Yashiza
22.1.2006, 18:48:55
Ällönmakea rakkausnovelli, jolle en ole jaksanut kirjoittaa jatkoa.
---
”Minun tekee mieli itkeä”, poika kuiskasi tytölle joka puhalsi saippuakuplia kohti merta ja taivasta. Pojan vaaleat hiukset olivat hiukan sotkussa, niin kuin pojilla yleensäkin, mutta pojan tyyli tuntui korostavan hänen kasvonpiirteitään ja pähkinänruskeita silmiään. Jos hiukset olisi kammattu siististi, ei poika olisi samanlainen kuin nyt.
Tyttö katsoi hetken vieressään istuvaa poikaa ja hymähti salaperäisesti. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, jotka ulottuivat melkein alaselkään saakka. Mustien hiusten lisäksi hänellä oli tummat vaatteet, joissa oli vivahde punaista sekä jäänsinistä. Muita näkyviä ja kirkkaita värejä hänellä ei ollut yllään. Meikkiä hänen kasvoillaan ei ollut paljonkaan, ainoastaan mustaa ripsiväriä, mutta sitäkin hyvin vähän. Tyttö näytti kalpealta ikäisekseen, hänen kätensä olivat kylmät ja lihaa luun ympärillä ei juuri ollutkaan. Siltikin tyttö oli tyytyväinen itseensä puhaltaessaan saippuakuplia, lähetellessään viestejä ympäri maailmaa ja toivoessaan, että edes yksi ihminen löytäisi piilotetun sanan saippuakuplista. Optimistinen, toisin kuin poika, joka tuntui olevan jotain pessimistin ja realistin väliltä.
”Mikset sitten itke?” tyttö kysyi rauhallisesti ja jatkoi saippuakuplien puhaltamista. Kesä oli lopuillaan, juuri tähän aikaan vuodesta oli lämmintä ja ihaninta olla ulkona. Tuuli virtasi läpi hiusten ja ilma on sopivan kostea, eikä aurinkokaan paistanut liian kirkkaasti. Se kaikki kuitenkin oli lopuillaan.
”Eivät pojat itke.”
”No, mutta itkenhän minäkin”, tyttö vastasi iloisesti. Hän suuteli poikaa lempeästi, kosketti tämän hentoja kasvoja ja siisti hieman pojan hiuksia. Tyttö ei muistanut milloin viimeksi olisi ollut ilman poikaa kesällä, siitä oli liian pitkä aika, siitä oli jo ikuisuus. Jokunen viikko sitten tyttö oli pelännyt, että tämä olisi viimeinen kesä pojan kanssa, mutta nyt hän tiesi, ettei sille näkynyt enää koskaan loppua. Ei huomenna, eikä ylihuomenna. Poika oli hyväksynyt tytön sellaisenaan.
Poika oli naurahtanut tytön vastaukselle, vastannut lempeään suudelmaan ja katsonut vierestä, kun tyttö siisti hänen hiuksensa. Hän on kaunis, poika ajatteli mielessään. Tytön silmiä ei pystynyt kukaan vastustamaan, tytön huulia kaikki tahtoivat koskea, tyttö tuntui olevan kaikkea muuta kuin mitä voisi kauneudelta odottaa. Jos he tietäisivätkään, poika virnisti ajatellessaan yliopiston miespuolisia opiskelijoita. Tai edes he. Tällä kertaa mielessä pyörivät pojan omat vanhemmat, ihmiset, joita hän ei ollut tavannut pariin kuukauteen. Hetken oli ajatus puistattanut häntä, mutta poika oli tullut järkiinsä nopeammin kuin kukaan olisi voinut kuvitellakaan. Sai tytön kiinni rautatieasemalla pari minuuttia ennen junan lähtöä ja sanonut tälle, ettei se haittaa häntä, kunhan tyttö voisi olla edelleen pojan kanssa. Niin kuin elokuvissakin, tyttö alkoi itkeä, halasi poikaa niin tiukasti kuin voi ja jatkoi pisaroiden vuodattamista. Poika suuteli tyttöä hellästi, kaikkien matkustajien katseet kääntyivät tätä pariskuntaa kohti. Katsoivat sekunteja, minuutteja ja eivät lakanneet katsomasta edes suudelman päättyessä. Ihmiset alkoivat taputtaa kovaa, vanhukset ja nuoret, keski-ikäiset ja lapset, pojan ja tytön ilon johdosta toiset suutelivat omaa rakastaan, jotkut heidän takiaan halasivat omia lapsiaan, rautatieasemalla kukoisti rakkaus ja onnellisuus. Maailma oli hyväksynyt pojan ja tytön, mutta ainoastaan ulkokuoren. Miten käy, kun piilotettu todellisuuskin paljastuu?
”Kerro minulle, miksi sinun tekee mieli itkeä?” Tyttö katsoi poikaa, kuin ei olisi koskaan häntä ennen nähnytkään. Parransänki oli taas kasvamassa, näytti pojan kasvoilla kauniilta, mutta ei tyttö milloinkaan rohjennut sanoa, että se aiheutti suudellessa pientä ärsytystä iholla. Aina jotain joutui antamaan saadakseen suurempaa. Pojan suudelmat olivat pehmeitä ja helliä, ne peittivät alleen iholla tuntuvat kutinan, eikä siksi tyttö mainninnut asiasta – pelkäsi, ettei poika suutelisi enää samalla tavalla. Hän tunsi olevansa rakastunut, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Entä jos hän olisikin väärässä, entä jos tämä oli vain hetken ihastus joka katoaisi ajan myötä? Hän ei tahtonut ajatella asiaa. Tärkeintä oli se mitä nyt tapahtui.
”Minun vain tekee mieli”, poika vastasi hymyillen ja kosketti tytön pehmeitä kasvoja. Tytön kevyt pää nojautui hiljaa pojan vasempaan käteen. Tyttö antoi pojan tunnustella omia kasvojaan, luotti tähän enemmän kuin kehenkään muuhun ja tiesi, että joskus näissä käsissä tuli olemaan myös hänen oma elämänsä. Pojan kädet tuntuivat ihanilta, sormenpäät koskettivat rauhallisesti tytön poskia, tyttö tunsi olevansa turvassa pojan käsissä. Aurinko alkoi laskea, oli aika näyttäytyä idässä taas, sillä kierros oli melkein käyty loppuun. Taivas täyttyi erilaisilla väreillä, maalautui oranssilla ja keltaisella, horisontti oli taiteillut itselleen illan. Tällä kertaa poika suuteli tyttöä, varovaisesti ja rauhallisesti, mutta tyttö kuitenkin tunsi sen kaiken voiman joka suudelmassa oli. Niin tunsi poikakin, jonka kasvoilla norui yksinäinen kyynel.
Tyttö katsoi hetken kuinka kyynel valui pojan poskea vasten, vierähti melkein noille pehmeille huulille, mutta tyttö esti matkan koskettamalla kyyneltä. Etusormen pää oli märkä, laittoi hän sen suuhunsa ja maistoi pojasta vuotannutta vesipisaraa. ”Makeata, ei suolaista kuten useimmat kyyneleet. Onnellisuuden pisaroita”, tyttö sanoi samaan hengenvetoon. Poika hymähti ja muutti asentoaan, makasi silmät kohti taivasta ja iltahämärää. Tyttö painoi päänsä pojan vatsan päälle niin, että pystyi itsekin katsomaan sinne minne pojan katse kohdistui.
”Kerro minulle yksi unelmistasi”, tyttö pyysi pojalta hellävaroen. Hän ei tahtonut pilata tätä hetkeä toteutumattomilla unelmilla, mutta hän rakasti pojan haaveita. Niissä oli niin paljon pyyntöä, niissä oli tarkoitusta sekä todellisuutta. Tytöllä oli omiakin haaveita, samanlaisia kuin pojalla, mutta hän halusi kuulla ne pojan suusta, hän halusi kuulla kuinka poika rauhallisella ja haaveilevalla äänellä lausui tulevaisuuden tarkoituksen. Pojan avulla jo yksi tytön unelmista oli todellisuutta, halusi hän vuorostaan toteuttaa erään pojankin toiveen.
Poika siirsi kätensä tytön hiuksiin ja silitti niitä rauhallisesti, muttei vastannut mitään. Hän oli aina varovainen tämän aiheen kanssa, tiesi että se satutti enemmän kuin mikään tai kukaan muu. Tytön seurassa hän siltikin uskalsi avautua, kohdata ne piilotetut haaveet, mutta joskus hän ei tahtonut sanoa omia unelmiaan ääneen. Yksi niistä oli jo toteutunut, eikä hän halunnut menettää sitä haaveilemalla muista asioista, poika tahtoi elää tätä hetkeä eikä huomista. Hän ei voinut siltikään kieltäytyä tytön pyynnöstä, mutta halusi puhua mieluummin jostakin toisesta aiheesta.
”Mikä sinun nimesi on?” poika kysyi viattomasti ja hymyili lempeästi. Tyttö käännähti katsomaan poikaa ja huomasi tämän rauhallisen hymyn, oli hetken hämmentynyt, mutta hymähti ja katsoi taas taivaaseen.
”Mikä niistä?”
”Se, mitä itse eniten käytät”, poika sanoi hiljaa. Horisontti oli alkanut maalailla taivaaseen sinistä, oranssi häilyi hitaasti pois.
”Sitten minulla ei ole nimeä”, tyttö huomautti. ”En halua, että minulla on nimi. En halua, että minut rinnastetaan kirjaimiin ja –”, hän aloitti, mutta joutui keskeyttämään, kun poika painoi sormensa tämän huulille.
”Sinun nimesi on Katrina”, poika kertoi ystävällisesti. ”Se on nimesi. Sinä tiedät sen itsekin”, hän jatkoi hymyillen, ”ja minun nimeni on Michael. Se yksi maailman tavallisimmista nimistä, sen minä sain.”
”Ja siltikin minä rakastan nimeäsi. Pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään onnesta.”
Poika katsoi kummastellen tyttöä, mietti kuinka hänen nimensä voi saada tytön tuntemaan jotakin. Hetken ajateltuaan, hän totesi, että se oli kauneinta mitä pojalle oli sanottu koskaan. Taas hänen teki mieli itkeä, mutta poika ei tahtonut. Vain heikot itkivät.
”Kuka sinä olet?” Tällä kertaa sitä kysyi tyttö, eikä poika. Alkoi olla kylmä, hyinen merituuli puhalsi rantoja ja kielekkeitä, tähdet alkoivat hitaasti tuikkia sinistä kangasta vasten ja aurinko katosi sinne, mistä se oli tullutkin.
Poika naurahti huvittuneesti kysymykselle ja vastasi melkein heti suloisella äänellään: ”Olen poika”, hän vastasi ja jatkoi, kun huomasi tytön kääntäneen katseensa taivaasta häntä kohti, ”ja ihminen, joka tahtoo olla osa sinua. Opiskelija, historia pääaineena, sivuaineina kirjallisuustiede sekä ranskan kieli. Asun rähjäisessä yksiössä esikaupungin laitamilla. Syntymäpäiväni on marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs, ensi-ihastukseni oli naapurin tyttö...” poika aloitti, mutta lopetti kesken, kun tyttö nousi istumaan.
”Et vastaa kysymykseeni.”
”En niin”, poika sanoi rauhallisesti.
”Voinko minä kertoa, kuka sinä olet?”
”Luuletko jo tuntevasi minut niin hyvin”, poika kiusasi. Hänestä oli mukavaa välillä kiertää aihetta, keskustella sen vierestä ja toivoa toisen unohtavan mistä alunperin olikaan kyse.
”En, mutta haluaisin yrittää.”
”Sallinet minun sitten kertoa sinustakin?”
”Tietenkin sallin. Kumpi saa aloittaa?”
”Se, joka ensimmäiseksi kysyi.”
”Kumpi meistä kysyi ensimmäiseksi?”
”Minä.”
”Valehtelet”, tyttö huomautti iloisesti, mutta ei välittänyt enempää. Hän antoi pojalle sen, mitä tämä tahtoi. Jos tyttö voisi antaa pojalle jotakin, hän antaisi sen heti. Mitä tahansa – melkein.
”Väitätkö minua valehtelijaksi”, poika tivasi hymyillen. Hän tiesi tämän kaartelun ärsyttävän monia ihmisiä, mutta tiesi myös, että tyttö ei häiriintynyt siitä – ainakaan kovin usein. Joku, joka osallistui pojan peliin.
”En minä mitään sellaista. Aloita vain sinä.”
Poika nousi myös istumaan ja katsoi vierelleen, jossa tyttö istui rauhallisesti. Hän katsoi merta, heidän yhteinen unelmansa oli lentää joskus kauas pois merten yli rautasiivillä, mennä pois sieltä mistä he olivat tulleet. Se oli heidän ensimmäinen yhteinen haaveensa, se olisi sitä, mitä he hyvältä keijukaiselta toivoisivat. Poika kosketti hellästi tytön kasvoja, kokeili hänen kasvonpiirteitään, painoi omat huulensa tytön huulia vasten ja suuteli rauhallisesti pitäen toisella kädellään lempeästi tytön leuasta. Minä pelkään. Milloin on sen aika?
Poika lopetti äkisti suudelman ja käänsi oman katseensa mereen. ”Katrina. Se on nimesi, se on pyramidin pohja, kun rakennetaan sinua. Vanhempasi eivät koskaan välittäneet sinusta sen enempää, heille oli paljon tärkeämpää esikoinen, jonka varaan he laskivat kaikkensa. Sinulla ja veljelläsi oli hyvä suhde, ette antaneet vanhempienne tulla väliin ja olen varma, että veljesi avulla olet oivaltanut monia ajatuksia jotka monilta ihmisiltä ovat edelleen kadoksissa. Suret edelleen häntä, ajauduit samanlaiseen tilanteeseen kuin veljesi, ja hän oli ensimmäinen joka romahti. Sinä seurasit perässä, sinäkin kaaduit, mutta toisin kuin veljesi, pelastuit. Tiedät, että vanhempasi olisivat halunneet mieluummin veljesi, mutta sinä tiedät myös ettet ole yhtään huonompi kuin hän, sillä veljesi opetti sen sinulle. Uskoit häneen, rakastit häntä, välitit hänestä ja tälläkin hetkellä, jos saisit valita pelastaisitko minut vai veljesi, pelastaisit hänet”, poika sanoi rauhallisesti ja piti pienen tauon voidaaksen katsoa tyttöä. Tyttö ei sanonut mitään, ei päästänyt ilmettäkään kasvoilleen, joten poika jatkoi: ”Ja sitä piirrettä minun on vain kunnioitettava. Niin harvinaista sidettä en kenenkään välillä ole nähnyt, toisaalta en ole tavannutkaan sinua ja veljeäsi yhdessä, joten sitä vahvaa sidettä en vieläkään ole saanut nähdä. Kerrot tarinoita veljestäsi ja itsestäsi, näen kasvoistasi kuinka sinä eläydyt mukaan, toivot eläväsi sitä hetkeä uudestaan, haaveilet siitä että se olisi tapahtunut sinulle eikä veljellesi...”
”...katso, täysikuu!” tyttö keskeytti pojan ja osoitti vasemmalle. ”Herra Kuu on toteuttanut jonkun toiveen”, hän jatkoi.
”Herra Kuu?” poika kysyi katsellessaan valkoista täysikuuta.
”Niin, herra Kuu. Veljeni kertoi hänestä. Olin kokonaan unohtanut hänen tarinansa. Ja nyt, kun kerrot minulle veljestäni ja minusta, muistin. Olikohan tämä veljeni toive?” tyttö mietti.
”Mikä toive?”
”Se, että minä muistaisin. Jos jatkaisin toivomista tarpeeksi pitkään, herra Kuu voisi valita minut ja toteuttaa toiveeni”, tyttö hymyili vienosti. ”Jatka. Kerron sinulle myöhemmin herra Kuusta ja tämän ihmeellisistä lahjoista. Tiedän, että ihastut siihen tarinaan.”
Poika mietti hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olet melkein sitä mitä haluat olla, etkä anna muiden tulla tiellesi. Pelkäät, että teet väärin, mutta syvällä sydämessäsi tiedät, että se on sinun polkusi. Uskot, että Jumala antoi sinulle väärät lähtökohdat, kauneusvirhe oli sinulle liian suuri kestettäväksi vaikkei kukaan muu näe sitä, mutta riittää, että sinä tunnet virheesi. Haluat korjata sen, ja minä haluan että uskot minuun. Tulen kävelemään polkuasi kanssasi...”
Poika joutui taas keskeyttämään, kun tyttö alkoi yskiä kovaa ja nousi hätäpäissään seisomaan. Hän kaivoi taskustaan suihkeen ja painoi sen huuliensa väliin. Astma.
”Onhan kaikki kunnossa?” poika kysyi hitaasti ja nousi myös ylös. Tyttö oli kalpea, merituuli puhalsi läpi silkkipaidan ja häntä paleli. Uhmasi luontoa, eikä ollut ottanut mukaansa takkia, luuli pärjäävänsä ilmankin. Poika otti oman mustan takkinsa pois päältään ja pani sen tytön olkapäille. ”Minua ei palele, mutta sinä väriset”, poika sanoi. Tyttö oli todellakin värissyt, hänellä oli alkanut olla kylmä ja hengitys oli käynyt vaikeaksi. ”Lähdetäänkö pois?”
”Ei vielä. Haluan sanoa kuka sinä olet”, tyttö vastasi tärisevällä äänellä. Poika painoi taas omat huulensa tytön kylmiin kasvoihin ja puri hellästi tytön alahuulta.
”Sinun ei ole pakko sanoa”, poika huomautti ystävälliseen sävyyn ja katsoi taas merta, ”meillä ei ole kiirettä mihinkään.”
”Ei vielä.”
”Koska meillä sitten olisi?”
”Kuka tietää? Ehkä huomenna jo haluat eroon minusta, huomenna sinä kuuntelet muita ja jätät minut oman onneni ojaan, näet todellisen minuuteni ja sinua kuvottaa ajatuskin”, tyttö sanoi hieman surulliseen sävyyn. Hän pelkäsi tulevaa.
Poika naurahti, ei voinut uskoa tytön sanoja, mutta tiesi hänen tarkoittavan niitä: ”Silloin, kun käännän selkäni sinulle, sytytän joka ilta kynttilän vuoksesi ja tulen tänne katsomaan minkä käsistäni päästinkään.”
Tyttö vain hymyili, kuunteli tarkkaavaisena jokaista sanaa ja erotteli sanat toisistaan. ”Haluaisin joskus nähdä selkäsi. Haluaisin joskus koskea alastonta ihoasi ja suudella selkärankaasi niin, että värisisit onnesta niin kuin minä. Nyt haluaisin vain sanoa sinulle kuka olet. Saanko luvan?”
Poika mietti tytön ensimmäisiä sanoja ja ajatteli mielessään, minkälaista se kaikki olisi. Hänkin halusi koskettaa tytön paljasta ihoa, suudella niin, että hänen alaston ihonsa koskettaisi tytön pehmeää ja lämmintä ihoa. ”Mitä me odotamme?”
”Sinä et taaskaan vastannut kysymykseeni”, tyttö myhäili ja alkoi kävellä hitaasti pojan ympäri, ”joten tulkitsen sen niin, että saan kertoa kuka sinä olet. Enkeli, vaikka niin suoralta lainaukselta se elokuvista ja kirjallisuudesta kuulostaakin, olet enkelini. Tuntuu aivan ihanalta sanoa se ääneen, tuntuu vapauttavalta käyttää suoria lainauksia muista teoksista, tuntuu uskomattomalta. Suojelusenkelini. Minun suojelusenkelini. En olisi koskaan voinut uskoa että Jumala lähettää minulle sinunlaisesi henkilön.”
”Ei Hän minua lähettänytkään. Kuinka sellainen, johon en usko, voisi lähettää minut sinun luoksesi? Etsin sinut käsiini, melkein menetin sinut oman virheeni vuoksi, enkä tahdo enää mitään muuta kuin olla vierelläsi aina – no, melkein aina”, poika nauroi suloisesti ja tunnusteli tytön mustia hiuksia hienovaraisesti. Niin paljon hän rakasti niitä pehmeitä hiuksia, niin paljon hän halusi pidellä tytön päätä sylissään ja ainoastaan silittää niitä ja puhua ikuisuuden. Poika haaveili taas tulevasta.
”Meillä on erilaiset uskomukset ja siltikin olemme yhdessä. Vanhempani opettivat minua, löysivät minulle Jumalan ja myönnän, että minunkin uskoni on horjunut siitä lähtien, kun kuulin kuinka Jumala minunlaiseeni suhtautuu. Uskon siltikin, että Hän rakastaa minua. Uskon, että hän ottaa minut luokseen, kun lähden.”
”Tänään sinä et lähde minnekään”, poika kertoi ja halasi tiukasti tyttöä, painoi oman päänsä tytön olkapäälle ja tiukensi otettaan hellävaroen. ”Sinä olet kaunis, tiesitkö sinä sen? Sinä olet.”
”En vielä. Jos uskallat odottaa vielä, näet minut kauniina.”
”Näen jo sen”, poika vastasi hymyillen ja päästi otteensa irti tytöstä. ”Ja sinä olet erilainen.”
”Ikävä kyllä”, tyttö huokaisi.
---
”Minun tekee mieli itkeä”, poika kuiskasi tytölle joka puhalsi saippuakuplia kohti merta ja taivasta. Pojan vaaleat hiukset olivat hiukan sotkussa, niin kuin pojilla yleensäkin, mutta pojan tyyli tuntui korostavan hänen kasvonpiirteitään ja pähkinänruskeita silmiään. Jos hiukset olisi kammattu siististi, ei poika olisi samanlainen kuin nyt.
Tyttö katsoi hetken vieressään istuvaa poikaa ja hymähti salaperäisesti. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, jotka ulottuivat melkein alaselkään saakka. Mustien hiusten lisäksi hänellä oli tummat vaatteet, joissa oli vivahde punaista sekä jäänsinistä. Muita näkyviä ja kirkkaita värejä hänellä ei ollut yllään. Meikkiä hänen kasvoillaan ei ollut paljonkaan, ainoastaan mustaa ripsiväriä, mutta sitäkin hyvin vähän. Tyttö näytti kalpealta ikäisekseen, hänen kätensä olivat kylmät ja lihaa luun ympärillä ei juuri ollutkaan. Siltikin tyttö oli tyytyväinen itseensä puhaltaessaan saippuakuplia, lähetellessään viestejä ympäri maailmaa ja toivoessaan, että edes yksi ihminen löytäisi piilotetun sanan saippuakuplista. Optimistinen, toisin kuin poika, joka tuntui olevan jotain pessimistin ja realistin väliltä.
”Mikset sitten itke?” tyttö kysyi rauhallisesti ja jatkoi saippuakuplien puhaltamista. Kesä oli lopuillaan, juuri tähän aikaan vuodesta oli lämmintä ja ihaninta olla ulkona. Tuuli virtasi läpi hiusten ja ilma on sopivan kostea, eikä aurinkokaan paistanut liian kirkkaasti. Se kaikki kuitenkin oli lopuillaan.
”Eivät pojat itke.”
”No, mutta itkenhän minäkin”, tyttö vastasi iloisesti. Hän suuteli poikaa lempeästi, kosketti tämän hentoja kasvoja ja siisti hieman pojan hiuksia. Tyttö ei muistanut milloin viimeksi olisi ollut ilman poikaa kesällä, siitä oli liian pitkä aika, siitä oli jo ikuisuus. Jokunen viikko sitten tyttö oli pelännyt, että tämä olisi viimeinen kesä pojan kanssa, mutta nyt hän tiesi, ettei sille näkynyt enää koskaan loppua. Ei huomenna, eikä ylihuomenna. Poika oli hyväksynyt tytön sellaisenaan.
Poika oli naurahtanut tytön vastaukselle, vastannut lempeään suudelmaan ja katsonut vierestä, kun tyttö siisti hänen hiuksensa. Hän on kaunis, poika ajatteli mielessään. Tytön silmiä ei pystynyt kukaan vastustamaan, tytön huulia kaikki tahtoivat koskea, tyttö tuntui olevan kaikkea muuta kuin mitä voisi kauneudelta odottaa. Jos he tietäisivätkään, poika virnisti ajatellessaan yliopiston miespuolisia opiskelijoita. Tai edes he. Tällä kertaa mielessä pyörivät pojan omat vanhemmat, ihmiset, joita hän ei ollut tavannut pariin kuukauteen. Hetken oli ajatus puistattanut häntä, mutta poika oli tullut järkiinsä nopeammin kuin kukaan olisi voinut kuvitellakaan. Sai tytön kiinni rautatieasemalla pari minuuttia ennen junan lähtöä ja sanonut tälle, ettei se haittaa häntä, kunhan tyttö voisi olla edelleen pojan kanssa. Niin kuin elokuvissakin, tyttö alkoi itkeä, halasi poikaa niin tiukasti kuin voi ja jatkoi pisaroiden vuodattamista. Poika suuteli tyttöä hellästi, kaikkien matkustajien katseet kääntyivät tätä pariskuntaa kohti. Katsoivat sekunteja, minuutteja ja eivät lakanneet katsomasta edes suudelman päättyessä. Ihmiset alkoivat taputtaa kovaa, vanhukset ja nuoret, keski-ikäiset ja lapset, pojan ja tytön ilon johdosta toiset suutelivat omaa rakastaan, jotkut heidän takiaan halasivat omia lapsiaan, rautatieasemalla kukoisti rakkaus ja onnellisuus. Maailma oli hyväksynyt pojan ja tytön, mutta ainoastaan ulkokuoren. Miten käy, kun piilotettu todellisuuskin paljastuu?
”Kerro minulle, miksi sinun tekee mieli itkeä?” Tyttö katsoi poikaa, kuin ei olisi koskaan häntä ennen nähnytkään. Parransänki oli taas kasvamassa, näytti pojan kasvoilla kauniilta, mutta ei tyttö milloinkaan rohjennut sanoa, että se aiheutti suudellessa pientä ärsytystä iholla. Aina jotain joutui antamaan saadakseen suurempaa. Pojan suudelmat olivat pehmeitä ja helliä, ne peittivät alleen iholla tuntuvat kutinan, eikä siksi tyttö mainninnut asiasta – pelkäsi, ettei poika suutelisi enää samalla tavalla. Hän tunsi olevansa rakastunut, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Entä jos hän olisikin väärässä, entä jos tämä oli vain hetken ihastus joka katoaisi ajan myötä? Hän ei tahtonut ajatella asiaa. Tärkeintä oli se mitä nyt tapahtui.
”Minun vain tekee mieli”, poika vastasi hymyillen ja kosketti tytön pehmeitä kasvoja. Tytön kevyt pää nojautui hiljaa pojan vasempaan käteen. Tyttö antoi pojan tunnustella omia kasvojaan, luotti tähän enemmän kuin kehenkään muuhun ja tiesi, että joskus näissä käsissä tuli olemaan myös hänen oma elämänsä. Pojan kädet tuntuivat ihanilta, sormenpäät koskettivat rauhallisesti tytön poskia, tyttö tunsi olevansa turvassa pojan käsissä. Aurinko alkoi laskea, oli aika näyttäytyä idässä taas, sillä kierros oli melkein käyty loppuun. Taivas täyttyi erilaisilla väreillä, maalautui oranssilla ja keltaisella, horisontti oli taiteillut itselleen illan. Tällä kertaa poika suuteli tyttöä, varovaisesti ja rauhallisesti, mutta tyttö kuitenkin tunsi sen kaiken voiman joka suudelmassa oli. Niin tunsi poikakin, jonka kasvoilla norui yksinäinen kyynel.
Tyttö katsoi hetken kuinka kyynel valui pojan poskea vasten, vierähti melkein noille pehmeille huulille, mutta tyttö esti matkan koskettamalla kyyneltä. Etusormen pää oli märkä, laittoi hän sen suuhunsa ja maistoi pojasta vuotannutta vesipisaraa. ”Makeata, ei suolaista kuten useimmat kyyneleet. Onnellisuuden pisaroita”, tyttö sanoi samaan hengenvetoon. Poika hymähti ja muutti asentoaan, makasi silmät kohti taivasta ja iltahämärää. Tyttö painoi päänsä pojan vatsan päälle niin, että pystyi itsekin katsomaan sinne minne pojan katse kohdistui.
”Kerro minulle yksi unelmistasi”, tyttö pyysi pojalta hellävaroen. Hän ei tahtonut pilata tätä hetkeä toteutumattomilla unelmilla, mutta hän rakasti pojan haaveita. Niissä oli niin paljon pyyntöä, niissä oli tarkoitusta sekä todellisuutta. Tytöllä oli omiakin haaveita, samanlaisia kuin pojalla, mutta hän halusi kuulla ne pojan suusta, hän halusi kuulla kuinka poika rauhallisella ja haaveilevalla äänellä lausui tulevaisuuden tarkoituksen. Pojan avulla jo yksi tytön unelmista oli todellisuutta, halusi hän vuorostaan toteuttaa erään pojankin toiveen.
Poika siirsi kätensä tytön hiuksiin ja silitti niitä rauhallisesti, muttei vastannut mitään. Hän oli aina varovainen tämän aiheen kanssa, tiesi että se satutti enemmän kuin mikään tai kukaan muu. Tytön seurassa hän siltikin uskalsi avautua, kohdata ne piilotetut haaveet, mutta joskus hän ei tahtonut sanoa omia unelmiaan ääneen. Yksi niistä oli jo toteutunut, eikä hän halunnut menettää sitä haaveilemalla muista asioista, poika tahtoi elää tätä hetkeä eikä huomista. Hän ei voinut siltikään kieltäytyä tytön pyynnöstä, mutta halusi puhua mieluummin jostakin toisesta aiheesta.
”Mikä sinun nimesi on?” poika kysyi viattomasti ja hymyili lempeästi. Tyttö käännähti katsomaan poikaa ja huomasi tämän rauhallisen hymyn, oli hetken hämmentynyt, mutta hymähti ja katsoi taas taivaaseen.
”Mikä niistä?”
”Se, mitä itse eniten käytät”, poika sanoi hiljaa. Horisontti oli alkanut maalailla taivaaseen sinistä, oranssi häilyi hitaasti pois.
”Sitten minulla ei ole nimeä”, tyttö huomautti. ”En halua, että minulla on nimi. En halua, että minut rinnastetaan kirjaimiin ja –”, hän aloitti, mutta joutui keskeyttämään, kun poika painoi sormensa tämän huulille.
”Sinun nimesi on Katrina”, poika kertoi ystävällisesti. ”Se on nimesi. Sinä tiedät sen itsekin”, hän jatkoi hymyillen, ”ja minun nimeni on Michael. Se yksi maailman tavallisimmista nimistä, sen minä sain.”
”Ja siltikin minä rakastan nimeäsi. Pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään onnesta.”
Poika katsoi kummastellen tyttöä, mietti kuinka hänen nimensä voi saada tytön tuntemaan jotakin. Hetken ajateltuaan, hän totesi, että se oli kauneinta mitä pojalle oli sanottu koskaan. Taas hänen teki mieli itkeä, mutta poika ei tahtonut. Vain heikot itkivät.
”Kuka sinä olet?” Tällä kertaa sitä kysyi tyttö, eikä poika. Alkoi olla kylmä, hyinen merituuli puhalsi rantoja ja kielekkeitä, tähdet alkoivat hitaasti tuikkia sinistä kangasta vasten ja aurinko katosi sinne, mistä se oli tullutkin.
Poika naurahti huvittuneesti kysymykselle ja vastasi melkein heti suloisella äänellään: ”Olen poika”, hän vastasi ja jatkoi, kun huomasi tytön kääntäneen katseensa taivaasta häntä kohti, ”ja ihminen, joka tahtoo olla osa sinua. Opiskelija, historia pääaineena, sivuaineina kirjallisuustiede sekä ranskan kieli. Asun rähjäisessä yksiössä esikaupungin laitamilla. Syntymäpäiväni on marraskuun kahdeskymmenesseitsemäs, ensi-ihastukseni oli naapurin tyttö...” poika aloitti, mutta lopetti kesken, kun tyttö nousi istumaan.
”Et vastaa kysymykseeni.”
”En niin”, poika sanoi rauhallisesti.
”Voinko minä kertoa, kuka sinä olet?”
”Luuletko jo tuntevasi minut niin hyvin”, poika kiusasi. Hänestä oli mukavaa välillä kiertää aihetta, keskustella sen vierestä ja toivoa toisen unohtavan mistä alunperin olikaan kyse.
”En, mutta haluaisin yrittää.”
”Sallinet minun sitten kertoa sinustakin?”
”Tietenkin sallin. Kumpi saa aloittaa?”
”Se, joka ensimmäiseksi kysyi.”
”Kumpi meistä kysyi ensimmäiseksi?”
”Minä.”
”Valehtelet”, tyttö huomautti iloisesti, mutta ei välittänyt enempää. Hän antoi pojalle sen, mitä tämä tahtoi. Jos tyttö voisi antaa pojalle jotakin, hän antaisi sen heti. Mitä tahansa – melkein.
”Väitätkö minua valehtelijaksi”, poika tivasi hymyillen. Hän tiesi tämän kaartelun ärsyttävän monia ihmisiä, mutta tiesi myös, että tyttö ei häiriintynyt siitä – ainakaan kovin usein. Joku, joka osallistui pojan peliin.
”En minä mitään sellaista. Aloita vain sinä.”
Poika nousi myös istumaan ja katsoi vierelleen, jossa tyttö istui rauhallisesti. Hän katsoi merta, heidän yhteinen unelmansa oli lentää joskus kauas pois merten yli rautasiivillä, mennä pois sieltä mistä he olivat tulleet. Se oli heidän ensimmäinen yhteinen haaveensa, se olisi sitä, mitä he hyvältä keijukaiselta toivoisivat. Poika kosketti hellästi tytön kasvoja, kokeili hänen kasvonpiirteitään, painoi omat huulensa tytön huulia vasten ja suuteli rauhallisesti pitäen toisella kädellään lempeästi tytön leuasta. Minä pelkään. Milloin on sen aika?
Poika lopetti äkisti suudelman ja käänsi oman katseensa mereen. ”Katrina. Se on nimesi, se on pyramidin pohja, kun rakennetaan sinua. Vanhempasi eivät koskaan välittäneet sinusta sen enempää, heille oli paljon tärkeämpää esikoinen, jonka varaan he laskivat kaikkensa. Sinulla ja veljelläsi oli hyvä suhde, ette antaneet vanhempienne tulla väliin ja olen varma, että veljesi avulla olet oivaltanut monia ajatuksia jotka monilta ihmisiltä ovat edelleen kadoksissa. Suret edelleen häntä, ajauduit samanlaiseen tilanteeseen kuin veljesi, ja hän oli ensimmäinen joka romahti. Sinä seurasit perässä, sinäkin kaaduit, mutta toisin kuin veljesi, pelastuit. Tiedät, että vanhempasi olisivat halunneet mieluummin veljesi, mutta sinä tiedät myös ettet ole yhtään huonompi kuin hän, sillä veljesi opetti sen sinulle. Uskoit häneen, rakastit häntä, välitit hänestä ja tälläkin hetkellä, jos saisit valita pelastaisitko minut vai veljesi, pelastaisit hänet”, poika sanoi rauhallisesti ja piti pienen tauon voidaaksen katsoa tyttöä. Tyttö ei sanonut mitään, ei päästänyt ilmettäkään kasvoilleen, joten poika jatkoi: ”Ja sitä piirrettä minun on vain kunnioitettava. Niin harvinaista sidettä en kenenkään välillä ole nähnyt, toisaalta en ole tavannutkaan sinua ja veljeäsi yhdessä, joten sitä vahvaa sidettä en vieläkään ole saanut nähdä. Kerrot tarinoita veljestäsi ja itsestäsi, näen kasvoistasi kuinka sinä eläydyt mukaan, toivot eläväsi sitä hetkeä uudestaan, haaveilet siitä että se olisi tapahtunut sinulle eikä veljellesi...”
”...katso, täysikuu!” tyttö keskeytti pojan ja osoitti vasemmalle. ”Herra Kuu on toteuttanut jonkun toiveen”, hän jatkoi.
”Herra Kuu?” poika kysyi katsellessaan valkoista täysikuuta.
”Niin, herra Kuu. Veljeni kertoi hänestä. Olin kokonaan unohtanut hänen tarinansa. Ja nyt, kun kerrot minulle veljestäni ja minusta, muistin. Olikohan tämä veljeni toive?” tyttö mietti.
”Mikä toive?”
”Se, että minä muistaisin. Jos jatkaisin toivomista tarpeeksi pitkään, herra Kuu voisi valita minut ja toteuttaa toiveeni”, tyttö hymyili vienosti. ”Jatka. Kerron sinulle myöhemmin herra Kuusta ja tämän ihmeellisistä lahjoista. Tiedän, että ihastut siihen tarinaan.”
Poika mietti hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olet melkein sitä mitä haluat olla, etkä anna muiden tulla tiellesi. Pelkäät, että teet väärin, mutta syvällä sydämessäsi tiedät, että se on sinun polkusi. Uskot, että Jumala antoi sinulle väärät lähtökohdat, kauneusvirhe oli sinulle liian suuri kestettäväksi vaikkei kukaan muu näe sitä, mutta riittää, että sinä tunnet virheesi. Haluat korjata sen, ja minä haluan että uskot minuun. Tulen kävelemään polkuasi kanssasi...”
Poika joutui taas keskeyttämään, kun tyttö alkoi yskiä kovaa ja nousi hätäpäissään seisomaan. Hän kaivoi taskustaan suihkeen ja painoi sen huuliensa väliin. Astma.
”Onhan kaikki kunnossa?” poika kysyi hitaasti ja nousi myös ylös. Tyttö oli kalpea, merituuli puhalsi läpi silkkipaidan ja häntä paleli. Uhmasi luontoa, eikä ollut ottanut mukaansa takkia, luuli pärjäävänsä ilmankin. Poika otti oman mustan takkinsa pois päältään ja pani sen tytön olkapäille. ”Minua ei palele, mutta sinä väriset”, poika sanoi. Tyttö oli todellakin värissyt, hänellä oli alkanut olla kylmä ja hengitys oli käynyt vaikeaksi. ”Lähdetäänkö pois?”
”Ei vielä. Haluan sanoa kuka sinä olet”, tyttö vastasi tärisevällä äänellä. Poika painoi taas omat huulensa tytön kylmiin kasvoihin ja puri hellästi tytön alahuulta.
”Sinun ei ole pakko sanoa”, poika huomautti ystävälliseen sävyyn ja katsoi taas merta, ”meillä ei ole kiirettä mihinkään.”
”Ei vielä.”
”Koska meillä sitten olisi?”
”Kuka tietää? Ehkä huomenna jo haluat eroon minusta, huomenna sinä kuuntelet muita ja jätät minut oman onneni ojaan, näet todellisen minuuteni ja sinua kuvottaa ajatuskin”, tyttö sanoi hieman surulliseen sävyyn. Hän pelkäsi tulevaa.
Poika naurahti, ei voinut uskoa tytön sanoja, mutta tiesi hänen tarkoittavan niitä: ”Silloin, kun käännän selkäni sinulle, sytytän joka ilta kynttilän vuoksesi ja tulen tänne katsomaan minkä käsistäni päästinkään.”
Tyttö vain hymyili, kuunteli tarkkaavaisena jokaista sanaa ja erotteli sanat toisistaan. ”Haluaisin joskus nähdä selkäsi. Haluaisin joskus koskea alastonta ihoasi ja suudella selkärankaasi niin, että värisisit onnesta niin kuin minä. Nyt haluaisin vain sanoa sinulle kuka olet. Saanko luvan?”
Poika mietti tytön ensimmäisiä sanoja ja ajatteli mielessään, minkälaista se kaikki olisi. Hänkin halusi koskettaa tytön paljasta ihoa, suudella niin, että hänen alaston ihonsa koskettaisi tytön pehmeää ja lämmintä ihoa. ”Mitä me odotamme?”
”Sinä et taaskaan vastannut kysymykseeni”, tyttö myhäili ja alkoi kävellä hitaasti pojan ympäri, ”joten tulkitsen sen niin, että saan kertoa kuka sinä olet. Enkeli, vaikka niin suoralta lainaukselta se elokuvista ja kirjallisuudesta kuulostaakin, olet enkelini. Tuntuu aivan ihanalta sanoa se ääneen, tuntuu vapauttavalta käyttää suoria lainauksia muista teoksista, tuntuu uskomattomalta. Suojelusenkelini. Minun suojelusenkelini. En olisi koskaan voinut uskoa että Jumala lähettää minulle sinunlaisesi henkilön.”
”Ei Hän minua lähettänytkään. Kuinka sellainen, johon en usko, voisi lähettää minut sinun luoksesi? Etsin sinut käsiini, melkein menetin sinut oman virheeni vuoksi, enkä tahdo enää mitään muuta kuin olla vierelläsi aina – no, melkein aina”, poika nauroi suloisesti ja tunnusteli tytön mustia hiuksia hienovaraisesti. Niin paljon hän rakasti niitä pehmeitä hiuksia, niin paljon hän halusi pidellä tytön päätä sylissään ja ainoastaan silittää niitä ja puhua ikuisuuden. Poika haaveili taas tulevasta.
”Meillä on erilaiset uskomukset ja siltikin olemme yhdessä. Vanhempani opettivat minua, löysivät minulle Jumalan ja myönnän, että minunkin uskoni on horjunut siitä lähtien, kun kuulin kuinka Jumala minunlaiseeni suhtautuu. Uskon siltikin, että Hän rakastaa minua. Uskon, että hän ottaa minut luokseen, kun lähden.”
”Tänään sinä et lähde minnekään”, poika kertoi ja halasi tiukasti tyttöä, painoi oman päänsä tytön olkapäälle ja tiukensi otettaan hellävaroen. ”Sinä olet kaunis, tiesitkö sinä sen? Sinä olet.”
”En vielä. Jos uskallat odottaa vielä, näet minut kauniina.”
”Näen jo sen”, poika vastasi hymyillen ja päästi otteensa irti tytöstä. ”Ja sinä olet erilainen.”
”Ikävä kyllä”, tyttö huokaisi.