Yashiza
15.1.2006, 15:39:48
Kirjoitettu: 14.-15. tammikuuta
Kommentit: Minusta on hieman hassua sanoa tämä, mutta minä pidän tästä tekstistä. Tämä on kielellisesti todella erilainen teksti, kuin mitä yleensä kirjoitan. Hyvin erilaista itse asiassa, sen huomaa jo lukiessaan ensimmäisen kappaleen. Halusin tehdä erilaisen tekstin niin kielellisesti kuin juonellisesti. Tämä on ehkä jonkinlaista fantasiaa, joka on ihan uusi tyylilaji minulle kirjoittamisessa. En tiedä, kuinka surrealistiseksi tämä lopulta meni, mutta minusta tuntuu, että pääjuonen pitäisi olla selvä huolimatta vaikeasta kielestä. :)
Jos muuten tekstistä tuli pidettyä, niin kertokaa. Ajattelin kirjoittaa lisää tapahtumia metsään liittyen, jos kiinostusta tosiaan löytyy.
RAUTASIIVET LENTOKALOILLAKIN
“Pulp, pulp, pulp”, pulputteli kalanen.
“Lennokit taivahille, murtukoon taivahis, saastukoon, kaahatkoon, mie en tieä, mist tullot oot! Katteja syövät, ei ymmärretä kuuhu suota, minnuu ei rakastu kukohon! Marssitkoo lentokaiat, marssikoo sinne mist Jumalolento tullu on! Engeleille ei luppaha ollu, pirrut maailmahi pyörrittököön! Rautoosiivetki takoo kullaseppä, eikö kukha huommakko? Lapsia huijjaaki, kukkohon välittääki vois, mut kukkahi jaksaak?” kysyy eukko vanha pojalta nuoreltaan. Ilta sammuu, yö herää, aurinko laihtuu, kuu lihoo. Roviolla palaa ihmisen liha, ruoka maistuu. Poika eukkoaan katsoo, naisekkaasti hymyilee ja maistelee hetken vanhuksen sanoja.
“Hulluus vaanii jokaista mielen sisällä, valpas pelastuu sen syövereiltä ja muut ahdinkoon joutukoon! Ei kukaan halua neljän seinän sisälle joutua, mutta kuinka huijata valkotakkisia, joilla siniset simmut kirkkaat on, mutta kynnet ilveksen sattuupi olemaan! Mustan näämme keltaisin, mut punast emme ees erottaa pysty! Näin viisauteni päätän mä, huijjaan hirviöit nätisti ja kaiken päälleks mä niiaan, kuten kunnon pojan täytyy!”
Kaksi ruumista tulessa palavat, yön maailmaan silmät katoavat, viimeisiä sanoja kumpikaan lausua ei voinut! Olivat hihitelleet metsän helmoissa, aurinkorouva oli valoa paljastunut, kuhertelivat salakavalasti ilman vanhempiensa lupaa pensaikon takana! Eivät tienneet, että metsä lumottu ja taianomainen olla oli, aikaa sitten noita-akka kironnut sen oli! Lempeään hävyttömästi kaikille olioille näyttivät, yleisöä saivat karhuista ja sudenkorennoista, oli maaginen yksisarvinen kaukaa myös tullut näytöstä katsomaan! Lapset, nuorukaiset, äpärät, miksi heitä nyt kutsua voisi, eivät muista silmistä välittäneet, koskettelivat toisiaan nautinollisesti ja sokaisivat vasikoiden silmät kauniit! Eukko ja tämän poika löysivät nuoret tytöt naimast oksan päältä, eivätkä itselleen mitään voineet!
“Niii, nii, mut lennokit taivahille! Ei kukkoon mulle hulluut oo viel pystyny näyttämään, ei mun mielen sisällä sellast vaani, vai yrittääkö poekani pimittää vanhaa muoriaan? Ei valkotakkiset kosk’n maailmahille löytänee oo, ne niit hulluuksien runtelemia on! Mä mustan sun silmis nään, mut oikeees oot, keltasilt ne munkin silmis vaikuttaapi! Jumalolento meit siunanu pitkäl elämäl on, miks muute pirrut maailmahi pyörittäis? Mut mun kysymykseen vastasit et, sammakkot ku lapsia huijjaa, eikö kukkaahi heist välittää vois?” terävällä sävyllä eukkoparka lapselleen parahtaa! Poika taas eukkoaan tuijottaa, mutta sitten katseensa siirtää roviolle kuumaan.
“Oi kyllä hulluus sun maailmassa kyllä on, jos mielesi avata voisin! Mut sun kysymykseen vastata helppoa on, kun ei täällä ketään lapsista ole välittämäss! Vai tieääks eukko kethä, kuka lapsia hoijanut ois? Mä ainakaan sellasta tunne, jos sä tiedät, niin mulleki kertoa voisit! Kyl, kyl, valkotakkiset hulluden takana on, nehän petoja on! Enkö mä sanonukki, että niillä ne kynnet ilveksen on? Metsämme eläimen lumhon ryövävät, valkosen värin Jumalolennolt varastivat! Ja mitä sä eukko lennokeist puhua pulputat, eihä sellaist meiän maailmas ees o!”
Palanut haju leviää metsän uumeniin, koloistaan tonttuset ja kojootit poistuvat, hajuaisti jokaisella metsän olennolla valpastuu! Houkuttelee tuoksu lihan myös leppäkerttuja sekä peuroja, ei kellään mitään roviolla poltettuja ihmisiä vastaan ole! Harvoin sellaista nautinollista ateriaa ilmaiseksi täällä enää saa, ei ihmiset uskalla enää metsässä käydä, kun noita-akka lumos sen taiallaan sekä kirouksellaan! Kertovat immeset kaukaiset kauhutarinoita yksisilmäsistä ahmoista, pelottelevat rohkeammatkin lapsukaiset murhanhimoisilla kaneilla, eikä metsän vetovoima riitä tuomaan kansakuntaa luokseen! Eukko ja sen poika, metsän viimehiset ihmiskantaa, jäivät omien tekojensa vuoksi vangeiksi metsän! Hekin julmalla tavallaan kiintymystä toisiinsa osoittivat, mutta metsän olennot heidät säästää päättivät! Yhden ehdon rakastavaisille antoivat, eivätkä muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä jättivät!
“Lentokaljot eli lennokit ne pulputtavat, mull ei mit’n syytä pulputtaa ole! Ymmärrätkös ny poekani mist puhua mä muka pulputtelen? Ai, mutta oks Jumalolenno meiän yksinoikeus luomuksiinsa? Ku ilveksen kynnet ne yleist riistaa o, kuten meiän saaliit rovioll! Mut kyll mä tunne erään, jok lastaan hoivas! Sun eessäs neijone se ny seisoo, vais emmä sua hoijannut? Mut ymmärrä poika, ei hulluus meit jokaist’ vaania pysty, silkin rajansa ja raajansa, ymmärräs se! Jos mun mielen aueta voisit, huomaisit ettei siel hulluus vaania pystyis, ei se sellaseen koppaan mahtua vois!” eukko selittää väsyneellä äänellään pojalleen! Sillä harmaantuneet hiukset on, likaiset ja karheat, niin vanhat kuin olla ja voi! Poika eukonsa vastakohta, nuorehko ja vastustamaton, sen ruskeat silmät suoraan satukirjuista varastettu ovat!
“Lentokaljoja olemassakaan ole, mitä sä vanhus oot tarinoita pulputtelemas! Immessetki pulputella osaavat, ei ne sitä taitoa koskaan kadottaneet oot! Sääkin muistat, kuink soreilla käteilläs mua koskettelit ja sillonki papparukka jakso aina asiasta pulputtaa! Ei jaksanu nähdä meit kaht onnellisena, luuli minun tunkeneen sun ja sen paran väliin, pulputteli olemattomist ja typerist! Kaikki ne tän metän ulkopuolella pulputtaa vaivoistaan ja ongelmist’n! Täs mettäs ei meiän kahen lisäks kukaan sellast osaa, ei ees ne lennokit joist puhua jaksat!
Hoivata sinä minua, sallinet mun nauraa! Hoivasin itte itteäni, ku sin ja pappani kuhertelitte joskus ees, vaihtelun vuoks ehk takanaki! Ku mä sitt kasvoin, pojast mieheks, kun pappa sitt kasvoi, papast papaks, vaihoit puolias ja mua ajjoit rakastaa! Isäni jätit, nyljäsit ja revit sielun rukan sen silmien ees, ku mua kiihkeästi kosketelit heikon ees! Se hoivaamist ollu, se oli rakastelua ja rakastamist, mut hoivaamiseks sit et kutsua voi! Hulluusko sut jo vietelly on?” poika kysyy suoraan eukoltaan!
Roviolla tuli laantuu, ja metän maagiset olennot riistansa hakea päättivät! Toisille maistuu tyttöjen muhkeat kädet, jotkut halusivat paljon läheisempää ja harvinaisempaa, ku kolmansille jäi enää enkeleitten suolaama haima! Eukko ja poika katselevat, kuinka tontut ahmiskelevat jalkakynsiä herkullisesti, kuink hirvet simmuja mussuttelevat kauniil purukalustollaan, kuink jättikorennot tyttöjen mahalaukkua pilkkovat! Eukko jauhaa varovaisesti käsilihasta, jok edelleen nytkähtelee eloisasti. Täss metäs ei liha kuole, enneku se toisen mahalaukus kuunkierron on, sen kaiken jyskinnän ja pureskelun mielessään tuntea voi, vaik mieliki kymmenen olennon suus ois.
Metsän olennot säästivät äidin ja pojan vain ja jos maagiseen paikan ihmiskuntaa jatkaa vois, ja pitkään pariskunta yrittäny on, mutt mitään tapahtunu ei ole! Alkioita kehittyneit, mutta loiset eukon sisään päässeet aina ovat, ja siks keskenmeno yllättää saattaa! Ravintoa kyll lissää tulloo, mutta pulas mettä on, jos se ei ihmissukuaan jatkaa pysty! On poikaki jo väsyny, viimeine kuunkierto ohi mennä, ku itseään voimilleen poika ei saanu! Ny metän olennot tuimia alkavat olla, aika loppumaan päin on!
“Puhua sä jaksat, mutt ymmärrä munkin tilanne! Pappas jo vanha kuolemaan päin olla jo oli, mutta susta oli kukka puhkeamaisillaan! Ymmärrä polosen eukkosi tilannetta, pakkohan miunkin omasta elämästä nauttia pystyä oli! Ja kyll mä sua sylissäs hoivasin, sää liian nuori oot, jotta muistaa voisit! Ja ainoastaan lennokkit pulputtaa voivat, joil ei ees rautosiiviä kullaseppä takonnut ees o! Min mont kertaa jo täss metäs niit on nähny, niil suuaukko pienempi o ku monil meil!
Ja hulluus, ei sellaista mun mieles oo! Uskoa jo, miten mä sulle voisin todistaa, että valkotakkiset mua ryövänny ei oo! Mun kysymyst taas välttelit kullain, oks Jumalolennol yksinoikeus luomuksiinsa, ku väittäny oot, että hulluuden ruumilistumat ilveksen kynnet kopioinut ois!”
“Jos sua ei hulluus vaivaa, ni typeryys sut ainaki on mukanaan jo viennyt kauas merten taa! Pappani mua rakasti paljon enemmä, ku sä kosk’n! Aiemmin se sua alko mua rakastaa, eikä se sua kuitenkaan hyljänny pois! Ja ymmärtää sun tilannetta vaikeata ei oo, ehk’ mä samas tilantees saman ois tehnykki! Naiset iveliäitä ja julmia on, sen luomakunnan Luojalla tiedos ainahin on ollu! Kyykäärme teiät parat on myrkyttäny, en siks noien tyttöjen lihaa uskalla syöä!
Ja lennokkit, ne lentokalot jost sä puhua pulputat, nii kyl mettä niilleki rautosiivut taonnut o! Mut niit kun olemassa ei oo, nii turhaa me kinaa asiast! Lentokaloillaki rautosiivut, uskoa jo! Niil pulputtamistaito jos on, ivallinen teko se Jumalolennolta ois! Me tässä puhua pulputamme, vaietkaamme ja olkaamme hiljaa, tyytyväisiä tilanteisiimme olkoon! Ehk’ olentomme Suurin myyny yksinoikeutensa kynsiin valkotakkisille, tieä mä en sitä. Mut pirruthilt me voitais kysyä, heti ku syönyt kyykärmeen myrkkyä oot!”
“Pirrujen luokse menköömme ja vastaukset sielt löytäkäämme! Julmasti tytöist ja naisista puhua jaksat, irvaillet niien kustannuksel, jotka maailman synnyttäny on! Typeryydeks mun viisautta kutsua et sais, sua paljon vanhempaa sorttia ku mä oon. Kuunkierto loppuun käy, koht meiän täytyy taas jaksaa työskennel lupauksemme ettehen!”
“Oikees oot, koht taas aika kylmä on. Anteeks jos voisit suoda, mä väsyny keskusteluun oon, kun arvostaa mua et pystyä voi. Pirrujen luokse menkäämme, vastaukset siel piilee. Mut muist, jos lennokkit olemass ois ni lentokaloillaki rautosiivut ois!”
“Rrakastaa sua aina tuun, vaikk’ mielipiteis arvostaa en vois!”
Eukko suutelee nuorta poikaansa ja iloisesti hymähtää.
“Toteuttakaamme ehtomme”, poika kuiskaa hiljaa ja riisua alkaa rähjäisiä vaatteitaan.
Metsän olennot onnellisena tapahtumaa seuraavat intohimon ja rakkauden fyysistä olemusta.
Kommentit: Minusta on hieman hassua sanoa tämä, mutta minä pidän tästä tekstistä. Tämä on kielellisesti todella erilainen teksti, kuin mitä yleensä kirjoitan. Hyvin erilaista itse asiassa, sen huomaa jo lukiessaan ensimmäisen kappaleen. Halusin tehdä erilaisen tekstin niin kielellisesti kuin juonellisesti. Tämä on ehkä jonkinlaista fantasiaa, joka on ihan uusi tyylilaji minulle kirjoittamisessa. En tiedä, kuinka surrealistiseksi tämä lopulta meni, mutta minusta tuntuu, että pääjuonen pitäisi olla selvä huolimatta vaikeasta kielestä. :)
Jos muuten tekstistä tuli pidettyä, niin kertokaa. Ajattelin kirjoittaa lisää tapahtumia metsään liittyen, jos kiinostusta tosiaan löytyy.
RAUTASIIVET LENTOKALOILLAKIN
“Pulp, pulp, pulp”, pulputteli kalanen.
“Lennokit taivahille, murtukoon taivahis, saastukoon, kaahatkoon, mie en tieä, mist tullot oot! Katteja syövät, ei ymmärretä kuuhu suota, minnuu ei rakastu kukohon! Marssitkoo lentokaiat, marssikoo sinne mist Jumalolento tullu on! Engeleille ei luppaha ollu, pirrut maailmahi pyörrittököön! Rautoosiivetki takoo kullaseppä, eikö kukha huommakko? Lapsia huijjaaki, kukkohon välittääki vois, mut kukkahi jaksaak?” kysyy eukko vanha pojalta nuoreltaan. Ilta sammuu, yö herää, aurinko laihtuu, kuu lihoo. Roviolla palaa ihmisen liha, ruoka maistuu. Poika eukkoaan katsoo, naisekkaasti hymyilee ja maistelee hetken vanhuksen sanoja.
“Hulluus vaanii jokaista mielen sisällä, valpas pelastuu sen syövereiltä ja muut ahdinkoon joutukoon! Ei kukaan halua neljän seinän sisälle joutua, mutta kuinka huijata valkotakkisia, joilla siniset simmut kirkkaat on, mutta kynnet ilveksen sattuupi olemaan! Mustan näämme keltaisin, mut punast emme ees erottaa pysty! Näin viisauteni päätän mä, huijjaan hirviöit nätisti ja kaiken päälleks mä niiaan, kuten kunnon pojan täytyy!”
Kaksi ruumista tulessa palavat, yön maailmaan silmät katoavat, viimeisiä sanoja kumpikaan lausua ei voinut! Olivat hihitelleet metsän helmoissa, aurinkorouva oli valoa paljastunut, kuhertelivat salakavalasti ilman vanhempiensa lupaa pensaikon takana! Eivät tienneet, että metsä lumottu ja taianomainen olla oli, aikaa sitten noita-akka kironnut sen oli! Lempeään hävyttömästi kaikille olioille näyttivät, yleisöä saivat karhuista ja sudenkorennoista, oli maaginen yksisarvinen kaukaa myös tullut näytöstä katsomaan! Lapset, nuorukaiset, äpärät, miksi heitä nyt kutsua voisi, eivät muista silmistä välittäneet, koskettelivat toisiaan nautinollisesti ja sokaisivat vasikoiden silmät kauniit! Eukko ja tämän poika löysivät nuoret tytöt naimast oksan päältä, eivätkä itselleen mitään voineet!
“Niii, nii, mut lennokit taivahille! Ei kukkoon mulle hulluut oo viel pystyny näyttämään, ei mun mielen sisällä sellast vaani, vai yrittääkö poekani pimittää vanhaa muoriaan? Ei valkotakkiset kosk’n maailmahille löytänee oo, ne niit hulluuksien runtelemia on! Mä mustan sun silmis nään, mut oikeees oot, keltasilt ne munkin silmis vaikuttaapi! Jumalolento meit siunanu pitkäl elämäl on, miks muute pirrut maailmahi pyörittäis? Mut mun kysymykseen vastasit et, sammakkot ku lapsia huijjaa, eikö kukkaahi heist välittää vois?” terävällä sävyllä eukkoparka lapselleen parahtaa! Poika taas eukkoaan tuijottaa, mutta sitten katseensa siirtää roviolle kuumaan.
“Oi kyllä hulluus sun maailmassa kyllä on, jos mielesi avata voisin! Mut sun kysymykseen vastata helppoa on, kun ei täällä ketään lapsista ole välittämäss! Vai tieääks eukko kethä, kuka lapsia hoijanut ois? Mä ainakaan sellasta tunne, jos sä tiedät, niin mulleki kertoa voisit! Kyl, kyl, valkotakkiset hulluden takana on, nehän petoja on! Enkö mä sanonukki, että niillä ne kynnet ilveksen on? Metsämme eläimen lumhon ryövävät, valkosen värin Jumalolennolt varastivat! Ja mitä sä eukko lennokeist puhua pulputat, eihä sellaist meiän maailmas ees o!”
Palanut haju leviää metsän uumeniin, koloistaan tonttuset ja kojootit poistuvat, hajuaisti jokaisella metsän olennolla valpastuu! Houkuttelee tuoksu lihan myös leppäkerttuja sekä peuroja, ei kellään mitään roviolla poltettuja ihmisiä vastaan ole! Harvoin sellaista nautinollista ateriaa ilmaiseksi täällä enää saa, ei ihmiset uskalla enää metsässä käydä, kun noita-akka lumos sen taiallaan sekä kirouksellaan! Kertovat immeset kaukaiset kauhutarinoita yksisilmäsistä ahmoista, pelottelevat rohkeammatkin lapsukaiset murhanhimoisilla kaneilla, eikä metsän vetovoima riitä tuomaan kansakuntaa luokseen! Eukko ja sen poika, metsän viimehiset ihmiskantaa, jäivät omien tekojensa vuoksi vangeiksi metsän! Hekin julmalla tavallaan kiintymystä toisiinsa osoittivat, mutta metsän olennot heidät säästää päättivät! Yhden ehdon rakastavaisille antoivat, eivätkä muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä jättivät!
“Lentokaljot eli lennokit ne pulputtavat, mull ei mit’n syytä pulputtaa ole! Ymmärrätkös ny poekani mist puhua mä muka pulputtelen? Ai, mutta oks Jumalolenno meiän yksinoikeus luomuksiinsa? Ku ilveksen kynnet ne yleist riistaa o, kuten meiän saaliit rovioll! Mut kyll mä tunne erään, jok lastaan hoivas! Sun eessäs neijone se ny seisoo, vais emmä sua hoijannut? Mut ymmärrä poika, ei hulluus meit jokaist’ vaania pysty, silkin rajansa ja raajansa, ymmärräs se! Jos mun mielen aueta voisit, huomaisit ettei siel hulluus vaania pystyis, ei se sellaseen koppaan mahtua vois!” eukko selittää väsyneellä äänellään pojalleen! Sillä harmaantuneet hiukset on, likaiset ja karheat, niin vanhat kuin olla ja voi! Poika eukonsa vastakohta, nuorehko ja vastustamaton, sen ruskeat silmät suoraan satukirjuista varastettu ovat!
“Lentokaljoja olemassakaan ole, mitä sä vanhus oot tarinoita pulputtelemas! Immessetki pulputella osaavat, ei ne sitä taitoa koskaan kadottaneet oot! Sääkin muistat, kuink soreilla käteilläs mua koskettelit ja sillonki papparukka jakso aina asiasta pulputtaa! Ei jaksanu nähdä meit kaht onnellisena, luuli minun tunkeneen sun ja sen paran väliin, pulputteli olemattomist ja typerist! Kaikki ne tän metän ulkopuolella pulputtaa vaivoistaan ja ongelmist’n! Täs mettäs ei meiän kahen lisäks kukaan sellast osaa, ei ees ne lennokit joist puhua jaksat!
Hoivata sinä minua, sallinet mun nauraa! Hoivasin itte itteäni, ku sin ja pappani kuhertelitte joskus ees, vaihtelun vuoks ehk takanaki! Ku mä sitt kasvoin, pojast mieheks, kun pappa sitt kasvoi, papast papaks, vaihoit puolias ja mua ajjoit rakastaa! Isäni jätit, nyljäsit ja revit sielun rukan sen silmien ees, ku mua kiihkeästi kosketelit heikon ees! Se hoivaamist ollu, se oli rakastelua ja rakastamist, mut hoivaamiseks sit et kutsua voi! Hulluusko sut jo vietelly on?” poika kysyy suoraan eukoltaan!
Roviolla tuli laantuu, ja metän maagiset olennot riistansa hakea päättivät! Toisille maistuu tyttöjen muhkeat kädet, jotkut halusivat paljon läheisempää ja harvinaisempaa, ku kolmansille jäi enää enkeleitten suolaama haima! Eukko ja poika katselevat, kuinka tontut ahmiskelevat jalkakynsiä herkullisesti, kuink hirvet simmuja mussuttelevat kauniil purukalustollaan, kuink jättikorennot tyttöjen mahalaukkua pilkkovat! Eukko jauhaa varovaisesti käsilihasta, jok edelleen nytkähtelee eloisasti. Täss metäs ei liha kuole, enneku se toisen mahalaukus kuunkierron on, sen kaiken jyskinnän ja pureskelun mielessään tuntea voi, vaik mieliki kymmenen olennon suus ois.
Metsän olennot säästivät äidin ja pojan vain ja jos maagiseen paikan ihmiskuntaa jatkaa vois, ja pitkään pariskunta yrittäny on, mutt mitään tapahtunu ei ole! Alkioita kehittyneit, mutta loiset eukon sisään päässeet aina ovat, ja siks keskenmeno yllättää saattaa! Ravintoa kyll lissää tulloo, mutta pulas mettä on, jos se ei ihmissukuaan jatkaa pysty! On poikaki jo väsyny, viimeine kuunkierto ohi mennä, ku itseään voimilleen poika ei saanu! Ny metän olennot tuimia alkavat olla, aika loppumaan päin on!
“Puhua sä jaksat, mutt ymmärrä munkin tilanne! Pappas jo vanha kuolemaan päin olla jo oli, mutta susta oli kukka puhkeamaisillaan! Ymmärrä polosen eukkosi tilannetta, pakkohan miunkin omasta elämästä nauttia pystyä oli! Ja kyll mä sua sylissäs hoivasin, sää liian nuori oot, jotta muistaa voisit! Ja ainoastaan lennokkit pulputtaa voivat, joil ei ees rautosiiviä kullaseppä takonnut ees o! Min mont kertaa jo täss metäs niit on nähny, niil suuaukko pienempi o ku monil meil!
Ja hulluus, ei sellaista mun mieles oo! Uskoa jo, miten mä sulle voisin todistaa, että valkotakkiset mua ryövänny ei oo! Mun kysymyst taas välttelit kullain, oks Jumalolennol yksinoikeus luomuksiinsa, ku väittäny oot, että hulluuden ruumilistumat ilveksen kynnet kopioinut ois!”
“Jos sua ei hulluus vaivaa, ni typeryys sut ainaki on mukanaan jo viennyt kauas merten taa! Pappani mua rakasti paljon enemmä, ku sä kosk’n! Aiemmin se sua alko mua rakastaa, eikä se sua kuitenkaan hyljänny pois! Ja ymmärtää sun tilannetta vaikeata ei oo, ehk’ mä samas tilantees saman ois tehnykki! Naiset iveliäitä ja julmia on, sen luomakunnan Luojalla tiedos ainahin on ollu! Kyykäärme teiät parat on myrkyttäny, en siks noien tyttöjen lihaa uskalla syöä!
Ja lennokkit, ne lentokalot jost sä puhua pulputat, nii kyl mettä niilleki rautosiivut taonnut o! Mut niit kun olemassa ei oo, nii turhaa me kinaa asiast! Lentokaloillaki rautosiivut, uskoa jo! Niil pulputtamistaito jos on, ivallinen teko se Jumalolennolta ois! Me tässä puhua pulputamme, vaietkaamme ja olkaamme hiljaa, tyytyväisiä tilanteisiimme olkoon! Ehk’ olentomme Suurin myyny yksinoikeutensa kynsiin valkotakkisille, tieä mä en sitä. Mut pirruthilt me voitais kysyä, heti ku syönyt kyykärmeen myrkkyä oot!”
“Pirrujen luokse menköömme ja vastaukset sielt löytäkäämme! Julmasti tytöist ja naisista puhua jaksat, irvaillet niien kustannuksel, jotka maailman synnyttäny on! Typeryydeks mun viisautta kutsua et sais, sua paljon vanhempaa sorttia ku mä oon. Kuunkierto loppuun käy, koht meiän täytyy taas jaksaa työskennel lupauksemme ettehen!”
“Oikees oot, koht taas aika kylmä on. Anteeks jos voisit suoda, mä väsyny keskusteluun oon, kun arvostaa mua et pystyä voi. Pirrujen luokse menkäämme, vastaukset siel piilee. Mut muist, jos lennokkit olemass ois ni lentokaloillaki rautosiivut ois!”
“Rrakastaa sua aina tuun, vaikk’ mielipiteis arvostaa en vois!”
Eukko suutelee nuorta poikaansa ja iloisesti hymähtää.
“Toteuttakaamme ehtomme”, poika kuiskaa hiljaa ja riisua alkaa rähjäisiä vaatteitaan.
Metsän olennot onnellisena tapahtumaa seuraavat intohimon ja rakkauden fyysistä olemusta.