielä tehnyt tarpeeksi, jotta voisin hänet parantaa. Ei se olisi tasapuolista. Suorita vielä muutama tappo, niin ehkä…”
”Eikö kymmenen vuotta noita hommia ole vielä tarpeeksi! Mitä sinä vielä haluat? Minun kuolleen ruumiini?” huusi Lionel raivoissaan. Hän ei enää kestänyt, se ei ollut oikein.
”Se voisi ollakin parasta, sillä sinä et ole enää tarpeellinen. Hyvästi” lausui siivekäs samalla, kun viilsi miehen kaulavaltimot auki.
”Oli mukava saada palveluksiasi niinkin pitkän ajan kuin kymmenen vuoden ajan. Mutta se oli tarpeeksi, herrani ei enää tarvitse sinua. Hänellä on toinen, nuorempi, joka hoitaa sinun työsi tästä lähtien.” Siivekäs lähti pois ja jätti huoneeseen kaksi ruumista odottamaan selitystä, jota ei koskaan tulisi.

[Ze Shoopuf]

Minäkin. ^^

Alkuperäinen teksti on Elzun (http://foorumit.fffin.com/showpost.php?p=265720&postcount=9), jonka perään kirjoitin melko lyhyen jatkon. Jotenkin lyhyys mielestäni sopii tähän tekstiin.
No, alku siis on Elzun käsialaa ja loppu minun. Hiukan keskeneräinen ehkä vielä, mutta jotenkin pidän siitä. -.-

~ * ~

En minä

En osaa.

Minun on hyvin vaikea pukea tunteitani sanoiksi. Ajatuksiani, mielipiteitäni, mielialaani.

Ei ole luotu kieltä, jonka sanat voisivat kuvata juuri minua, minun maailmaani. Minua kahlitaan, taitojani rajataan, minut pakotetaan elämään muotin mukaan. En voi ilmaista itseäni, en turvata mihinkään. Tämä maailma on minulle kuin tuhka, joka pyrkii tukahduttamaan kipinäni. Se ei anna minun luoda rauhassa, se ei anna luomani kukkia.

Minun oletetaan käpertyvän, ottavan kaiken vastaan iloiten materiasta, sen turhuudesta. Ne eivät välitä sieluni sisäisestä tilasta, sen surukuorosta. Eivät kasvojeni kurjasta ilmeestä, kun yritän viestittää niille, etteivät ne voi minun oloani helpottaa.

Minua ei ole luotu tätä maailmaa varten, eikä tätä maailmaa minua varten. Olen varmasti erehtynyt osoitteesta.

En ymmärrä.

Onnellisia ne, jotka ymmärtävät. Onnellisia ne, jotka eivät jaksa vaivautua miettimään, miksi olla onnellinen. Onko onni jotain, joka saadaan vai pitääkö jokaisen rakentaa oma onnensa? Miksi onnen rakentaminen sitten on niin vaikeaa? Miksi jokainen yritykseni on kuin jo ennalta tuomittu epäonnistumisen jääkylmiin, mustiin syövereihin?

En tiedä.

Minä en osaa vastata kysymyksiini. Minä en itse edes ymmärrä kysymyksiäni tai sitä, miksi niitä kyselen. Kenen oletan vastaavan niihin? Kaikki on niin vaikeaselkoista, kaikki pyörii ja muuttuu ympärilläni. Aina, kun yritän takertua johonkin, se muuttaa muotoaan ja luikertelee pois kädestäni, pois ulottuviltani. Itse olen vain muodoton, harmaa möykky kaiken sen värillisyyden keskellä. Erilainen, hylkiö, kummajainen.

En muista.

Olenko koskaan ollut iloinen? Olenko koskaan nauranut? Olenko koskaan juossut muiden lasten kanssa iloisesti vihreällä nurmella ja puhallellut kirkkaanvihreitä purukumipalloja ohuiden huulieni lomasta? Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa iloisista hetkistä, lapsuudesta, kesästä. Minulle ne ovat vain sanoja. Tyhjiä sanoja ilman merkitystä. Elottomia kirjaimia peräjälkeen.

Samanlaisia, kuin minä.

En elä.

Olen kuollut. Yhtä kuollut, kuin harmaa kivi. Yhtä kuollut, kuin tyhjä paperiarkki. Yhtä kuollut, kuin kylmä, tehdasvalmisteinen teräsveitsi. Minussa ei ole eloa, ei pienintäkään kultaista hiukkasta. Ihmiset ympärilläni elävät, sorisevat jonninjoutaviaan. He tanssivat liikkuen musiikin tahtiin kuin sula öljy; nauravat helisevää, kirkasta naurua kuin pienet kellot; halaavat toisiaan hymysuin tai itkien tunteitaan myötäillen; harrastavat kiihkon vallassa nautinnollista seksiä yrittäen koskettaa toistensa sieluja.

He tuntevat. Minä en.

En halua.

Oleminen, se on turhaa. Hengittäminen, liian työlästä. Liikkuminen, se tuo vain tuskaa. En halua olla täällä, tässä tuskan pesässä. Kaiken tukahduttamana, elämisen painon alle musertuneena. Tässä ei ole mitään järkeä. Minun päässäni pyörii. Kuvat vilkkuvat silmäluomieni alla.

Haluan pois

~ * ~

[In memoriam]

Hän kommentoi ja tietysti viimeisenä päivänä!

The_Sipi
Unamiksen tekemään tarinan alkuunkin suhtauduin alussa hyvin skeptisesti, mutta huomasin toimivaksi. The_Sipin tekemä jatko tarinalle on todellakin jotain, mikä sille sopii. Erittäin mukavasti tehty tarina, joka on tehty ajatuksella ja huumorilla. Muutamia erinomaisia heittoja, kuten Ahtisaaren osuus tai dialogi muutenkin. Hyvin dialogivetoinenhan tuo tarina on, mutta se toimii hyvin, ja ehkä juuri sen takia tarina on noin hyvä.

Mickey
Mickeyn jatko ei minuun henkilökohtaisesti iskenyt, ehkä se että olin jo itse kirjoittanut samasta aiheesta sai aiheen kuluneeksi. Kuitenkin, tekstin laatu oli hyvää ja dialogia oli käytetty riittävästi. Kuivalta teksti ei tuntunut missään vaiheessa. Tietynlaista taiteellisuutta tekstissä, mutta jää (minulle) vähän irtonaiseksi tarinaksi.

[The_Sipi]

Eli nyt pureudumme tuohon Sisarusten tarinasta tehtyihin jatko-osiin.

Mickey
Näistä kahdesta jatko-osavaihtoehdoista se parempi. Ihan tällaista jatkoa en olisi osannut odottaa, mutta oli silti ihan hyvä. Rakenne muistutti enemmän alkuperäistä, joskin dialogia oli suhteellisesti vähemmän kuin Sisarusten tarinassa. Kieli oli sujuvaa, eikä pahoja virheitäkään minun silmiini osunut. Loppu oli mukava ja se jäi tietyllä tavalla auki. Jatkoa sille ei mielestäni pitäisi kirjoittaa, sillä tuo lopetus on hyvä juuri tuollaisenaan (vähän samaan tapaan kuin T3:n loppu oli hyvä niin kauan kuin jatko-osa-aikeet tulivat varmistetuiksi).

In memoriam
Jos oli Mickeyn tarinassa dialogia vähän, niin tässä sitten vielä vähemmän. Vaikkei dialogi yleisesti ottaen niin tärkeä elementti niin tärkeä elementti ole, niin silti pitäisi pyrkiä siihen, että alkuperäisestä tarinasta otettaisiin ainakin se kirjoitustyyli & rakennetapa. Vaikken itsekään väitä olevani mikään ekspertti tällä alalla, niin siitä huolimatta niiden muuttaminen vie aina jotain jatko-osan tehosta ja minusta tässä on lähdetty muuttamaan kumpiakin. Ihan kelpo tarina, joskin kirjoitusvirheitä vilisee, mutta ei silti yhtä hyvä kuin Mickeyn. Lopetus oli jotenkin pliisu; tekemällä sen toisenlaiseksi olisi tarinakin saattanut olla hivenen parempi kuin mitä se nyt oli.

[Ze Shoopuf]

No, minä olen sitten kiltti ja kiva ja kommentoin kaikkien tarinoita.

Mickeyn teksti Sisaren Uhrauksen hinnasta.

No, kirjoittajien eron huomasi selvästi. Mickeyllä oli melko erilainen tyyli, vähän kuvailevampi ja enemmän vertauskuvauksia käyttävämpi sekä kaunopuheisempi.
Eli siis, se hiukan tökki. Ero näkyi liian selvästi. Tässä on Sisaren ja tässä Mickeyn teksti. Niissä ei ollut muuta yhteistä, kuin tarina.
Tarinasta taas, se oli hyvä. Pidin Sisaren johdattelusta ja Mickey myös lopetti tarinan upeasti; viimeinen lause oli todella hieno.
Mickeyn jatko siis on sinällään hieno, mutta se ei vain sovi kunnolla Sisaren alkuun; tekstit ovat liian erilaisia.
Hyvin kirjoitettu ja toteutettu kuitenkin. Pitäisin tätä parempana noista kahdesta Uhrauksen hinnasta.

In memoriamin teksti Sisaren Uhrauksen hinnasta.

Hm, tässäkin on samantapainen ongelma, kuin Mickeyn tekstissä. Myös erilaiset kappalejaot vaikuttavat asiaan melko paljon, samaten kuin Memoriamin oma, kuvaileva tyyli.
Tässäkin jatko on omaperäisesti toteutettu ja kirjoitettu, pidin tarinasta. Loppu tosin vaikutti hiukan kömpelöltä, olen nähnyt sinulta parempaakin. Jotenkin se vain on... No, ei aivan sinun tasoasi. Pystyt parempaan.
On se silti kauniisti kirjoitettu, se vain vaikuttaa hiukan kömpelöltä. Kyllä sinä ajan kanssa tästä paljon paremman saisit taiteiltua varmasti.

The Sipin teksti Unskin Sadusta Eläinden Vastaiskusta.

Hauskasti kirjoitettu, mutta hiukan erilliseksi tämäkin jäi; ei niinkään unskimaista tekstiä. Tässä oli kuitenkin enemmän pysytty uskollisena alkuosan tyylille. Satu oli hauska, vaikka joissain kohti olikin pieniä tökkääviä kohtia (kuten "There was a hole but isn't anymore"- juttu ja suiden sitominen). Hyvin olet kuitenkin toteuttanut huumorin ja tarinan tässä, se oli yllättävä kaikkine käänteineen. Hyvää tekstiä olet suoltanut tähän. Tätä oli hauska lukea.

Hehee, ja olen jopa ajoissa! Tämän päivän puolella! \o/

[Mickey]

Olen paljon myöhässä, ja pyydän sitä anteeksi. Mutta edelleenkin parempi myöhään kuin milloinkaan.

Ensiksi käsittelyyn tuo Ze Shoopufin teksti, johon kukaan ei tainnut uskaltaa ottaa vielä kiinni.

Alku oli jo itsessään hyvä. Se oli jätetty kesken juuri sellaisesta kohdasta, että siitä pystyi jatkaja viemään juttua juuri siihen suuntaan mihin halusi. Loppu oli jotenkin hieman liian odotettu, ainakin minulle siitä jäi sellainen "Mää arvasin" -olotila, joskaan se ei ole millään tavalla negatiivinen asia. Jatkoa ei huomaa, vaan kaikki jatkuu taitavasti samalla tyylillä. Kielikuvat ovat erityisen nerokkaita ja iskeviä, vaikka sisältävätkin elementtejä tutuista ja turvallisista sanonnoista, mutta tuskin tulee mitenkään kliseinen olo kun tekstiä lukee.

"He tuntevat. Minä en." olisi ollut niin voimakas loppukaneetti, että olisi ehkä kannattanut lopettaa jo siihen. Viimeisen kappaleen patoutumat ja angstit olisi voinut unohtaa, ne kun on monesta tarinasta luettu jo aiemminkin. Teksti olisi toiminut ilman niitäkin.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin erittäin iskevä paketti, joka lyhyytensä korvaa erittäin korkeatasoisella sanankäytöllä ja mielikuvien rakentamisella.


Seuraavaksi The_Sipin tarina

Pysyy kyllä melko uskollisena alkuperäiselle tarinalle, joskin kerronnassa on pieniä eroavaisuuksia. Ei mitenkään räikeitä muutoksia, mikä on ihan hyvä juttu.

Tarina itsessään on mahtava. Tällaista lastensatua voisi kertoa muillekin, eikä tarvitsisi todellakaan tuntea pienintäkään häpeilyn häivää, sillä huumori on paikoitellen iskevää ja oikeasti sellaista lämminhenkisiä naurahduksia herättävää nokkeluutta, että lukeminen on nautinnollista.

Pientä kangertelua esiintyy paikoin, eli hieman korjausta voisi näyttää muutamalla kohdalle, että saisi kuljetettua koko tarinaa selkeämmin. Hahmot ovat kivoja ja heräävät ainakin minun mielikuvituksessani henkiin.