Vihollinen

[i<3yaoi]

Tämä on tarina, jota teen luovan kirjoittamisen kursilla. Se on olevinaan novelli. Ei ole edes valmis vielä, eikä opettajakaan ole nähnyt sitä. Että tämä on ihan raaka versio valmiista... Yritin kuitenkin parhaani. Loppu tulee siiten josasin vaiheessa.
_______________________
Vihollinen

Kävelen käytävällä aamuyössä. Kukaan muu ei ole vielä hereillä, aurinko ei ole edes noussut vielä. Kesäinen yö on lämmin ja rauhallinen. Yhtäkään ääntä ei kuulu mistään. Tässä linnassa on harvoin näin hiljaista. Hipsin pitkää käytävää eteenpäin, jokainen askeleeni tuntuu jysähtävän lattiaan tuskallisen kovaäänisesti, käytävä on loputtoman pitkä. Tiedän ettei kukaan voisi nähdä tai edes kuulla minua luomani taikasuojan ansiosta. Silti minua hermostuttaa ja sydän tuntuu juuttuvan kurkkuuni kiinni. Tältä siis tuntuu ihmisestä, joka murhaa kohta jonkun.

Saavun suurien tammisten pariovien luo. Henkäisen syvään ja pysähdyn. En voi perääntyä nyt. Minä teen sen, vaikka jäisinkin kiinni. Tietysti on mahdollisuus, että epäonnistun. Sitä en tahdo ajatella, olen suunnitellut tätä niin kauan. En voi perääntyä nyt. Sydämeni täyttyy vihasta orjuuttajaani kohtaan. Sormeni himoavat päästä hänen kaulalleen ja puristaa. Haluan nauttia sen olennon viimeisistä tuskan sävyttämistä henkäyksistä. Minua harmittaa, että joudun tappamaan hänet niin nopeasti. Olisin halunnut kiduttaa häntä päiväkausia, repiä hänen sielunsa ja ruumiinsa palasiksi, kursia ne siiten huolimattomasti yhteen ja aloittaa kaiken uudestaan. Yhtään sen parempaa kohtaloa se eläin ei ansaitse. Kuuma henkäys kulkee läpi kehoni, tuntemani inho sitä ihmistä kohtaan saa minut melkein oksentamaan. Saan kuitenkin itseni rauhoittumaan. Siihen menee tosin hetkisen aikaa.

Lasken käteni oven kahvalle ja väännän. Livahdan hiljaa sisään. Keskellä huonetta on valtava puinen sänky, jossa on vuodekatos. Lakanat ovat verenpunaiset. Sängyssä makaa mies. Tämä olento on kaunein koskaan näkemäni. Hänellä on mieheksi hyvin kauniit piirteet, hiukset ovat uskomattoman vaaleat, lähes valkoiset. Tämä olento herättää minussa enää inhon ja vihan tunteita. Hän iljettää minua. Kävelen lähemmäs ja nousen varovasti sängylle. Hän on tosiaankin kaunis, vaalean ihon jokainen sentti on virheetön, täydellinen. Katson häntä inhoten. Normaalisti edes nukkuvaa velhoa ei voi lähestyä hänen huomaamattaan, mutta minun oli helppoa juottaa hänelle edellisenä iltana myrkkyä, joka lamaannuttaa hänen vaistonsa. Hän ei näe eikä tunne mitään. Lisäksi minulla on luomani taikasuoja. Hänen ei olisi pitänyt opettaa näitä temppuja minulle.

Hänen hengityksensä tuntuu rauhallisena poskeani vasten. Katson orjuuttajaani. Mielessäni pyörii kaikki, mitä hän on minulle tehnyt tietämättäni. Se ei ole mikään ihme, että hän onnistui huijaamaan minua, vaikka olenkin tarkkanäköinen. Mies on velho, joka hallitsee illuusion lahjaa. Edes hänen oma ulkomuotonsa ei ole todellinen. Kukaan ei tiedä miltä hän todellisuudessa näyttää. Hän on ihastunut tämän nuorukaisen kiihkeään ruumiiseen. Edes minä en ole nähnyt häntä muussa muodossa, vaikka olen ollut hänen seurassaan lähes 20 vuotta. Niin kauan olen ollut hänen kidutettavanaan, pelkästään hänen leikkikalunsa. Hänen eläimellisten halujensa tyydyttäjä. Pelkkä orja. Enkä ole edes tajunnut sitä. Luulin että hän halusi antaa suojattomalle ja kodittomalle tytölle turvapaikan. Se, mitä aion tehdä hänelle on pelkästään oikeutettua. Eikä se edes riitä, ei lähellekään.

Hillitsen haluni kuristaa hänet, niin vähällä sentään en päästä häntä. Hänen tuskansa on ainoa asia, jota janoan. Siiten voin kuolla itsekin. Tällä runnellulla sielulla ei ole mitään merkitystä kenellekään. Ei ole koskaan ollutkaan, vaikka hän sai minut uskomaan niin.

Olen hajareisin polvillani hänen yllään. Kohotan käteni hänen ylleen, toisen ylemmäs kuin toisen. Alan kutsua metallia hänen sisällään. Tunnen sen heräävän eloon, liikkuvan. Se vastaa kutsuuni. Miekka alkaa muodostua hänen sisällään, repien hänen sisuksiaan. Mies ei silti huomaa mitään. Miekka ei ole todellinen, ei vielä. Se on olemassa vain minun mielessäni. Tämä on loitsu, jota olen harjoitellut vuosia, johon olen uhrannut monta hyödytöntä palvelijaa. Vain tehdäkseni sen hänelle. Vedän miekkaa ulos hänen ruumiistaan. Terä liikkuu hänen vatsansa sisällä. Tämä on vaikein kohta, huohotan ponnistuksesta. Henkisellä tasolla olevan esineen muuttaminen aineelliseksi vaatii paljon voimaa, enkä minä ole vahva maagi. Allani makaava olento neuvoi minulle alunperin tämänkin tempun. Ehkä hänen ei olisi pitänyt koskaan tehdä sitä.
_____________________
Sellainen juttu... Olkaa kiltejä antakaa kririikkiä, vaikka sitten kuinka ilkeää tahansa. Enhän minä muuten voi kehittyä paremmaksi. Jos on valittamista niin sanokaa.

[zyerko]

Teksti on hieman.. nopeaa?
Tai selität asioita hyvin paljon ja ne tulevat peräkkäin niinkuin ne ovat :> Sujuvuutta tekstiin ja asioiden kuvailua tekojen kautta enemmän? Koska novelli on tavallaan kertojan ajatuksia, niin voisit suhteuttaa miten itse ajattelet/pohdit joitakin asioita. Selitätkö kuinka tarkkaan itsellesi ja "suoraan" vai hyppivätkö ajatuksesi.


Hillitsen haluni kuristaa hänet, niin vähällä sentään en päästä häntä. Hänen tuskansa on ainoa asia, jota janoan. Siiten voin kuolla itsekin. Tällä runnellulla sielulla ei ole mitään merkitystä kenellekään. Ei ole koskaan ollutkaan, vaikka hän sai minut uskomaan niin.
Tämä kappale toimii ja on hyvä "siirtymä".

Tästä eteenpäin taas, tämä miekan kuvailu ym. on mielenkiintoista siltä kantilta, etten osaa sanoa mikä siinä on. Koska pätkänä se on hyvä, mutta siitä vain puuttuu se jokin juttu. Tätä miekan syntymistä siis ehkä kehittäisin eniten, vaikka se onkin jo hyvä :o

Rakenne on kyllä hyvä ja tällaisena sinänsä toimii. Noilla vinkeilläni tekstistä saisi mielestäni ehkä "ahmittavamman" ja tunnelmallisen. Aa! Se se onkin. Tunnelmaa siis. Sitä voisit juuri pienillä kuvailulilla lisätä. Tarina on hyvä ja sen kyllä lukee mielellään, pienellä hienosäännöllä suorastaan upea.

[i<3yaoi]

*punastuu* Kiitoksia. Tuosta oli apua. Tiesin itsekin että siinä on jotain vikaa mutta en vain osannut määrittää, että mitä, etenkin kun oli tuon alun kanssa hirveä kiire.. Nyt tiedän mitä voi parantaa ja pitääpäs tehdäkkin niin. Heti kun ehdin. Ja uskaltaudun jopa hymyilemään, selkäsaunan uhallakin (yritä vaan! Minulla on verinen lihakirves)

Yritän siis lisätä tekstiin sitä jotakin. Se on minun mielessäni, mutten saa sitä ulos. Ääh...

// Ja tähän tuleekin sitten novellin loppuosa^^

~

Vedän terää ulos hänen ruumiistaan. Mies vääntyilee unissaan, kuin näkisi painajaista. Keskitän koko tahtoni saadakseni miekan ulos, vaadin sitä koko voimallani. Mielessäni on vain yksi ainoa ajatus ja se on miekan repiminen irti tuon paskiaisen vatsasta. Mies puristaa kätensä nyrkkiin. Vedän terän ulos, hivutan sitä hetki hetkeltä enemmän ulos vatsasta. Haluan sen leikkaavan tuon pehmeän lihan ja ihon, suloisen punaisen veren purkautuvan suonista ja värjäämään hänen vatsansa. Haluan hänen veriset sisälmyksensä käsiini ja tahdon repiä ne kappaleiksi. Kuole säälittävä paska, ajattelen. Tuntemani viha ruokkii miekkaa ja hitaasti se repii tiensä ulos, mies haukkoo happea tuskissaan.

Äkkiä terä vääntäytyy vapaaksi ja purskahtaa valtavalla voimalla ulos keltaisen välähdyksen saattelemana. Miekka nousee silmieni tasalle ja melkein raapaisee otsaani. Mustat ja violetit juovat tanssivat miekan terällä. Veri purskahtelee oudon hitaasti hänen vatsastaan ja jää leijumaan suurina pyöreinä pisaroina ilmaan. Inahdan hämmästyksestä katsoessani miekkaa. En olisi uskonut ikinä pystyväni luomaan jotain tällaista. Miekka on uskomattoman kaunis, punaiseen kahvaan on upotettu smaragdeja ja pelkästään miekan terä on uskomattoman kaunis. Metalli hohtaa hämärässä valossa heijastaen kaiken takaisin, Terä on suora ja uskomattoman sileä, näyttää siltä, että jos kosken terään, se leikkaa käteeni välittömästi sileän syvän haavan. Miekasta huokuu tietty pahantahtoisuus. Kuin se olisi nälkäinen, tarvitsisi verta ja tuskaa ja nauttisi aiheuttamistaan haavoista. Sen parempi, mitä syvempiä ne olisivat. Tämä miekka on tehty minun tunteistani. Veriurassa lukee kaksi loitsua, ne on kirjoitettu ikivanhalla koukeroisella kirjoituksella jota enää vain jumalat osaavat lukea. Kuin unessa tartun miekan kahvaan hitaasti ja käännän sen toisin päin, sanat alkavat muodostua mielessäni, molemmat sisältävät miehen nimen.

Lumoutuneena katson miekkaa joka hitaasti kääntyy, aivan kuin joku toinen ohjaisi käsiäni. Näyttää kuin miekka leikkaisi pelkästään ilmaa koskiessaan siihen. Katson miekkaa ja sen terää joka osoittaa nyt allani makaavan miehen paljasta rintakehää.

Katson miehen silmiä. Ne ovat auki, ja tumman sinisten silmien katse on lähes tunteeton. Ne näyttävät kuitenkin hieman surullisilta, kuin yrittäisivät pyytää anteeksi. Säikähdän ja painan miekan terän alas. Mies äännähtää hiljaa. Survon miekkaa syvemmälle, kohti hänen selkärankaansa. Mies kiemurtelee tuskissaan, hän tarraa kiinni lakanoihin ja potkaisee minua toisella jalallaan. Horjahdan iskusta, mutta pidän yhä miekasta kiinni ja se vääntyy sivulle. Miehen suusta purskahtaa verta, ja hän nytkähtää oudosti. Veri valuu pitkin hänen poskiaan ja mies yrittää nousta ylös. Pakotan hänet kuitenkin paikoilleen ja väännän miekkaa uudestaan. Haluan hänen kirkuvan tuskasta, mutta miehen kurkusta kuuluu vain säälittävä korinaa. Uskaltaudun vilkaisemaan hänen silmiään uudelleen. Mies tuijottaa minua järkähtämättä avoimin silmin. Hän on tuijottanut minua koko ajan silmiin. Ilme on anova, kuin hän pyytäisi minua säästämään säälittävän elämänsä. Nautin tuosta katseesta suunnattomasti ja huomaan hymyileväni.

Lausun ensimmäisen loitsun ääneen. Mies karjahtaa tuskasta ja verta purskahtaa hänen vatsastaan. Veri roiskahtaa punaisille lakanoille ja kasvoilleni ja pyyhin sen nopeasti pois. Verta purskahtelee haavasta miehen valkealle iholle. Kyljet värjääntyvät verestä punaisiksi ja mies inahtelee säälittävästi. Hänen hengityksensä muuttuu katkonaiseksi kun hän vetää ilmaa rusentuneisiin keuhkoihinsa. Hänen silmänsä kääntyvät melkein nurin ja hän kouristelee. Kyynärpäät painuvat kiinni hänen kylkiinsä ja hän kourii ilmaa käsillään kuin yrittäisi tarttua jostain. Hänen huohotuksensa on säälittävää ja kuulostaa epätoivoiselta. Hän ei saa enää happea keuhkoihinsa. Silitän kädelläni hänen veristä rintaansa. Katson kättäni. Karvas veren haju leijuu huoneessa. Mies rimpuilee sängyllä viimeisillä voimillaan. Minun pitää kuitenkin lausua toinen loitsu ennen kuin hän voi kuolla.

Vedän miekan ulos hänen sisältään ja kohotan sen pääni yläpuolelle. Suljen silmäni ja heilautan miekan alas. Samalla lausun ääneen toisen loitsun ja saman tien hän lopettaa nykimisensä ja hapen haukkomisen. Istun kauan hänen ruumiinsa päällä silmät kiinni. En uskalla avata niitä ja veren haju yököttää minua. Melkein kuulen kärpästen surisevan korvissani. Yritän olla ajattelematta. Minä olen näkymätön. En ole edes olemassa.

Lopulta veren haju käy niin läpitunkevaksi, että minun on pakko avata silmäni. Näen allani irvokkaasti vääntyneen ruumiin. Vetäisen tahtomattani henkeä, ja karmiva verenhaju tuntuu täyttävän keuhkoni. Katson miestä kauhun vallassa. En voi käsittää, mitä minä olen tehnyt. Se ei voi olla mahdollista. Ei yksinkertaisesti voi olla. Silitän verisellä kämmenelläni hänen kaunista poskeaan. Se värjääntyy punaiseksi jo melkein kuivuneesta verestä.

Kyynelet alkavat valua silmistäni. Kyynelet vuotavat hitaasti poskiani pitkin. Sitten rajut nyyhkäykset kulkevat lävitseni. Ruumiini vapisee ja kyynelet sokaisevat minut. Kaadun ruumiin päälle ja itken. Sisälleni tunkeutunut pohjaton suru ja kyynelet eivät lopu koskaan. Aiemmin tuntemani viha on kadonnut kokonaan. Kyyneleni kastelevat rakkaani kasvot kokonaan. Istun vielä pitkään hänen ruumiinsa vierellä. Niin kauan, että palvelijatar tulee herättämään heraani. Nähdessään minut ja verisen ruumiin hän kirkaisee kauhusta ja juoksee pois, kuulen tarjottimen putoavan lattialle. En käännä edes katsettani miehen kasvoista. Olen tuijottanut niitä tuntikausia näkemättä mitään. Jonkin ajan kuluttua saapuvat Palatsin vartijat. Täysin turtana annan heidän raahata minut pois. Katson vielä kerran sängyllä makaavaa ruumista.

Minun aviomiestäni.

[zyerko]

Anteeksi, en ole tajunnut että jatkoit tätä. Onneksi nyt palasin lukemaan tätä ketjua.

Ensimmäinen osa olisi toiminut itsestääkin, mutta sait pelastettua jatkon lopulta.
Vähän meni pitkäksi, vai mitä luulet? Mässäilit hienosti, viha todella paistoi tekstistä. Pysyti elämään mukana ja näkemään mitä tapahtuu. Mutta ehkä voisit vähän lyhentää, tai muuttaa jotain tuosta. Että sinne tulisi jotain uusia elementtejä, eikä vain sitä kuinka veri roiskuu <vaikka se roiskui tavattoman hienosti.> Et unohtanut kuvailla hajua, senkin pystyi jo lähes haistamaan tekstin kautta. Osaat siis kirjoittaa ja pidät siitä -Innostut kirjoittamaan mitä ajattelet. Mieti kuitenkin myös lukijan kannalta, että sinne löytyisi jotain uutta mistä pitää kiinni.

Ja tuo loppu. Auw<3
[btw, heraani. lyöntivirhe]
Niin siis. Kuinka tarjotin putoaa lattialle, kuin tyhjyys täyttää. Se on vähän käytetty, mutta sait sen sopimaan tekstiin täydellisesti. Tuollaisen vihan päätteeksi.. se unohtui. Vau. Ihana lukea tuota loppua.

Ja viimeinen lause kruunaa kaiken, olin kuvitellut hänen roolinsa vähän erilaiseksi. Tekstissä on hyvä olla juuri lopussa joku pieni juttu, mikä herättää ajattelemaan tarinaa. Tykkäsin siis, lisää tarinoitasi kansalle \\o//