Elämän viimeinen oppitunti

[Mickey]

Olen tässä jo jonkin aikaa kirjoittanut. Tässä on tulos, joka on vielä kesken. Minulla on koneella vähän lisää jatkoa, mutta haluaisin edes yhden mielipiteen, edes yhden korjausehdotuksen. Se merkitsisi minulle todella paljon.

1. (Erittäin paljon liian lyhyt ja erittäin kesken)

Kuului vain vaimea kohahdus kun pieni tervanruskea vene osui lumiseen rantatörmään. Tuuli kuljetti mukanaan teräviä jäärakeita ja piiskasi ne veneessä istuvien miesten kasvoille mistään piittaamatta. Kun toinen miehistä, pitkä ja tuimailmeinen, hypähti tukevalle maalle ja alkoi vetää venettä pidemmälle rantaan, painui aurinkokin jo mailleen. Jäljellä oli enää vaatimaton punainen kajastus, joka valaisi maailman ja loisti jokaisesta jääkiteestä omalla erityisellä tavallaan. Tummansiniset takit peittivät miehet päästä varpaisiin, ja kuin varmemmaksi vakuudeksi, oli kaulukset nostettu ylös ja hattu vedetty syvälle päähän. Näin kaukana pohjoisessakaan ei voisi olla varma mistään.
"Oletko varma, että vastaus on täällä, Evan?", kysyi miehistä pidempi.
Lyhyempi miehistä, nousi veneestä ja katseli vaivihkaa ympärilleen. Paksu lumi ja jää peitti kaiken näkyvistä, mutta silti hän näytti tyytyväiseltä.
"Olen aivan varma. Olemme lähempänä kuin kukaan ennen meitä", vastasi Evan.
Vastauksen sanottuaan hän laskeutui maahan polvilleen ja hymisi hiljaa. Sanat muodostuivat hänen huuliltaan niin hiljaa, ettei kukaan ulvovan tuulen lisäksi niitä voinut kuulla. Pitkään hän vuoroin puhui ja odotti. Mitään ei tapahtunut, kunnes toinen miehistä, Gabriel, nosti päätään ja tuijotti hetken tyhjyyteen.
"Minä ymmärrän!" hän huudahti. "Nyt minä ymmärrän kaiken", hän jatkoi ja kuin varmemmaksi vakuudeksi hän kaivoi taskustaan kirjan ja etsi määrätietoisesti ja totutusti siitä tietyn kohdan.
Hän luki todella kiivaasti ja tuntui kuin hänen silmänsä olisivat pian hypänneet pois päästä, jos ne olisivat pomppineet rivejä yhtään nopeammin. Viimein hänen hulluutta lähentelevä katseensa pysähtyi. Evan kuuli hädin tuskin hänen hengityksensä, ja milloin sen aistikin, se oli vain pinnallista huohotusta. Kymmenistä pakkasasteista huolimatta hiki kirposi hänen otsalleen ja hän ynähti hiljaa laskien samalla päänsä alas.
Tuolla hetkellä tuntui siltä, kuin kaikki viimeiset kuukaudet olisivat kadonneet yhteen sumun peittämään pyörteeseen ja hävinneet ikuisiksi ajoiksi. Gabriel kuitenkin pakotti itsensä muistamaan.


2. (Käyty läpi kerran)
Lontoo, 1893. Gabriel Raleigh ja Evan Greeley elivät elämänsä toista puolta. Keskiyö oli jo ollut ja mennyt, kun he kävelivät yksinäisillä kaduilla. Vain huorat, tyhjäntoimittajat, varkaat ja juopot olivat enää jäljellä heidän ympärillään. Ei siis ketään kuka voisi puhua. Määrätietoisin askelin miehet kävelivät kohti erästä tiettyä kapakkaa. Gabriel oli kaksikymmentäkaksivuotias ja vähävaraisesta perheestä. Hänessä ei kuitenkaan ollut normaalin brittinuorukaisen pöyhkeyttä ja tyhmänrohkeutta, vaan hän oli harkitseva ja hiljainen. Tärkein syy hänen luonteeseensa olivat kotiolot. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet varhain ja Gabrielin harteille jäi kolmen nuoremman siskon elättäminen. Sanottavaa oli perheessä aina ollut vähän, sillä vanhempien vielä ollessa elossa hänen isänsä ainoat työt olivat olleet lasten ja vaimon lyöminen sekä jatkuva ryyppääminen. Gabrielin näkymätön äly ja kovat nyrkit ovat osaltaan olleet antamassa heille Lontoon yössä tiettyä arvostusta ja vankkumattomuutta.
Suurempi tekijä oli kuitenkin Evan Greeley. Hän oli erittäin vaikutusvaltaisen suvun viimeinen vesa, ja myös erittäin määrätietoinen sellainen. Täysin häikäilemätön ja armoton mies, joka teki rahan ja seikkailun vuoksi mitä vain.
Pian he saapuivat Brian's Tavernin saastaisten ovien luo ja valmistautuivat. Tuo outo, mustiin pukeutunut parivaljakko alkoi olla jo erittäin tunnettu. Ovet narahtivat ja miehet astuivat sisään. Kapakka oli vielä lähes täynnä ja baarimikolla oli kädet täynnä töitä. Kuitenkin he suuntaaivat tiskille ja istuivat aivan baarimikon eteen.
"Olen tullut sellaiseen käsitykseen, että jos etsisi George Barnumin piilopaikkaa, kannattaisi sitä kysyä sinulta", sanoi Evan normaalilla äänellä välttäen katsekontaktia miehen kanssa. Samalla hän laski kädestään viisi puntaa pöydälle.
"Juttu on nyt niin, että minä en tiedä asiasta mitään. Rahat täällä kannattaa käyttää juomiseen, sillä minulla ei ole tarjota mitään muuta", baarimikko sanoi ja jatkoi töitään.
Lyhyen ja äänettömän neuvottelun jälkeen miehet vaihtoivat vuoroa, nyt äänessä oli Gabriel. Hänellä oli taipumusta ylenmääräiseen dramatiikkaan, joten heti alkajaisiksi hän veti taskustaan hieman käyräteräisen puukon ja piti sitä kasvojensa vieressä. Baarimikko vilkaisi teräasetta hieman pelokkaasti, mutta jatkoi kuitenkin työtään kuin ei olisi koko asiaa huomannut. Gabriel ei kuitenkaan tästä hämmentynyt, vaan sanoi aivan rauhallisesti mitä hänellä oli sanottavaa.
”Pidätkö sinä nuoresta naisseurasta näin raskaan työpäivän jälkeen?” hän kysyi aivan muina miehinä.
Baarimikko epäröi jo hieman, mutta vastasi kuitenkin vielä tyynen oloisena.
”Kyllä. Täytyy sanoa että kyllä pidän”, hän sanoi ja jatkoi edelleen työtään.
Gabriel nyökkäsi hyväksyvästi ja iski puukon täydellä voimalla tiskiin niin että lasit helisivät.
"Ja jos haluat, että vielä joskus kykenet pitämään hauskaa noiden ulkona odottavien naisten kanssa, kannattaisi tietää", hän sanoi hitaasti. "Minä en haluaisi enää pitkittää sen miehen etsintää".
Tietysti moni asia muuttuu aivan päälaelleen kun vain hieman muuttaa näkökulmaa. Niin kävi tälläkin kertaa, sillä herra Brian Cooke hiljeni hetkeksi ja samalla likaista lasia kuivaten hän aivan kuin vain ajatuksissaan muodosti nuo sanat huuliltaan.
"Bronsonin sillan alla", olivat ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi.
Evan ja Gabriel poistuivat hiljaa ja ulos päästyään kiihdyttivät tahtia. Matkaa oli ainakin neljä kilometriä ja homma piti saada hoidettua vielä ennen aamua. Rähjäiset työläiskorttelit jäivät taakse ja kaduilla olevat löyhkä ja saasta tekivät heidän matkaamisestaan entistä hankalampaa. Viimein he tulivat tutulle aukiolle, josta lähti kolme tietä. Yksi takaisin keskustaan, yksi veisi heidät kaupungin itärajalle ja yksi johti suoraan jokirantaan ja Bronsonin sillalle. Toki tuolla rakennelmalla oli oikeakin nimi, jonka kaupungin rakentajat olivat aikoinaan antaneet, mutta keskiluokka muisti sillan ennen kaikkea viitisentoista vuotta sitten tapahtuneesta välikohtauksessa, jossa juuri tämän alueen tunnetuin alamaailman johtaja, Richard "Murskaaja" Bronson, poltti itsensä elävältä, eikä kukaan tiennyt miksi. Ainoa järjellinen selitys oli hulluus, mutta Bronson tunnettiin kylmänä ja järkevänä johtajana, jolle ainoastaan valta oli tavoiteltava asia. Hänen kuolemansa oli oikeastaan ollut pääsyy siihen, että Lontoon kaduilla vallitsi nykyään valtava sekasorto. Vaikka Bronson tapatti ihmisiä ja pakotti ihmiset maksamaan hänelle rahaa suojelusta, hän piti kuitenkin mustalaiset, ulkomaalaiset varkaat, irlantilaiset sekasikiöt ja omaa etuaan ajavat parittajat poissa kaduilta.
Gabriel muisti, miten hän oli joskus isänsä kanssa joutunut vastatusten tuon valtavan suuren miehen kanssa. Lähes kaksimetrisellä Bronsonilla oli ollut pitkä parta ja komeat vaatteet ja ennen kaikkea valta tehdä ihan mitä hän vain halusi.
"Yritä nyt keskittyä asiaamme", sähähti Evan hampaidensa välistä.
Gabriel pudisti päätään kuin häätääkseen unet pois ja siristi silmiään. Sillan alla näkyi liikettä ja miehet hajaantuivat. Gabriel lähti suoraan kohti siltaa ja Evan kiersi lähelle rantaa ja lähestyi siltaa takaa. Kun Gabriel saavutti sillan, nousi varjoista esiin mies. Rähjäiset vaatteet, hapsottavat hiukset ja eritteiden löyhkä kätkivät alleen nälkiintyneen ja vanhan miehen.
"Sinä tiedät, ettei minulla ole varaa maksaa teille enää.", mies sanoi ja istuutui.
"Niin. Asia kuitenkin on nyt niin, että tarvitsen hyvityksen niistä sadoista punnista, jotka olen sinun takiasi menettänyt", Gabriel sanoi ja pysyi liikkumatta. "Sinunlaisellasi vanhalla varkaalla täytyy olla jossain kätkössä jotain."
Mies liikahti oikeastaan aivan huomaamattomasti ja pysyi vaiti. Hän kurotti raapimaan selkäänsä ja samalla Evan oli hypännyt piilostaan ja iskenyt häntä, ilmeisesti liiankin suurella, kivellä päähän. Barnum kaatui maahan ja veri norui vuolaana purona hänen takaraivostaan rannan liejuiseen maahan.
"Ei ehkä ihan sinun tyyliäsi", sanoi Gabriel hieman huvittuneena. "Yleensä sinä haluat kuulustella heitä elävänä..."
Evan tuhahti ja potkaisi ruumista, jolloin Barnumin kädestä putosi, ei puukko, kuten Evan oli luullut, vaan hopeinen laatta. Mies oli ilmeisesti ollut valmis taipumaan ja maksamaan.
”Ei sitä silti ehkä niin vakavasti pidä ottaa”, sanoi Gabriel. ”Kyllä tässä on ennenkin tullut ikävyyksiä tehtyä, eikä kukaan tuota miestä kaipaa.”
Evanin oli kuitenkin vaikea käsittää, että oli murhannut viattoman - tai ei viatonta, vaan sillä hetkellä syyttömän - ihmisen. Evan laskeutui hitaasti polvilleen ja katseli maahan. Ei hän tappamista pitänyt missään nimessä järkevänä, ja nyt se oli ollut aivan turhaa. Veri hänen ohimoissaan kohisi ja ajatukset eivät pysyneet kasassa. Hänestä tuntui aivan kuin hänen mahansakin olisi sanomassa vastalauseensa tälle teolle. Hän ei pystynyt muodostamaan sanaakaan suustaan ja hänen silmänsä vain katsoivat jonnekin kauas, kun Gabriel tarttui hänen takinrinnuksistaan.
”Luoja sentään yritä nyt koota itsesi!” Gabriel huusi Evanin kasvojen edessä, mutta tämä ei kuullut sanoja.
Evan oli pari seuraavaa päivää hiljainen, eikä halunnut sen paremmin tavata Gabrielia kuin tutkia laattaakaan sen tarkemmin. Työt Evanin isän omistamassa varustamossa eivät kiinnostaneet häntä, sillä hän pystyi ainoastaan keskittymään siihen, mitä hän oli tehnyt. Olivat he ennenkin ihmisiä kovistelleet ja jopa pahoinpidelleet, mutta kuolleita heidän käsistään oli tullut vain kaksi. Molemmilla kerroilla Gabriel oli viimeisenä vaihtoehtonaan ampunut hankalan asiakkaan vain välttämättömänä varokeinona. Nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, Evan oli selvästi hätiköinyt. Hänessä oli ensimmäistä kertaa pilkahtanut heikkous.

3. (Koeversio)
Oli kulunut neljä päivää siitä, kun Evan oli viimeksi nähnyt Gabrielin, kun he viimein kohtasivat kadulla elokuun seitsemäntenätoista päivänä. Tunnelma miesten välillä oli jälleen viattoman ystävällinen, kuten vanhempina ja parempina aikoina, kun kummankaan mieltä eivät vielä synnit ja maailman murheet painaneet. Kumpikin oli ymmärtänyt teon vakavuuden ja kumpikin ymmärsi, ettei vastaavanlaisiin lipsahduksiin ollut enää varaa. Tietyistä pikkurikoksista saattoi aina maksaa tiensä ulos, mutta selvästä murhasta ei pystynyt edes Evan Greeleyn rahojen turvin keplottelemaan itseään rangaistuksetta.
Evan omisti kaupungin keskustan tuntumasta talon, joka oli liian pieni ollakseen aatelisen koti ja vastaavasti liian suuri kuuluakseen normaalille kadunmiehelle. Sen kahdesta kerroksesta vain alempi oli käytössä. Ylemmässä ollut kirjasto oli kerännyt pölyä ja lähes kolmekymmentä vuotta, eikä sen siivoaminen ja järjestäminen houkuttanut Evania yhtään sen enempää kuin se oli houkuttanut hänen isäänsä. Alemmassa kerroksessa oli kuitenkin Evanin makuun mukavan yksinkertaisesti sisutettuja huoneita aivan riittävästi hänen tarpeikseen. Vaaleat tapetit ja maalit tekivät talosta mukavan ja maalaismaisen ja ennen kaikkea taloon oli aina mukava tulla.
"Minun pitää ensi viikolla poistua Lontoosta", sanoi Evan kun he olivat istuutuneet hänen työhuoneeseensa. "Plymouthissa tapahtuu jotain kummaa ja minun pitää ajatella sikäläistä varustamoani."
Gabriel ei sanonut mitään. Hän tiesi, että edessä olisi jälleen erittäin tylsä viikko maleksimista ja tyhjäntoimittamista.
"Herra Jones on kyllä pätevä johtaja, mutta en ikimaailmassa antaisi hänen hoitaa näin kriittisiä asioita", Evan jatkoi kuin selitelläkseen poistumistaan. "Olen poissa pari viikkoa, mutta asioiden sopivasti luistaessa tulen takaisin kyllä hyvissä ajoin."
Päivä oli kirkas ja lämmin, toisin kuin yleensä sumun ja tihkusateen täyttämässä valtakunnassa. Tietysti Gabriel ymmärsi, että Evanin oli mentävä, mutta oli todella ikävystyttävää olla yksin Lontoossa.

Lämpimät päivät kuluivat ilman mainittavampia ongelmia tai tapahtumia. Barnumin kuoleman jälkeen he olivat päättäneet pitää pienen tauon yöllisistä toimista, sillä kuolemaan suhtauduttiin tietyllä vakavuudella myös alemmissa kansankerroksissa, eikä heillä ollut mitään halua saada sellaista julkisuutta. Kun viimein tuli maanantaiaamu, jolloin Evan lähtisi kohti Plymouthia, muisti Gabriel hopeaesineen, jonka he olivat kuolleen miehen kädestä vieneet.
"Joko olet vaihtanut sen hopeaesineen rahaksi?" hän kysyi Evanilta juuri ennen lähtöä.
"En. Se on työpöytäni ylimmässä laatikossa. Saat tehdä sille mitä parhaaksi näet", Evan sanoi kun juna lähti liikkeelle.
Gabriel katsahti junan perään ja lähti kävellen pois asemalta. Hän lähti ensin hiljalleen kohti kirkkoa, sillä vaikka hän oli erittäin maallinen ihminen, oli jo varhaisesta lapsuudesta hänen mieleensä jäänyt jäänne, joka usutti hänet yhä uudelleen ja uudelleen kirkkoon. Matka oli helppo ja hän oli kulkenut sen kymmeniä ja satoja kertoja ennenkin. Muutaman kadunkulman jälkeen tuo tuttu rakennus, Albian Chapel, siinsi hänen silmiensä edessä. Vaikka Gabriel ei ajatellut mitään erityistä kirkkoa, usein hänen askeleensa toivat hänet juuri nimenomaan tänne Albian Chapelin yksinkertaisille portaille ja koruttomalle ulko-ovelle. Aurinko sokaisi hänen silmiään viimeisten askelten ajan, kunnes hän viimein saapui perille, tarttui ovenkahvaan ja raotti varovasti hennon narahduksen saattelemana ovea.
Aurinko heitti himmeää valoaan kappelin ikkunoista sisään kun Gabriel käveli hiljaa pitkin käytävää. Oli vaikea sanoa, miksi juuri tämä kirkko houkutteli häntä aina uudelleen ja uudelleen Jumalan silmien eteen, mutta jokin erityinen tunne tässä paikassa veti häntä puoleensa. Penkit olivat yleensä tyhjät ja hän saattoi kävellä ilman häiriöitä lähelle maalauksia ja veistoksia, joita kirkossa oli verrattain vähän, mutta nekin olivat sitä kauniimpia ja herkempiä. Gabriel kiersi vakain mutta hiljaisin askelin kirkon, istuutui sitten penkille kirkon keskivaiheille ja painoi päänsä alas. Hiljainen rukous täytti hänen mielensä ja nousi kohti kirkon kupolia, kun ajatukset korvasivat sanat ja teot. Hän ei ikinä osallistunut messuun eikä halunnut kertoa rukouksiaan ääneen. Jokainen ajatus oli hänelle yhtä tärkeä ja salainen. Ja salaisina ne aatokset pysyivätkin, kun hän hiljaa nousi penkistä ja lähti kävelemään kohti ovea. Gabriel olisi halunnut olla Evanin seurassa, mutta oli näissä liikematkoissa yksi hyväkin puoli: hän sai rauhoittua ja olla hiljaisuudessa. Tehdä työtä heidän molempien hyväksi ja kerrankin luottaa vain omana järkeensä ja vainuunsa.
Ovi narahti hiljaa kiinni kun Gabriel astui ulos pienen tuulenvirin kiusattavaksi. Alkusyksyisen meren voimakkaat ahavat alkoivat jo tuntua kaupungillakin. Sää enteili pian saapuvia sade- ja myrskyilmoja, jolloin kaduilla käveleminen olisi huomattavasti tuskaisempaa ja elämän kirkkain valo jäisi taas taustalle moneksi pitkäksi kuukaudeksi. Ennen syksyn tuloa ja edes sen ajattelemista Gabrielilla oli kutienkin paljon tehtävää. Hän oli päättänyt ensitöikseen hakea Barnumin hopean ja sitten hän yrittäisi vaihtaa sen rahaksi. Ei ollut järkevää kanniskella kuolleen miehen omaisuutta, sillä kuka tahansa ohikulkija saattaisi tunnistaa sen ja tehdä johtopäätöksiä, joita kukaan ei varsinaisesti toivonut.

Viimein Evanin taloon päästyään hän riisui lakkinsa ja takkinsa ja heitti ne huolimattomasti keittiössä olevan tuolin selkänojalle matkallaan työhuoneeseen. Lattia narisi omaa ääntään jokaisella askeleella ja viimein hän saapui tammisen työpöydän ääreen. Pöydällä vallitsi Evanin tapojen mukaan hallittu kaaos, josta ulkopuolinen ei olisi löytänyt mitään tarvitsemaansa, mutta jossa kaikki Evanille tarpeellinen oli vain pienen kurkotuksen päässä. Gabriel silmäili ohimennen hujan hajan lojuvia papereita, mutta mikään erityinen ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän loi vain yleiskuvan, tarttui sitten messinkikahvaan ja veti laatikon auki.
Hopealaatta oli laatikossa päällimmäisenä, ikään kuin se olisi vain kiukunpuuskassa paiskattu jonnekin, missä se olisi poissa silmistä; kuten oli ehkä käynytkin. Laatta ei ollut mitenkään kamalan suuri, sillä se mahtui hyvin Gabrielin käsiin, eikä painanut juuri mitään. Puhdasta hopeaa kenties, mutta ei kyllä kattanut Barnumin veloista edes korkoja. Miesparka sijoitti nuorena äkkirikkaana omaisuutensa Benjamin Warrickin kaivokseen Manchesterin eteläpuolella vuonna 1871, mutta jäi pahasti tappiolle, kun Warrick sai tarpeekseen heikohkosti menestyvästä kaivoksesta ja sijoitti itsensä ja kaikkien muiden rahat Itä-Intian kauppayhtiöön, joka lopetettiin reilua vuotta myöhemmin 1874. Barnum, kuten moni muukin, jäi tyhjän päälle ja joutui ansaitsemaan elantonsa vähän vähemmän loisteliaista piireistä.
Laatassa oli kuitenkin toisella puolella outoja merkkejä. Gabriel olisi ilman muuta tulkinnut ne kolhuiksi, mutta jäljet olivat liian symmetrisiä ollakseen vain sattumanvaraisia painalluksia. Oli kuin joku olisi kirjoittanut hyvin lyhyitä rivejä tekstiä koko seitsemäntuumaisen laatan mitalta.
Mutta vaikka Gabriel käänteli laattaa käsissään ja yritti katsoa sitä niin valossa kuin hämärässäkin, hän ei saanut merkistä mitään selvää. Oli tietysti mahdollista, että ne olivat vain merkityksettömiä koristeita, mutta siinä tapauksessa ne olivat kyllä melko mielikuvituksettomia ja ankeita koristeita, Gabriel ajatteli kun hän pakotti aivojensa joka solun miettimään.
Kun mitään järkevää selitystä ei hänen päähänsä ilmestynyt ja nälkäkin alkoi jo vaivata, hän päätti jättää asian sikseen ja käydä ensin syömässä. Täydellä vatsalla ajattelee aina hitusen paremmin, hän ajatteli, kun hän käveli kohti ovea ja heitti takkinsa huolettomasti olalleen ja sukelsi raikkaaseen ulkoilmaan.
Gabriel käveli kohti toria ja mietti, mitä haluaisi syödä. Hän päätyi normaaliin vaihtoehtoon ja osti mahtavan näköisiä kyljyksiä mukavan näköiseltä vanhalta naiselta, joka oli kaupannut samoja tuotteita niin kauan kuin Gabriel muisti. Tuo pieni paketti kainalossaan hän käveli jälleen kohti Evanin kotia ja vihelteli mennessään. Lapset leikkivät kaduilla ja heidän ilohuutonsa kajahtelivat lähellä olevista taloista johtuvan kaiun takia moninkertaisina pitkin Lontoota, kun Gabriel lähestyi jälleen tuttua taloa. Tuo talo kyllä oli hänelle tärkeä, se oli hänen turvansa ulkomaailmalta. Talo, johon hän voisi luottaa, ja ennen kaikkea jonka omistajaan hän voisi luottaa milloin vain aina katkeraan loppuun asti.
Hellassa oli kaunis tuli ja Gabriel katseli tyytyväisenä aikaansaannostaan. Kyljykset odottivat paistamistaan kun hän otti vielä laatan käteensä ja katseli sitä kuin vain todetakseen, ettei siinä ollut mitään erikoista. Hän heitti laatan kädestään pöydälle, josta se pomppasi muutaman kerran ja putosi lattialle. Gabriel katsahti laatan perään ja sitten pöydälle. Sitten hän ravisti päätään ja katsoi tarkemmin uudelleen, tällä kertaa ei kuitenkaan pöytään, lattialle tai laattaan, vaan ikkunaan. Parin metrin päässä ikkuna heijasti pöydällä olevan tahran, eikä hän ollut uskoa silmiään. Rasvainen ja hieman verinen jälki pöydällä ikkunan peilaamana oli aivan selvä B-kirjain, pienen sutun ympäröimänä. Gabriel juoksi nopeasti Evanin työhuoneeseen ja veti auki toisen laatikon ylhäältä, joka sisälsi kirjoitusmustetta. Hän oli niin kiihdyksissä, että kompastui kynnykseen ja satutti polvensa, mutta ei jäänyt murehtimaan vaan juoksi keittiöön. Hän hankasi laattaa musteella, painoi sen varovasti paperille ja haki peilin. O, B, R, N, O, N, S. Hän ei pystynyt enää edes hengittämään kunnolla, kun hänen mielikuvituksensa laukkasi arvoitusten ja salaisuuksien perässä.


//Arwien ja Mazkan kommentit otettu huomioon.
//Taas pieniä korjauksia. Kiitokset Faerithille.

(Samalla myös sanottakoon, että tuota nimeä Gabriel ei kannata mitenkään yhdistää foorumeille. Se olisi käytössä joka tapauksessa. Kaikeksi hyväksi minä inhoan allegorioita, niitä ei siis ole käytössä missään muodossa.)

[Arwie]

Yritän antaa mahdollisimman rehellistä palautetta ja auttaa löytämään joitain pikkuseikkoja, joita saatat haluta korjata, vaikka mielipidejuttujahan tästä löytyi enemmän kuin varsinaisia virheitä. Perussääntöhän on "Tee niin kuin itsestä tuntuu, älä niin kuin minä teen". :)


Lyhyempi miehistä, Evan nimeltään, nousi veneestä ja katseli vaivihkaa ympärilleen.

Mitään ei tapahtunut, kunnes toinen miehistä, Gabriel nimeltään, nosti päätään ja tuijotti hetken tyhjyyteen.
Minulle pisti hieman silmään, kun käytit tuota samaa esittelyilmaisua kahdesti todella lyhyen pätkän sisään. Jommalle kummalle vähän eri ilmaisu voisi tehdä poikaa.


Ei siis ketään ketä voisi puhua.
"Ei siis ketään kuka voisi puhua" vai "ei ketään kenelle voisi puhua"? Tämä jäi vähän epäselväksi.


Hänessä ei kuitenkaan ollut normaalin brittinuorukaisen pöyhkeyttä ja tyhmänrohkeutta, vaan hän on harkitseva ja hiljainen.
Joko "Hänessä ei kuitenkaan ole normaalin brittinuorukaisen pöyhkeyttä tai tyhmänrohkeutta, vaan on harkitsematon ja hiljainen" tai vaihtoehtoisesti koko lause imperfektissä.


Gabrielin näkymätön äly ja kovat nyrkit ovat osaltaan olleet antamassa heille Lontoon yössä tiettyä arvostusta ja vankkumattomuutta. Suurempi tekijä on kuitenkin Evan Greeley.
Sanajärjestys jotenkin hassu. Harkitse vaikka "Lontoon yössä Gabrielin näkymätön äly ja kovat nyrkit ovat osaltaan olleet antamassa heille tiettyä arvostusta ja vankkumattomuutta." Lisäksi painaisin näiden kahden lauseen välissä enteriä, kun eri hahmon esittely alkaa.


Hän on erittäin vaikutusvaltaisen suvun viimeinen vesa ja erittäin määrätietoinen sellainen.
Jos haluat käyttää "erittäin"-sanaa kahdesti, sano vaikka "Hän on erittäin vaikutusvaltaisen suvun viimeinen vesa, ja myös erittäin määrätietoinen sellainen".


"Olen tullut sellaiseen käsitykseen, että jos etsisi George Barnumin piilopaikkaa, sinulta sitä kannattaisi kysyä"
"sinulta kannattaisi kysyä" varmaan riittää. Kun ei ole kovin luonnollista että ihmiset puhuvat noin vaikeasti.


Tietysti moni asia muuttuu aivan päälaelleen kun vain hieman muuttaa näkökulmaa. Niin kävi tälläkin kertaa, sillä herra Brian Cooke hiljeni hetkeksi ja samalla likaista lasia kuivaten hän aivan kuin vain ajatuksissaan muodosti nuo sanat huuliltaan.
"Bronsonin sillan alla", olivat ainoat sanat, jotka hän sanoi.
Ehkä vain lukijakohtainen juttu, mutta ehdotan silti esimerkiksi "olivat ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi." Quotasin muutaman rivin ylempää, niin ehkä huomaat, miksi se tuossa kohtaa kuulostaa luontevammalta, kun sitä on vähän vaikea sanoin selittää. :)


Evan ja Gabriel poistuivat hiljaa ja ulos päästyään he alkoivat kiihdyttää tahtia.
"ja kiihdyttivät tahtia" varmaan riittää.


Rähjäiset työläiskorttelit jäivät taakse ja kaduilla oleva löyhkä ja saasta teki heidän matkastaan entistä hankalampaa.
"matkaamisestaan entistä hankalampaa" tai "matkastaan entistä hankalamman."


"Sinä tiedät, ettei minulla ole varaa maksaa teille enää.", mies sanoi ja istuutui.
Typo vaan.


On vaikea käsittää, että on murhannut viattoman - tai ei viatonta, vaan sillä hetkellä syyttömän - ihmisen. Evan oli pari seuraavaa päivää hiljainen, eikä halunnut sen paremmin tavata Gabrielia kuin tutkia laattaa tarkemmin.
Turhaa aikamuodon vaihtumista. Koko höskä imperfektiin vaan. Lisäksi vaikkapa "eikä halunnut sen paremmin tavata Gabrielia kuin tutkia laattaakaan sen tarkemmin."


Tunnelma miesten välillä oli, kuten totuttua, yksinkertainen ja välitön.
Mm mm mm. Lukijakohtainen juttu taasen, mutta kun minun oli vähän vaikea sisäistää, millainen tunnelma oikein on yksinkertainen ja välitön. Olisko tarjolla muita vaihtoehtoisia ilmaisuja? :)


Kumpikin oli ymmärtänyt teon vakavuuden ja kumpikin ymmärsi, ettei vastaavanlaisiin lipsahduksiin ollut enää varaa.
Tämä voi olla tyylikeinokin, mutta sanon kumminkin varalta tähän yksinkertaisemman ilmaisun "Kumpikin oli ymmärtänyt teon vakavuuden ja sen, ettei vastaavanlaisiin lipsahduksiin ollut enää varaa."


Gabriel ei sanonut mitään. Hän tiesi, että edessä olisi jällleen erittäin tylsä viikko maleksimista ja tyhjäntoimittamista.
Typo.


"Joko olet vaihtanut sen hopeaesineen rahaksi?", hän kysyi Evanilta juuri ennen lähtöä.
Ylimääräinen pilkku.


Hän lähti ensin hiljalleen kohti kirkkoa, sillä vaikka hän oli erittäin maallinen ihminen, oli jo varhaisesta lapsuudesta hänen mieleensä jäänyt jäänne, joka usutti hänet yhä uudelleen ja uudelleen kirkkoon. Matka kirkkoon oli helppo ja hän oli kulkenut sen kymmeniä ja satoja kertoja ennenkin. Muutaman kadunkulman jälkeen kirkko, Albian Chapel, siinsi hänen silmiensä edessä. Vaikka Gabriel ei ajatellut mitään erityistä kirkkoa, usein hänen askeleensa toivat hänet juuri nimenomaan tänne Albian Chapelin yksinkertaisille portaille ja koruttomalle ulko-ovelle.
"Kirkko"-sanaa toistetaan tässä parissa lauseessa tosi monta kertaa. Pieni karsiminen voisi olla paikallaan.


Aurinko sokaisi hänen silmiään viimeisten askelten ajan, kunnes viimein hän saapui perille ja tarttui ovenkahvaan ja raotti varovasti hennon narahduksen saattelemana ovea.
Vähän hassunkuuloista sanajärjestystä taas. Voisiko "kunnes hän viimein saapui perille, tarttui ovenkahvaan ja raotti varovasti hennon narahduksen saattelemana ovea" olla paremmin sanottu?


Juuri tämä kirkko houkutteli häntä aina uudelleen ja uudelleen Jumalan silmien eteen, sillä jokin tässä paikassa veti häntä puoleensa.
Tämä lause vähän tökki, kun "kirkko houkutteli" ja "jokin tässä paikassa veti häntä puoleensa" ovat minun silmilleni vähän turhan sama asia.


Gabriel kiersi vakain mutta hiljaisin askelin kirkon ja istuutui sitten penkille kirkon keskivaiheille ja painoi päänsä alas.
Sivulauseen välissä oleva ylimääräinen "ja" pois ja pilkku tilalle.


Ennen syksyn tuloa ja edes sen ajattelemista Gabrielilla oli kutienkin paljon tehtävää.
Typo.


Gabriel silmäili ohimennen hujan hajan lojuvia papereita, mutta mikään erityinen ei kiinnittänyt hänen katsettaan.
"kiinnittänyt hänen huomiotaan" olisi ehkä vähän sulavampi.


Hän loi vain yleiskuvan ja tarttui sitten messinkikahvaan ja veti laatikon auki.
"Hän loi vain yleiskuvan, tarttui sitten messinkikahvaan ja veti laatikon auki."


On tietysti mahdollista, että ne olivat vain merkityksettömiä koristeita, mutta siinä tapauksessa ne olivat kyllä melko mielikuvituksettomia ja ankeita koristeita,
Turhaa aikamuodon vaihtelua taas.


Kyljykset odottivat paistamista kun hän otti vielä laatan käteensä ja katseli sitä kuin vain todetakseen, ettei siinä ollut mitään erikoista.
"odottivat paistamistaan" olisi ehkä piirun verran sulavampi.

Kolmas kappale oli minusta paras ja eniten valmiin oloinen. Toista kappaletta taas vaivasi vähän tuo aikamuodon hyppiminen. Oletan että sen alussa käytetty preesens oli jonkinlainen tyylikeino painottamaan, että enää ei olla samassa ajassa ja paikassa kuin oltiin ekassa kappaleessa, mutta yleensä on parempi valita vain yksi aikamuoto, kun sitä on vaikea kesken tekstin vaihtaa luontevasti. Tätä ja paikoittaista "ja"-sanan viljelyä lukuunottamatta tekstiä ei vaivaa oikeastaan mitään. Lisäksi huomasin että harrastat samaa kuin minä, paljon pilkkuja ja pitkiä rönsylauseita. Niihin en yhtään tuolla koskenut, koska niitä ei ollut pahastikaan ja ne ovat jo puhtaasti tyyliseikka, mutta kannattaa silti olla varovainen niiden kanssa, kun ne tekevät tekstistä helposti tosi hengästyttävää luettavaa.

Ensimmäistä kappaletta valmiina jäin kaipailemaan, mutta hyvin lupaavasti alkanut tarina joka tapauksessa. Hahmoihisi en ehtinyt vielä saada sen enempää kontaktia muuta, kuin ilmeisesti Gabriel on kaksikon harkitseva järkeilijä ja Evan ärhäkkä rähinöitsijä. Kuvaukset ovat sinulla hallussa ja mieleen jäi varsinkin tuo kolmannen kappaleen kirkkokohtaus, josta lukijalle välittyi erityisen vahvasti Gabrielin kokema harmonia. Hio vähän joitain noista ehdottamistani kohdista ja hyvä tulee. Sä osaat kirjoittaa ja toivon, että saan lukea tähän jatkonkin. :)

[Mazkaline]

Alan suoraan kirjoittamaan tässä lukiessa mitä tulee mieleen korjaamista. Olen itse melko pitkiä tekstejä tehnyt niin myöskin huomautan niistä mitä itse alkaisin korjaamaan.

Ensimmäinen luku voisi olla aavistuksen karumpi, tuo jäinen merituulen tuoma lumi iskee naaman verille nopeasti. Ja kielioppivirheistä vain sen että lausetta "Kun toinen miehistä..." pitäisi lyhentää. Yleensä pidän nyrkkisääntönä (tiedä sitten oliko oikeakin sääntö) että samassa lauseessa tulisi välttää kahta "ja" sanaa, miettiä mieluummin kuinka pilkut laittaa paikoilleen vai katkaiseeko lauseen. Tuo tuollaisena neuvona vain, kirjoitat nyt tuolla tyylillä niin en huomauttele edespäin asiasta.

Pieni virhe pisti silmään: ...Evan?",
Kuuluisi olla ...Evan?"
Mutta tuo on vain pilkun-hum hum minun osalta. Jatketaas oikeaa tarinaakin.

Tässä kohti pistin merkille että nimet on hyvin keksitty ja sopivia.

"Vain huorat, heidän palvelujensa ostajat, varkaat ja juopot ovat enää jäljellä heidän ympärillään." on jotenkin kömpelö lause. 'heidän palvelujensa ostajat' voisi sanoa toisella tavalla. Viittaisin ehkä enemmän siihen jotta tuohon aikaan huora ostettiin kahella pencellä ja sutaistiin kuivana aitaa vasten. Eikä tyypin tarvinnut olla satamajobbaria kummempi.

"...isänsä ainoat työt olivat olleet lasten ja vaimon lyöminen ja ryyppääminen." tuossa hiukan järjestystä muuttaa, pakko vielä sittenkin lisätä että tähän pilkun käyttöä enemmän ja muutama "ja" pois niin lause on sujuvampi.

"Olen tullut sellaiseen käsitykseen..." tuosta alkava sananvaihdon miettisin itse tarkemmin. Tällä hetkellä on kuin lyhyt versio "hyvä kyttä ja paha kyttä" skenaariosta, mutta se ei vakuuta tarpeeksi. Jos ei pari ylimääräistä pennyä tai ylimääräiset kolpakot kaljaa auta niin sitten isketään puukko viisi senttiä pöydän läpi ja kysytään tykkääkö herra majoittaa ulkona olevia neitejä useinkin luokseen? Ja sitten kerrotaan jos näin halutaan jatkaa...

"On vaikea käsittää..." tilanne vaihtuu yhtäkkiä liian nopeasti. Keskittyisin enemmän siihen hetkeen ja reaktioon, ärtymiseen ja toisen ihmettelyyn jotta mitäs tässä ongelmana vaikka se kuoliki?
Sitten vasta useammalla lauseella kuvaamista kuinka toinen liikkuu täysin tunnottomana teon jälkeen ja toinen kärsii näinkin saastaisessa maailmassa tuosta.

"Olen poissa korkeintaan neljä päivää, mutta asioiden sopivasti luistaessa tulen takaisin jo kolmessa päivässä."
Aikamääreet kiinnittivät huomiotani. En ole täysin varma britannian matkaeroista mutta Plymouth ja Lontoo eivät kuulosta olleen kovin vierekkäisiä kaupunkeja. Ja kaupunkienhan täytyy tosiaan lemutakin samalle jotta niiden väliä ehtisi kulkemaan alle päivämatkassa. Sanoisin että nelinkertaista nykyinen aika. Siihen riittäisi myös tämä asioiden hoitaminen joka ilman puhelimia lienee ollut hidasta. Jos varustamon johtajan täytyy lontoosta asti tulla niin asia ei päivässä hoitune.

Seuraava kappale oli kiva, en halua turhia pilkkua säätää sieltä.

Hmm, lopputarina menikin ilman huomautuksia. Jäin enemmän itse ajattelemaan kuinka kirjoittaisin hiukan eri tavalla asioita, niistä on turha mainita kun tarina menee omalla painollaan.
Aihe on sinällään hyvä ja saa myöskin tunnelmaa tuonaikaisesta yritysympyröistä.
Sanoisin lyhyesti kuitenkin että tekisin samaa mitä olen useimpien omien - vanhojen - kirjoitusten lomassa halunnut tehdä, että vähentää dramatisointia ja heittää arkirealismia mukaan. Tai karikatyyrejä enemmänkin, sopivampi kuvaus näin. Kun toinen tyyppi ottaa moneksi päiväksi tunnontuskilleen murhan niin toinen potkaisee ruumista sätkä suupielessä ja kaivaa taskuja läpi. Sen jälkeen lähtee huoriin ja ryyppäämään kun toinen suuntaa kirkkoon.
Nyt itsekin kirjoittamaan jotain piruvie.

[Mickey]

Kiitos avusta. Tässä tulee seuraava luku. En tiedä kiinnostaako montaakaan ihmistä, mutta jos yksikin on kiinnostunut niin jatkan kirjoittamista. Tässä luvussa aletaan sitten matkata hieman lähemmäs sitä päämäärää, minkä esittelin ensimmäisessä luvussa. Enjoy.

4.
Bronson. Miten Bronson saattoi liittyä tuohon laattaan, Gabriel ihmetteli, kun hän makasi rauhallisena Evanin talon takapihan nurmikolla. Päivä oli jo väistymässä illan tieltä, mutta Gabrielin mielikuvitus oli yhä yhtä tulta ja tulikiveä. Jokainen yhteys, joka Bronsonilla olisi voinut olla, juoksi hänen mielensä läpi ja yhdistyi villeihin salaliittoteorioihin. Hän oli nimittäin varma, että laatalla oli jokin suurempikin merkitys. Hänelle oli aina kerrottu, että todelliset sankarit ja suuret seikkailut oli jo aikaa sitten koettu ja jätetty elämään historiankirjoihin. Gabrielin muistiin oli jo lapsuudesta saakka ollut syöpyneenä halu olla jotain enemmän, halu olla yhtä suuri kuin miehet kellastuneiden kirjojen sivuilla.
Mutta mitä muuta Bronson Lontoon laitakaupungilla voisi merkitä, kuin tuota suurta johtajaa? Toki sillä piti olla joku suurempikin yhteys. Kuten arvoituksissa, joita Gabriel oli aina rakastanut, ratkaisu oli aina yksinkertainen ja helposti nähtävissä. Tietysti hän ajatteli yksinkertaisesti ja päätti mennä vielä sinä samaisena yönä tuon kohtalokkaan sillan alle tutkimaan, mitä Barnum oli sinne jättänyt.
Tunnit kuluivat hitaasti ja Gabrielin oli vaikea pysytellä aloillaan tai keskittyä mihinkään. Hän kävi hajamielisesti läpi Evanin työhuoneen pientä kirjastoa ja toivoi löytävänsä jotain ratkaisevaa. Hän kuitenkin luotti löytävänsä sillalta vastauksia kysymyksiinsä, eikä siksi oikeastaan edes keskittynyt kunnolla. Hän vain selaili sivuja sieltä täältä ja toivoi löytävänsä jonkun hämärän viitteen, joka olisi tukenut hänen päätelmiään, vaikka ei siihen oikein uskonutkaan. Mitään ratkaisevaa tekijää ei kuitenkaan löytynyt, joten Gabrielin oli tyytyminen siihen, mitä hänellä sillä hetkellä oli.
Ilta saapui viimein, ja kun hämärä oli peittänyt tienoon harmaanlikaiseen vaippaansa, päätti Gabriel lähteä viimein liikkeelle. Kadut olivat erittäin hiljaiset ja vain hänen askeleensa kaikuivat hylätyiltä näyttävien talojen seinistä, kun pimeät kujat alkoivat pian jäädä taakse. Matka tuntui paljon pidemmältä kuin viimeksi, sillä nyt valtava jännitys ja toisaalta ahdistus kalvoivat häntä; mitä jos laatassa ei ollutkaan mitään erikoista? Silloin he olisivat kokeneet karvaan rahallisen tappion, sillä Barnumin velka oli paljon surkeaa hopealaattaa suurempi.
Silta oli yhtä rivon näköinen kuin aina ennenkin. Sen puiset kaiteet olivat aivan lahoamispisteessä ja kivistä rakennetut palkit irvistivät jo rajusti joka kulmalta. Oli ihme, että silta oli vielä ehjä, joskaan sitä ei ollut käytetty vuosiin kuin satunnaisesti.
Yllättävä pelko ja salailun tarve iski Gabrieliin, kun hän lähestyi siltaa. Hän ei halunnut kenenkään näkevän mitä hän teki. Vaivihkaa hän käveli kohti siltaa ja pysähtyi aivan sen eteen. Pään kääntely puolelta toiselle ei paljastanut uteliaita sivustakatsojia tai seuraajia, joten hän antoi itselleen luvan mennä sillan alle, romuläjään, joka oli joskus ollut George Barnumin koti. Suurin osa miehen tavaroista oli jo löytänyt tiensä muiden asunnottomien taskuihin, mutta Gabriel vahvasti uskoi sillan kätkevän sisäänsä jotain muutakin. Hän tutki jokaisen kiven erikseen ja koetteli, josko löytäisi jostain pienen salaisen kätkön, josta löytyisi todellakin jotain arvokasta. Tunnit kuluivat ja kuu kulki pitkin taivaankantta omaa pitkää matkaansa, mutta hän ei löytänyt mitään. Gabrielin hengitys oli vaikeaa ja katkonaista, sillä hän alkoi jo menettää toivonsa asian suhteen. Oliko todella mahdollista, että hänen vaistonsa oli väärässä?
Viimein hän oli tutkinut jokaisen kiven ainakin kahdesti, eikä enää uskonut löytävänsä mitään. Turhautuneena mies istahti maahan ja heitti maassa olleen kiven kohti jokea. Joki ei ollut mitenkään erityisen syvä tai leveä, mutta kuten moni muukin vesistö täällä, se oli erittäin liejuinen. Juuri sellainen, ettei sen veteen uskaltautunut kukaan.
Gabriel nosti päätään. Ei uskaltautunut kukaan. Nyt hän tuijotti vain joen keskellä olevaa yksinäistä kivipylvästä. Tietysti siltaa piti tukea keskeltäkin ja samanlaisia rähjäisiä kiviä oli myös siellä. Gabriel nousi ylös ja antoi katseensa kiertää rantaa. Jos joku joskus olisi veteen mennytkin, ei siitä olisi jäänyt pehmeään liejuun jälkiä, sillä vesi olisi huuhtonut ne nopeasti pois. Hetken mietittyään hän kuitenkin veti takin pois päältään ja riisui kengät jalastaan. Aikaa aamunkoittoon oli kuitenkin vielä ja hän ehtisi nopeasti vilkaista…
Vesi oli kuin tervaa, mutta Gabrielin jalat osuivat pohjaan veden huuhtoessa hänen rintaansa, eli uimaan ei onneksi tarvinnut alkaa. Kivipaasi oli sen näköinen, että se olisi Gabrielin hengityksen voimasta voinut kaatua siihen paikkaan ja viedä koko kirotun sillan mukanaan. Tällä kertaa Gabriel oli jo rauhallinen, sillä edellinen pettymys oli syöpynyt jo liian syvälle hänen mieleensä. Hän vain halusi kokeilla kaikkea mahdollista, ettei asiaa tarvitsisi enää kauempaa miettiä.
Hänen hajamielisesti kiviä haroessaan kuului kuitenkin yhtäkkiä likainen, raahaava ääni. Gabriel lakkasi hengittämästä, sillä hän tunsi yhden kiven liikkuvan pylvään keskivaiheilla. Varovasti hän veti kiveä itseään kohti kunnes se jäi hänen käsiinsä. Silmiään räpäyttämättä hän ojensi hikoilevan ja hullun lailla tärisevän kätensä kohti kiven jättämää onkaloa ja tunsi jotain pehmeää. Varovasti hän kietoi sormensa esineen ympärille ja veti sen esiin.
”Ei täällä!” huusi ääni hänen mielessään ja niinpä hän asetteli kiven takaisin paikalleen ja kahlasi rantaan. Gabriel otti takkinsa ja veti kengät jalkaansa solmimatta edes nauhoja kiinni. Nyt epäilysten herättäminen olisi yhdentekevää, sillä hän halusi päästä pian suljettujen ovien taakse tutkimaan, mitä öljykankaaseen kiedottu paketti piti sisällään. Vaikka hän lähestulkoon juoksi pitkin kapeita katuja, ei välimatka tuntunut lyhentyvän millään. Veri kuumotti jo hänen kasvojaan ja hiki valui pitkin hänen selkäänsä. Jokainen sekunti kidutti hänen jo valmiiksi kiusattua mieltään, eikä hän halunnut pitkittää odotusta yhtään enempää kuin oli pakko. Hän sotkeutui avonaisiin kengännauhoihinsa ja kaatui rankasti kiroten kadulle. Hänen polvensa vuosivat verta rikkinäisten housujen alta, mutta siitäkään hän ei välittänyt. Nyt piti vain päästä turvaan.
Viimein hän tarttui tutun oven kahvaan ja astui hiljaa sisään. Oven Gabriel käänsi visusti lukkoon ja käveli suoraan yläkertaan. Käyttämättömissä tiloissa oli yksi pieni, ikkunaton huone, joka sopisi hänen käyttötarkoituksiinsa enemmän kuin sopivasti. Portaiden nouseminen tuotti tuskaa ja hiki polvien haavoissa kirveli sietämättömästi. Kuitenkaan hän ei välittänyt, sillä nyt mielikuvitus ja uteliaisuus olivat niin paljon voitolla. Kynttilänvalossa Gabriel otti vyöltään veitsen ja leikkasi paketin narut auki niin varovasti kuin osasi. Kun narut antoivat periksi, hän alkoi varovasti nyhtää kääröä auki. Öljykankaan alta paljastui hyvin säilynyt paperi, joka oli kääritty jonkin esineen ympärille. Sydän villisti hakaten Gabriel kiersi paperin pois esineen ympäriltä ja huomasi samalla paperin tekstin. Jotain oli taatusti löytynyt.
Teksti oli selvää ja heikosta valosta huolimatta hän pystyi lukemaan sitä helposti.

On aarre tää piiloon hyvin laitettu,
liekö lain ihmiselle tarkoitettu?
Sillä salainen on sen lepopaikka,
sijan sen ihminen löytäiskin vaikka,
ei aarretta kätköstä voi hän ottaa,
se ihmisen mieleen pelon vain laittaa.

Oli kätkö tuo piilossa vuosia ties,
aarteen löysi kuitenkin vahva mies.
Enemmän näki hän kuin muista kukaan,
teki ratkaisun väärän, näin puhutaan.
Sillä toki hänen voimansa aatteessa lie,
ja aarteen parempaan haltuun hän vie.

Avaimen salaisen tuo nero suurin loi,
vahvempi se kuin heräävä aamunkoi.
Se löytäjäänsä kätkössä odottaa myös,
unohdatko siis jo aarteen vai valvotko yös?
Lippaaseen hopeiseen laski hän sen,
sisältö sillä on avain, kait, kultainen.

Vaikka tulva pyyhkis ylitse maiden,
pysyy yhäti avain piilossa taiten.
Sillä avain kätkössä auringon laskussa,
joka sitä iäti pitää hyvässä suojassa.
Näetkö jo auringon pienevän kajon,
siis olet myöhässä, niin sulle sanon.

Tärkeä kaikille on tuo pieni avain,
ilman sitä et näe rikkauksia lain.
Siis - kuka avaimen luolaan mukanaan kantaa,
sille Herra viimein suurimman aarteen antaa.
Vain viimeinen vihje, muista sanat nää,
ilman molempia silmiä vaille aarretta jää.

Ikään kuin tässä ei olisi ollut arvoitusta tarpeeksi, näki Gabriel pöydällä käärössä olleen esineen. Pieni, musta patsas, joka esitti poikaansa imettävää äitiä. Arvoituksellisen kirjoituksen Gabriel vielä jotenkin ymmärsi, mutta ei patsasta: aivan selvästi Neitsyt Mariasta imettämässä pientä Jeesus-lasta. Tuhansia kertoja ennenkin oli Gabriel nähnyt saman asetelman, mutta nyt se ei herättänyt minkäänlaisia tunnelmia tai ajatuksia. Vielä varttitunti sitten niin voimakkaana ja pysäyttämättömänä virrannut mielikuvitus oli nyt vaihtunut väsymykseen, kipuun ja epätietoisuuteen. Ainoa asia - jonka hän nyt tiesi varmasti - oli, että hänen aiemmat epäilyksensä jostain hieman suuremmasta eivät olleet väärässä.

//Faerith, Demonityttö ja Arwie ansaitsevat kiitosta korjauksista.

[Fae]

Ilmeisesti tähän on jo korjauksia tehty noiden muiden vastausten pohjalta, mutta lisäänpä tuohon vielä muutaman oman huomautukseni (kun et kuitenkaan pane pahaksesi ;)).

Ensiksi pitää sanoa, että tuo ensimmäinen luku oli kyllä erinomaisen hyvin onnistunutta tekstiä, eikä minulla siitä ole oikeastaan mitään hirveän negatiivista sanottavaa.



Kun toinen miehistä, pitkä ja tuimailmeinen, hypähti tukevalle maalle ja alkoi vetää venettä pidemmälle rantaan, painui aurinkokin jo mailleen.
...
"Oletko varma, että vastaus on täällä, Evan?", kysyi miehistä pidempi.
Lyhyempi miehistä, Evan nimeltään, nousi veneestä ja katseli vaivihkaa ympärilleen.
...
Pitkään hän vuoroin puhui ja odotti. Mitään ei tapahtunut, kunnes toinen miehistä, Gabriel, nosti päätään ja tuijotti hetken tyhjyyteen.Tuo esittelytapa kyllä hämäsi tosin minuakin. Hieman liian samanlainen lyhyen päkän sisään. Suosittaisin ehkä ottamaan tuon "Evan nimeltään":nin pois. Sitähän ei välttämätä tuossa tarvitse, koska tuossa käy jo ilmi, että noita miehiä on tuossa veneessä kaksi (toinen miehistä), ja tuo toinen mies puhuttelee toista suoraan nimeltä. Toisessa voi sitten käyttää tuota esittelyä.


"Minä ymmärrän!" hän huusi.Huudahti? Sopisi paremmin tuohon. Huudahdus olisi hieman innokaampi ja nopeatempoisempi ilmaisu.

Hän luki todella kiivaasti ja tuntui kuin hänen silmänsä olisivat pian hypänneet pois päästä jos ne olisivat pomppineet rivejä yhtään nopeammin.Pilkku vain puuttuu 'jos':in edestä ;).

--
Tuossa toisessa luvussa sitten häiritsikin jo hieman enemmän se, että kerronna aikamuoto vaihtuu tuossa keskenkaiken pariinkin kertaan. Kappale alkaa preesenssissä, mutta muuttuu keskenkaiken ilman sen suurempaa syytä imperfektiin. Suosittelisin koko pätkän kirjoittamista imperfektiin, kun muukin teksti on. Sopii muutenkin mielestäni paremmin tuohon tarinan tyyliin.
--


"Olen tullut sellaiseen käsitykseen, että jos etsisi George Barnumin piilopaikkaa, sinulta kannattaisi kysyä"Ehdottaisin vielä kuitenkin: ...jos etsisi George Barnumin piilopaikkaa, kannattaisi sitä kysyä sinulta. Kuullostaisi minusta ainakin luontevimmalta noin.


Gabriel muisti, miten hän joskus isänsä kanssa joutui vastatusten tuon valtavan suuren miehen kanssa. Lähes kaksimetrisellä Bronsonilla oli pitkä parta ja komeat vaatteet ja ennen kaikkea valta tehdä ihan mitä hän vain halusi.Oli joutunut/ollut? Nyt kun tuo kerronta on imperfektissä, niin takaumat kanattaa laittaa pluskvamperfektiin, etteivät ne sekoitu nykyhetken kuvailuun.


”Ei sitä silti ehkä niin vakavasti pidä ottaa”, sanoi Gabriel. ”Kyllä tässä on ennenkin tullut ikävyyksiä tehtyä, eikä kukaan tuota miestä kaipaa.”
Evanin oli kuitenkin vaikea käsittää, että oli murhannut viattoman - tai ei viatonta, vaan sillä hetkellä syyttömän - ihmisen.
”Luoja sentään yritä nyt koota itsesi!” Gabriel huusi Evanin kasvojen edessä, mutta hän ei kuullut sanoja.Tämä ei kuulut sanoja. Hänellä viitataan lauseen tekijään, eli tässä tapauksessa Garieliin.
Tuohon kannattaisi myös lisätä jotain hieman tuota Evanin tyrmistystä/epäuskoa kuvaavaa tekstiä. Nyt jää vähän hämärän peittoon, miksi tuon Gabrielin tarvitsee noin karkeaa kieltä ja toimintaa käyttää, saadaksen Evanin taas järiinsä. Tai siis Evanin käytöksestä ei käy tarpeeksi ilmi tuo järkytyksen syvyys.


Oli vaikea sanoa miksi juuri tämä kirkko...Oli vaikea sanoa, miksi juuri tämä kirkko... Pilkku puuttui.


Gabriel käveli kohti toria ja mietti, mitä hän halusi. Mitä haluaisi syödä? Jää tässä modossa hieman hämäräksi, tuo sivulause. Pronominin toistaminen turhaa.


Kyllä tämä oli varsin laadukasta tekstiä, noin mitä tässä hätäseen sain luettua. Toivon ja oletan, että tuo arvoitus on mietitty tarkkaan ja varmasti toimivaksi, ja odotankin tähän vielä jatkoa. :)

//Olinkos vähän pahvi... :eh: Tuossahan tuota jatkoa on tarjolla vaikka muille jakaa... Lueskellaanpa samantien sekin ->


Miten Bronson saattoi liittyä tuohon laattaan, ihmetteli Gabriel kun hän makasi rauhallisena Evanin talon takapihan nurmikolla....laattaan, Gabriel ihmetteli, kun hän makasi... Hieman luonnollisempaa sanajärjestystä ja pilkkuvirhe.


Mutta mitä muuta Bronson Lontoon laitakaupungilla voisi merkitä kuin tuota suurta johtajaa?
---> ...voisi merkitä, kuin tuota...

Ilta saapui viimein ja kun hämärä oli...
---> Ilta saapui viimein, ja kun hämärä oli...

...hylätyiltä näyttävien talojen seinistä kun pimeät kujat alkoivat pian jäädä taakse.
---> ...hylätyiltä näyttävien talojen seinistä, kun pimeät kujat alkoivat pian jäädä taakse.

Yllättävä pelko ja salailun tarve iski Gabrieliin kun hän lähestyi siltaa.
---> Yllättävä pelko ja salailun tarve iski Gabrieliin, kun hän lähestyi siltaa.

romuläjään joka oli joskus ollut George Barnumin koti.
---> ...romuläjään, joka oli joskus ollut George Barnumin koti. Pikkuja vain.


Hän kävi hajamielisesti läpi Evanin työhuoneen pientä kirjastoa ja toivoi löytävänsä jotain ratkaisevaa. Gabriel kuitenkin luotti löytävänsä sillalta jotain ratkaisevaa, eikä siksi oikeastaan edes keskittynyt kunnolla."Ratkaisevaa ratkaisevaa" vähän töksähtää. Laittaisin vaikka: Gabriel kuitenkin luotti löytävänsä sillalta vastauksia kysymyksiinsä, eikä...


Hän vain selaili sivuja sieltä täältä ja toivoi, ei odottanut tai varsinaisesti toivonutkaan, löytävänsä ehkä jonkun hämärän viitteen, joka olisi tukenut hänen päätelmiään. Hieman töksähtää taas. Vaikka: ...toivoi löytävänsä jonkun hämärän viitteen, joka olisi tukenut hänen päätelmiään, vaikka ei siihen oikein uskonutkaan.


Kuitenkaan hän ei välittänyt, sillä nyt mielikuvitus ja uteliaisuus olivat niin paljon voitolla.Hän ei kuitenkaan välittänyt, sillä...


Ei tässä nyt tuon enempää virheitä hirveämin silmiin sattunut, mutta naurskelinpa kunnolla tuolle hienolle runolle. Ajattelinpa vain miten kaikilla aarteenkätkijöillä ei ole ollut parempaakaan tekemistä, kuin miettiä omituisia arvoituksia arteen olopaikasta - ja vieläpä riimeissä. ;D Noh, ei tuossa mitään, varsin näpsäkkähän tuo oli tuokin pätkä.

Kyllä minä ainakin tätä vielä lisääkin lukisin. :)

[Mickey]

Seuraava luku. Ei ihan niin kiivas tapahtumiltaan kuin aiemmat, mutta antaa hieman taustoja niin tuleville tapahtumille kuin koko tarinalle alusta saakka.


Ei tässä nyt tuon enempää virheitä hirveämin silmiin sattunut, mutta naurskelinpa kunnolla tuolle hienolle runolle. Ajattelinpa vain miten kaikilla aarteenkätkijöillä ei ole ollut parempaakaan tekemistä, kuin miettiä omituisia arvoituksia arteen olopaikasta - ja vieläpä riimeissä. ;D Noh, ei tuossa mitään, varsin näpsäkkähän tuo oli tuokin pätkä.Se dramaattisuus, ystävä hyvä. Se dramaattisuus ^^

5.
Juna kolisi kiskoilla verkkaiseen tahtiin ja Evan istui rauhallisesti kyydissä. Hän silmäili tyynesti papereita, jotka hänen paikallinen asiamiehensä, Peter F. Jones, oli hänelle lähettänyt. Hyvä mies, eikä kukaan ollut milloinkaan mitään muuta sanonut tai ajatellut, mutta kuitenkin hieman heikosti aikaansaava ihminen. Hänelle saattoi uskoa tehtävän, joka vaati täyden omistautumisen, mutta ei minkäänlaista nopeaa päätöksentekoa tai ratkaisuja.
Tietysti vuodet tiukassa kilpailussa olivat opettaneet, ettei kehenkään muuhun voinut luottaa kuin itseensä. Evan kuitenkin oli jo kauan sitten tehnyt päätöksen luottaa Gabrieliin, sillä yksin taakka kävi aina tietyin väliajoin sietämättömän raskaaksi.
Junassa oli melko lailla normaali määrä väkeä; suurin osa penkeistä oli täynnä ja Evanin oli aina välillä vaikea keskittyä töihinsä. Toisaalta hän myös nautti suuresti ihmisten seuraamisesta, sillä hän oli oppinut pinnallisissa ja ”sivistyneissä” juhlissa ja tapaamisissa lukemaan ihmisiä erittäin taitavasti. Silmälasejaan oikova vanhus ja laukkuaan tarkasti vahtiva keski-ikäinen nainen olivat hänen silmissään paljon muutakin kuin vain merkityksettömiä ihmisiä. ”Jokainen ihminen on kävelevä salaisuus, jota pitää vain oppia lukemaan”, oli hänen isänsä sanonut hänelle joskus vuosia sitten. Vuosia sitten, aikana jota Evan ei oikeastaan enää muistanut. Hänen isänsä oli aina ollut samanlainen, eikä hänessä ollut paljon muistamista; kaikki hänen toimensa olivat aina kylmiä ja laskelmoivia. Ei, enemmän Evan kaipasi jo kauan sitten kuollutta äitiään. Kun poika oli ollut yhdeksänvuotias, olivat he olleet isän kanssa matkalla tutustumassa kaikkiin niihin tehtaisiin ja laitoksiin jotka hän tulisi vielä joskus tulevaisuudessa perimään. Tuolta viikkoja kestäneeltä matkalta palattuaan heitä kohtasi järkyttävä uutinen, sillä Evanin äiti, Kathleen, oli kuollut vain kaksi päivää aikaisemmin. Evanille oli vain kerrottu, että äidin elämän oli määrä loppua, syytä tai syyllistä kukaan ei paljastanut.
Hautajaiset olivat todella painostavat, sillä Kathleen oli erittäin rakastettu niin omassa suvussaan kuin ystäviensäkin keskuudessa. Ylhäisön suurimmat huvitukset, juonittelu ja selkäänpuukotus, eivät kuuluneet hänen suosimiinsa harrastuksiin. Suurimmaksi osaksi tästä syystä häntä arvostettiin suuresti. Evan muisti vain tummat, hieman kiharat hiukset ja silmät, jotka olivat syvimmän ruskeat mitä hän oli ikinä nähnyt. Evan oli aina halunnut itsekin ruskeat silmät, mutta hän sai tyytyä isänsä puolelta perittyihin vihertävänsinisiin. Tietysti kaikki sukulaiset ja perhetuttavat olivat aina hänen ollessa lapsi kehuneet, kuinka kauniit silmät lapsi oli isältään perinyt. Hänestä itsestään ne näyttivät vain liejuiselta lammelta, joka kätkee sisäänsä liian monta karmaisevaa salaisuutta.
”Saako tähän istua?” kysyi karhea ääni Evanin vierestä. Hän käänsi päätään ja näki vieressään keski-ikäisen miehen, jolla oli ruskea puku ja knalli tyylikkäästi kallellaan.
”Kaikin mokomin”, sanoi Evan ja tutkaili miestä, ilmeisesti hänen huomaamattaan, päästä varpaisiin, eikä ollut varma. Varma hän oli kuitenkin siitä, että mies oli vanhempi kuin hän oli aluksi uskonut. Kaikki muu oli kuitenkin täysin hämärän peitossa.
”Tiedätkö, muistutat todella paljon vanhempiasi”, sanoi vanha mies ilman varoitusta. Evan pelästyi, mutta säilytti tyyneyden kasvoillaan ja yritti tasata sydämensä lyöntejä.
”En tiedä mistä tunnet vanhempani, mutta minusta olisi kohteliasta esittäytyä ensin”, totesi Evan hieman tympeästi.
Mies korjasi asentoaan penkissä ja selvitti kurkkuaan.
”Et sinä tietenkään muista minua”, mies aloitti. ”Olin isoisäsi avustaja, kun hän matkusti ympäri Eurooppaa ja isääsi minä autoin taloudenpidossa lähes kaksikymmentä vuotta.”
Evan katseli miestä hieman hämmästyneenä. Hän oli varmasti siis paljon vanhempi kuin hän oli aluksi kuvitellut.
”En siltikään tunne sinua vielä”, Evan sanoi hiljaa.
Vanha mies nauroi lämpimästi ja ojensi ryppyisen kätensä Evanin eteen. Evan tarttui käteen hieman varoen, mutta puristi sitä kuitenkin lujasti, kuten hänelle oli aina opetettu.
”Nimeni on Samuel McNair”, sanoi vanha mies ja hymyili.
Evan sanoi nimensä, lähinnä refleksinä, sillä mies epäilemättä tiesi hänen nimensä. Tietysti maailma on pieni ja tuttavat sattuvat tapaamaan mitä erikoisimmissa paikoissa. Tämä ei kuitenkaan ollut samanlaista, sillä Evanin mielestä mies tuli paikalle jotenkin oudosti. Aivan kuin hän olisi odottanut tätä tapaamista.
”Sinänsä melko odottamaton sattuma, että me tapaamme näin”, sanoi McNair. ”Kaikista maailman ihmisistä sinuun minä viimeiseksi uskoin törmääväni”.
Jotenkin Evan ei uskonut. Hän oli vieläkin vakuuttunut, että mies oli tarkoituksella yrittänyt järjestää tämän tapaamisen. Kuitenkin, omituisia sattumia tapahtuu…
”Muistan lapsuutesi selvästi”, mies sanoi ja Evanista alkoi tuntua, että mies halusi järkyttää häntä oudoilla repliikeillään. ”Ja muistan äitisikin erittäin selvästi”.
”Kuulkaa nyt, minulla on paljon tekemistä, enkä halua sekoittaa keskittymistäni tällaisilla asioilla”, Evan alkoi jo suuttua.
Vanha mies katsoi häntä ja nyökkäsi.
”Epäilemättä, mutta kyllä sinä vielä haluat lapsuudestasikin kuulla. Minä tiedän miten sinä kaipaat niitä aikoja, jotka elävät enää meidän muistoissamme.”
Juna oli Evanin huomaamatta pysähtynyt ja niinpä hän nousi ylös, nosti hattuaan juuri huomattavan hitusen päästään ja poistui ripeästi. Kaikkein vähiten hän kaipasi jalkoihinsa hassahtaneita vanhoja ukkoja. Ja miksi juuri tällaisella hetkellä, kun ajateltavaa oli niin paljon muutenkin?
Evan astui rauhallisesti pois junasta pölyiseen ulkoilmaan. Ilma hyväili hänen kasvojaan kun hän suunnisti mahdollisimman nopeasti kohti satamaa ja varustamoa. Hän piti kävelystä ja turvautui kyydityksessään aina mieluiten omiin jalkoihinsa. Hevosia hän kammosi ja autot olivat hänen mielestään maailman typerin keksintö. Omat jalat olivat hänen mielestään varmimmat, eikä Evan ollut varsinaisesti sellaista tyyppiä, joka muuttaisi omia mielipiteitään.
Kadut olivat aika paljon kapeampia ja hiljaisempia kuin Lontoossa. Ilmakin oli mukavampaa hengittää, kun kaupunki ei ollut jatkuvasti kimpussa ahdistelemassa. Hän ei ollut käynyt siellä lähes vuoteen, mutta muisti yhä edelleen vanhan reitin varustamolle kaupungin laajenemisesta ja muuttumisesta huolimatta.
Viimein hän saapui suuren rakennuksen eteen. Määrätietoisesti hän asteli sisään, eikä tervehtinyt ketään. Nuori työntekijä tarjoutui auttamaan häntä, mutta Evania ei oikeastaan nuoren typeryksen seura kiinnostanut. Tässä oli nyt muutenkin töitä riittävästi, hän ajatteli. Rakennus oli ulkoa komea, mutta sisältä todella yksinkertaisesti sisustettu. Evan ei pitänyt komeilusta yhtään sen enempää kuin hänen edeltäjänsäkään, joten hän oli täydellisen tyytyväinen nykyiseen ilmeeseen. Kermanväriset tapetit peittivät kaikkia seiniä ja lattioilla oli mattojakin vain siellä täällä. Kaikkialla oli hiljaista, sillä työntekijät olivat lounaalla, mikä oli Evanille helpotus. Asia hoituisi sitä nopeammin, mitä vähemmän oli uteliaita ihmisiä.
Tuttuja portaita pitkin hän viimein saapui kolmanteen kerrokseen ja käveli suoraan johtajan toimistoon. Siellä häntä oli vastassa pieni, silmälasipäinen mies, joka puhui liian nopeasti.
”Peter. Peter! Rauhoitu niin istutaan”, Evan sanoi painokkaalla äänellä ja ohjasi miehen istumaan.
Peter oli selvästi kauhuissaan, sillä hänen otsansa helmeili hiestä ja hänen kätensä tärisivät. Kun hän viimein avasi suunsa ja yritti sanoa jotain, häipyi hänen ensimmäinen lauseensa värisevien huulten mukana tyhjyyteen.
”Niin. Tuota kun… Asia on nyt niin, että olemme lopussa”, sai Peter viimein sanottua. Evan siristi silmiään ja katsoi miestä epäluuloisesti.
”Miten niin lopussa?”
”Konkurssi”, sanoi Peter ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Evan jähmettyi. Hän ei pystynyt sanomaan tai tekemään mitään, niin outo oli tuo uutinen. Vasta pieni aika sitten oli ollut toivoa, että hänen isänsä aikaiset velatkin olisi saatu maksettua. Nyt kaikki heitti kuitenkin niin erikoisesti häränpyllyä, ettei missään ollut järkeä.
”Meitä on kohdannut valtavan huono onni. Juuri kun maineemme oli palautumassa, menetimme valtavan tilauksen, kun telakka paloi. Menetimme myös mitä erikoisimmilla tavoilla kahden laivan lastin ja jäimme ikään kuin tyhjän päälle. Meillä ei ole laivoja eikä rahaa”, hän päätti lopullisesti ja jäi odottamaan Evanin vastausta.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut, sillä Evan oli aivan liian järkyttynyt. Hänen suurin ja varmin tulonlähteensä oli menetetty. Hiilikaivos ja pankki sentään vielä olivat jäljellä, mutta tämä oli valtava menetys.
”Aivan. Tämä sähke tuli eilen”, sanoi Peter ja ojensi paperin kohti Evania.
Evan luki kiihkeästi ja hänen silmänsä suurenivat. Hän luki viestin vielä toistamiseen ja kolmannenkin kerran, kunnes hänen oli pakko uskoa kaikki painajaiset todeksi.
”Hiilikaivos on siis mennyttä. Tulipalot näyttävät oikein pesivän minun luokseni”, Evan sanoi hiljaa ja painoi päänsä.
”Luulin, että oli parasta saattaa nuo huonot uutiset tietoonne kerralla”, pieni mies sanoi hiljaa ja vaikeni.
Evan ei vastannut vaan nousi hiljaa ylös ja käveli ulos. Vierailu oli tosiaankin lyhyt, eikä hän halunnut jäädä paikalle enää yhtään pitemmäksi aikaa. Kestämistä oli muutenkin aivan riittävästi. Sähke yhä kädessään hän käveli ulos ja kohti rautatieasemaa. Hän halusi takaisin Lontooseen niin pian kuin mahdollista.
Ilma oli raaka ja tuuli puhalsi läpi Evanin vaatteiden kun hän käveli pitkin katua. Hänen päässään pyöri miljoonia ajatuksia, joista yhtäkään hän ei enää myöhemmin muistanut. Vuodet rikkaana johtajana vilisivät hänen silmissään kun hän yritti keksiä, miten hän kertoisi isälle asiasta. Toisaalta Evanin isä oli ollut sairaana jo pitkään, ja hän ajatteli jopa asian salaamista niin pitkään kuin mahdollista. Jos Luoja vain soisi, saisi isä kuolla ennen karvaan tappion kokemista.
Hajamielisesti hän astui pienen odottelun jälkeen junaan ja käveli istumaan. Hän ei kuullut eikä nähnyt yhtään mitään, vain julmat ajatukset kiusasivat hänen mieltään. Vuosien työ oli nyt heitetty hukkaan. Tietysti Evan käsitti, ettei mikään ollut ikuista, mutta hän ei olisi halunnut olla se onneton musta lammas joka suvun maineen tuhoaa.
”Saako tähän istua?” kysyi sama karhea ääni jonka Evan oli kuullut muutamia tunteja aikaisemmin.
”En todellakaan välitä”, sanoi Evan ja hautasi kasvonsa käsiensä suojaan.
Vanha mies hymähti hyväntahtoisesti, eikä Evan voinut välttää hänen katsomistaan. Mies hymyili.
”Eikö tällaisilla hetkillä kannattaisi luottaa hyvään ystävään ja kertoa?” mies kysyi aivan kuin kyse olisi ollut jonkun onnettoman nuorukaisen rakkaushuolista.
”Minä luotan vain harvoihin sukulaisiini, enkä ikinä muukalaisiin”, Evan sanoi ja hautautui taas piiloon käsiensä suojaan.
Mies naurahti ja korjasi silmälasiensa asentoa nenällään.
”Luotat kuitenkin siihen mieheen jonka kanssa näin sinun keskustelevan Lontoossa”, mies jatkoi.
Hetki oli Evanille erittäin kiusallinen, sillä mies, joka on juuri menettänyt kaiken, ei välttämättä halua keskustella ystävyyssuhteista tai pohdiskella syvällisesti.
”Hän on eri asia”, Evan sanoi ja yritti kuulostaa siltä, kuin haluaisi keskustelun päättyvän.
”Aivan. Hän on mitä suurimmissa määrin eri asia. Siksi minusta sinun kannattaisikin kysyä itseltäsi, että miksi näin on asian laita”, mies sanoi ja nousi. ”Kaikkeen on syynsä. Sanon hyvästi, vaikka vielä tulemmekin näkemään.”
Evan nyökkäsi. Vasta kun vaunun ovi sulkeutui, hän alkoi pohtia miehen sanoja. Mitä mies hänestä ja Gabrielista muka tiesi? He olivat tunteneet toisensa aina. Evan oli ollut vasta muutaman vuoden ikäinen kun Gabriel oli perheineen muuttanut melko lähelle asumaan. He olivat työskennelleet muutamia vuosia Evanin perheen talossa, mutta lähteneet ilman mitään syytä, yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin. Kuitenkin lasten välille oli muodostunut ystävyysside, jota kumpikaan ei unohtanut. Vuosien jälkeenkin he olivat hyvissä väleissä ja melkein aina samaa mieltä asioista. Gabriel oli ainoa ulkopuolinen, johon Evan luotti. Ja miksei olisi luottanut, olihan Gabriel vuosia sitten pelastanut hänen henkensäkin.
Evan ei ollut ikinä unohtanut sitä kesää. Nuoret pojat kilpailivat uskalluksellaan siltojen kaiteilla. Mukava harrastus, joka oli tietysti johtanut vaaratilanteeseen ja vahinkoon. Evan oli pudonnut sillankaiteelta ja menettänyt tajuntansa veteen osuessaan. Ellei Gabriel olisi tehnyt huimapäistä hyppyä hänen peräänsä, olisi hän varmasti kuollut ahnaaseen virtaan. Niin, siinä oli paljon enemmänkin kuin vain ystävyys.
Evania hämäsivät kuitenkin vanhuksen sanat; ja ennen kaikkea se, miksi he olivat törmänneet junassa peräti kaksi kertaa? Hän päätti nukkua ja rauhoittua, ja perille päästyään puhua asiasta. Yksin pohtiminen ei tuonut ratkaisua eteen sen paremmin kuin vienyt ongelmaa poiskaan. Niinpä Evan nojasi taaksepäin ja laski silmäluomensa kiinni. Levottomat unet vaivasivat häntä koko unen ajan, mutta kuitenkin hän heräsi paljon rentoutuneempana. Suurin syy tähän taisi kuitenkin olla paluu takaisin Lontooseen. Tutut kadut avautuivat hänen silmiensä eteen ja hän veti keuhkonsa täyteen pölyistä ilmaa. Nyt oli enää huolena löytää Gabriel. Joskin Evan päätti mennä kotiinsa, sillä hänen piti jättää tavaroitaan sinne, ja siellä Gabrielkin melko varmasti olisi. Mieli hieman keventyneenä hän alkoi vihellellen taittaa matkaa kohti keskustaa.

//typoja ja typeryyksiä korjattu

[Demonityttö]

No niin, no niin. Minun vuoro tulla tänne hälisemään. Ihan ekaksi haluaisin tietysti ylistää kuinka ihastuttavan mielenkiintoinen tämä tarina (ainakin alku, vaikka uskonpa että loppukin) on. Nyt kun noita aikaisempia kappaleita on korjailtu, niin haluaisinpa itsekin huomautella vähäsen...



Juna kolisi kiskoilla verkkaiseen tahtiin ja Evan istui rauhallisesti kyydissä. Hän silmäili rauhallisesti papereita
Pisti heti silmään, kun oli noin lähekkäin. Eikö toisen "rauhallisesti" voisi korvata vaikka "tyynesti"?



”Kaikin mokomin”, sanoi Evan

”Tiedätkö, muistutat todella paljon vanhempiasi”, sanoi vanha

”En tiedä mistä tunnet vanhempani, mutta minusta olisi kohteliasta esittäytyä ensin”, sanoi Evan hieman tympeästi.

No tuossakin oli vähän sitä toistoa, sama juttu kuin aikaisemmassa korjausehdotuksessa; voisiko sanajärjestystä muuttaa ja sitten vaikka vaihtaa sanan tuon yhden "sanoi" vaikkapa "totesi", tai vastaavaan?


kaksikymmentä vuotta”.
Hupsis, pikku pistevirhe. Piste ensin, sitten lainausmerkit.


Vanha mies nauroi lämpimästi ja ojensi ryppyisen kätensä Evanin eteen. Hän tarttui käteen hieman varoen, mutta puristi sitä kuitenkin lujasti, kuten hänelle oli aina opetettu.
Wroooom... En tiedä, mutta jostain syystä ite tykkäisin jos sen muotoilisi jotenkin toisin. Ehkä:

Vanha mies nauroi lämpimästi ja ojensi ryppyisen kätensä hänen eteensä. Hän tarttui siihen hieman varoen, mutta puristi kättä kuitenkin lujasti, kuten hänelle oli aina opetettu.
Tai no... En tiiä. Plää.


Evan sanoi nimensä, lähinnä refleksinä, sillä mies epäilemättä tiesi hänen nimensä.
Taas ehdotus:

Evan kertoi hänelle nimensä, lähinnä refleksinä, sillä mies epäilemättä(kin?) tiesi sen jo.


Evan astui rauhallisesti pois junasta pölyiseen ulkoilmaan. Ilma hyväili hänen kasvojaan kun hän suunnisti mahdollisimman nopeasti kohti satamaa ja varustamoa. Hän piti kävelystä ja turvautui kyydityksessään aina mieluiten omiin jalkoihinsa. Hevosia hän kammosi ja autot olivat hänen mielestään maailman typerin keksintö. Omat jalat olivat varmimmat hänen mielestään, eikä Evan ollut varsinaisesti sellaista tyyppiä, joka muuttaisi omia mielipiteitään.
Wow. Tästä minä pidän. Paljon. Tästä osasta. Hieno osa.


Hän ei ollut käynyt täällä lähes vuoteen
Pitäisikö sen olla "siellä" eikä täällä...? Vai? O_o


mutta Evania ei oikeastaan nuoren typeryksen seura kiinnostunut
No virheitä sattuu kaikille.



”Konkurssi”, sanoi Peter ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Evan jähmettyi.
"...Meillä ei ole laivoja eikä rahaa”, hän päätti lopullisesti ja jäi odottamaan Evanin vastausta.
Miten niin hän päätti? Eikö juuri ollut kyse Evanista? Siihen varmaan sopisi hyvin Peter, ettei ala miettimään Evania?


”Minä luotan vain haroihin sukulaisiini, enkä ikinä muukalaisiin”
Mmm... Harvoihin?

Aaah... Sitten taas lisää ruusuja, lisää ruusuja. Toden totta mielenkiintoinen kappale, vaikka tässä ei ollutkaan Gabriel mukana matkassa. Ehkä siitä on sitten taas vuorostaan tälläinen kappale? Tykkäsin silti ihan hirveästi. ^^ Se vanha ukko junassa kyllä vähän pisti ihmettelemään, kun se puhui niin salaperäisiä. Haa. Nyt jäi sellainen olo että pakko lukea lisää. Ihan oli sellainen fiilis että seikkailisin itekin tuolla. (:

Loistavaa. <3

[Arwie]

Nappaanpa tuolta vielä pari pikkujuttua, jotka minulle pistivät silmään. Neljäs kappale:


Hänelle oli aina kerrottu, että todelliset sankarit ja suuret seikkailut oli jo aikaa sitten koettu ja jätetty historiankirjoihin elämään.
Hämy sanajärjestys. "elämään historiankirjoihin" olisi varmaan parempi.


Gabriel otti takkinsa ja veti kengät jalkaa solmimatta edes nauhoja kiinni.
"veti kengät jalkaansa" eiks ni?


Ainoa asia - jonka hän nyt tiesi varmasti - oli, että hänen aiemmat epäilykset jostain hieman suuremmasta eivät olleet väärässä.
"epäilyksensä". Omistusliitteen kanssa siis.

Viides kappale:


Tietysti kaikki sukulaiset ja perhetuttavat olivat aina hänen olleessa lapsi kehuneet, kuinka kauniit silmät lapsi oli isältään perinyt.
Typo.


Hän käänsi päätään ja näki vieressään keski-ikäisen miehen, jolla oli ruskea puku ja knalli päässä tyylikkäästi kallellaan.
Laittaisin itse vain "knalli tyylikkäästi kallellaan" kun tuo "päässä" sana kuulostaa tuolla jotenkin orvolta. Eiköhän lukijat tiedä, missä ruumiinosassa tuota vaatekappaletta pidetään. :)


”Kaikin mokomin”, sanoi Evan ja tutkaili miestä, ilmeisesti hänen huomaamattaan, päästä varpaisiin, eikä ollut varma. Mies oli vanhempi kuin hän oli aluksi luullut, se oli varmaa.
Kaksi "varma" sanaa vähän hämäävästi. Minä ehdottaisin jälkimmäiselle jotain tämän suuntaista: "Varma hän oli kuitenkin siitä, että mies oli vanhempi kuin hän oli aluksi luullut(kaan?)."


Hän oli varasti siis paljon vanhempi kuin hän oli aluksi kuvitellut.
Mitäs suomea se tämä on? >:I


Omat jalat olivat varmimmat hänen mielestään, eikä Evan ollut varsinaisesti sellaista tyyppiä, joka muuttaisi omia mielipiteitään.
Taas vähän hassu sanajärjestys. Suosittelisin "Omat jalat olivat hänen mielestään varmimmat" ja plaaplaaplaa.


Vanha mies hymähti hyväntahtoisesti ja Evan ei voinut välttää katsomista.
Oisko tähän "eikä Evan voinut välttää hänen katsomistaan" mitään? :)

Nämä kaksi seuraavaa tempasivat jo kivasti mukaansa. Mukavaa vain kun välillä hiljennät tahtia, kun noissa kolmessa ensimmäisessä tapahtui jo yllättävän paljon. Se, että hahmot erotettiin toisistaan antoi jo paremmin tilaisuuden lähestyä heidän pääkoppaansa (koska molemmat ovat päähenkilöitä, niin molempien läsnäolohan vaatii tietysti melko puolueetonta kuvakulmaa ja rajoittaa ajatusten kuvausta). Tässä sitten sai jo vähän enemmän kontaktia hahmoihin yksilöinä. Tarinaakin on miellyttävämpi seurata, kun ei tarvitse lukea otsa rypyssä miettien "ketä nää on?"

Kuvaukset ovat edelleen se, mikä tekstissäsi taitaa olla parasta. Neljännessä luvussa oikein maiskuttelin niillä. Nämä luvut olivat ylipäätään paljon hiotumman oloisia kuin kolme ekaa (ehkä siksi että yllä olevat kommentoijat ovat jo korjanneet virheitä, mutta silti). Viidennessä osassa tulee jo mukavasti esiin salaperäisyyttäkin.

Hieno. Kirjoitathan nassu kirjoitathan, vaikka intti painaakin päälle. ^^

[Lord JF]

En nyt jaksanut/ehtinyt lukemaan muuta kuin tuon ensimmäisessä viestissä olleen tekstin, mutta siitä jäi muutama kohta mistä voisin huomauttaa. Luen loput sitten myöhemmin ja katson josko niissä olisi jotain kommentoitavaa. Ainakin tämä ensimmäinen pätkä oli ihan kiintoisaa luettavaa.


Alunperin kirjoittanut Mickey
Kuitenkin he suuntaaivat tiskille ja istuivat aivan baarimikon eteen.Tuossa on typo.


Alemmassa kerroksessa oli kuitenkin Evanin makuun mukavan yksinkertaisesti sisutettuja huoneita aivan riittävästi hänen tarpeikseen.Kuten tässäkin.



"Minun pitää ensi viikolla poistua Lontoosta", sanoi Evan kun he olivat istuutuneet hänen työhuoneeseensa.

Kun viimein tuli maanantaiaamu, jolloin Evan lähti kohti Lontoota, muisti Gabriel hopeaesineen, jonka he olivat kuolleen miehen kädestä vieneet.Ensin kirjoitat Evanin lähtevän Lontoosta ja sen jälkeen siitä miten tämän juna lähtee kohti Lontoota.


Barnum, kuten moni muukin, jäi tyhjän päälle ja joutui ansaitsemaan elantonsa vähän vähemmän loisteliaista piireistä.
Makuasia, mutta minusta lauseen lopuksi olisi sopinut "hieman vähemmän loisteliaista piireistä". Nyt siinä toistetaan "vähän" sanaa.

[Mickey]

Viimeinen kappale ennen armeijaa. Saas nähdä kuinka paljon lisää outoja juonenkäänteitä minä siellä ollessani keksin. Kiitos kuitenkin taas kerran kaikille ketkä vaivautuivat kommentoimaan. Vaikka tämä näyttää melkein pelkältä flametukselta (syystä etten osaa kirjoittaa ihan järkevästi) niin valtava apu tästä on ollut. Samaa rataa vaan. Mutta nyt, kappale kuusi olkaa hyvät.

6.
Gabriel hyppäsi salaman pystyyn kun kuuli oven kolahtavan. Hän oikoi hiuksensa ja pyyhi viimeisetkin unet silmistään. Viimeiset päivät hän oli vain maannut päivät sängyllä ja miettinyt tuota outoa arvoitusta. Mikään sana tai mielikuva ei sopinut paikoilleen hänen mielessään pyörivään palapeliin. Nyt hän kuitenkin tiesi saavansa sen avun, jota vailla hän oli viimeiset päivät ollut.
”Evan!” Gabriel huusi yläkerrasta. ”Et usko mitä minulla on kerrottavana”
Ensin alakerrassa oli aivan hiljaista ja Gabriel lähti kävelemään kohti portaita.
”Anteeksi että häiritsen”, huusi vieras ääni alhaalta. ”Mutta juuri Evan lähetti minut hakemaan sinua”, ääni jatkoi.
Gabriel pinkaisi juoksuun ja hän hyppi portaat alas vain kolmella loikalla. Hän kiihdytti vauhtiaan ja oli vähällä liukastua mattoon. Viimein hän kuitenkin tasapainonsa säilyttäneenä saapui eteiseen.
”Missä Evan on?” kysy Gabriel hengästyneenä.
”Hän nukkuu lääkärin luona. Hän vain menetti tajuntansa kävellessään kaupungin kadulla. Ohikulkijat veivät hänet lääkäriin ja heti herättyään hän pyysi hakemaan teidät paikalle”, mies selitti.
”Vie minut sinne heti”, sanoi Gabriel ja astui jo ulos ovesta.
Kadut tuntuivat olevan tupaten täynnä kun Gabriel ja häntä noutamaan tullut mies, Thomas nimeltään, yrittivät tungeksia läpi ihmismassojen. Gabriel epäili jo, että kaikki ihmiset halusivat tarkoituksella hänen tiensä. Viimein he kuitenkin saapuivat lääkärin vastaanoton eteen. Lääkäri oli nimeltään William Callahan. Hän oli erittäin arvostettu mies, jota moni lääkäriksi tahtova nuorukainen piti esikuvanaan. Rauhallinen ja viisas mies, joka tunsi kaikki modernin lääketieteen kiemurat.
Gabriel juoksi suoraan sisään ja oli jo kysymässä missä Evan oli. Häntä noutamaan tullut Thomas kuitenkin tarttui hänen hihaansa ja veti sivummalle.
”Rauhoitu nyt hyvä mies”, hän sanoi. ”Ei ole mitään järkeä ryntäillä näin, varsinkin kun ystäväsi ei ole missään vaarassa.”
Gabriel nielaisi ja painoi sitten päätään aavistuksen verran alemmas. Katse lattiaa haroen hän seurasi Thomasia.
Matka ei ollut pitkä ja pian he jo astuivat sisään mukavan vaaleaan huoneeseen, jossa oli yksi sänky. Huone oli pieni ja viihtyisä, ja Gabrielin mielestä Evan näytti ensimmäistä kertaa aikoihin rauhalliselta. Gabriel nyökkäsi Thomasin suuntaan, joka ymmärsi viestin ja poistui.
”Ei ihan sellainen sisääntulo kuin olisi voinut odottaa”, sanoi Gabriel kävellessään kohti vuodetta.
Evan naurahti ja käänsi päätään nähdäkseen ystävänsä kunnolla.
”Eipä ollut, mutta niin murheelliselle matkalle ei olisi sopinutkaan mikään muu lopetus”, sanoi Evan hiljaa ja vaikeni sen jälkeen. Huone oli täydellisen hiljainen ja Gabrielista ilma oli liiankin kiusallinen. Hän päätti pitää arvoituksen vielä jonkin aikaa omana tietonaan, että Evan saisi parantua rauhassa.
”Näyttää siltä, että me tarvitsemme pian oikeita töitä”, totesi Evan painostavan hiljaisuuden keskeltä. ”Nyt kun sekä onni että Jumala ovat meidät hyljänneet”, lopetti hän lauseen.
Gabriel ei pystynyt sanomaan mitään, kun Evan kertoi kaikki lyhyen ja ytimekkään vierailunsa tapahtumat. Tulipalot, onnettomuudet, konkurssi ja Greeleyn perheen jättimäinen harppaus kohti tuhoa olivat paljon raskaampia uutisia kuin hän oli odottanut. Kun Evan oli lopettanut selostuksensa, kului jälleen pitkä aika hiljaisuuden vallan alla. Viimein Gabriel uskaltautui avaamaan suunsa.
”Huonoja uutisia kerta kaikkiaan. Niistä ei varmaan enää kannata puhua, mutta kauanko sinun pitää vielä pysytellä vuoteessa, ja miksi ylipäätään olet täällä?” hän kysyi.
Evan veti rauhallisesti henkeä ja laski päiviä nopeasti sormillaan.
”Eivät he minua täällä enää kauempaa pidä. Pääsen pois mitä luultavimmin heti kun tohtori on käynyt katsomassa minua”, Evan sanoi. ”Eikä sinun pidä huolehtia. En vain syönyt kunnolla ja pahoja uutisia tuli niin suuri nippu kerralla, että kehoni vain hetkeksi petti.”
Gabriel hymyili ja nyökkäsi hyväksyvästi. Ensin hän ajatteli jäädä Evanin luokse siihen asti kunnes tämä pääsisi kotiin. Nyt hän kuitenkin oli tullut toisiin aatoksiin ja päättikin mennä suoraa päätä kotiin ja laittaa asiat kuntoon; tehdä pieniä järjestelyjä ruuan ja nukkumisen suhteen rauhassa ennen iltaa.
Evan tuli kotiin jo alkuillasta ilman saattajia. Hän oli todella hyväkuntoisen näköinen ja Gabriel arvioi hänen vointinsa paljon paremmaksi kuin hän oli pelännyt. Kun he istuivat pöydän ääressä ja söivät Gabrielin valmistamaa illallista, otti Gabriel viimein puheeksi hopealaatan ja käynnin sillalla.
Evanin ilme muuttui koko ajan jännittyneemmäksi, eikä hän sanonut tai kysynyt mitään koko sinä aikana kun Gabriel puhui.
Viimein kertomuksensa loputtua Gabriel nousi pöydästä ja kävi Evanin työhuoneessa hakemassa nuo esineet.
”Minä en vain tiedä, mitä nämä merkitsevät”, hän sanoi hiljaa kun Evan tutkaili patsasta. ”Patsas on ilmiselvästi Neitsyt Maria, joka imettää Jeesus-lasta. Patsaan ja runon yhteydestä minulla ei ole mitään käsitystä.”
Evan oli hiljaa ja luki runon läpi. Hän sulki silmänsä ja alkoi ajatella. Muistin syövereiden kaivaminen veti hänen otsansa ryppyyn ja Gabriel kihisi jännityksestä. He molemmat halusivat tietää, mitä tämän kaiken takana oli.
”Me tarvitsemme apua”, sanoi Evan viimein. ”Emme mitenkään pysty selvittämään tätä tapausta yksin.”
Gabriel oli miettinyt samaa, mutta hän ei vain keksinyt ketään, joka tietäisi riittävästi asioista, mutta olisi toisaalta riittävän luotettava.
”Ensin meidän pitää tutkia runo. Ystäväni Sam Michaels tuntee hyvin vanhaa kirjallisuutta ja on erittäin perehtynyt juuri tällaisiin tapauksiin. Pyydän hänet tänne heti huomiseksi”, totesi Evan tyynesti.
Gabriel oli tyytyväinen, kun vanha kunnon Evan oli taas palannut. Kylmä harkinta ja tarpeelliset kontaktit tekivät hänestä voittamattoman kumppanin. Evanin katsellessa patsasta Gabriel siirtyi huoneen seinustalle ja katsahti ulos ikkunasta. Ulkona oli kaunis ilma ja kaikki näytti niin rauhalliselta. Gabriel muisteli lapsuuttaan ja sulki silmänsä. Hän näki nuoren Evanin nauravan vaatteet yltä päältä mudassa. He olivat seitsemänvuotiaita ja mutaiseen kuoppaan hyppääminen oli joskus ollut hyvä idea. Gabriel pinnisti ja onnistui pitämään vedet silmäluomiensa takana, mutta katkera totuus oli, etteivät nuo ajat koskaan palanneet.

Ovelta kuului koputus. Rauhallisen yön jälkeen viesti Sam Michaelsille oli toimitettu perille ja nyt hän oli tullut. Gabriel ja Evan olivat molemmat niin jännittyneitä, etteivät he olleet pystyneet edes syömään mitään. Tieto siitä, että totuus runosta saattaisi pian paljastua, oli aika kova paine hermoille.
”Päivää”, sanoi siististi pukeutunut mies ovella. Hän oli kaksikymmentäseitsemänvuotias, mutta yhä naimaton. Vaikka monet naiset pitivät Samia erittäin viehättävänä miehenä, oli työ aina ollut hänelle tärkeämpää. Vanha kirjallisuus, historia ja myytit olivat hänen ainoa intohimonsa tässä elämässä. Siistityt viikset väpättäen hän alkoi puhua pälpättää todella innostuneena.
”Uudet löydöt saavat minut aina hieman tolaltani, enkä oikein tiedä miten suhtautua. Olen ollut koko päivän kerta kaikkiaan liian jännittynyt, enkä ole pystynyt edes tekemään töitäni kunnolla.”
Evan naurahti ja löi kätensä miehen olalle.
”Istuudutaan nyt kuitenkin ensin”, hän sanoi.
Niinpä Evan johdatti miehen pöydän ääreen ja istutti hänet tuoliin.
”Ja nyt sitten…”, aloitti Evan.
”Hyvä Luoja!” huudahti Sam silmät kiiluen. ”Se on ihmeellinen!”
Evan katsahti miehen osoittamaan suuntaan ja näki patsaan. Koko karmaiseva totuus paljastui hänelle heti saman tien; he olivat unohtaneet patsaan eilen illalla näkyviin. Nyt kaikki piti pelata todella tarkasti, ettei mies vaan möläyttäisi julkisesti mitään vaarallista.
”Niin. Tämä se on”, sanoi Evan ja lähti leikkiin mukaan. ”Sain sen lahjaksi eräältä vanhalta tuttavalta, joka on – näin meidän kesken - hieman omalaatuinen.”
Sam katsahti häneen ja mutisi jotain ymmärtämisestä. Sitten hän siirtyi patsaan luo ja otti takkinsa taskusta silmälasit nenälleen.
”Mahtavin Isis-jumalatarta esittävä patsas mitä olen ikinä eläissäni…”, hän aloitti.
Nyt oli Evanin vuoro järkyttyä. Olivatko he olleet alusta asti näin väärässä? Mutta kuinka paljon tämä mies pystyi päättelemään jo pelkän patsaan avulla? Evan tiesi, että nyt kaikki oli hiuskarvan varassa. Ainoa mahdollisuus oli vedota ahneuteen ja Samin valtavaan haluun omia kaikki tutkittavan arvoinen itselleen.
”Minä luulin sen olevan kristillinen patsas”, sanoi Gabriel sivummalta. ”On tämä ainakin suora kopio Mariasta ja Jeesuksesta.”
Sam päästi kimakan ja erittäin hermostuneen naurahduksen.
”Hyvä mies, tämä patsas on paljon kristillisiä symboleja vanhempi. Ne on ennemminkin kopioitu suoraan tästä. Tämä patsas voi olla vaikka kuinka vanha…”
Evan ja Gabriel katsoivat toisiinsa. Molemmat ymmärsivät, että he olivat löytäneet juuri oikean miehen. Sattuma oli tälläkin kertaa todistanut olevansa kaikkia suunnitelmia ja tietoja vahvempi voima.
”Pystyisitkö kenties kertomaan meille tarkemmin tämän patsaan tarinasta?” kysyi Evan varovasti. ”Olemme erittäin kiinnostuneita.”
Tuli syttyi Samin silmiin kun hän kuuli Evanin sanat.
”Minun pitää hakea tavaroita kotoani. Vanhoja kirjoituksia ja sen sellaista, jotta voin kertoa teille asioita tarkemmin”, Sam sanoi ja ryntäsi ulos ovesta. ”Tulen takaisin niin pian kuin vain mahdollista.”
Ovi kolahti kiinni jättäen Evanin ja Gabrielin niin hölmöön hiljaisuuteen, jollaista kumpikaan ei ollut ikinä ennen kokenut.
”No, ainakin otimme yhteyttä oikeaan mieheen”, sanoi Gabriel.
Evania hymyilytti ja hän nyökkäsi. Parhaassa tapauksessa heidän ei tarvitsisi edes paljastaa runoa, sillä Sam saattaisi paljastaa riittävästi tietoa aivan huomaamattaan.
Tunnit kuluivat hitaasti. Miehet istuivat hiljaa pöydän ääressä ja odottivat Samin paluuta. Kumpikaan saanut sanottua mitään, eikä nälkä vaivannut heitä, vaikka edellisestä ruokailusta oli kulunut jo lähes kokonainen vuorokausi. Viimein ovi lennähti auki ja hiljaisuus rikkoutui.
”Noniin, hyvät herrat”, Sam aloitti juhlallisesti. ”Nyt voinkin kertoa teille erikoisen tarinan, jota kuvaamaan tämä patsas Egyptissä on tehty.”
Gabriel otti mukavamman asennon tuolissaan ja Evan terästi kuuloaan.
”Jumalakuningas Osiris oli yksi muinaisen Egyptin rakastetuimpia jumalia. Hän otti puolisokseen sisarensa Isiksen ja yhdessä tämä pari oli ehkä tärkein jumaluuden olemus egyptiläisille. Tarina on täynnä surua ja murhetta, mutta en kerro kaikkea. Tärkeintä on kuitenkin, että Osiriksen kateellinen veli Seth halusi tappaa veljensä. Niinpä hän sulki Osiriksen arkkuun ja heitti hänet Niiliin ajelehtimaan. Arkku tarttui puun oksiin ja vuosien saatossa puu kasvoi arkun ympärille. Puusta tuli alueen komein ja viimein Babyloksen kuningas teetti tuosta komeasta puusta keskipilarin palatsiinsa.
Isis palasi etsimään miestään ja monien vaiheiden jälkeen hän pääsi palatsiin ja sai tuon pilarin itselleen. Pylväs kätkettiin jonnekin Niilin suiston kosteikkoon, jossa Isis ja hänen sisarensa Nefthys sitä vartioivat.
Myöhemmin heidän lapsensa Horus, joka on siis patsaassa oleva vauva, kosti isänsä kuoleman. Hän otti vallan takaisin itselleen petolliselta Sethiltä ja tämän jälkeen rauhaan päässeestä Osiriksesta tuli manalan jumala.
Sakaalipäinen jumala Anubis palsamoi Osiriksen ruumiin ja johdatti sen manalaan. Anubista pidetäänkin tiennäyttäjänä kuolleiden maailmassa. Sinänsä mielenkiintoista, ettei Anubikselle ole tästä keskeisestä asemasta huolimatta omistettu yhtään omaa temppeliä.”
Evan ja Gabriel katselivat vuoroin toisiaan ja vuoroin voimakkaasti paasaavaa Samia. Äänettömästi he pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että myös runo pitäisi paljastaa. Ilman Samin apua sen tulkinta saattaisi kestää liian kauan tai osoittautua jopa mahdottomaksi.
Gabriel nousi tuolistaan ja lähti hakemaan paperia työhuoneen salaisesta lattiakätköstä, jonne he olivat päättäneet sen laittaa.
Sam pidätti henkeään kun Evan kertoi että oli vielä muutakin kuin pelkkä patsas. Ilmapiiri oli niin tiheä, että hiljaisuuden olisi saattanut tuntea käsissään.
Gabriel tarttui tuttuun lattialautaan ja nosti sen paikaltaan. Sieltä hän otti hyvin suojatun käärön ja laski laudan taas paikalleen. Hänkin tunsi talon äänettömyyden, josta johtuen hän tunsi sydämensä lyönnit niin selvästi, että ne tuntuivat kaikuvan ympäri taloa.
Kun Gabriel tuli takaisin salin ovelle, hän tunsi yhtäkkiä huumaavan kivun takaraivossaan, joka pakotti hänet polvilleen. Viimeisinä kuvinaan hän näki mustiin pukeutuneen hahmon, joka otti ensin paperin hänen käsistään ja kumartui sitten lattialla makaavan Evanin ylle. Tumma hahmo otti patsaan ja sitten kaikki musteni.

[Arwie]

”Anteeksi että häiritsen”, huusi vieras ääni alhaalta. ”Mutta juuri Evan lähetti minut hakemaan sinua”, ääni jatkoi.
Tässä kohtaa on melko selvää, että repliikki jatkuu, joten pudottaisin tuon "ääni jatkoi" tuolta kummittelemasta.


”Näyttää siltä, että me tarvitsemme pian oikeita töitä”, totesi Evan painostavan hiljaisuuden keskeltä. ”Nyt kun sekä onni että Jumala ovat meidät hyljänneet”, lopetti hän lauseen.
Sama juttu kun tuolla toisessa. Jättäisin "lopetti hän lauseen" pois tai laittaisin "lopetti hän lauseen pienen tauon jälkeen" tai jotain vastaavaa. Sori, en tiedä tälle mitään muuta sääntöä kuin mitä oma kielikorva sanoo. :\


”Eikä sinun pidä huolehtia. En vain syönyt kunnolla ja pahoja uutisia tuli niin suuri nippu kerralla, että kehoni vain hetkeksi petti.”
"petti hetkeksi". Vähän liian runollista sanajärjestystä puhekieleen. :)


”Ensin meidän pitää tutkia runo. Ystäväni Sam Michaels tuntee hyvin vanhaa kirjallisuutta ja on erittäin perehtynyt juuri tällaisiin tapauksiin. Pyydän hänet tänne heti huomiseksi”
"Pyydän häntä tulemaan tänne heti huomenna" kun oletan, että ystävysten ei ole tarkoitus pyytää herra Michaelsia tulemaan paikalle just nyt heti ja olettaa, että miekkonen on paikalla jo ennen huomista?...


Tieto siitä, että totuus runosta saattaisi pian paljastua, oli aika kova paine hermoille.
"oli aika kova paine heidän hermoilleen."


”Noniin, hyvät herrat”, Sam aloitti juhlallisesti.
"No niin" kirjoitetaan erikseen.

Tämähän päättyi jännästi. Nyt vasta alkaa ilmeisesti todella tapahtua. :) Vihjattiinhan minulle vähän etukäteen, että mytologiaa vedetään mukaan, mutta sangen piristävä veto joka tapauksessa. Aarteidenetsintätarinathan eivät ole mitään uutta kirjallisuudessa, joten oletan että nämä mytologiat ovat osa sitä koukkua joka tuo tähän sen oman persoonallisen värinsä. Jäänpä mielenkiinnolla seuraamaan mitä sinä näistä elementeistä saat kasaan ja toivon että aiot käyttää mytologioita rohkeamminkin. Rakastan muinaista Egyptiä (ja Kreikkaa myös).

Hyvä luku. Lisöö lisöö vaan. ^^

[Mickey]

Tarinan jatko on ehkä myöhässä, mutta ei ikinä unohtunut. Nauttikaa ihmeessä tästäkin jaksosta ja virittäkää tajuntanne äärimmilleen, kun monisäikeinen tarina saa taas uusia ulottovuuksia :)


7.
Auringon kullankenltaiset säteet lämmittivät Gabrielin kasvoja, kun hän viimein sai silmänsä auki. Siitä huolimatta, että hänen päänsä tuntui lekan ja alasimen väliin jääneeltä, hän pakottautui nousemaan. Samea verho vetäytyi vähitellen pois hänen sielmiensä ja ympäröivän maailman välistä ja muisti alkoi palata. Hoiperrellen Gabriel käveli kohti maassa makaavaa hahmoa ja polvistui. Evanin kasvot olivat ilmeettömät ja verivana oli kuivunut hänen otsalleen. Gabriel kirosi raskaasti ja silmänsä sulkien hän nousi ylös. Jokainen askel oli tuskainen, mutta hän selvityi ja palasi pian mukanaan vettä. Hän valeli Evanin kasvoja kylmällä vedellä ja toivoi tämän heräävän, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Gabrielin ympäristö alkoi sumentua, kunnes epätasainen ja haukkova hengitys hänen selkänsä takana repäisi hänet takaisin todellisuuteen. Sam, jonka Gabriel oli jo täysin unohtanut, vääntäytyi pystyyn ja otti tukea lattiasta päästyään istumaan. Kumpikaan ei saanut sanottua sanaakaan, sillä oli mahdotonta löytää mitään järkevää sanottavaa.
Minuutit tuntuivat tunneilta, eikä päänsärky hellittänyt. Gabriel hoiti Evania parhaan kykynsä mukaan, ja viimein jalkeille päässyt Sam yritti kaivaa muististaan illan tapahtumia. Viimein Evankin avasi silmänsä ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät hänen huulilleen.
"Lepää vielä hetki, niin puhumme sen jälkeen", sanoi Gabriel ja laski samalla kätensä ystävänsä olalle.
Evan sulki silmänsä ja huokasi. Hän tiesi, että paljon oli jo illan ja yön aikana menetetty, mutta salaperäinen vierailu vain kiihotti hänen mielikuvitustaan ja malttamattomuuttaan. Vaikkei hän päässyt omin voimin edes ylös lattialta, hän olisi halunnut heti lähteä etsimään varasta, mutta malttoi kutienkin mielensä. Viimeiset vuodet olivat opettaneet hänelle ainakin sen, että ilman hyvää suunnitelmaa oli eksyksissä. Kylmäpäiselle ja rohkealle miehelle tuo kyseinen neuvo oli todella ikävä, mutta Evan oli kokenut suin päin syöksymisen varjopuolet niin monta kertaa, että jotain oli jo jäänyt päähän noista ajoista. Kun kerran polttaa sormensa, oppii pysyttelemään kaukana hellasta.
"Miten se eilinen vierailija osasikin ajoittaa käyntinsä noin tarkasti?", kysyi Sam.
Evan ja Gabriel olivat molemmat hiljaa. Heidän ystävänsä, jolle oli näköjään kerrottava kaikki alusta alkaen, oli pukenut sanoiksi juuri sen ihmetyksen, mikä oli vaivannut heidän päätään heti heräämisestä alkaen. Mistä kummasta tuo varas oli tiennyt tulla hakemaan noita esineitä juuri edellisenä iltana?
Evan teki viimein päätöksensä. Hän kertoi Samille kaiken yöllisestä vierailusta, murhasta ja arvoituksesta. Samin silmät olivat lasittuneet hämmästyneeseen katseeseen, eikä hän osannut sanoa mitään. Gabriel ja Evan olivat hieman häpeissään, kun olivat käyttäneet häntä näin hyväkseen, mutta tietyllä tavalla Sam ymmärsi.
"Nyt meidän olisi kuitenkin saatava patsas takaisin", sanoi Sam. "Ennen kuin on liian myöhäistä."
Gabriel katsahti Evaniin ja pieni hymyn häivähdys käväisi hänen kasvoillaan. Viimeinkin odotettavissa oli kauan kaivattua toimintaa.
Miehet kävelivät saliin ja istuivat pöydän ääreen. Kaikki olivat pitkään hiljaa ja kehittelivät omia suunnitelmiaan ja teorioitaan, jotka olisivat johtaneet heidät varkaan ja salaisuuden ratkaisun jäljille. Jokainen ajatus oli kuitenkin yhtä mieletön kuin edellinen, eikä kukaan saanut tämän moneen säikeeseen polveilevan juonen punaisesta langasta kiinni. Aivan kuin heidän olisi pitänyt aloittaa palapelin kokoaminen ilman kulmapalasia.
"Ensiksi meidän on selvitettävä, ketkä kaikki olisivat voineet tietää tästä arvoituksesta", sanoi Evan viimein. "On järjetöntä lähteä vain arvailemaan ja miettimään yksinään, kun kolme päätä on huomattavasti yhtä parempi."
Sam ja Gabriel nyökkäsivät.
"Barnumin on täytynyt kertoa salaisuudesta jollekulle", sanoi Gabriel heti alkajaisiksi. "Meistä ketään ei varmasti ole levittänyt tietoa eteenpäin, joten ainoa vaihtoehto on esineiden aikaisempi omistaja."
Evan nyökkäsi ja Sam yskäisi hiljaa.
"Miksei esineitä siis haettu jo aikaisemmin?", Sam kysyi.
Kukaan ei osannut sanoa mitään. Tämä kysymys osui niin keskelle maalitaulua, että Gabrielia alkoi hymyilyttää.
"Meillä on tässä käsissämme melko lailla mielenkiintoinen arvoitus", hän aloitti juhlallisesti. "Ja uskon vahvasti, että minulla on aika hyvä vastaus moniinkin mieliämme askarruttaviin kysymyksiin."
Evan ja Sam olivat hiljaa paikallaan ja kuuntelivat Gabrielia.
"Olen itse asiassa kehitellyt tätä teoriaa mielessäni jo pitemmän aikaa, ja mitä pitemmälle olemme arvoituksen kanssa tulleet, sitä todennäköisemmäksi se on tullut. Kaikki juontaa juonensa niihin aikoihin, kun vanha ystävämme Barnum rikastui äkkiä vuosia sitten. Kukaan ei ääneen kysynyt, mistä kaikki miehen rahat olivat peräisin, mutta jokainen sitä ihmetteli. Miten kummassa tavallinen mies ansaitsi niin nopeasti niin paljon rahaa? Rikkaaksi mieheksi hänellä kuitenkin oli vähän ystäviä ja kumppaneita, eli jollain omituisella keinolla hän oli rikastunut.
Pian hän menetti kaikki rahansa ja jäi täysin tyhjän päälle. Muutama vuosi myöhemmin alkoi kaduilla kulkea huhu hänen mittaamattoman arvokkaasta omaisuudestaan, jota hän olisi piilotellut jossain. Ja kuin sattumalta, yksi alamaailman suurimmista hahmoista, Richard Bronson kuoli vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun huhu oli voimakkaana ilmennyt. Bronson, joka sai valtavat rahat jo lähes vainoharhaiseksi tulleen Barnumin suojeluksesta. Bronson, jolla oli vakoojia kaikkialla. Bronson, joka kurkotti kätensä aina kohti rikkauksia ja otti ne, hyvällä eli pahalla."
Evanin silmiin syttyi liekki ja hänen ilmeensä oli kirkas kuin keskikesän iltapäivä.
"Joka johtaa siihen", hän jatkoi Gabrielin selitystä. "Että Bronson tiesi varmasti tuosta laatasta ja aarteesta. Bronson halusi saada rikkaudet itselleen, mutta Barnumin onnistui päästä pälkähästä. Hän tappoi Bronsonin ja jäi elämään melko lailla kiusalliseen tilanteeseen: hän tiesi aarteesta, mutta ei voinut sitä mitenkään käyttää. Liian monta kaunaista vuotta, liian monta uteliasta silmäparia..."
Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus. Iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkä alkoi vaivata heistä jokaista. Kukaan heistä ei silti voinut ajatella ruokaa, sillä ratkaisu oli liian lähellä. He hipoivat jo salaisuuksien kehän sisimpiä piirejä, jotka pitivät sisällään tietoja eilisistä tapahtumista.
"Pelissä on enää yksi puuttuva linkki", sanoi pitkään hiljaisuudessa ollut Sam. "On erittäin uskottavaa, että Bronson tiesi salaisuudesta ja Barnumin pelistä, mutta molemmat miehet ovat kuitenkin kuolleet."
Evanin kasvoille levisi itseriittoinen hymy.
"Minulla on sitten taas vastaus tähän kysymykseen", hän aloitti kuin tehostaakseen omaa tärkeyttään ja tietojaan pikkuasioista. "Bronsonilla oli, tai siis on yhä edelleenkin, poika. William Bronson oli todellakin pimennossa isänsä varjossa, mutta varmasti hän tiesi. En epäilisi hänen osallisuuttaan tähän tapaukseen hetkeäkään, sillä hän on kyllä tehnyt rikoksia omiin nimiinsä ennenkin."
Sam ja Gabriel vilkaisivat toisiaan.
"Ilmeisesti ei muuta kuin lähdetään ulos katsomaan totuutta silmiin", sanoi Gabriel ja nousi ylös.
Kolme miestä käveli peräkkäin ulos talosta jo piemenevään iltaan ja aloittivat määrätietoisen taipaleen kohti seuraavaa etappia heidän erikoislaatuisella aarteenetsintämatkallaan. Kukaan ei sanonut sanaakaan, sillä jokaisen päässä pyöri lukematon määrä erilaisia kuvitelmia aarteista, salaisista ja unohtuneista paikoista ja suuresta kunniasta.
Gabriel johdatti heitä pitkin mutkittelevia katuja ja viimein he saapuivat suuren ja ränsistyneen talon luokse kaupungin laidalle. Taloa ympäröivä valkoinen aita oli vuosien saatossa ränsistynyt harmaaksi ja ruoho rehotti villinä. Portti oli kaatunut jo vuosia sitten ja joka paikassa oli romua. Normaali ihminen ei olisi jalallaan astunut tuohon läävään, mutta juuri sinne kolmikko halusi. William Bronsonin koti oli vain muisto entisistä loiston päivistä, jolloin hänen isänsä oli hallinnut valtavia omaisuuksia.
Evan käveli nyt ensimmäisenä. Hänen rauhallisen käyntinsä ääneen sekoittuivat ensin Gabrielin pitkät, raskaat askeleet ja sitten Samin varovainen hiipiminen. Hiekan rapsahdukset tuntuivat kuuluvan kilometrien päähän, mutta jokainen heistä piti hermonsa kurissa. Nyt ei ollut sopiva aika hermoilla. Pian he saapuivat ulko-ovelle. Ruskea maali oli rapistunut pois ja jäljellä oli vain lahonneen puun harmahtava sävy. Varovasti Evan työnsi oven auki ja tunnusteli samalla taskussaan olevaa pistoolia. Hän ei todellakaan aikonut ampua, mutta aina piti olla varovainen ja kaikkeen varautunut.
Lattia narahti raskaasti kun hän astui sisään. Ääntäkään ei kuulunut. Liiallinen hiipiminen ja varjoissa kulkeminen sai Evanin mielestä riittää. Hän alkoi kävellä normaalista ja johdatti joukon ensimmäiseksi tyhjään keittiöön. Keittiöön, joka oli hajusta päätellen ollut käyttämätön, tai ainakin siivoamaton, jo pitkän aikaa. Seuraavaksi he saapuivat saliin, josta he löysivät William Bronsonin. Hän makasi sohvalla umpiunessa ja haisi niin pahasti viinalta ja maailman sotkuilta, että paljon nähnyt Gabrielkin alkoi voida pahoin.
Evan nosti huoneen reunassa olleen takan vierestä hiilihangon ja tökkäsi miestä voimakkaasti kylkeen.
"Bronson, herää", hän huusi ja tökki miestä kepillä.
Sohvalla makaava kasa alkoi vääntelehtiä ja pitää epämääräistä ääntä. Viimein heidän eteensä nousi yksi rumimmista ilmestyksistä mitä he olivat ikinä nähneet. Mies ei ollut vanha, mutta näytti satavuotiaalta. Hänellä oli hapsottava ja laikuissa kasvava tukka, ruokkoamaton parta, arpia, mustelmia, ruhjeita ja ties mitä törkyä kasvoillaan. Kaiken epämäääräisen sotkun alta olisi ehkä voinut löytää ihmisen, mutta siihen olisi tarvittu elinikäinen korjaaminen, jotta William Bronson olisi jälleen näyttänyt normaalilta. Hän oli niitä ihmisiä, joille elämä ei todellakaan ollut pehmeää.
"Niin", mies murahti ja hautasi kasvonsa käsiin, jotka olivat likaiset ja arpiset.
"Meitä kiinnostaisi tietää", Evan aloitti. "Mitä sinä tiesit isäsi liiketoimista erään George Barnumin kanssa?"
Mies katsahti häneen ja huokasi.
"Tottahan minä tiesin paljonkin. Työhuoneessa, tämän huoneen toisella puolella, on kyllä riittävästi todisteita", hän sanoi ja laski päänsä takaisin sohvalle ja ilmeisesti menetti tajuntansa.
Miehet katselivat ensin hetken surkeaa Bronsonia ja sitten he katsahtivat nopeasti toisiinsa. Sitten työhuoneesta kuului vaimeaa rapinaa ja sitten pieni kolaus. Gabriel hiipi nopeasti piiloon ja alkoi lähestyä ovea samalla kun Evan veti revolverin taskustaan. Kun Evan hyppäsi huoneeseen, se oli tyhjä. Vain ikkuna oli auki ja repaleiset verhot heiluivat vaimeassa iltatuulessa. Hän huokasi helpotuksesta ja käski muiden rauhoittua. Samalla kuului kova pamaus ja lasin helinää. Gabriel ja Evan kääntyivät samaan aikaan ja näkivät verivanan William Barnumin rinnassa ja heti sen jälkeen rikkinäisen ikkunan. Matka umpikujasta toiseen johti heidät aina vain uusiin ongelmiin, kun ainoa linkki salaisuuteen ja varastetun tavaran takaisin saamiseen oli kuollut.

[Mickey]

Todetaanpa taas kerran. Tarina on ollut hautautuneena kaiken mahdollisen rojun ja turhuuden alle. Se on ollut täysin piilossa, mutta ei missään vaiheessa unohtuneena. Nyt aletaan viimein päästä käsiksi siihen tarinan varsinaiseen punaiseen lankaan, ja tarina alkaa viimeinkin kulkea eteenpäin. Kommentteja arvostaisin kovasti.

8.
Gabriel makasi sängyssä ja katseli katossa roikkuvaa kristallikruunua. Sen valot leikittelivät huoneen seinillä ja aina välillä sokaisivat hänen silmänsä. Varjoisissa nurkissa lojui kiukunpuuskissa heiteltyjä tavaroita ja vaatteita, joita hän ei ollut viitsinyt siivota. Valtavat ponnistukset tuntuivat valuvan hukkaan kuin hiekka tiimalasissa, sillä heillä ei ollut jäljellä enää yhtään johtolankaa. Jo alkujaankin epätoivoinen etsintä oli muuttunut mahdottomaksi, sillä mikään ei johtanut mihinkään. Yksikään esine, paperi tai maalaus William Bronsonin talossa ei johtanut heitä uusille jäljille. Gabriel tiesi koko ajan olevansa lähellä ratkaisua. Hän oli niin lähellä sitä, että pystyi melkein maistamaan sen katkeransuloisen maun suussaan, mutta silti se pysyi piilossa. Joku yksinkertainen palanen puuttui, mutta se vain oli liian lähellä, että sen olisi voinut nähdä.
Kun Gabriel käänsi kylkeä, hän tunsi miten hänen silmäluomensa alkoivat väkisin painua kiinni. Viimein hän näki enää vain pimeyttä ja tunsi, miten hengitys tasaantui vaimeaksi huohotukseksi. Unta ei voinut enää estää.
Gabriel käveli yksin pimeällä kadulla. Kuun heikko kajo valaisi hänen matkaansa epätasaisella ja mutkittelevalla mukulakivikadulla. Hän ei tiennyt mihin oli menossa, mutta tunsi silti tarvetta kävellä risteyksistä juuri valitsemiinsa suuntiin. Talot kadun molemmilla puolilla lähenivät häntä sitä mukaan kuin hänen matkansa edistyi ja pimeys syveni. Ikkunoista ei kajastanut enää iloista valoa, vaan vain kalmanhohtoista kajoa, joka ei oikeastaan valaissut, vaan heikensi vain hieman pimeyttä. Jokainen askel oli raskas ja jokainen kuljettu metri tuntui edellistä pidemmältä. Pieni vilkaisu taakse todisti hänen aavistuksensa todeksi: takana oli vain säkkipimeää kauhua, jonne ei voinut palata. Ainoa suunta oli siis eteenpäin.
Määrittelemättömän ajan kuluttua häntä vastaan tuli nainen. Nainen oli omalla tavallaan kaunis, mutta laiha ja surullisen näköinen. Silmien hieraisun jälkeen Gabriel tunnisti äitinsä, mutta ei voinut siirtyä kadun toiselle puolelle häntä tapaamaan. Jokin voima piti Gabrielin kaukana äidistään ja työnsi häntä yhä kauemmas pimeiden katujen syövereihin.
Viimein Gabriel saapui sillalle. Hän ei tunnistanut paikkaa, mutta näki kaksi tuttua pojanvesseliä leikkimässä sillankaiteella. Vaikka tuosta ajasta oli kulunut jo vuosia, hän tunnisti yhä nuoren Evanin, eikä voinut erehtyä itsestään.
"Tämä on vain unta", hän sanoi itselleen ja noiden sanojen rohkaisemana hän jatkoi matkaansa.
Pojat kaiteella leikkivät ja kisailivat, kunnes yhtäkkiä toinen kompastui ja putosi kauas hyiseen virtaan. Gabriel huusi ja juoksi sillalle ja katsoi alas. Mitään ei näkynyt. Sitten hän katsoi viereensä ja kavahti näkemäänsä. Hän näki noin kymmenvuotiaan itsensä hymyilemässä sillalla. Gabriel pinnisti muistinsa äärimmilleen ja muisti huimapäisen hyppynsä sillalta Evanin perään. Jotain oli tehtävä.
Ilman mitään miettimistä Gabriel jätti hymyilevän pojan sillalle ja hyppäsi alas kuolettavaan veteen. Putoaminen kesti ikuisuuden, eikä hän silti saapunut minnekään. Vauhti pysyi tasaisena, aivan kuin hän olisi leijunut alas tuulen mukana. Viimein hän tunsi jääkylmän veden iskevän kuin sata tikaria ja hänen hengityksensä salpautui. Kuitenkin hän pakottautui uimaan ja kuin ihmeen kaupalla Gabriel tunsi aistiensa terästyvän. Hän näki pienen pojan räpiköivän vedessä ja huutavan. Poika huusi, vaikka ääntä ei kuulunut. Gabriel ui ja ui, kunnes viimein saavutti pojan. Viimeisetkin voimanrippeensä uhraten hän raahasi jo veltostuneen ja kylmän nuorukaisen rantaan ja kaatui itse rannan mutaan ja liejuun. Häntä pyörrytti ja pelotti, mutta silti hän pakottautui katsomaan poikaa. Nuoren Evanin kasvot olivat kauniit, mutta sinertyneet ja liikkumattomat. Hän huokasi ja sulki silmänsä. Kun hän avasi silmänsä, hän näki yhä Evanin ruumiin, mutta nyt Evan ei ollut enää nuori. Ja Evanin vieressä makasi hän itse, yhtä kuolleena ja liikkumattomana. Hän alkoi täristä. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja voimat pettivät. Hän kaatui maahan ja näki viimeisenä näkynään tumman hahmon nousevan vedestä ja kävelevän rauhallisesti pois.
"Herää!", huusi Evan ja ravisteli Gabrielia väkivaltaisesti.
Gabriel säpsähti ja räväytti silmänsä heti auki. Hän ei nähnyt mitään, kuuli vain Evanin huudon. Hiki virtasi hänen ohimoillaan ja hänen vaatteensa olivat hiestä kylmät ja nihkeät.
"Olen tässä. Rauhoitu nyt ja herää!", Evan jatkoi ja piti rimpuilevaa Gabrielia paikallaan.
Gabriel kääntyi äkisti ja katsoi Evania silmiin. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, vain katsoi.
"Se oli vain unta. Nyt voisit nousta ylös ja tulla auttamaan meitä", sanoi Evan ja lähti pois.
Gabriel laski päänsä tyynyyn ja jäi miettimään. Viimein hän tyytyi siihen totuuteen, ettei saanut ajatuksiaan mitenkään järkevään järjestykseen, ja nousi ylös. Reippaasti hän käveli työhuoneeseen ja löysi sieltä pirteän näköisen Evanin istumasta pöydän ääressä. Hän tutki vanhaa kirjaa, jonka Sam oli ilmeisesti hänelle tuonut. Sam, joka makasi lattialla takki päänsä alla rauhallisesti nukkuen. Viimeiset vuorokaudet olivat todellakin vaatineet veronsa heiltä jokaiselta, joten ei ollut mikään ihme, että rauhattomat ja epävakaat unet vaivasivat.
"Meidän pitäisi varmaan puhua kaikki selväksi", sanoi Evan hiljaa. "Varkaan löytäminen alkaa olla todella epätoivoista."
Gabriel vain nyökkäsi. Hän tiesi paremmin kuin hyvin sen julman totuuden, että heidän aikansa tuon salaisuuden ratkaisijoina oli lähes väistämättä tullut päätökseen. Halutessaan varas olisi ehtinyt jo valtavien matkojen päähän heistä, ja kukaties jo arvoituksen ratkaissutkin. Ratkaisu. Se sana viilsi Gabrielin mieltä, sillä hän olisi halunnut itse olla paikalla, kun runon ratkaisu olisi löytynyt. Nyt tuo mahdollisuus oli iäksi menetetty.
Evan oli herättänyt Samin ja nyt he istuivat taas kolmisin pöydän ääressä. Tunnelma oli jollain tavalla paljon rauhallisempi ja helpompi kuin edellisellä kerralla, sillä nyt heillä ei ollut mitään salattavaa tai menetettävää.
"Patsas on varmasti jo kaukana Lontoosta", sanoi Evan viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Ei ole mitään syytä miksi se olisi yhä täällä."
Gabriel nyökkäsi ja huokasi.
"Mitä kaikkea menetimme, sitä voi vain arvailla", hän sanoi ja hautautui käsivarsiensa suojaan.
Sam katseli heitä molempia ja mietti kuumeisesti. Jokainen ajatus ja jokainen teoria toi hänet yhä lähemmäs heidän viimeistä mahdollisuuttaan.
"Ellei sitten", Sam sanoi viimein ja sai heti sekä Gabrielin että Evanin täyden huomion. "Ellei tuo varas sitten ollut salaisuudesta ja runosta yhtä tietämätön kuin mekin aluksi olimme. Ehkä hän vain tiesi jotain jostain salaisuudesta, ja halusi sen selvittää."
Valtava palo syttyi Evanin silmiin ja Gabriel istui aivan tuolin reunalla ja kuunteli jännittyneenä.
"Siinä tapauksessa, hänen olisi järkevää jäädä Lontooseen, koska juuri täältä hän löytäisi apua vanhojen arvoitusten ratkaisemiseen. Eikä mahdollisuuksia voi olla liian monta. Harvalla ihmisellä on riittävästi ammattitaitoa, joten ei liene niin vaikeaa käydä läpi niitä muutamaa asiantuntijaa, joilta hän on voinut kysyä apua", Sam jatkoi.
Pala nousi Gabrielin kurkkuun ja esti häntä puhumasta. Miten hän saattoikaan olla niin tyhmä? Miksei hän ollut tajunnut tätä heti alusta alkaen.
"Charlotte", sanoi Gabriel hiljaa.
Gabriel hypähti pystyyn, sieppasi takkinsa ja juoksi ulos sokkeloisten katujen uumeniin, ja jätti kaksi erittäin hölmistynyttä ja hiljaista ystävää taakseen.

Katujen vähäiset valot välähtelivät jälleen sumeina täplinä Gabrielin näkökentän rajoilla, kun hän juoksi pitkin vesisateista Lontoota. Hänen kenkänsä olivat kastuneet aivan läpimäräksi ja kylmät vaatteet liimaantuivat kiinni hänen märkään ihoonsa. Yhä yltyvä sade esti häntä näkemästä eteensä, mutta määrätietoisesti hän jatkoi kohti määränpäätään. Liukkaat mukulakivet tuntuivat tarkoituksella asettavan esteitä hänen eteensä, mutta mikään ei sammuttanut hänen mielensä paloa. Gabrielin katse oli lähes mielipuolinen kun hän viimein saapui komean kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Komeasta ulkonäöstä huolimatta talon piha oli ruokkoamaton ja maalipinta nähnyt parhaat aikansa jo vuosia sitten. Kuitenkin talo oli erittäin jykevä ja huomiota herättävän mahtava, eikä yhtään vastenmielinen pienistä puutteista huolimatta. Matalan aidan yli kiivettyään Gabriel näki yhdessä alakerran huoneista valoa. Hän rohkaisi mielensä ja hiipi varovasti ikkunan alle ja kurkisti sisään. Pöydällä oli kynttilä ja sen äärellä istui kaksi ihmistä. Kasvot kohti ikkunaa istui noin kolmekymmentäviisivuotias nainen, joka oli hyvin kaunis. Hänellä oli runsaat tummanruskeat hiukset, kauniin ruskeat silmät ja erittäin viehättävät kasvot. Charlotte, ainoa Gabrielin isän elävistä sukulaisista, jota Gabriel ei kuitenkaan tuntenut juuri ollenkaan. Täti oli matkustellut paljon avioiduttuaan rikkaan yliopiston opettajan kanssa, ja tiesi kuuleman mukaan paljon historiasta ja ennen kaikkea Egyptistä.
Gabriel siirsi väkisin katseensa toiseen henkilöön, jota hän ei tuntenut. Mies oli juuri hänen ikäisensä ja aivan tavallisen miehen näköinen. Jotenkin ystävällisen ja miellyttävän näköinen mies puhui kiivaasti ja hermostuneesti. Gabriel antoi tilanteen kehittyä, kunnes hän viimein näki juuri sen, mitä oli odottanut: mies otti taskustaan patsaan ja näytti sitä naiselle. Tapahtuma toimi kuin lähtölaukauksena Gabrielille, joka hiipi varovasti ovelle ja kokeili, oliko se lukossa. Ovi ei hievahtanutkaan, mutta hän ei lannistunut, vaan lähti kiertämään taloa. Gabriel kompuroi pimeässä ja kirosi hiljaa, mutta saapui pian talon pimeälle takapihalle, jossa oli toinen ovi. Varovasti hän tarttui oveen ja nykäisi. Ovi aukesi pienintäkään ääntä päästämättä, ja Gabriel astui sisään taloon.
Pienintäkään ääntä päästämättä Gabriel hiipi läpi hämärien huoneiden. Miehen ja naiset kiivas keskustelu alkoi kuulua yhä selvempänä, kunnes viimein, aivan huomaamattaan, Gabriel seisoi valaistun huoneen ovella.
"Minä en todellakaan tiedä, mikä esine tuo on", sanoi nainen hermostuneelle miehelle. "En tiedä ennen kuin olen tutkinut asiaa tarkemmin."
Mies ei pitänyt vastauksesta ja näytti koko ajan yhä kiivaammalta.
"Mutta minun on pakko tietää ja pian", sanoi mies hampaidensa välistä ääni väristen.
Silloin Gabriel teki ratkaisunsa ja astui sisään huoneeseen, aivan kynttilöiden luoman valokehän laidalle.
"Minä sitten taas tiedän, mikä se on", hän sanoi. "Ja olisi paljon kohteliaampaa kysyä esineen omistajalta, kuin hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta", hän jatkoi loppuun ja jäi hiljaa seisomaan.
Nainen ja mies olivat aivan sanattomia. Molempien silmät olivat porautuneet Gabrielin ilmeettömiin kasvoihin, eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki tiesivät, että seuraavat sanat ratkaisisivat paljon, eikä kukaan halunnut aloittaa. Gabriel ei kuitenkaan halunnut pitkittää tilannetta enää kauempaa.
"Anna takaisin mitä olet vääryydellä vienyt, tai minä otan sen väkisin", sanoi Gabriel ja otti uhkaavasti askeleen eteenpäin.
Tilanteen vaikeus ja kireys oli käsin kosketeltavaa. Kaikkien aivot kävivät läpi mahdollisuuksia, jotka tämä elämä oli heille tällä hetkellä suonut. Kukaan ei kokenut omia mahdollisuuksiaan kovinkaan vahvaksi, ja pian pienet hikipisarat alkoivat valua kaikkien otsalla. Gabriel tunsi miten hänen hengityksensä salpautui kun hän yritti avata suunsa sanoakseen jotain. Kieli oli kuivuudesta turvonnut ja kurkussa tuntui olevan kokonaisen autiomaan hiekka. Hän ei saanut sanaa suustaan. Jos oli Gabrielin olo tukala, niin häntä vastapäätä seisovan miehen olo vasta tukala olikin. Hänen katseensa poukkoili huoneessa sinne tänne, eikä hän pystynyt keskittämään huomiotaan mihinkään yhtä hetkeä pidemmäksi ajaksi. Mies kiristeli hampaitaan ja hänen kasvonsa alkoivat nykiä. Niinpä Gabriel päätti viimein ottaa hataran tilanteen kokonaan haltuunsa.
Yhdellä loikalla Gabriel oli miehen edessä eikä antanut tälle mahdollisuutta toimia. Räväkän käden heilahduksen saattelemana mies kolahti lattialle suu verta vuotavana.
”Viime kerrasta onkin jo aikaa”, sanoi nainen Gabrielille hiljaa ja täysin rauhallisena.
Gabriel katsoi naista hiljaa ja hymähti. Samalla hän polvistui tutkimaan maassa makaavan miehen kasvoja tarkemmin.
”Onko sinulla mitään tietoja tästä miehestä? Kuka hän on ja miten hän tietää tämän esineen olemassaolosta?” Gabriel kysyi hiljaa.
”En tiedä hänestä mitään. Hän ilmestyi ovelleni reilu viikko sitten ja sanoi, että hänellä on hallussaan vanha esine, jota hän haluaa minun tutkivan. Esineestä, omista tarkoitusperistään tai nimestään hän ei maininnut mitään. En luvannut auttaa häntä, enkä häntä nähnytkään tuon käynnin jälkeen ennen kuin tänä iltana. Sinä siis luultavasti tiedät asiasta paljon enemmän kuin minä”, Charlotte lisäsi loppuun.
Lauseen loppu ärsytti Gabrielia suuresti, sillä hän ei enää halunnut jakaa salaisuutta enää kenenkään muun kanssa. Toisaalta näytti siltä, että ystävät alkoivat käydä vähiin, ja jotain oli tehtävä. Gabriel sulki silmänsä ja antoi aivojensa toimia rauhassa. Sekunnit tuntuivat vuosilta, kun ne valuivat hänen silmiensä ohi. Jokainen ajatus tuntui edellistä epätoivoisemmalta ja huonommalta, siksi hän siis valitsi juuri sen vaihtoehdon, joka valtasi hänen mielensä ensimmäisenä. Niinpä tuona yönä hän uskoutui tädilleen Charlottelle ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Epäonnistuneesta koronkiskonnasta alkaen hän kertoi jokaisesta yksityiskohdasta. Hän paljasti jopa enemmän kuin halusi tai uskoi, sillä hänen tätinsä silmät eivät olleet iän tai tyhmyyden sumentamat, pikemminkin päinvastoin. Loppuun asti harkitut päätelmät, tarkat arviot ja vuosikymmenien elämänkokemus rakensivat tuon kauniin naisen mieleen tarkan kuvan siitä, mitä oli tapahtunut, ja ennen kaikkea siitä mitä pian ehkä tapahtuisi.
Gabriel oli päässyt kertomuksensa loppuun ja oli hiljaista. Samalla kun hän oli paljastanut aiempia tapahtumia, olivat he sitoneet tuntemattoman miehen tiukasti kiinni tuoliin. Mies tiesi aivan varmasti jotain. Oliko se tärkeää, sitä Gabriel ei tiennyt eikä pystynyt arvaamaan, mutta hän paloi halusta saada tietää, mistä mies oli saanut käsiinsä salaisuuden aarteesta, joka nyt oli kätkettynä hänen takkinsa taskuun. Muutaman minuutin odoteltuaan Gabriel huomasi miehen liikkuvan. Hän alkoi vähitellen avata silmiään ja herätä takaisin todellisuuteen, joka ei todellakana ollut hänelle suotuinen.
"Hyvää iltaa", sanoi Gabriel rauhallisesti miehelle.
Mies katsoi häntä ja nyökkäsi vaisusti. Päänsärky oli ilmeisen kova, sillä hän varoi valoon katsomista ja siristi silmiään.
"Nyt kun et voi hyökätä kimppuuni selän puolelta, eikä sinulla ole siis niin ilmeinen kiire, voisit esittäytyä", Gabriel jatkoi rauhalliseen ja hitaaseen tyyliin.
"Nimeni on... Harold Dawson", mies sanoi hiljaa ja varoi katsomasta Gabrieliin.
"Hienoa. Ja nyt asiaan. Miten sinä tiesit patsaan salaisuudesta?"
Mies veti henkeä ja laski päänsä. Hän kävi kuumeisesti läpi kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä tilanteessa oli. Hetken pähkäiltyään hän tuli lohduttomaan lopputulokseen: hänen ainoa vaihtoehtonsa oli kertoa totuus.
"Minä olen tiennyt salaisuudesta jo huomattavan pitkän ajan", hän aloitti hiljaa. "Aikoinaan isäni oli George Barnumin hyvä ystävä ja yhteistyökumppani. He rikastuivat yhdessä ja olivat hyvissä väleissä. He kuitenkin riitaantuivat täysin käsittämättömästi ja katkaisivat välinsä. Isäni lähti ja jätti yhtiön kokonaan Barnumille. Alle puolen vuoden kuluttua Warrick petti ja Barnum menetti kaiken. Isälle jäi vielä asunto ja perhe ja me pystyimme jatkamaan elämäämme. Kuitenkin Barnum jatkoi elämäänsä ja isää alkoi kiinnostaa miten. Hän sai selville jotain Barnumin ja Bronsonin yhteistyöstä. Hän uskoutui usein minulle ja kertoi kaikesta mitä oli nähnyt ja kuullut. Sitten hän kuoli", Dawson töksäytti.
Hetken hiljaisuus antoi Gabrielille ne tarvittavat sekunnit, joita hän tarvitsi miettimiseen.
"Mitä Barnumin ja Bronsonin yhteistö koski?"
Dawson oli hetken hiljaa ja katsoi Gabrielia silmiin.
"Kirjoittiko isäsi jotain muistiinpanoja tai päiväkirjaa?" Gabriel tivasi nyt tiukemmin.
"Jos autan teitä, pääsenkö osalliseksi aarteesta?" Dawson kysyi mieli selvästi terävöityneenä. "Tietojen väkisin onkiminen kestää liian kauan ja voin silti valehdella", hän jatkoi hiljaa.
Gabriel mietti hetken. Hän ei voinut tehdä päätöstä yksin, mutta toisaalta Dawson tiesi aivan liian paljon asiasta. Häntä ei voinut mitenkään jättää huomiotta. Gabrielin ei kuitenkaan tarvinnut miettiä asiaa yksin, sillä pian Charlotte tarttui häntä kädestä ja kuiskasi hänen korvaansa.
"Ota mies mukaan. Se on ainoa keino pitää salaisuus hänen osaltaa turvassa. Tuo poikarukka on vain eksynyt ja voi tehdä jotain harkitsematonta. Mutta jos otat hänet mukaan, hän ei ole sen vaarallisempi kuin minäkään."
Gabriel sai tästä riittävän vahvistuksen omille ajatuksilleen.
"Otamme sinut mukaan. Paljasta siis tietosi", hän sanoi.
Dawsonin silmät kirkastuivat. Hän oli yhä tiukasti sidottuna, mutta selvästi hän luotti Gabrieliin ja Charlotteen, sillä hän alkoi heti kertoa loppua salaisuudestaan.
"Minä asun nykyään talossa, jonka Bronson osti ennen kuolemaansa. Siellä on isäni päiväkirja, mutta myös jotain paljon tärkeämpää", hän sanoi niin intoa täynnä, että hän hengitti kiivaasti ja oli vähällä haljeta innokuudenpuuskaansa.
Gabrielin mielenkiinto heräsi heti kun hän kuuli, että talossa oli jotain vieläkin tärkeämpää.
"Talosta löydät ne molemmat silmät, joista patsaan mukana ollut runo puhuu. Isäni vihjeiden avulla, ja vuosien kuluessa, olen ratkaissut salaisuuden ensimmäisen osan, ja teidän avullanne pääsemme ehkä vieläkin pidemmälle."
Gabriel ei sanonut mitään. Viimein, kaikkien koettelemusten jälkeen, hän oli oikealla tiellä ja kaiken muun hyvän lisäksi vielä matkalla oikeaan suuntaan.