Reiksu
22.10.2005, 19:19:45
Melkoisen pitkän tauon jälkeen tänne tupsahtaa lisää tekstiä minulta, sellaista lastenkirjatyylistä saamani palautteen mukaan. Tässä nyt siis tällainen novellin tapainen.
Liekin arvoituksellinen aarre
Kaksi pientä vuorikukkaa istui hiljaa valkoisella kivellä auringon vilkuttaessa heille leppoisasti. "Mitäköhän voisimme tehdä", auringosta katsottuna vasemmanpuoleinen kukka vingahti kimeällä äänellään. "Mitä voisimme tehdä?! Istumme tässä koska luojamme ei tohtinut tehdä meille juuria kummempia raajoja", murahti oikean puoleinen kukka. Aurinko naurahti makoisasti oudolle pariskunnalle. "Tuokin tuossa vain hirnuu. Mene muualle siitä porottamasta!", äreä viherkasvi murahti. Tästäkös aurinko pahastui ja riuhtaisi verhot eteensä. Oli sanomattakin selvää että taivaan peitti nyt mustat riekaleet, joita myös pilviksi kutsutaan. "Taas sinä sait sen murjottamaan", torui vinkuva kukka. "Tuki terälehtesi Winqu", sanoi tällä hetkellä nimetön ystävämme tunteettomalla äänensävyllä ja nousi juurilleen. Yläilmoissa harvinaisen tumma pilvi jyrähti tylsistyneenä. "Eiköhän tyhjennetä tankit pojjaat niin päästään taas kevyesti liukumaan horisonttiin", mutisi hetki sitten jyrähtänyt pilviveteraani. Siinä samassa maata piiskoi rankkasade, joka tietysti piristi kahta nimeltä mainitsematonta viherkasvia entisestään. "Odota Mur!", huudahti Winqu ja juuresti yrmeän ystävänsä perään. Joku voisi tietysti kuvitella että kasvit pitäisivät sateesta, mutta se joku ei taidakaan tuntea kahta vuorikukkaamme jotka jämähtivät juurilleen mutaiseen maahan vain muutaman matkan päähän valkoisesta kivestä.
"Katsos vain. Kaksijalkainen", hihkaisi mato hilpeästi kaivauduttuaan pinnalle saadakseen happea. Totta tosiaan, se oli ihminen. Sellaisia tällä vuorella harvemmin näki, outoa porukkaa jos niin voisi sanoa. Hieman tarkemmin sanottuna tämä ihminen oli mies, eikä hänen kuntansa edustajia oltu nähty sillä vuorella pitkiin vuosiin. Olio asteli varman oloisesti talloen arvokkaita ruohoherroja ja muita kasvikuntien edustajia. "Varo vähän mihin niitä askeliasi jakelet", henkäisi vanha sammal parka. Mies ei tietenkään ollut kuulevinaankaan, mutta eipähän se mikään ihmekään ollut kun nuo otukset eivät osanneet kuunnella kasveja.
Minä kyllä sen aarteen saan haltuuni, mies ajatteli itsekkäästi. Tosiaankin, vuoren huipulle oli joku tolvana jemmannut rakastetun aarteensa. Tietenkin rakkauden voima oli riistänyt halun siirtyä elämän toiselle puolelle joten hän oli jäänyt vartioimaan lellittyään - liekin muodossa. Aarretta hamuava mies tallusti sateen keskellä suuri nenä törröttäen kohti määränpäätään. "Katso Mur, tuolta tulee joku", vinkaisi surkean näköinen Winqu. Hänen ystävänsä vain tönötti hiljaa juurillaan. Uhkaavasti lähestyvä muukalainen asteli epäilyttävästi heitä kohti. "Mur! Se tulee päälle!" Winqu kirkui hätääntyneenä. Sillä hetkellä mies oli nostanut askeleensa kohti paikkaa missä kaksi kukkaa nuokkui rauhallisesti, tai siltä se ainakin miehestä vaikutti.
Pieni punainen liekki heilui heikosti keskellä vuoren huippua. Sade tuskin haittasi tätä, mitä nyt pieni tuulen tuisku ja vetiset pisarat saisivat aikaan. On se elämä niin tylsää työpäivänä, liekki räiskähteli, olisi paljon mukavampaa leikkiä Winqun ja Murin kanssa. Hetken hiljaa heiluttuaan liekki huomasi liikehdintää edestään. Yrmeä kaksijalkainenhan se siinä tallusteli kohti päämääräänsä. Tämä pysähtyi liekin viereen ja näytti odottavansa jotain. "Oletpas sinä surkea tuli. Et edes lämmitä", murahti mies seisoessaan metrin päässä liekistä. Silloin tuli laajeni ennalta arvaamattomasti polttaen kaksijalkaisen tuuheat kulmakarvat ja tämän muutenkin jo harvan parran. "Mikäs täällä oikein haisee. Ettei vain olisi ihmisolion karvakset", rätisi tuli viattomasti vetäytyessään takaisin pieneksi liekiksi. Mies oli tavattoman ärtyisällä päällä, mutta yritti parhaansa mukaan olla vinoilematta tuolle arvaamattomalle oliolle. "Tulin hakemaan aarteesi", kaksijalkainen uhkasi. "Vai sellaista. Senkus otat", huokaisi tuli niin että tämän liekit lepattivat. "Ah, melkein unohdin. Ensin minun pitää keksiä jonkinlainen arvoitus sinulle. Jos tiedät oikean vastauksen niin saat aarteni", liekki toimitti. Vihdoinkin päästään asiaan, mies iloitsi ajatuksissaan.
Hetket kuluivat hitaasti, eikä tuli pukahtanutkaan. Pilviveteraani rutisti viimeiset pisarat itsestään. "Eikun menoksi sitten!", se huudahti suojateillensa ja he lipuivat verkkaalleen kohti raukeaa auringonlaskua. Mies seisoi edelleen liekin edessä näyttäen jo merkkejä hermostuneisuudesta. "Meinaatko odotuttaa minua kauankin?!", mies räjähti yhtäkkiä. Tuli hätkähti yllättyneenä. "Anteeksi? Oi voi, minä nukahdin. Jos mitenkään voisit mennä hitaasti vuoren juurelle, kävellä sen ympäri ja tulla sitten takaisin niin hitaasti kuin mahdollista. Siihen mennessä olen keksinyt sinulle sopivan arvoituksen", liekki rätisi väsyneen oloisesti. Kaksijalkainen manasi minkä kerkesi ja mateli hitaasti kohti vuoren juurta, mutta pinkaisi sitten nopeaan juoksuun. Perkeleen tuli, ei minulla ole aikaa matelemiseen, mies murahti ajatuksissaan.
"Oletko sinä kunnossa Mur?!" Winqu kirkui kuin joku olisi nyppinyt tämän terälehtiä. Mur nosti itseään hitaasti maasta. "Voi sinun terälehtesi ovat ihan vinossa", huolestunut viherkasvi vinkui. "Minä vielä taitan sen pitkäsäären koivet", Mur sanoi tapansa mukaisella äänensävyllä.
Kaksijalkainen pinkoi minkä kintuistaan kerkesi kunnes lähestyi toistamiseen kahta kukkaisystäväämme. Tietenkään mies ei taaskaan huomannut näitä luonnon ihmeitä vaan juoksi juoksemistaan huomaamatta toisen kukan ojennettua juurta. Tietysti mies kompastui siihen liitäen halki ilmojen vain päätyäkseen pää edellä kohti terävää valkoista kiveä. "Voi ei!" vinkaisi Winqu, "Meidän kivemme värjäytyy ihan punaiseksi."
Mur murahti hiljaa kääntyen kohti heidän niittykotiaan ja taas kerran kaksi kukkaa juurestivat pitkin vuoren selkää. Pieni arvaamaton tulemme heilui leppoisasti nähden makeita unia eikä muistaisi aikaisempia tapahtumia myöhemmin, ei ainakaan enää sen jälkeen kun hän ja kaksi viherkasvien edustajaa pääsisivät leikkimään pitkin vihreitä niittyjä kaukana punaisesta kivestä.
Liekin arvoituksellinen aarre
Kaksi pientä vuorikukkaa istui hiljaa valkoisella kivellä auringon vilkuttaessa heille leppoisasti. "Mitäköhän voisimme tehdä", auringosta katsottuna vasemmanpuoleinen kukka vingahti kimeällä äänellään. "Mitä voisimme tehdä?! Istumme tässä koska luojamme ei tohtinut tehdä meille juuria kummempia raajoja", murahti oikean puoleinen kukka. Aurinko naurahti makoisasti oudolle pariskunnalle. "Tuokin tuossa vain hirnuu. Mene muualle siitä porottamasta!", äreä viherkasvi murahti. Tästäkös aurinko pahastui ja riuhtaisi verhot eteensä. Oli sanomattakin selvää että taivaan peitti nyt mustat riekaleet, joita myös pilviksi kutsutaan. "Taas sinä sait sen murjottamaan", torui vinkuva kukka. "Tuki terälehtesi Winqu", sanoi tällä hetkellä nimetön ystävämme tunteettomalla äänensävyllä ja nousi juurilleen. Yläilmoissa harvinaisen tumma pilvi jyrähti tylsistyneenä. "Eiköhän tyhjennetä tankit pojjaat niin päästään taas kevyesti liukumaan horisonttiin", mutisi hetki sitten jyrähtänyt pilviveteraani. Siinä samassa maata piiskoi rankkasade, joka tietysti piristi kahta nimeltä mainitsematonta viherkasvia entisestään. "Odota Mur!", huudahti Winqu ja juuresti yrmeän ystävänsä perään. Joku voisi tietysti kuvitella että kasvit pitäisivät sateesta, mutta se joku ei taidakaan tuntea kahta vuorikukkaamme jotka jämähtivät juurilleen mutaiseen maahan vain muutaman matkan päähän valkoisesta kivestä.
"Katsos vain. Kaksijalkainen", hihkaisi mato hilpeästi kaivauduttuaan pinnalle saadakseen happea. Totta tosiaan, se oli ihminen. Sellaisia tällä vuorella harvemmin näki, outoa porukkaa jos niin voisi sanoa. Hieman tarkemmin sanottuna tämä ihminen oli mies, eikä hänen kuntansa edustajia oltu nähty sillä vuorella pitkiin vuosiin. Olio asteli varman oloisesti talloen arvokkaita ruohoherroja ja muita kasvikuntien edustajia. "Varo vähän mihin niitä askeliasi jakelet", henkäisi vanha sammal parka. Mies ei tietenkään ollut kuulevinaankaan, mutta eipähän se mikään ihmekään ollut kun nuo otukset eivät osanneet kuunnella kasveja.
Minä kyllä sen aarteen saan haltuuni, mies ajatteli itsekkäästi. Tosiaankin, vuoren huipulle oli joku tolvana jemmannut rakastetun aarteensa. Tietenkin rakkauden voima oli riistänyt halun siirtyä elämän toiselle puolelle joten hän oli jäänyt vartioimaan lellittyään - liekin muodossa. Aarretta hamuava mies tallusti sateen keskellä suuri nenä törröttäen kohti määränpäätään. "Katso Mur, tuolta tulee joku", vinkaisi surkean näköinen Winqu. Hänen ystävänsä vain tönötti hiljaa juurillaan. Uhkaavasti lähestyvä muukalainen asteli epäilyttävästi heitä kohti. "Mur! Se tulee päälle!" Winqu kirkui hätääntyneenä. Sillä hetkellä mies oli nostanut askeleensa kohti paikkaa missä kaksi kukkaa nuokkui rauhallisesti, tai siltä se ainakin miehestä vaikutti.
Pieni punainen liekki heilui heikosti keskellä vuoren huippua. Sade tuskin haittasi tätä, mitä nyt pieni tuulen tuisku ja vetiset pisarat saisivat aikaan. On se elämä niin tylsää työpäivänä, liekki räiskähteli, olisi paljon mukavampaa leikkiä Winqun ja Murin kanssa. Hetken hiljaa heiluttuaan liekki huomasi liikehdintää edestään. Yrmeä kaksijalkainenhan se siinä tallusteli kohti päämääräänsä. Tämä pysähtyi liekin viereen ja näytti odottavansa jotain. "Oletpas sinä surkea tuli. Et edes lämmitä", murahti mies seisoessaan metrin päässä liekistä. Silloin tuli laajeni ennalta arvaamattomasti polttaen kaksijalkaisen tuuheat kulmakarvat ja tämän muutenkin jo harvan parran. "Mikäs täällä oikein haisee. Ettei vain olisi ihmisolion karvakset", rätisi tuli viattomasti vetäytyessään takaisin pieneksi liekiksi. Mies oli tavattoman ärtyisällä päällä, mutta yritti parhaansa mukaan olla vinoilematta tuolle arvaamattomalle oliolle. "Tulin hakemaan aarteesi", kaksijalkainen uhkasi. "Vai sellaista. Senkus otat", huokaisi tuli niin että tämän liekit lepattivat. "Ah, melkein unohdin. Ensin minun pitää keksiä jonkinlainen arvoitus sinulle. Jos tiedät oikean vastauksen niin saat aarteni", liekki toimitti. Vihdoinkin päästään asiaan, mies iloitsi ajatuksissaan.
Hetket kuluivat hitaasti, eikä tuli pukahtanutkaan. Pilviveteraani rutisti viimeiset pisarat itsestään. "Eikun menoksi sitten!", se huudahti suojateillensa ja he lipuivat verkkaalleen kohti raukeaa auringonlaskua. Mies seisoi edelleen liekin edessä näyttäen jo merkkejä hermostuneisuudesta. "Meinaatko odotuttaa minua kauankin?!", mies räjähti yhtäkkiä. Tuli hätkähti yllättyneenä. "Anteeksi? Oi voi, minä nukahdin. Jos mitenkään voisit mennä hitaasti vuoren juurelle, kävellä sen ympäri ja tulla sitten takaisin niin hitaasti kuin mahdollista. Siihen mennessä olen keksinyt sinulle sopivan arvoituksen", liekki rätisi väsyneen oloisesti. Kaksijalkainen manasi minkä kerkesi ja mateli hitaasti kohti vuoren juurta, mutta pinkaisi sitten nopeaan juoksuun. Perkeleen tuli, ei minulla ole aikaa matelemiseen, mies murahti ajatuksissaan.
"Oletko sinä kunnossa Mur?!" Winqu kirkui kuin joku olisi nyppinyt tämän terälehtiä. Mur nosti itseään hitaasti maasta. "Voi sinun terälehtesi ovat ihan vinossa", huolestunut viherkasvi vinkui. "Minä vielä taitan sen pitkäsäären koivet", Mur sanoi tapansa mukaisella äänensävyllä.
Kaksijalkainen pinkoi minkä kintuistaan kerkesi kunnes lähestyi toistamiseen kahta kukkaisystäväämme. Tietenkään mies ei taaskaan huomannut näitä luonnon ihmeitä vaan juoksi juoksemistaan huomaamatta toisen kukan ojennettua juurta. Tietysti mies kompastui siihen liitäen halki ilmojen vain päätyäkseen pää edellä kohti terävää valkoista kiveä. "Voi ei!" vinkaisi Winqu, "Meidän kivemme värjäytyy ihan punaiseksi."
Mur murahti hiljaa kääntyen kohti heidän niittykotiaan ja taas kerran kaksi kukkaa juurestivat pitkin vuoren selkää. Pieni arvaamaton tulemme heilui leppoisasti nähden makeita unia eikä muistaisi aikaisempia tapahtumia myöhemmin, ei ainakaan enää sen jälkeen kun hän ja kaksi viherkasvien edustajaa pääsisivät leikkimään pitkin vihreitä niittyjä kaukana punaisesta kivestä.