kimeeri
11.12.2005, 17:27:07
tuuletus
Seinät ovat kylmää metallia, samaa myös katto ja lattia. Vallitseva haju on desinfointi-aineen pistävä lemu, joka kuivattaa limakalvoja ja silmiä. Silmien kuivuessa niistä tulee ennestäänkin tarpeettomammat, pimeyden takia pärjää paremmin tunto- ja kuuloaistien varassa. Välillä pimeyteen tulee aukkoja, niitä kohdatessani joudun totuttamaan muutaman minuutin silmäni harvinaiseen valoon enkä silloinkaan näe kunnolla. Mutta kuuloni on kehittynyt ennätykselliseksi, kuulen keskustelut seinienkin läpi. Elän elämäni muiden puheiden kautta, muistoni ovat muiden muistoja ja pelkoni eivät ole omiani. Viime viikon aikana (en voi olla varma ajankulusta, mutta aikaa ilmaisevia sanoja on miellyttävä viljellä koska se antaa edes jonkinlaisen harhakuvan siitä, että tiedostan vielä päivien kulumisen) pienen tytön askeleet harhailivat pitkään suurissa huoneissa alapuolellani. Muistan hänen huutaneen äitiään, kertovan virallisen kuuloiselle naiselle nimensä ja pidätelleen itkuaan yksin ollessaan. Olisin tahtonut antaa pientä lohtua, muistin sentään vielä millaista on eksyä ja tuntea itsensä unohdetuksi, mutta en kyennyt puhumaan äänihuulteni toimimattomuuden takia. Sinä päivänä kauhistuin itseäni, huomasin kadottaneeni inhimillisyyteni aikoja sitten. En enää muistanut miltä vastapestyt hiukset tuoksuivat, miltä maistui kunnolla kypsennetty liha tai miltä tuntui herätä jonkun toisen ruumiinlämpöön.
Tapan loputtomalta tuntuvaa aikaani etsien uusia käytäviä, uusia hajuja ja ääniä. Olen kolunnut tämän paikan niin moneen otteeseen, silti aina silloin tällöin löydän uuden risteyksen ja eriväristä valoa. Viimeksi jotakin uutta löytäessäni kuulin pätkän riidasta, koskien ehkä päivällistä tai pettämistä. Tunteet olivat pinnassa ja jotakin lasista hajosi seinään, lopuksi kuulin kuinka vaatteet kahisivat toisiaan vasten parin hyväillessä toisiaan. Tässä vaiheessa siirryin seuraavan huoneen yläpuolelle, janosin kosketusta niin paljon että sen kuunteleminenkin sai kylmän hien valumaan iholtani. Vietin loppupäivän metalliseinääni vasten käpertyneenä, kuunnellen alapuolellani kulkevien askeleita ja kuvitellen mitä ne heistä kertoivat. Kiireen ja vihan huomaisi parhaiten, se sai kävelyyn voimaa ja ryhtiä. Sellaiset askeleet tosin saattoivat olla myös lievää paniikkia, jossa ensisijainen päämäärä on poispääsy. Viimeiset askeleeni taisivat olla juuri tuollaisia, enkä enää ole varma onko niistä kulunut viikkoja vai kuukausia.
Vähiten mielenkiintoiset keskustelut käydään miltei poikkeuksetta siivoojien välillä. Ehkä en osaa arvostaa puheenaiheitaan, koska itselläni ei ole varaa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin läheskään niin paljoa kuin heillä. Yksityiskohtiin takertuminen sumentaa kokonaiskuvaa, jonka tahdon säilyttää jotta pysyisin järjissäni. On kuitenkin se tietty kellonaika, veikkaan joko aamua tai iltaa, jolloin rakennus tyhjenee työntekijöistä ja asiakkaista jättäen jälkeensä ainoastaan siivoojia. Vielä kertaakaan en ole kuullut miessiivoojan ääntä, epäilen sellaisen olemassaoloa vaikka siivoojien keskuudessa mainitaankin usein sama miehen nimi. Olen mielessäni kutsunut miestä Talonmieheksi, koska pienestä pitäen minulla on ollut talonmiehestä selkeä kuva – kaikki tietävät sellaisen olemassaolosta mutta kukaan ei koskaan ole hänelle puhunut tai häntä nähnyt. Siivoojien keskustelujen kulut ovat kerta kerralta paremmin ennalta-arvattavissa, dialogia aloittessaan kumpikin osapuoli on vielä hyvätuulinen mutta loppuun päästyään kumpaakin suututtaa. He lietsovat toistensa vihaa, kertomalla kuinka kalliit kengät ovat tahranneet heidän luutuamiaan lattioitaan, heidän siivousalueillaan. Toisinaan vaihtavat myös mehukkaita huhuja johtoportaan naistenmiehestä, siitä jolla on vaimo ja 2,7 lasta. Harvoin mikään kertomansa on minulle uutta, ainoastaan näkökulmansa ovat todellisuudesta poikkeavia. Siivoojat tuntuvat olevan ainoita, jotka omaa työtään halveksivat, mutta he tekevät sitä muidenkin edestä.
Pyydystän rottia ja hyönteisiä mielelläni, ne antavat minulle toivoa ulospääsystä – ne ovat tulleet jostakin aukosta, josta minäkin voisin päästä ulos. Yleensä kuitenkin myönnän olevani loukussa enkä edes yritä etsiä repeytymää seinässä tai irtonaista ritilää, olen joutunut hautaamaan toivoni niin usein etten enää tarvittaessa löydä sitä. Olisin kiitollinen selkeistä vaihtoehdoista, kuolema tai elämä, mutta olen jäänyt jumiin jonnekin harmaaseen välimaastoon jossa elintoiminnot ovat hidastuneet ja uudet ajatukset lakanneet syntymästä.
Raajojen muuttuessa tarpeettomaksi surkastuvat ensin lihakset ja lopuksi myös itse raajat.
Seinät ovat kylmää metallia, samaa myös katto ja lattia. Vallitseva haju on desinfointi-aineen pistävä lemu, joka kuivattaa limakalvoja ja silmiä. Silmien kuivuessa niistä tulee ennestäänkin tarpeettomammat, pimeyden takia pärjää paremmin tunto- ja kuuloaistien varassa. Välillä pimeyteen tulee aukkoja, niitä kohdatessani joudun totuttamaan muutaman minuutin silmäni harvinaiseen valoon enkä silloinkaan näe kunnolla. Mutta kuuloni on kehittynyt ennätykselliseksi, kuulen keskustelut seinienkin läpi. Elän elämäni muiden puheiden kautta, muistoni ovat muiden muistoja ja pelkoni eivät ole omiani. Viime viikon aikana (en voi olla varma ajankulusta, mutta aikaa ilmaisevia sanoja on miellyttävä viljellä koska se antaa edes jonkinlaisen harhakuvan siitä, että tiedostan vielä päivien kulumisen) pienen tytön askeleet harhailivat pitkään suurissa huoneissa alapuolellani. Muistan hänen huutaneen äitiään, kertovan virallisen kuuloiselle naiselle nimensä ja pidätelleen itkuaan yksin ollessaan. Olisin tahtonut antaa pientä lohtua, muistin sentään vielä millaista on eksyä ja tuntea itsensä unohdetuksi, mutta en kyennyt puhumaan äänihuulteni toimimattomuuden takia. Sinä päivänä kauhistuin itseäni, huomasin kadottaneeni inhimillisyyteni aikoja sitten. En enää muistanut miltä vastapestyt hiukset tuoksuivat, miltä maistui kunnolla kypsennetty liha tai miltä tuntui herätä jonkun toisen ruumiinlämpöön.
Tapan loputtomalta tuntuvaa aikaani etsien uusia käytäviä, uusia hajuja ja ääniä. Olen kolunnut tämän paikan niin moneen otteeseen, silti aina silloin tällöin löydän uuden risteyksen ja eriväristä valoa. Viimeksi jotakin uutta löytäessäni kuulin pätkän riidasta, koskien ehkä päivällistä tai pettämistä. Tunteet olivat pinnassa ja jotakin lasista hajosi seinään, lopuksi kuulin kuinka vaatteet kahisivat toisiaan vasten parin hyväillessä toisiaan. Tässä vaiheessa siirryin seuraavan huoneen yläpuolelle, janosin kosketusta niin paljon että sen kuunteleminenkin sai kylmän hien valumaan iholtani. Vietin loppupäivän metalliseinääni vasten käpertyneenä, kuunnellen alapuolellani kulkevien askeleita ja kuvitellen mitä ne heistä kertoivat. Kiireen ja vihan huomaisi parhaiten, se sai kävelyyn voimaa ja ryhtiä. Sellaiset askeleet tosin saattoivat olla myös lievää paniikkia, jossa ensisijainen päämäärä on poispääsy. Viimeiset askeleeni taisivat olla juuri tuollaisia, enkä enää ole varma onko niistä kulunut viikkoja vai kuukausia.
Vähiten mielenkiintoiset keskustelut käydään miltei poikkeuksetta siivoojien välillä. Ehkä en osaa arvostaa puheenaiheitaan, koska itselläni ei ole varaa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin läheskään niin paljoa kuin heillä. Yksityiskohtiin takertuminen sumentaa kokonaiskuvaa, jonka tahdon säilyttää jotta pysyisin järjissäni. On kuitenkin se tietty kellonaika, veikkaan joko aamua tai iltaa, jolloin rakennus tyhjenee työntekijöistä ja asiakkaista jättäen jälkeensä ainoastaan siivoojia. Vielä kertaakaan en ole kuullut miessiivoojan ääntä, epäilen sellaisen olemassaoloa vaikka siivoojien keskuudessa mainitaankin usein sama miehen nimi. Olen mielessäni kutsunut miestä Talonmieheksi, koska pienestä pitäen minulla on ollut talonmiehestä selkeä kuva – kaikki tietävät sellaisen olemassaolosta mutta kukaan ei koskaan ole hänelle puhunut tai häntä nähnyt. Siivoojien keskustelujen kulut ovat kerta kerralta paremmin ennalta-arvattavissa, dialogia aloittessaan kumpikin osapuoli on vielä hyvätuulinen mutta loppuun päästyään kumpaakin suututtaa. He lietsovat toistensa vihaa, kertomalla kuinka kalliit kengät ovat tahranneet heidän luutuamiaan lattioitaan, heidän siivousalueillaan. Toisinaan vaihtavat myös mehukkaita huhuja johtoportaan naistenmiehestä, siitä jolla on vaimo ja 2,7 lasta. Harvoin mikään kertomansa on minulle uutta, ainoastaan näkökulmansa ovat todellisuudesta poikkeavia. Siivoojat tuntuvat olevan ainoita, jotka omaa työtään halveksivat, mutta he tekevät sitä muidenkin edestä.
Pyydystän rottia ja hyönteisiä mielelläni, ne antavat minulle toivoa ulospääsystä – ne ovat tulleet jostakin aukosta, josta minäkin voisin päästä ulos. Yleensä kuitenkin myönnän olevani loukussa enkä edes yritä etsiä repeytymää seinässä tai irtonaista ritilää, olen joutunut hautaamaan toivoni niin usein etten enää tarvittaessa löydä sitä. Olisin kiitollinen selkeistä vaihtoehdoista, kuolema tai elämä, mutta olen jäänyt jumiin jonnekin harmaaseen välimaastoon jossa elintoiminnot ovat hidastuneet ja uudet ajatukset lakanneet syntymästä.
Raajojen muuttuessa tarpeettomaksi surkastuvat ensin lihakset ja lopuksi myös itse raajat.