Zircca
23.12.2005, 13:37:38
Oukei, eliikkä päätin siis laittaa tällaisen jo kuukausia sitten kirjoitetun tarinan tänne. Pitkään olin pohtinut, laittaisinko sitä näille foorumeille vai en, mutta koska olisi ihan mukavaa kuulla mitä muut ovat mieltä tästä, ajattelin sen tänne tunkea. Kritiikkiä sisältävää palautetta saa ja itse asiassa pitääkin antaa, sillä haluaisin tietää mikä tarinassa on mennyt vikaan ja voisinko sitä jotenkin parannella. Mutta pidemmittä puheitta, olkaapa hyvä:
__________________________________
HYÖNTEINEN
Ville Anttila oli 12-vuotias poika, joka oli tyytyväinen elämäänsä. Syystä olikin. Hänellä oli hyvä upea perhe, leikkisä koira, paljon hyviä kavereita, upea talo eikä yhtäkään vihamiestä. Kaikki hänen elämässään oli hyvin. Hän leikki usein koiransa kanssa, oli suhteellisen hyvä koulussa (matematiikka oli yksi harvoista heikkouksista) ja yritti aina olla kaikille mieliksi. Hän auttoi siskoaan läksyissä ja kerran jopa suostui tiskaamaan äitinsä puolesta, vaikka oli huonossa kunnossa ja kuolemanväsynyt. Hän vaikutti lähestulkoon täydelliseltä ja hyvyyden perikuvalta. Täysin sitä hän ei kuitenkaan ollut. Pahalle päälle sattuessaan hän saattoi olla todella armoton ja ilkeä. Hän oli kuitenkin harvoin vihainen ja elämä kulki eteenpäin hyvissä merkeissä. Sitten, eräänä aivan tavallisena päivänä, tapahtui jotakin.
Ville oli huonolla päällä astuessaan ulos koulubussista. He olivat saaneet takaisin matematiikan kokeet ja hän oli saanut numeron, josta äiti ei varmasti pitäisi. Äiti ei todellakaan pitänyt kuutosella alkavista numeroista, eikä Ville osannut kuvitellakaan mitä hän sanoisi tästä, viitosella alkavasta, numerosta.
Ville oli siis pahalla päällä ja olisi halunnut kirota kaiken maailmassa. Siinä, kun hän käveli kimpaantuneena vihainen ilme kasvoillaan, kipitti tielle pieni hyönteinen. Se oli aivan pieni, musta ja täysin harmiton ötökkä. Mutta Ville oli vihaisella päällä. Nähdessään ötökän hän oli jo päättänyt mitä tekisi sille. Hänen ruskeat hiuksensa olivat takussa ja pöyhistyneet (hän oli repinyt ja raastanut niitä saadessaan matikankokeen), vihreät silmät verestävät ja naama punertava raivosta. Hän tunsi saavansa jonkinlaista tyydytystä jos tekisi hyönteiselle sen, mikä tällä hetkellä tuntui tyydyttävältä. Niinpä Ville tuli lähemmäksi ötökkää, joka pysyi paikallaan eikä suinkaan liikkunut, mikä oli Villen mielestä omituista. Kun hän oli jo aivan lähellä hyönteistä, hän oli kuulevinaan jotakin.
Ole kiltti, jätä minut henkiin
Älä tee sitä, mitä ajattelet.
Hän oletti kuulleensa harhoja, kohautti olkiaan ja jatkoi matkaa hyönteisen luokse. Eipä hän ollut ehtinyt astua montakaan askelta kun oli taas kuulevinaan jonkin äänen puhuttelevan häntä.
Älä tee mitään ajattelematonta, älä viattomien henkiä riistä.
Älä kokoasi hyväksesi käytä, pienempää otusta vastaan.
Nyt Ville oli jo suhteellisen varma, että oli kuullut jotakin. Kuin jokin todella olisi puhutellut häntä. Mutta eihän sellainen kerta kaikkiaan voinut olla mahdollista. Oliko hän tosiaan kuullut harhoja vai vitsailiko jokin huumoriveikko ojassa hänen kustannuksellaan. Ääni oli kuitenkin tuntunut jotenkin oudolta, ei ihmiseltä alkuunkaan. Kuin joku yliluonnollinen… kaikuva… erikoinen… mahdotonta.
Hän lähti taas kävelemään ja oli enää parin metrin päässä hyönteisestä. Kun hän oli aivan lähellä, kuului ääni taas.
Et hyödy tästä laisinkaan, vahinkoa se hyvin saattaa tuottaa.
Älä tee niin, hillitse vihasi, älä elämääsi pilaa..
Ville pudisti päätään, oikoi hiuksiaan ja nosti jalkaansa hyönteisen edessä. Hyönteinen ei vieläkään lähtenyt poispäin vaan pysyi samassa paikassa aivan tyynenä. Ville kohotti jalkaansa vielä korkeammalle. Sitten hän alkoi laskea sitä alaspäin, suoraan kohti hyönteistä.
Älä, älä.
Jalka oli jo aivan lähellä. Hyönteinen pysyi edelleen aivan paikallaan kuin odottaen, että Ville ei tekisikään sitä mitä oli juuri toteuttamassa. Hän laski jalkaansa edelleen ja nyt se melkein kosketti hyönteisen pieniä tuntosarvia.
Ei, ei!
Viime hetkellä Ville oli näkevinään hyönteisen nopeasti katsovan ylöspäin suoraan Villen silmiin. Se oli näyttänyt ja tuntunut omituiselta, suorastaan kammottavalta. Mutta nyt se pikku hyönteinen oli pelkkä musta läntti tienvieressä, muutama jalka oli lentänyt sinne ja tänne, muuta ei pystynyt erottamaan siitä epämuodostuneesta mustasta ja littanasta massasta jollainen vielä vähän aikaa sitten tienvieressä seisonut ötökkä oli nyt. Ville kääntyi poispäin ja alkoi kävellä kotia kohti.
Heidän talonsa, kaksikerroksinen valkoinen tiilitalo, häämötti jo edessä ja pian Ville oli astunut ovesta sisään. Ainoastaan Villen isä oli kotona. ”Hei, isä”, Ville sanoi ja nosti kättään tervehdykseksi. ”Hei, poika”, vastasi isä tervehdykseen. ”Missä siskosi luuraa? Eikö hänen pitänyt päästä samaan aikaan?”. ”Sanna nyt vitkuttelee aina”, Ville vastasi ja meni huoneeseensa.
Hänen isänsä jäi katsomaan poikansa perään. Isän nimi oli Mikael. Hänellä oli hyvin tummanruskeat hiukset ja ruskeat silmät, joilla hän tuijotti nyt portaiden yläpäässä olevaa Villen huoneen ovea. Tällä hetkellä hänellä oli päällään valkoinen paita jossa oli sinisiä, ohuita raitoja. Mikael katsoi jonkin aikaa poikansa ovea ja lähti sitten keittiöön sanomalehteä lukemaan.
Ville istui huoneessaan lukemassa Aku Ankkaa ja kiroamassa matematiikanopettajaa. Hän makasi sängyllään, jossa oli tummansininen peitto. Hänen huoneensa seinät olivat tupaten täynnä julisteita ja katosta roikkui narun varassa hänen koulussaan tekemänsä lennokki.
Jonkin ajan kuluttua Ville kyllästyi sängyllä loikomiseen ja päätti mennä alakertaan syömään jotain. Hän nousi ylös sängystä, käveli huoneensa ovelle ja aukaisi sen. Sitten hän juoksi nopeasti portaat alas ja meni keittiöön. Aluksi hän katseli ympärilleen ja hämmentyi suuresti huomatessaan, ettei isä ollut kotona enää. Olisi nyt ainakin olettanut isän sanoneen jotakin ennen kuin lähti kotoa. No, ehkä hänellä oli kiire ja hän oletti, että Ville halusi olla rauhassa. Niin sen täytyi olla. Pohdinnan jälkeen Ville avasi jääkaapin oven ja katsoi mitä oli tarjolla. Hän otti jääkaapista kinkkuviipaleita, juustoa sekä kurkkua. Sitten hän otti kaapista voileivän, voiteli sen ja asetteli sen päälle pari kinkkuviipaletta, juustoa sekä neljä kurkunviipaletta. Sitten hän laittoi elintarvikkeet takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin ja meni olohuoneeseen syömään voileipänsä. Hän istui sohvalle ja oli juuri haukkaamassa leivästään kun huomasi olohuoneen pöydän alla jotakin. Hän sulki suunsa, asetti leivän pöydälle ja kyyristyi katsomaan mitä oli nähnyt. Hän hämmästyi huomatessaan, että se oli hyönteinen. Samanlainen, jonka päälle hän oli astunut aikaisemmin samana päivänä. Se näytti aivan samanlaiselta, olisi voinut vaikka olla sama ötökkä. Mutta kaikki ötökäthän näyttävät samalta, hän totesi. Tämä oli sitä paitsi hiukan isompi kuin hänen aikaisemmin tiellä kohtaamansa otus.
Ville ei enää ollut yhtä pahalla päällä kuin aikaisemmin, mutta kaikenmaailman ötökät häiritsivät häntä jostain syystä enemmän kuin koskaan. Hän poimi hyönteisen varovasti käsiinsä ja tipautti sen keskellä olohuoneen pyöreätä vihreää mattoa. Sitten hän otti lähimmän tavaran (joka sattui olemaan äidin tuoma laavakivi Kilimanjarolta) ja iski sen täydellä voimalla mattoon. Hän nosti kiveä Ja huomasi osan hyönteisestä liimautuneen siihen. Hän irrotti sen osan ja vei koko liiskaantuneen ötökän ulos. Hän löysi sattumalta joskus kavereidensa kanssa kaivamansa ison ja syvän kuopan. Sinne olisi mahtunut vaikka aikuinen ihminen. Kuopan päälle he olivat vierittäneet ison kiven, joka oli isompi kuin kuoppa. Näin ollen se ei voinut tippua kuoppaan. Hän vieritti isoa kiveä hiukan syrjään, niin että saattoi tiputtaa hyönteisen sinne. Sitten hän yksinkertaisesti tiputti hyönteisen kuoppaan ja vieritti ison kiven takaisin niin, että koko kuoppa peittyi.
Pian Ville tuli takaisin sisään. Hän rojahti jälleen sohvalle, tarttui voileipäänsä ja oli juuri aikeissa haukata kun huomasi olohuoneen matolla jotakin. Hän sulki jälleen suunsa ja asetti leivän pöydälle. Sitten hän katsoi mitä matolla oli. Se oli ötökän raaja. Saman ötökän. Kun hän oli laavakiven avustuksella vapauttanut hyönteisen elämän monista kärsimyksistä ja vääryyksistä, oli yksi sen raajoista lähtenyt irti, eikä Ville ollut huomannut sitä. Ville poimi raajan, muttei jaksanut enää mennä ulos viemään sitä samaan koloon kuin muu ruumis, vaan heitti sen varastohuoneeseen, jossa ei kukaan juurikaan käynyt. Ville palasi olohuoneeseen ja söi leipänsä kokonaan. Sitten häntä alkoi yllättäen väsyttää, eihän hän ollut nukkunut viime yönä kuin muutaman tunnin, ja hän päätti levätä hiukan huoneessaan. Juuri sillä hetkellä hänen äitinsä ja Sanna tulivat kotiin.
”Hei Ville”, hänen äitinsä sanoi. ”Tiedätkö missä isäsi on?”. ”En”, Ville vastasi. Hänen äitinsä (Katriina nimeltään) oli pitkä, hoikka, lyhythiuksinen, noin 35-vuotias nainen ja siskonsa (Sanna) myös pitkä, suhteellisen laiha ja erittäin pisteliäs ja pikkutarkka.
Katriina raaputti hiuksiaan ja katseli vihreillä silmillään ympäri taloa. ”Omituista”, hän sanoi. ”Kyllä hänen pitäisi kotona olla”. ”Hän olikin kun tulin”, Ville sanoi. ”Mutta oltuani ehkä puoli tuntia huoneessani palasin takaisin alakertaan, eikä häntä näkynyt missään. Hän oli varmaan lähtenyt kokoukseen taikka kauppaan tai jonnekin…”. ”Niin kai sitten”, Katriina vastasi. ”Noh, kai hän pian tulee takaisin”.
”Niin… ruumisarkussa”, Sanna sanoi. ”Sanna! Saat luvan kertoa noita mustalla huumorilla maustettuja juttujasi jossain muualla”, Katriina sanoi. ”Selvä”, Sanna sanoi. ”Mennään keittiöön puhumaan”. Hänen äitinsä huokaisi syvään ja pudisteli päätään. Ville meni yläkertaan omaan huoneeseensa, rojahti sängylleen makaamaan ja nukahti saman tien.
Hän näki outoa unta. Unessa hän oli hyvin pieni, maan tasalta maailmaa katsova jokin. Hän oli jonkin ojan varrella eikä tiennyt mitä tehdä. Ojan vierestä kulki soratie, josta käveli ihmisiä aina välillä. Mutta sitten yhtäkkiä hän näki edessään kengän joka oli juuri tallaamassa hänen päälleen. Hän yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Sitten hän heräsi.
Ville tuli alakertaan katsomaan, oliko isä vieläkään saapunut kotiin. Katriina ja Sanna väittivät ainakin, etteivät olleet nähneet kenenkään tulleen kotiin. Ville alkoi todella mietityttää, missä isä mahtoi luurata. Eivät kokouksetkaan näin kauan kestä, eikä hän mielenkiintoisimmassakaan paikassa viihtyisi näin hyvin.
”Soita hänelle”, Sanna ehdotti ja keskittyi sitten tiirailemaan silmälasisensa takaa uutta kirjastosta lainaamaansa (siellä hän oli viipynyt koulun jälkeen) kirjaa. Ville kaivoi kännykkänsä esiin, näppäili isänsä numeron ja soitti. Numeroon ei kuitenkaan jostain syystä saatu yhteyttä. Mahtoikohan kännykästä olla akku lopussa, vai oliko se kenties mennyt rikki? Noh, todennäköisempi oli ensimmäinen vaihtoehto, isä unohti tämän tästä ladata kännykkäänsä.
Ville meni ulos. Kaiken kaikkiaan tapaus oli outo. Olisi isä varmasti edes jollekin ilmoittanut lähdöstään. Vielä oudompaa oli se, että Ville tiesi ettei isä lähtisi minnekään kävellen vaan ajoi aina pyörällä. Kuitenkin autotallin seinään nojasi Mikael Anttilan musta polkupyörä. Miten tämä oli mahdollista? Kuin isä olisi kadonnut kokonaan. Kuin tuhka tuuleen. Ville istui ulkoportaille ja pohti. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän kuuli puhetta. Se tuntui kuuluvan hänen päänsä sisältä.
Sanoin, että olet tuleva katumaan..
Et uskonut ollenkaan.
Kosto eli toisessa hyönteisessä
Muistatko olohuoneessa?
Villen silmät laajenivat ja hänen kätensä alkoivat täristä. Hänen ihonsa meni kananlihalle ja sydän alkoi pamppailla. Hän nousi äkkiä ylös ja meni takaisin sisälle. Hän muisti olohuoneessa olleen hyönteisen raajan ja paikan jonne hän oli sen heittänyt. Hän juoksi läpi eteisen ja olohuoneen. Matka tuntui todella pitkältä. Kuin hän ei ikinä olisi päässyt perille. Hän tunsi hikipisaran valuvan otsaansa pitkin ja sydän jyskytti hänen rinnassaan kovempaa kuin koskaan ennen. Lopulta hän pääsi varastohuoneen ovelle. Siinä kohtaa hän pysähtyi ja antoi hengityksensä tasaantua. Sydän pamppaili vielä kovempaa hänen tarttuessaan hiljaa ovenkahvaan ja painaessaan sen alas.Ville avasi oven ja astui sisään. Oli aivan pimeää ja hiljaista. Hän sulki oven takanaan ja etsi valonkatkaisijaa. Hän tunnusteli seiniä, mutta ei kerta kaikkiaan kyennyt löytämään sitä. Oli ivan pimeää eikä rasahdustakaan kuulunut. Hän käveli eteenpäin joitakin metrejä. Jokin rasahti ja hän tunsi jotakin lattialla. Sietämätön pelon tunne valtasi hänet. Hän tärisi ja alkoi peruuttaa taaksepäin. Peruuttaessaan hän horjahti ja painoi vahingossa valonkatkaisijaa. Valot syttyivät. Ville katsoi lattialle saadakseen selville mitä hän oli tuntenut lattialla. Sen nähtyään hän toivoi, ettei olisi sytyttänyt valoja. Lattialla oli käsivarsi. Irtonainen käsivarsi, verinen toisesta päästä. Samaisessa repaleisessa päässä Ville saattoi nähdä kirkkaan valkoisen luun pilkistävän esiin. Paljaan ihon oli peittänyt paidasta revennyt hiha joka oli kokonaan valkoinen lukuun ottamatta ohuita, sinisiä viiruja…
Ville pystyi tuskin liikkumaan. Hän kaatui kylmälle lattialle ja tuijotti jähmettyneenä kättä. Hänen sydämensä jyskytti vielä kovempaa ja tiheämpään tahtiin. Hän tuskin pystyi hengittämään. Ville oli kerta kaikkiaan lamaantunut kauhusta.
Sitten hän näki omituisen näyn. Käsivarsi nousi varastohuoneen lattialta ja alkoi leijua ilmassa. Se leijui eteenpäin ja yritti tarttua Villestä kiinni. Ville nousi äkkiä ylös, peruutti pakokauhun vallassa ovelle ja aukaisi sen. Juuri ennen kuin hän paiskasi oven täydellä voimalla kiinni, näki hän käden makaavan samassa paikassa lattialla aivan yhtä kammottavan näköisenä.
Ville juoksi välittömästi ulos niin kovaa kuin pystyi. Hän hengitti raskaammin kuin koskaan elämänsä aikana ja hänen otsansa oli aivan märkä hiestä. Hän juoksi ikuisuudelta tuntuvan ajan kunnes pääsi pihalla olevan ison kivellä peitetyn kuopan luo. Hän tarttui värisevin käsin kiveen ja vieritti sen sivulle. Se oli tuskallisen hidasta ja hänen voimansa eivät tuntuneet riittävän siihen. Kuin kivi olisi painanut tonnin. Kun hän oli saanut kiven vieritettyä pois, hän olisi halunnut laittaa sen heti takaisin paikalleen. Hän oli katsonut kuoppaan. Se, mitä siellä oli, oli aivan liian karmeaa. Hänelle tuli huono olo sitä katsoessaan ja niinpä hän päästi ulos aikaisemmin päivällä syöneensä leivän oksennuksen muodossa. Häntä todella kuvotti ja hän vieritti kiven äkkiä takaisin kuopan eteen. Sitten hän istahti maahan ja laittoi käden suunsa eteen.
Ville Anttila tajusi äkkiä, mitä oli tapahtunut. Mitä hän oli aiheuttanut yhdelle perheenjäsenelleen tallatessaan olohuoneessa olleen hyönteisen päälle. Hänen ei olisi pitänyt koskaan tallata ojassa olleen, häntä varoittaneen, ötökän päälle. Se oli hänen elämänsä suurin virhe. Hän alkoi huutaa. Hän huusi niin kovaa, että koko tienoo raikui. Sitten hän lopetti ja tärisi hetken paikallaan. Yhtäkkiä hän tajusi kutistuvansa. Hänen kätensä, jalkansa, koko ruumiinsa, kaikki pienenivät.
Hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa ojassa. Siinä samaisessa ojassa, jossa hän oli nähnyt sen pienen hyönteisen, jonka oli hetken mielijohteesta tallannut. Hän katsoi raajojaan. Ne olivat aivan mustat. Ne olivat hyönteisen. Hän oli hyönteinen. Se ei ollut mahdollista, mutta hän kuitenkin oli.
Pian hän alkoi kuulla soran rapinaa. Joku käveli tietä pitkin. Hän käänsi päätään nähdäkseen kuka oli tulossa. Hän tunnisti tulijan. Se oli Pekka, hänen ystävänsä, jonka inhosi hyönteisiä. Hän inhosi hyönteisiä. Hän halusi varmasti päästää jokaisen sellaisen päiviltään. Ville tajusi sen vasta kun Pekka oli jo aivan lähellä. Hän joutui pakokauhun valtaan ja yritti paeta äkkiä jonnekin. Mutta Pekka oli nopea juoksija ja oli jo nähnyt hyönteisen.
____________________________________
Toivottavasti edes joku jaksaa lukea. =/
__________________________________
HYÖNTEINEN
Ville Anttila oli 12-vuotias poika, joka oli tyytyväinen elämäänsä. Syystä olikin. Hänellä oli hyvä upea perhe, leikkisä koira, paljon hyviä kavereita, upea talo eikä yhtäkään vihamiestä. Kaikki hänen elämässään oli hyvin. Hän leikki usein koiransa kanssa, oli suhteellisen hyvä koulussa (matematiikka oli yksi harvoista heikkouksista) ja yritti aina olla kaikille mieliksi. Hän auttoi siskoaan läksyissä ja kerran jopa suostui tiskaamaan äitinsä puolesta, vaikka oli huonossa kunnossa ja kuolemanväsynyt. Hän vaikutti lähestulkoon täydelliseltä ja hyvyyden perikuvalta. Täysin sitä hän ei kuitenkaan ollut. Pahalle päälle sattuessaan hän saattoi olla todella armoton ja ilkeä. Hän oli kuitenkin harvoin vihainen ja elämä kulki eteenpäin hyvissä merkeissä. Sitten, eräänä aivan tavallisena päivänä, tapahtui jotakin.
Ville oli huonolla päällä astuessaan ulos koulubussista. He olivat saaneet takaisin matematiikan kokeet ja hän oli saanut numeron, josta äiti ei varmasti pitäisi. Äiti ei todellakaan pitänyt kuutosella alkavista numeroista, eikä Ville osannut kuvitellakaan mitä hän sanoisi tästä, viitosella alkavasta, numerosta.
Ville oli siis pahalla päällä ja olisi halunnut kirota kaiken maailmassa. Siinä, kun hän käveli kimpaantuneena vihainen ilme kasvoillaan, kipitti tielle pieni hyönteinen. Se oli aivan pieni, musta ja täysin harmiton ötökkä. Mutta Ville oli vihaisella päällä. Nähdessään ötökän hän oli jo päättänyt mitä tekisi sille. Hänen ruskeat hiuksensa olivat takussa ja pöyhistyneet (hän oli repinyt ja raastanut niitä saadessaan matikankokeen), vihreät silmät verestävät ja naama punertava raivosta. Hän tunsi saavansa jonkinlaista tyydytystä jos tekisi hyönteiselle sen, mikä tällä hetkellä tuntui tyydyttävältä. Niinpä Ville tuli lähemmäksi ötökkää, joka pysyi paikallaan eikä suinkaan liikkunut, mikä oli Villen mielestä omituista. Kun hän oli jo aivan lähellä hyönteistä, hän oli kuulevinaan jotakin.
Ole kiltti, jätä minut henkiin
Älä tee sitä, mitä ajattelet.
Hän oletti kuulleensa harhoja, kohautti olkiaan ja jatkoi matkaa hyönteisen luokse. Eipä hän ollut ehtinyt astua montakaan askelta kun oli taas kuulevinaan jonkin äänen puhuttelevan häntä.
Älä tee mitään ajattelematonta, älä viattomien henkiä riistä.
Älä kokoasi hyväksesi käytä, pienempää otusta vastaan.
Nyt Ville oli jo suhteellisen varma, että oli kuullut jotakin. Kuin jokin todella olisi puhutellut häntä. Mutta eihän sellainen kerta kaikkiaan voinut olla mahdollista. Oliko hän tosiaan kuullut harhoja vai vitsailiko jokin huumoriveikko ojassa hänen kustannuksellaan. Ääni oli kuitenkin tuntunut jotenkin oudolta, ei ihmiseltä alkuunkaan. Kuin joku yliluonnollinen… kaikuva… erikoinen… mahdotonta.
Hän lähti taas kävelemään ja oli enää parin metrin päässä hyönteisestä. Kun hän oli aivan lähellä, kuului ääni taas.
Et hyödy tästä laisinkaan, vahinkoa se hyvin saattaa tuottaa.
Älä tee niin, hillitse vihasi, älä elämääsi pilaa..
Ville pudisti päätään, oikoi hiuksiaan ja nosti jalkaansa hyönteisen edessä. Hyönteinen ei vieläkään lähtenyt poispäin vaan pysyi samassa paikassa aivan tyynenä. Ville kohotti jalkaansa vielä korkeammalle. Sitten hän alkoi laskea sitä alaspäin, suoraan kohti hyönteistä.
Älä, älä.
Jalka oli jo aivan lähellä. Hyönteinen pysyi edelleen aivan paikallaan kuin odottaen, että Ville ei tekisikään sitä mitä oli juuri toteuttamassa. Hän laski jalkaansa edelleen ja nyt se melkein kosketti hyönteisen pieniä tuntosarvia.
Ei, ei!
Viime hetkellä Ville oli näkevinään hyönteisen nopeasti katsovan ylöspäin suoraan Villen silmiin. Se oli näyttänyt ja tuntunut omituiselta, suorastaan kammottavalta. Mutta nyt se pikku hyönteinen oli pelkkä musta läntti tienvieressä, muutama jalka oli lentänyt sinne ja tänne, muuta ei pystynyt erottamaan siitä epämuodostuneesta mustasta ja littanasta massasta jollainen vielä vähän aikaa sitten tienvieressä seisonut ötökkä oli nyt. Ville kääntyi poispäin ja alkoi kävellä kotia kohti.
Heidän talonsa, kaksikerroksinen valkoinen tiilitalo, häämötti jo edessä ja pian Ville oli astunut ovesta sisään. Ainoastaan Villen isä oli kotona. ”Hei, isä”, Ville sanoi ja nosti kättään tervehdykseksi. ”Hei, poika”, vastasi isä tervehdykseen. ”Missä siskosi luuraa? Eikö hänen pitänyt päästä samaan aikaan?”. ”Sanna nyt vitkuttelee aina”, Ville vastasi ja meni huoneeseensa.
Hänen isänsä jäi katsomaan poikansa perään. Isän nimi oli Mikael. Hänellä oli hyvin tummanruskeat hiukset ja ruskeat silmät, joilla hän tuijotti nyt portaiden yläpäässä olevaa Villen huoneen ovea. Tällä hetkellä hänellä oli päällään valkoinen paita jossa oli sinisiä, ohuita raitoja. Mikael katsoi jonkin aikaa poikansa ovea ja lähti sitten keittiöön sanomalehteä lukemaan.
Ville istui huoneessaan lukemassa Aku Ankkaa ja kiroamassa matematiikanopettajaa. Hän makasi sängyllään, jossa oli tummansininen peitto. Hänen huoneensa seinät olivat tupaten täynnä julisteita ja katosta roikkui narun varassa hänen koulussaan tekemänsä lennokki.
Jonkin ajan kuluttua Ville kyllästyi sängyllä loikomiseen ja päätti mennä alakertaan syömään jotain. Hän nousi ylös sängystä, käveli huoneensa ovelle ja aukaisi sen. Sitten hän juoksi nopeasti portaat alas ja meni keittiöön. Aluksi hän katseli ympärilleen ja hämmentyi suuresti huomatessaan, ettei isä ollut kotona enää. Olisi nyt ainakin olettanut isän sanoneen jotakin ennen kuin lähti kotoa. No, ehkä hänellä oli kiire ja hän oletti, että Ville halusi olla rauhassa. Niin sen täytyi olla. Pohdinnan jälkeen Ville avasi jääkaapin oven ja katsoi mitä oli tarjolla. Hän otti jääkaapista kinkkuviipaleita, juustoa sekä kurkkua. Sitten hän otti kaapista voileivän, voiteli sen ja asetteli sen päälle pari kinkkuviipaletta, juustoa sekä neljä kurkunviipaletta. Sitten hän laittoi elintarvikkeet takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin ja meni olohuoneeseen syömään voileipänsä. Hän istui sohvalle ja oli juuri haukkaamassa leivästään kun huomasi olohuoneen pöydän alla jotakin. Hän sulki suunsa, asetti leivän pöydälle ja kyyristyi katsomaan mitä oli nähnyt. Hän hämmästyi huomatessaan, että se oli hyönteinen. Samanlainen, jonka päälle hän oli astunut aikaisemmin samana päivänä. Se näytti aivan samanlaiselta, olisi voinut vaikka olla sama ötökkä. Mutta kaikki ötökäthän näyttävät samalta, hän totesi. Tämä oli sitä paitsi hiukan isompi kuin hänen aikaisemmin tiellä kohtaamansa otus.
Ville ei enää ollut yhtä pahalla päällä kuin aikaisemmin, mutta kaikenmaailman ötökät häiritsivät häntä jostain syystä enemmän kuin koskaan. Hän poimi hyönteisen varovasti käsiinsä ja tipautti sen keskellä olohuoneen pyöreätä vihreää mattoa. Sitten hän otti lähimmän tavaran (joka sattui olemaan äidin tuoma laavakivi Kilimanjarolta) ja iski sen täydellä voimalla mattoon. Hän nosti kiveä Ja huomasi osan hyönteisestä liimautuneen siihen. Hän irrotti sen osan ja vei koko liiskaantuneen ötökän ulos. Hän löysi sattumalta joskus kavereidensa kanssa kaivamansa ison ja syvän kuopan. Sinne olisi mahtunut vaikka aikuinen ihminen. Kuopan päälle he olivat vierittäneet ison kiven, joka oli isompi kuin kuoppa. Näin ollen se ei voinut tippua kuoppaan. Hän vieritti isoa kiveä hiukan syrjään, niin että saattoi tiputtaa hyönteisen sinne. Sitten hän yksinkertaisesti tiputti hyönteisen kuoppaan ja vieritti ison kiven takaisin niin, että koko kuoppa peittyi.
Pian Ville tuli takaisin sisään. Hän rojahti jälleen sohvalle, tarttui voileipäänsä ja oli juuri aikeissa haukata kun huomasi olohuoneen matolla jotakin. Hän sulki jälleen suunsa ja asetti leivän pöydälle. Sitten hän katsoi mitä matolla oli. Se oli ötökän raaja. Saman ötökän. Kun hän oli laavakiven avustuksella vapauttanut hyönteisen elämän monista kärsimyksistä ja vääryyksistä, oli yksi sen raajoista lähtenyt irti, eikä Ville ollut huomannut sitä. Ville poimi raajan, muttei jaksanut enää mennä ulos viemään sitä samaan koloon kuin muu ruumis, vaan heitti sen varastohuoneeseen, jossa ei kukaan juurikaan käynyt. Ville palasi olohuoneeseen ja söi leipänsä kokonaan. Sitten häntä alkoi yllättäen väsyttää, eihän hän ollut nukkunut viime yönä kuin muutaman tunnin, ja hän päätti levätä hiukan huoneessaan. Juuri sillä hetkellä hänen äitinsä ja Sanna tulivat kotiin.
”Hei Ville”, hänen äitinsä sanoi. ”Tiedätkö missä isäsi on?”. ”En”, Ville vastasi. Hänen äitinsä (Katriina nimeltään) oli pitkä, hoikka, lyhythiuksinen, noin 35-vuotias nainen ja siskonsa (Sanna) myös pitkä, suhteellisen laiha ja erittäin pisteliäs ja pikkutarkka.
Katriina raaputti hiuksiaan ja katseli vihreillä silmillään ympäri taloa. ”Omituista”, hän sanoi. ”Kyllä hänen pitäisi kotona olla”. ”Hän olikin kun tulin”, Ville sanoi. ”Mutta oltuani ehkä puoli tuntia huoneessani palasin takaisin alakertaan, eikä häntä näkynyt missään. Hän oli varmaan lähtenyt kokoukseen taikka kauppaan tai jonnekin…”. ”Niin kai sitten”, Katriina vastasi. ”Noh, kai hän pian tulee takaisin”.
”Niin… ruumisarkussa”, Sanna sanoi. ”Sanna! Saat luvan kertoa noita mustalla huumorilla maustettuja juttujasi jossain muualla”, Katriina sanoi. ”Selvä”, Sanna sanoi. ”Mennään keittiöön puhumaan”. Hänen äitinsä huokaisi syvään ja pudisteli päätään. Ville meni yläkertaan omaan huoneeseensa, rojahti sängylleen makaamaan ja nukahti saman tien.
Hän näki outoa unta. Unessa hän oli hyvin pieni, maan tasalta maailmaa katsova jokin. Hän oli jonkin ojan varrella eikä tiennyt mitä tehdä. Ojan vierestä kulki soratie, josta käveli ihmisiä aina välillä. Mutta sitten yhtäkkiä hän näki edessään kengän joka oli juuri tallaamassa hänen päälleen. Hän yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Sitten hän heräsi.
Ville tuli alakertaan katsomaan, oliko isä vieläkään saapunut kotiin. Katriina ja Sanna väittivät ainakin, etteivät olleet nähneet kenenkään tulleen kotiin. Ville alkoi todella mietityttää, missä isä mahtoi luurata. Eivät kokouksetkaan näin kauan kestä, eikä hän mielenkiintoisimmassakaan paikassa viihtyisi näin hyvin.
”Soita hänelle”, Sanna ehdotti ja keskittyi sitten tiirailemaan silmälasisensa takaa uutta kirjastosta lainaamaansa (siellä hän oli viipynyt koulun jälkeen) kirjaa. Ville kaivoi kännykkänsä esiin, näppäili isänsä numeron ja soitti. Numeroon ei kuitenkaan jostain syystä saatu yhteyttä. Mahtoikohan kännykästä olla akku lopussa, vai oliko se kenties mennyt rikki? Noh, todennäköisempi oli ensimmäinen vaihtoehto, isä unohti tämän tästä ladata kännykkäänsä.
Ville meni ulos. Kaiken kaikkiaan tapaus oli outo. Olisi isä varmasti edes jollekin ilmoittanut lähdöstään. Vielä oudompaa oli se, että Ville tiesi ettei isä lähtisi minnekään kävellen vaan ajoi aina pyörällä. Kuitenkin autotallin seinään nojasi Mikael Anttilan musta polkupyörä. Miten tämä oli mahdollista? Kuin isä olisi kadonnut kokonaan. Kuin tuhka tuuleen. Ville istui ulkoportaille ja pohti. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän kuuli puhetta. Se tuntui kuuluvan hänen päänsä sisältä.
Sanoin, että olet tuleva katumaan..
Et uskonut ollenkaan.
Kosto eli toisessa hyönteisessä
Muistatko olohuoneessa?
Villen silmät laajenivat ja hänen kätensä alkoivat täristä. Hänen ihonsa meni kananlihalle ja sydän alkoi pamppailla. Hän nousi äkkiä ylös ja meni takaisin sisälle. Hän muisti olohuoneessa olleen hyönteisen raajan ja paikan jonne hän oli sen heittänyt. Hän juoksi läpi eteisen ja olohuoneen. Matka tuntui todella pitkältä. Kuin hän ei ikinä olisi päässyt perille. Hän tunsi hikipisaran valuvan otsaansa pitkin ja sydän jyskytti hänen rinnassaan kovempaa kuin koskaan ennen. Lopulta hän pääsi varastohuoneen ovelle. Siinä kohtaa hän pysähtyi ja antoi hengityksensä tasaantua. Sydän pamppaili vielä kovempaa hänen tarttuessaan hiljaa ovenkahvaan ja painaessaan sen alas.Ville avasi oven ja astui sisään. Oli aivan pimeää ja hiljaista. Hän sulki oven takanaan ja etsi valonkatkaisijaa. Hän tunnusteli seiniä, mutta ei kerta kaikkiaan kyennyt löytämään sitä. Oli ivan pimeää eikä rasahdustakaan kuulunut. Hän käveli eteenpäin joitakin metrejä. Jokin rasahti ja hän tunsi jotakin lattialla. Sietämätön pelon tunne valtasi hänet. Hän tärisi ja alkoi peruuttaa taaksepäin. Peruuttaessaan hän horjahti ja painoi vahingossa valonkatkaisijaa. Valot syttyivät. Ville katsoi lattialle saadakseen selville mitä hän oli tuntenut lattialla. Sen nähtyään hän toivoi, ettei olisi sytyttänyt valoja. Lattialla oli käsivarsi. Irtonainen käsivarsi, verinen toisesta päästä. Samaisessa repaleisessa päässä Ville saattoi nähdä kirkkaan valkoisen luun pilkistävän esiin. Paljaan ihon oli peittänyt paidasta revennyt hiha joka oli kokonaan valkoinen lukuun ottamatta ohuita, sinisiä viiruja…
Ville pystyi tuskin liikkumaan. Hän kaatui kylmälle lattialle ja tuijotti jähmettyneenä kättä. Hänen sydämensä jyskytti vielä kovempaa ja tiheämpään tahtiin. Hän tuskin pystyi hengittämään. Ville oli kerta kaikkiaan lamaantunut kauhusta.
Sitten hän näki omituisen näyn. Käsivarsi nousi varastohuoneen lattialta ja alkoi leijua ilmassa. Se leijui eteenpäin ja yritti tarttua Villestä kiinni. Ville nousi äkkiä ylös, peruutti pakokauhun vallassa ovelle ja aukaisi sen. Juuri ennen kuin hän paiskasi oven täydellä voimalla kiinni, näki hän käden makaavan samassa paikassa lattialla aivan yhtä kammottavan näköisenä.
Ville juoksi välittömästi ulos niin kovaa kuin pystyi. Hän hengitti raskaammin kuin koskaan elämänsä aikana ja hänen otsansa oli aivan märkä hiestä. Hän juoksi ikuisuudelta tuntuvan ajan kunnes pääsi pihalla olevan ison kivellä peitetyn kuopan luo. Hän tarttui värisevin käsin kiveen ja vieritti sen sivulle. Se oli tuskallisen hidasta ja hänen voimansa eivät tuntuneet riittävän siihen. Kuin kivi olisi painanut tonnin. Kun hän oli saanut kiven vieritettyä pois, hän olisi halunnut laittaa sen heti takaisin paikalleen. Hän oli katsonut kuoppaan. Se, mitä siellä oli, oli aivan liian karmeaa. Hänelle tuli huono olo sitä katsoessaan ja niinpä hän päästi ulos aikaisemmin päivällä syöneensä leivän oksennuksen muodossa. Häntä todella kuvotti ja hän vieritti kiven äkkiä takaisin kuopan eteen. Sitten hän istahti maahan ja laittoi käden suunsa eteen.
Ville Anttila tajusi äkkiä, mitä oli tapahtunut. Mitä hän oli aiheuttanut yhdelle perheenjäsenelleen tallatessaan olohuoneessa olleen hyönteisen päälle. Hänen ei olisi pitänyt koskaan tallata ojassa olleen, häntä varoittaneen, ötökän päälle. Se oli hänen elämänsä suurin virhe. Hän alkoi huutaa. Hän huusi niin kovaa, että koko tienoo raikui. Sitten hän lopetti ja tärisi hetken paikallaan. Yhtäkkiä hän tajusi kutistuvansa. Hänen kätensä, jalkansa, koko ruumiinsa, kaikki pienenivät.
Hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa ojassa. Siinä samaisessa ojassa, jossa hän oli nähnyt sen pienen hyönteisen, jonka oli hetken mielijohteesta tallannut. Hän katsoi raajojaan. Ne olivat aivan mustat. Ne olivat hyönteisen. Hän oli hyönteinen. Se ei ollut mahdollista, mutta hän kuitenkin oli.
Pian hän alkoi kuulla soran rapinaa. Joku käveli tietä pitkin. Hän käänsi päätään nähdäkseen kuka oli tulossa. Hän tunnisti tulijan. Se oli Pekka, hänen ystävänsä, jonka inhosi hyönteisiä. Hän inhosi hyönteisiä. Hän halusi varmasti päästää jokaisen sellaisen päiviltään. Ville tajusi sen vasta kun Pekka oli jo aivan lähellä. Hän joutui pakokauhun valtaan ja yritti paeta äkkiä jonnekin. Mutta Pekka oli nopea juoksija ja oli jo nähnyt hyönteisen.
____________________________________
Toivottavasti edes joku jaksaa lukea. =/