want_a_life
14.12.2005, 15:11:15
Eli tämä oli tarkoituksena niin kuin sarjakuvaksi pistää, eli ihan vain juoni. Sanoja ei alussa ole lähes ollenkaan, vaan yritän enemmän tunteita ja muuta kaikkea luoda... Mielipiteitä näin...
Mustaa&Valkoista, mitä on välissä?
Zanh Iwer
Zeo Leonel
Häilyväinen, lauhkea tuuli puhalsi etelästä tuoden mukanaan tuhansia tarinoita ja tuhansia tuoksuja, jotka täyttivät pään iloisilla asioilla. Tuuli oli kulkenut ympäri yksinäisenä avaruudessa lipuvan planeetan tuhansia vuosia. Sen kierron ei ollut koskaan tarkoitettu lopettaa, sillä sen tarkoitus oli ylläpitää ihmisten ja eläinten yhtenäisyyttä.
Tuuli oli kuitenkin heikentynyt reilusti, sillä ihmisistä oli tullut hallitseva rotu, rotu joka oli opetellut taidon alistaa muita rotuja.
Aina etelästä pohjoiseen kulkevan tuulen muuttuessa hitaasti pelkäksi mitättömäksi henkäykseksi, ihmiset jatkavat yhä suurimpaan valtaan astumista - ja jumaluuden tavoittelemista.
"Täältä pesee, Zanh, hitto!" kuului huuto nuoren ja vilkkaan pojan takaa. Voikukkien untuvapöheiköt nousivat ilmaan villisti pyörien, kun pojan yksinkertaisesti ommeltut nahkatossut osuivat niihin tämän juostessa pakoon.
Hillittömästi nauraen ja raskaasti henkeään haukkoen Zanh-nimellä kutsuttu nuorukainen ryntäili kohti suurten kukkaniittyjen takana häämöttävää kylää. Hänen perässään juoksivat kylän shamaanien kolme poikaa käsissään korit, jotka olivat täytetty mutapalloin.
Tästä tilanteesta oli aikaa myöten kehittynyt jokapäiväinen rituaali, jonka päätteeksi takaa-ajajat hakkasivat pakoon yrittävän saaliin mustelmille.
EIkä tämä päivä ollut poikkeus. Zanh kirosi kasvavia jalkojaan, joita hänen piti yhä uudelleen ja uudelleen opetella hallitsemaan näiden nopean kasvun myötä. Hänen keskittymisensä herpaantui täysin, kun mutakokkare sujahti aivan hänen korvansa vierestä.
Kaatuessaan hän kuuli yhden pojista huudahtavan riemusta ja pian hänen ylleen laskeutuu kolme uhkaavaa varjoa, joiden jälkeen alkoi nopeatahtinen potkiminen ja Zanh vaipui tuskasta kiljuen tiedottomuuteen.
---
Aurinko oli jo laskussa, kun Zanh Iwer tuli tajuihinsa. Hän nousi vaikeroiden ylös myllätystä maasta ja puhdisteli vaatteitaan tottunein elein. Ensin housut, sitten paidan lyhyet hihat. Paidan etumukselle ja takamukselle hän ei tehnyt mitään. Syytä tähän ei erityisemmin ollut.
Zanh päilyili varovaisesti ympärilleen hieman hämmentyneenä etsien oikeat ilmansuunnat. Valitettavasti hän tulkitsi auringon sijainnin väärin ja suuntasi kulkunsa länteen, jota hän piti itänä, josta aurinko joka aamu nousi.
---
"Mustelmia mustelmien päällä", Zanh sihahti ja ulvaisi kivusta, kun hän kylpi viileänä virtaavassa joessa, josta hänen pakomatkansa oli alkanut. Hän ei ollut koskaan päässyt lähellekään jokea, sillä shamaani-pojat pitivät siitä huolen.
Zanh oli kylänsä "kirottu nulikka". Jokainen pieni, selittämätön vahinko langetettiin hänen niskaansa. Pojalla ei ollut vanhempia, eikä hän muistuttanut ollenkaan muita kyläläisiä: hänellä oli kupanrinruskeat hiukset, jotka auringossa saivat keltaisen sävyn ja hän omisti eloisat, kirkkaansiniset silmät. Muihin ikäisiinsä poikiin verrattuna Zanh oli pienempi ja hoikempi, eikä hänestä ollut maatalouteen erikoistuneelle kylälle mitään hyötyä. Tuntemattoman verenperintönsä vuoksi Zanh oli alempiarvoisempi kuin rotat eikä hänellä ollut mahdollisuuksia oppia lukutaitoa muiden mukana.
Veden rentouttaessa Zanhin kipeitä ja kohmeisia jäseniä Zanh sai rauhassa tutkiskella jokea ympäröivää maisemaa. Hän oli jo pitkään halunnut saada tuntea sen saman kuin mitä kaikki muutkin kylpiessään siinä samaisessa joessa.
"Tältä tämä siis tuntuu...", Zanh mutisi nautinnollisesti itselleen ja muisteli kuinka hänen täytyi hakea kylpy- ja juomavetensä ummehtuneelta suolta.
Zanhin käden hyväillessä hänen rinnassaan pilkistäviä mustelmia hän huomasi kauhukseen jonkun seuraavan ja matkivan notkeasti hänen jokaista liikettään.
Nuori ja yksinkertainen Zanh huudahti kauhuissaan ja kahlasi nolostuneena rannalle huomaten että häntä matkiva henkilö veden pinnalla oli kadonnut aaltojen myötä.
Istuutuessaan rannalle nuorukainen huomasi seuraajansa tuijottavan jälleen hänen alastonta ruumistaan vedenrajassa. Zanh iski nyrkkinsä veteen toivoen tyhjästä ilmestyneen pojan säikkyvän pakoon. Mutta kun jälleen rajuimmat tyrskyt olivat kadonneet, sirpaleiset osat kerääntyivät veden kalvolla jälleen yhteen ja taas sai Zanh piinakseen häntä tarkoin matkivan muukalaisen seuraksi. Zanh heitti epähuomiossa vaatteensa veteen ja kiljui sitten pettyneenä tekoaan. Paitaansa hän ei enää ennättänyt pelastamaan - se lipui jo kaukana hänen käsistään.
"No nyt kun olet jo nähnyt kaiken, ei minulla ole enää mitään peiteltävää!" hän murisi kuvajaiselleen ja jatkoi vihaisena housujensa uittamista.
Aurinko oli jo mennyt maiden taakse, mutta Zanhin kuvajainen, jota hän ei tunnistanut, pysyi, sillä täysikuu oli vallannut auringon paikan taivaalta ja hehkui kalpeaa valoaan joelle.
Zanh halusi käyttää kaiken aikansa joessa kylpemiseen, sillä hän uskoi vahvasti veden poistavan mustelmat. Hän tunsi märkien housujensa koskettelevan hänen sisäreisiään ja hän tunsi suureksi hämmästyksekseen ruumiillista iloa. Hän antoi joen virtojen heiluttaa kankaisia housuja itseään vasten saaden samalla nautinnollisia, jakamatonta mielihyvää. Hänen silmänsä olivat suljetut nautinnosta ja hänen vasen kätensä liukui sivelemään loppua veden alla olevaa ruumistaan.
Zanh raotti hymyillen silmänsä ja huomasi veteen piirretyn nuorukaisen kasvoilla kosketuksenjanoisen katseen.
"Lisää... minun..." Zanh ynisi hiljaa ja hän teki elämänsä kummallisimmat mutta ihanimmat tutkimusretket siinä lumoavan halutussa joessa, mistä hän oli aina ennen jäänyt paitsi.
---
Päiviä kului tuon maagisen harharetken jälkeen ja se painautui erittäin hyvin "kirotun nulikan" mieleen. Hän muisteli joka yö pienessä mökissään metsän rajalla sitä tunnetta, jolloin hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi aina kärsiä. Olihan hänellä aina hänen salaperäinen ja hiljainen ystävänsä, joka iltaisin rohkaisi häntä kylpytiloissa uusiin nautinnollisiin kokemuksiin, sillä mystinen muukalainen seurasi häntä vedessä lakkaamatta.
---
Eräänä utuisena aamuna Zanh lähti tapansa mukaan metsään kylpyvettä hakemaan.
Metsä oli aamuisin kostea, tujmmanvihreä ja siellä tuoksui raikas mänty. Erilaiset linnut päästelivät eriskummallisia heräilyääniä ja Zanh yritti aina yhä uudelleen ja uudelleen tunnistaa äänten tekijät.
Ohitettuaan suuren vadelmapuskan, joka oli aivan suon reunamilla, nuori aikuinen pysähtyi. Hän oli kuullut yllättävän äänen - joku kiroili.
Zanh painautui jännittyneenä maahan sammaleelle liiskaten marjoja vatsansa alle. Hän huomasi suon pohjoisosassa kömpelöä liikehdintää ja hän kohdisti katseensa kulkijaa kohti.
Lisää ärräpäitä kantoi suon toiselta puolen ja Zanh liikahti levottomasti paikallaan. Tulija ei ollut kyläläinen, sillä muuten Zanh olisi jo kuullut "kirottu nulikka"-fraasin jo minuutteja sitten. Äänestä päätellen tulija oli lähes aikuisikään kasvanut mies.
Minuuttien kuluessa Zanh näki lopulta muukalaisen kasvot. Ne olivat kovaksi kavatetun soturilapsen kasvot vailla minkäänlaista sääliä. Kasvoja korosi omituinen hiustyyli - etuhiukset olivat tuulen muotoilema töyhtövana, jonka jälkivana takahiukset oli jätetty vapaasti kasvamaan lyhyenläntänä. Muukalaisen matkavarustus oli kepeä - väljästi täytetty kangasreppu osoitti vieraan matkanneen jo pitemmän ajan.
Zanh katse lukittui nuoren matkalaisen hyvin trimmattuun vartaloon, jossa lihakset joustivat jokaisen kuivan oksankarahkan osuessa niihin. Zanh nieleskeli rajusti sylkeään ja hän tunsi sydämensä temmon nousevan. Hän liikahti vasemmalta oikealle ja takaisin pienen hämmennyksen vallassa.
Muukalainen kohotti katseensa sammaleella makaavaan Zanhiin vähän matkan päässä, nosti oikean kätensä ilmaan vasemman tukiessa häntä kontallaan. Oikeassa kädessä Zanh huomasi keskimmäisen sormen sojottavan ja luultuaan tätä elettä muualla käytettynä tervehdyksenä, hän toisti eleen hiukan virnistäen.
Mutta tulijaa ei hymyilyttänyt. Hän oli kontallaan vieraan miespuolisen henkilön edessä ja hän tunsi itsensä nolatuksi. Jos joku kuulisi, että hän, Xeo Leonel, olisi polvillaan suolla heikon ja mitä ilmeisemmin tyhjäpäisen metsätollon edessä, hänen maineensa nopeimman kuoleman tuojana olisi mennyttä.
Zeeon ktase kohtasi yhä makaavan Zanhin ja hän tunsi pienen pelonsykkeen. Se ei ollut puhdasta pelkoa, vaan siihen sekoittui myös mielenkiintoa uhkaavaa vaaraa kohtaan. Zanh kohosi polvilleen maasta ja kauhukseen sai todeta, kuinka jättikäärme oli kietoutunut hänen puutuneiden jalkojensa ympärille ja puristi Zanhin jalkoja yhä entistä lujemmin.
Suossa rypevä muukalainen keskittyi liikkeen ylläpitämiseen sen verran, että kun toinen pojista huusi kauhusta, hänen molemmat kädet ja jalat upposivat suon syövereihin ja hän tajusi häpeäkseen olevansa tiukasti jumissa. Kiroillen ja manaillen Zeo loi vihastuneen katseensa rimpuilevaan Zanhiin ja purskahti eriskummalliselle tilanteelle nauruun.
Zanh pysähtyi touhuissaan ja tuijotti nauravaa poikaa. Käärme valahti hänen jaloistaan sammaleelle, kun hänen lihaksensa rentoutuivat äkisti. Zanh pinkaisi helpottuneena pakoon vähän matkan päähän ja katseli, kuinka hämmentynyt käärme kiemurteli pois äkkinäiseltä tuntuvasta tilanteesta.
Eli... tässä olisi nyt pienimuotoinen alku. Meinaan kuvittaa sen, ja kuten varmaan aika moni (joka jaksoi lukea) huomasi, kerrontatyyli on hyvin "tyypillinen tarina".
... Yeap yeap... Kommenttia, ne?
Mustaa&Valkoista, mitä on välissä?
Zanh Iwer
Zeo Leonel
Häilyväinen, lauhkea tuuli puhalsi etelästä tuoden mukanaan tuhansia tarinoita ja tuhansia tuoksuja, jotka täyttivät pään iloisilla asioilla. Tuuli oli kulkenut ympäri yksinäisenä avaruudessa lipuvan planeetan tuhansia vuosia. Sen kierron ei ollut koskaan tarkoitettu lopettaa, sillä sen tarkoitus oli ylläpitää ihmisten ja eläinten yhtenäisyyttä.
Tuuli oli kuitenkin heikentynyt reilusti, sillä ihmisistä oli tullut hallitseva rotu, rotu joka oli opetellut taidon alistaa muita rotuja.
Aina etelästä pohjoiseen kulkevan tuulen muuttuessa hitaasti pelkäksi mitättömäksi henkäykseksi, ihmiset jatkavat yhä suurimpaan valtaan astumista - ja jumaluuden tavoittelemista.
"Täältä pesee, Zanh, hitto!" kuului huuto nuoren ja vilkkaan pojan takaa. Voikukkien untuvapöheiköt nousivat ilmaan villisti pyörien, kun pojan yksinkertaisesti ommeltut nahkatossut osuivat niihin tämän juostessa pakoon.
Hillittömästi nauraen ja raskaasti henkeään haukkoen Zanh-nimellä kutsuttu nuorukainen ryntäili kohti suurten kukkaniittyjen takana häämöttävää kylää. Hänen perässään juoksivat kylän shamaanien kolme poikaa käsissään korit, jotka olivat täytetty mutapalloin.
Tästä tilanteesta oli aikaa myöten kehittynyt jokapäiväinen rituaali, jonka päätteeksi takaa-ajajat hakkasivat pakoon yrittävän saaliin mustelmille.
EIkä tämä päivä ollut poikkeus. Zanh kirosi kasvavia jalkojaan, joita hänen piti yhä uudelleen ja uudelleen opetella hallitsemaan näiden nopean kasvun myötä. Hänen keskittymisensä herpaantui täysin, kun mutakokkare sujahti aivan hänen korvansa vierestä.
Kaatuessaan hän kuuli yhden pojista huudahtavan riemusta ja pian hänen ylleen laskeutuu kolme uhkaavaa varjoa, joiden jälkeen alkoi nopeatahtinen potkiminen ja Zanh vaipui tuskasta kiljuen tiedottomuuteen.
---
Aurinko oli jo laskussa, kun Zanh Iwer tuli tajuihinsa. Hän nousi vaikeroiden ylös myllätystä maasta ja puhdisteli vaatteitaan tottunein elein. Ensin housut, sitten paidan lyhyet hihat. Paidan etumukselle ja takamukselle hän ei tehnyt mitään. Syytä tähän ei erityisemmin ollut.
Zanh päilyili varovaisesti ympärilleen hieman hämmentyneenä etsien oikeat ilmansuunnat. Valitettavasti hän tulkitsi auringon sijainnin väärin ja suuntasi kulkunsa länteen, jota hän piti itänä, josta aurinko joka aamu nousi.
---
"Mustelmia mustelmien päällä", Zanh sihahti ja ulvaisi kivusta, kun hän kylpi viileänä virtaavassa joessa, josta hänen pakomatkansa oli alkanut. Hän ei ollut koskaan päässyt lähellekään jokea, sillä shamaani-pojat pitivät siitä huolen.
Zanh oli kylänsä "kirottu nulikka". Jokainen pieni, selittämätön vahinko langetettiin hänen niskaansa. Pojalla ei ollut vanhempia, eikä hän muistuttanut ollenkaan muita kyläläisiä: hänellä oli kupanrinruskeat hiukset, jotka auringossa saivat keltaisen sävyn ja hän omisti eloisat, kirkkaansiniset silmät. Muihin ikäisiinsä poikiin verrattuna Zanh oli pienempi ja hoikempi, eikä hänestä ollut maatalouteen erikoistuneelle kylälle mitään hyötyä. Tuntemattoman verenperintönsä vuoksi Zanh oli alempiarvoisempi kuin rotat eikä hänellä ollut mahdollisuuksia oppia lukutaitoa muiden mukana.
Veden rentouttaessa Zanhin kipeitä ja kohmeisia jäseniä Zanh sai rauhassa tutkiskella jokea ympäröivää maisemaa. Hän oli jo pitkään halunnut saada tuntea sen saman kuin mitä kaikki muutkin kylpiessään siinä samaisessa joessa.
"Tältä tämä siis tuntuu...", Zanh mutisi nautinnollisesti itselleen ja muisteli kuinka hänen täytyi hakea kylpy- ja juomavetensä ummehtuneelta suolta.
Zanhin käden hyväillessä hänen rinnassaan pilkistäviä mustelmia hän huomasi kauhukseen jonkun seuraavan ja matkivan notkeasti hänen jokaista liikettään.
Nuori ja yksinkertainen Zanh huudahti kauhuissaan ja kahlasi nolostuneena rannalle huomaten että häntä matkiva henkilö veden pinnalla oli kadonnut aaltojen myötä.
Istuutuessaan rannalle nuorukainen huomasi seuraajansa tuijottavan jälleen hänen alastonta ruumistaan vedenrajassa. Zanh iski nyrkkinsä veteen toivoen tyhjästä ilmestyneen pojan säikkyvän pakoon. Mutta kun jälleen rajuimmat tyrskyt olivat kadonneet, sirpaleiset osat kerääntyivät veden kalvolla jälleen yhteen ja taas sai Zanh piinakseen häntä tarkoin matkivan muukalaisen seuraksi. Zanh heitti epähuomiossa vaatteensa veteen ja kiljui sitten pettyneenä tekoaan. Paitaansa hän ei enää ennättänyt pelastamaan - se lipui jo kaukana hänen käsistään.
"No nyt kun olet jo nähnyt kaiken, ei minulla ole enää mitään peiteltävää!" hän murisi kuvajaiselleen ja jatkoi vihaisena housujensa uittamista.
Aurinko oli jo mennyt maiden taakse, mutta Zanhin kuvajainen, jota hän ei tunnistanut, pysyi, sillä täysikuu oli vallannut auringon paikan taivaalta ja hehkui kalpeaa valoaan joelle.
Zanh halusi käyttää kaiken aikansa joessa kylpemiseen, sillä hän uskoi vahvasti veden poistavan mustelmat. Hän tunsi märkien housujensa koskettelevan hänen sisäreisiään ja hän tunsi suureksi hämmästyksekseen ruumiillista iloa. Hän antoi joen virtojen heiluttaa kankaisia housuja itseään vasten saaden samalla nautinnollisia, jakamatonta mielihyvää. Hänen silmänsä olivat suljetut nautinnosta ja hänen vasen kätensä liukui sivelemään loppua veden alla olevaa ruumistaan.
Zanh raotti hymyillen silmänsä ja huomasi veteen piirretyn nuorukaisen kasvoilla kosketuksenjanoisen katseen.
"Lisää... minun..." Zanh ynisi hiljaa ja hän teki elämänsä kummallisimmat mutta ihanimmat tutkimusretket siinä lumoavan halutussa joessa, mistä hän oli aina ennen jäänyt paitsi.
---
Päiviä kului tuon maagisen harharetken jälkeen ja se painautui erittäin hyvin "kirotun nulikan" mieleen. Hän muisteli joka yö pienessä mökissään metsän rajalla sitä tunnetta, jolloin hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi aina kärsiä. Olihan hänellä aina hänen salaperäinen ja hiljainen ystävänsä, joka iltaisin rohkaisi häntä kylpytiloissa uusiin nautinnollisiin kokemuksiin, sillä mystinen muukalainen seurasi häntä vedessä lakkaamatta.
---
Eräänä utuisena aamuna Zanh lähti tapansa mukaan metsään kylpyvettä hakemaan.
Metsä oli aamuisin kostea, tujmmanvihreä ja siellä tuoksui raikas mänty. Erilaiset linnut päästelivät eriskummallisia heräilyääniä ja Zanh yritti aina yhä uudelleen ja uudelleen tunnistaa äänten tekijät.
Ohitettuaan suuren vadelmapuskan, joka oli aivan suon reunamilla, nuori aikuinen pysähtyi. Hän oli kuullut yllättävän äänen - joku kiroili.
Zanh painautui jännittyneenä maahan sammaleelle liiskaten marjoja vatsansa alle. Hän huomasi suon pohjoisosassa kömpelöä liikehdintää ja hän kohdisti katseensa kulkijaa kohti.
Lisää ärräpäitä kantoi suon toiselta puolen ja Zanh liikahti levottomasti paikallaan. Tulija ei ollut kyläläinen, sillä muuten Zanh olisi jo kuullut "kirottu nulikka"-fraasin jo minuutteja sitten. Äänestä päätellen tulija oli lähes aikuisikään kasvanut mies.
Minuuttien kuluessa Zanh näki lopulta muukalaisen kasvot. Ne olivat kovaksi kavatetun soturilapsen kasvot vailla minkäänlaista sääliä. Kasvoja korosi omituinen hiustyyli - etuhiukset olivat tuulen muotoilema töyhtövana, jonka jälkivana takahiukset oli jätetty vapaasti kasvamaan lyhyenläntänä. Muukalaisen matkavarustus oli kepeä - väljästi täytetty kangasreppu osoitti vieraan matkanneen jo pitemmän ajan.
Zanh katse lukittui nuoren matkalaisen hyvin trimmattuun vartaloon, jossa lihakset joustivat jokaisen kuivan oksankarahkan osuessa niihin. Zanh nieleskeli rajusti sylkeään ja hän tunsi sydämensä temmon nousevan. Hän liikahti vasemmalta oikealle ja takaisin pienen hämmennyksen vallassa.
Muukalainen kohotti katseensa sammaleella makaavaan Zanhiin vähän matkan päässä, nosti oikean kätensä ilmaan vasemman tukiessa häntä kontallaan. Oikeassa kädessä Zanh huomasi keskimmäisen sormen sojottavan ja luultuaan tätä elettä muualla käytettynä tervehdyksenä, hän toisti eleen hiukan virnistäen.
Mutta tulijaa ei hymyilyttänyt. Hän oli kontallaan vieraan miespuolisen henkilön edessä ja hän tunsi itsensä nolatuksi. Jos joku kuulisi, että hän, Xeo Leonel, olisi polvillaan suolla heikon ja mitä ilmeisemmin tyhjäpäisen metsätollon edessä, hänen maineensa nopeimman kuoleman tuojana olisi mennyttä.
Zeeon ktase kohtasi yhä makaavan Zanhin ja hän tunsi pienen pelonsykkeen. Se ei ollut puhdasta pelkoa, vaan siihen sekoittui myös mielenkiintoa uhkaavaa vaaraa kohtaan. Zanh kohosi polvilleen maasta ja kauhukseen sai todeta, kuinka jättikäärme oli kietoutunut hänen puutuneiden jalkojensa ympärille ja puristi Zanhin jalkoja yhä entistä lujemmin.
Suossa rypevä muukalainen keskittyi liikkeen ylläpitämiseen sen verran, että kun toinen pojista huusi kauhusta, hänen molemmat kädet ja jalat upposivat suon syövereihin ja hän tajusi häpeäkseen olevansa tiukasti jumissa. Kiroillen ja manaillen Zeo loi vihastuneen katseensa rimpuilevaan Zanhiin ja purskahti eriskummalliselle tilanteelle nauruun.
Zanh pysähtyi touhuissaan ja tuijotti nauravaa poikaa. Käärme valahti hänen jaloistaan sammaleelle, kun hänen lihaksensa rentoutuivat äkisti. Zanh pinkaisi helpottuneena pakoon vähän matkan päähän ja katseli, kuinka hämmentynyt käärme kiemurteli pois äkkinäiseltä tuntuvasta tilanteesta.
Eli... tässä olisi nyt pienimuotoinen alku. Meinaan kuvittaa sen, ja kuten varmaan aika moni (joka jaksoi lukea) huomasi, kerrontatyyli on hyvin "tyypillinen tarina".
... Yeap yeap... Kommenttia, ne?