Yashiza
26.1.2006, 18:55:57
Tämän tekstin alku on kirjoitettu joskus toukokuussa. Alulla tarkoitan siihen saakka, kun maali syntyy. Ja loppuosa on sitten kirjoitettu joulukuussa, aloitin kirjoittamisen 4. päivä ja valmiiksi sain 5. päivä. Yli viisituhatta sanaa koko tekstissä. Aika pelottavaa itse asiassa, kun ihmiset ovat käskeneet muutenkin minun tiivistää tekstiä ja nyt tuli kirjoitettua sitten näinkin pitkä tarina! Viime aikoina novellini ovat vähän muutenkin venyneet (*kömkröh*) ja tämä on kuitenkin sellainen teksti.
Aiheena on melkoisen tavallinen asia, mutta enpähän koskaan mainitse sitä koko tekstissä enkä mainitse sitä tässäkään! En halunnut tuomita niitä ihmisiä, jotka ajattelevat sen olevan jollakin tavalla väärin, yritin tuoda heidänkin näkökulmaa tekstiin. Tulihan siitäkin loppujen lopuksi aika rumaa, mutta ei voi mitään. Sigur Rosin video inspiraationa. En muista mikä. Toivottavasti tykkäilette.
Betaajaa ei ole olemassa.
Tämä oli oikeasti kokonainen novelli, mutta olen jakanut tämän nyt kolmeen osaan. Jos halutaan jatkoa, voin julkaista seuraavatkin osat tässä topikissa.
---
LUKU I
Poika hymähti ja katseli taas kerran taivasta – pian hän hämmentyi hetkeksi, kun taivas värjäytyi mitä kauneimmalla väreillä: vaaleansinistä, punaisen sävyjä, hieman oranssia, ehkä jopa lilaakin. Maailma tuntui olevan sillä hetkellä maailman kaunein paikka, vesi aaltoilemassa, jäätiköt tuolla kaukana, pieni lumikerros paikoitellen ja maalattu taivas.
”Revontulet”, ääni kuiskasi.
Pojista ei koskaan tahdota joutsentanssijoita, heille ei voida suoda edes mahdollisuutta toteuttaa omia unelmiaan ja haaveitaan. Heille ei voida pukea vaaleanpunaisia kukkaisvaatteita päälle, vaikka kuinka sattuisivat pitämään kuvioista ja väreistä. Elämä ei salli sitä nyt, eikä sitä koskaan voida sallia. Vanhemmat ovat onnellisia nähdessään omien nuorten poikien pelaavan jalkapalloa joukkueessa ja he tulevat iloiseksi, kun juuri oma poika tekee hienon maalin. Kaikki elävät täällä hurmiossa, eikä kukaan näe tuota yhtä poikaa, joka tahtoisi olla erilainen. Jokin muu, eikä tässä nyt. Mutta pelko on asia, joka estää ihmistä toteuttamasta itseään. Todellinen minä jää sisäkuoreen, eikä se paljastu koskaan maailmalle.
”Taklaa se, ota siltä pallo, älä menetä nyt sitä helvetin palloa”, valmentaja huutaa kasvateilleen. Sadevesi huuhtoo pelaajien ilon ja hymyn alleen, mutta se myös maalaa erään mustakeltapaitaisten pojan unelmat uusiksi, ainakin yrittää. Polveen sattuu, kirpaisee ja käsivartta vihloo, mutta kipua ei saa näyttää. Kuinka sen voisi piilottaa, kun haaveet ovat aukinaisia ja vuotavat verta? Jokainen näkee, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Ihmiset luulevat pojan olevan vahva ja kestävän kaiken kunnialla alusta loppuun, kuitenkin siihen väsyy ja on kaaduttava maahan – ei vielä, ei vielä.
Punapaidat antavat harhasyötön ja vanha nainen kiljaisee haavoittuneelle pojalle iloisesti: ”Tee se!” Hänen äänessään ei ole minkäänlaista ivaa, isoäiti tahtoo pojan vain onnistuvan siinä asiassa, missä poika haluaisi olla hyvä. Muori ei kuitenkaan tiedä, ettei hän ole koskaan tahtonut olla tässä ja nyt, eikä vanha nainen voi tehdä asian hyväksi mitään. Poika hymähtää huutajalle ja katsoo ympärilleen. Hän on yli puolenkentän, vastustajan alueella ja puolustajia ei ole kuin yksi sekä maalivahti. Vilkaisee vielä nopeasti taakseen ja huomaa lisää poikia, puna- sekä mustakeltapaitaisia. Jossain on yksi läheisempi ihmisempi, rakkaampi ja tärkeämpi. Katsooko hän yleisöön vai osuuko katse jonnekin muualle?
Poika hätkähtää ja palaa todellisuuteen, kentälle. Hän huomaa edelleen edessään ainoastaan yhden laiskannäköisen punapaitaisen puolustajan. Ohittaa taitavasti – tosin hieman helpostikin – tuon puolustajan ja juoksee kohti vastustajan maalia. Ei potkaise vielä, katsahtaa maalivahtia, joka on yksinään eikä kukaan tai mikään lähellä auttamassa ja pelastamassa häntä. Potkaisee pallon kengänsä kärjellä, vauhtia ja voimaa, eikä tarvitsee odottaa kuin hetken, kun ihmiset kiljuvat yhdessä onnellisesti! Maali, väsymys, lopullinen niitti.
Joukkuetoverit tulevat onnittelemaan, toiset kerääntyvät pojan ympärille, kun jotkut taas leikkimielisesti hyppäävät hänen päälleen. Tuomari katsoo leikkisästi nuoria poikia, jotka pian täyttävät jo kymmenen ja kuusi vuotta. Hän puhaltaa pilliin kertoakseen, että on aika palattava juhlinnasta maankamaraan. Mustakeltapaitaiset ovat muodostanet piirin sankarinsa ylle, eivätkä lopeta vieläkään juhlintaa. Piiri pieni pyörii, mutta hetken kuluttua se pysähtyy ja katsojia kummastuttaa – ennen aina joukkue oli maalin jälkeen pyörinyt niin kauan, että tuomarin piti puhaltaa pilliinsä uudestaan.
Jotkut piirin pojista perääntyvät kauemmas, katsovat edelleen järkyttyneenä eteensä ja toiset laittavat kätensä suunsa eteen. Vanhemmat kummastelevat tapahtunutta, onko joku loukkaantunut? Sadevesi kastelee katsojia, eikä kukaan ole valmistautunut näkemään sitä, minkä jokainen nurmikentällä oleva henkilö todistaa.
Ei kukaan voisi uskoa omista lapsistaan, kukaan ei haluaisi kuvitella, että oma lapsi voisi olla jollakin tavalla erilainen. Ihmiset haluavat, että omat jälkeläiset olisivat onnellisia, mutta aina heillä on yksi kuvitelma lapsiensa varten. Kun se haave ei toteudukaan, toiset hylkäävät ja kieltävät oman lapsensa. Sanovat hänen kuolleen, vaikka puhelimeen on tullut juuri eilispäivänä viesti, jossa lapsi edelleen pyytää anteeksi ja sanoo, ettei voi asialle mitään. Joillakin on tapana kurittaa omia jälkeläisiään sillä tavalla, että oma unelma toteutuu ja pojan tai tytön haave murskautuu. Toiset ensijärkytyksen jälkeen syyttävät itseänsä, mutta pitävät seuraavan sukupolven lähellään. Ainoastaan harvoilla ei ole minkäänlaisia ongelmia asian kanssa, koska he tietävät, ettei kukaan valitse ja se on yhtä luonnollista, kuin omat kuvitelmat ja haaveet, eikä heissä ole mitään erilaista. Mutta vain harvat ajattelevat asiaa näin. Muutamat.
Jalkapallo unohtuu monien mielestä, punapaitaisetkin katsovat järkyttyneenä ja äidit haukovat henkeään. Jotkut isät kiittävät Luojaa, ettei kyseessä ole oma lapsi, mutta kahdet isät ovat pelästyneet näkyä ja lamaantuneita. Sadevesi piiskaa monien kasvoja, joidenkin äitien kyyneleet katoavat vesipisaroiden alle, kun taas toiset kääntävät selkänsä luonnottomalle näylle.
”Ei helvetti!” harmaantunut ja hieman lihava mies huutaa raivoissaan ja rynnii kentälle. Vierellä oleva nainen yrittää estää, mutta mies on vahvempi ja työntää naisen pois, joka kaatuu märälle nurmikolle. Lastenrattaissa oleva vauva alkaa itkeä, joku tuttu on kadonnut näköalueelta, lapsi ei vielä tajua todellisuutta. Nainen yrittää nousta ylös, mutta mies oli työntänyt hänet liian kovaa maahan, oli kyynerpää osunut suoraan kiveen ja viidennellä kuulla oleminen ei auttanut tilannetta ollenkaan. Mies jatkaa juoksuaan kentälle, toiselta puolelta kenttää juoksee toinenkin mies, nuorempi ja urheilullisempi, paljon komeampi. Heidän kummankin katse kohtaa, sama tavoite ja päämäärä, inhoa ja vihaa toista kohtaan, tapahtuneella pitää löytää syypää ja vika on tietenkin toisessa.
Vanhempi mies kiskoo oman poikansa pois, nuorempi taas ottaa väkisin alla makaneen pojan. Pelipaidat ovat likaantuneet, mutaa housuissa ja vesisade ei ole auttanut tilannetta ollenkaan. Pojat yrittävät kampailla vastaan, mutta eivät pysty tekemään mitään vanhemilleen. He yrittävät vielä kerran koskettaa toisiansa, rimpuilevat, potkivat ja huutavat, mutta millään niistä ei ole väliä. Katsomossa ollaan hiljaa, jokainen tuntuu hyväksyvän miesten toiminnan, ainoastaan vanha nainen katsoo säälivästi ja torjuvasti. Nainen, jonka mies oli tyrkännyt alas, yrittää pinnistellä kipua vastaan, mutta tuska yltyy sietämättömäksi. Hänen ystävänsä tulevat auttamaan vasta, kun draama kentällä on ohi ja nostavat naisen hitaasti ylös. Pian oma äiti – ei se, joka nurmikolle oli kaatunut - ottaa lapsensa syliinsä ja laulaa hiljaa tuutilaulua.
Sade jatkuu edelleen vimmattuna ja tuomari puhaltaa pilliinsä voidaaksen sanoa, että ottelu on keskeytetty. Mustakeltaisten valmentaja raivoaa ja käskee pojat suihkuun heti, eikä vitkuttelua sallita. Punaisten valmentaja katsoo surumieliesti, mutta hänen kasvoissaan on myös helpottunut ilme.
”Onneksi kyseessä ei ollut oman joukkueeni pelaajat”, mies ajattelee ja käskee myös punapaitaisia vaihtamaan vaatteitaan. Yksi heistä jää muista jälkeen ja katsoo kauas taakseen, jossa nuorehko mies vie väkisin mustakeltapaitaisen pojan pois kentältä. Rimpuilu jatkuu edelleen, mutta punapaitainen huomaa sen loppuvan, kun miehen nyrkki nousee ylös ja osuu pojan kasvoille. Jälkeenjäänyt punapaitainen säihkähtää ja menee nopeasti joukkuetovetteinsa perään. ”Minun on muuttuttava.”
Mustakeltapaitaiset eivät mene suihkuun, vaan lähtevät suoraan vaihtamaan vaatteitansa. Heidän ei tehnyt mieli mennä tapahtuneen jälkeen yhdessä samaan kylmään suihkuun. Kukaan ei jutttele toisensa kanssa, katsekontakteja vältellään parhaalla mahdollisella tavalla ja koskettamista ei edes harkita. Jokainen ajattelee samaa asiaa ja melkein jokaisella on ainoastaan yksi mielipide tapahtuneesta. Harvat vaihtavat vaatteitaan ja nekin harvat, jotka päättävät ottaa pelipukunsa pois, riisuvat vaatteensa vessoissa ja pukeutuvat siellä. Jokainen tuntuu olevan häpeissään asiasta, vaikka kellään ei ollut osuutta tapahtuneeseen.
Valmentaja astuu pukukoppiin ja alkaa heti ensimmäiseksi jyristä vahvalla äänellään: ”MINÄ EN HYVÄKSY JOUKKUEESEENI TUOLLAISTA KÄYTÖSTÄ, EN MILLOINKAAN. EN HALUA ENÄÄ KOSKAAN, ETTÄ HALAATTE TOISIANNE ONNISTUNEEN PELIN JÄLKEEN TAI TEETTE LEIKKISÄN PIIRIN MAALIN JOHDOSTA. MENETTE TÄSTÄ LÄHTIEN YKSITELLEN SUIHKUUN JA VAIHDATTE VAATTEENNE SUIHKUSSA, ETTEKÄ MUIDEN EDESSÄ. JOS KELLÄÄN ON TAIPUMUSTA TUOLLAISEEN SAIRAASEEN JA ELÄIMELLISEEN KÄYTÖKSEEN, VOI LÄHTEÄ HETI POIS JA VOI OLLA VARMA, ETTEI KUKAAN JOUKKUEEN SISÄLLÄ TULE KAIPAAMAAN TAKAISIN. HANKKIKAA TYTTÖYSTÄVÄ JA PANKAA HÄNET PAKSUKSI, MITÄ TAHANSA, JOTTA TIEDÄTTE OLEVANNE MIEHIÄ, ETTEKÄ NAISIA. MINÄ EN HALUA ENÄÄ YHTÄÄN HEIKKOA LENKKIÄ JOUKKUESEENI. OLEMME VALIOJOUKKOA JA VALIOJOUKKOON EI KUULU SELLAISIA IHMISIÄ, JOTKA VOISIVAT HYVIN SEKAANTUA ELÄIMIIN TAI MURHATA OMAN ÄITINSÄ, KOSKA HEITÄ VAIN HUVITTI! MINÄ EN TULE SALLIMAAN TÄTÄ JA VAADIN, ETTETTE MYÖSKÄÄN SALLI TÄLLAISTA KÄYTÖSTÄ. TULIKO SELVÄKSI?!”
Pojat mumisevat hyväksyvästä, mutta valmentaja ei ole tyytyväinen, vaan heittää erään pojan laukun seinää vasten ja huutaa uudestaan: ”KYSYIN, TULIKO ASIA SELVÄKSI?”
”Kyllä tuli, valmentaja”, pojat sanovat kovaa yhteen ääneen ja huokaavat helpotuksesta. Kukaan heistä ei ainakaan osottaisi taipumusta sellaiseen.
”TE KOLME”, valmentaja raivosi ja osoitti kolmea reunalla olevaa poikaa, ”JÄÄTTE TÄNNE, KUN MUUT LÄHTEVÄT. OLETTE VIETTÄNEET HEIDÄN KANSSAN ENEMMÄN AIKAA, KUIN KUKAAN MUU TOVEREISTANNE. JA TOIVON HELVETISSÄ TEIDÄN VUOKSI, ETTÄ OLETTE PELKÄSTÄÄN TOVEREITA. HUOMENNA AAMUKYMMENELTÄ PAIKALLE JA TÄSTÄ LÄHTIEN KUKAAN TEISTÄ EI SAA PUHUA, JUTELLA, KESKUSTELLA TAI OLLAAN MISSÄÄN MUUSSA TEKEMISESSÄ NIIDEN KAHDEN KANSSA. UNOHTAKAA SITTEN NE SAATANAN HALAUKSET TÄSTÄ LÄHTIEN. SE JOKA KOSKETTAAKIN TOISTA VÄHÄÄKIN, SAA KATUA. JA TAHDON HETI HUOMISAAMUKSI ALLEKIRJOITETUN KIRJEEN, JOSSA SANOTTE OLEVAN HENKEEN JA VEREEN MIEHIÄ, ETTEKÄ NAISIA. TULIKO SELVÄKSI?”
”Kyllä tuli”, pojat toistavat ja puhesorina alkoi heti, kun valmentaja oli osoittanut kolmea nurkassa istuvaa poikaa.
”ENKÖ MINÄ SANONUT, ETTÄ LÄHTEKÄÄ HELVETTIIN TÄÄLTÄ?”
Yksi kerrallaan jokainen poika lähtee pois, kun pukuhuoneeseen jää ne kolme poikaa, jotka valmentaja mainitsi. Kun viimeinenkin on lähtenyt pois, valmentaja paiskaa oven raivokkaasti kiinni ja nyt sanoo hiljemmalla äänellä pojille: ”Katsotaan oletteko tehneet samoja temppuja kuin he kaksi.” Pojat katsovat hädissään toisiansa ja kieltävät tietäneensä asiasta mitään. Yksi heistä valehtelee, hän on todistanut tapahtuman nyt jo toisen kerran, mutta hän ei ole koskaan ollut sentään osallisena. Valmentaja käskee heitä olemaan hiljaa ja jokainen sulkee suunsa. Hän aikoo tehdä selväksi, miksi tapahtunutta ei sallita, varmistakseen, ettei pelissä käy koskaan uudestaan samalla tavalla. Koskaan.
Aiheena on melkoisen tavallinen asia, mutta enpähän koskaan mainitse sitä koko tekstissä enkä mainitse sitä tässäkään! En halunnut tuomita niitä ihmisiä, jotka ajattelevat sen olevan jollakin tavalla väärin, yritin tuoda heidänkin näkökulmaa tekstiin. Tulihan siitäkin loppujen lopuksi aika rumaa, mutta ei voi mitään. Sigur Rosin video inspiraationa. En muista mikä. Toivottavasti tykkäilette.
Betaajaa ei ole olemassa.
Tämä oli oikeasti kokonainen novelli, mutta olen jakanut tämän nyt kolmeen osaan. Jos halutaan jatkoa, voin julkaista seuraavatkin osat tässä topikissa.
---
LUKU I
Poika hymähti ja katseli taas kerran taivasta – pian hän hämmentyi hetkeksi, kun taivas värjäytyi mitä kauneimmalla väreillä: vaaleansinistä, punaisen sävyjä, hieman oranssia, ehkä jopa lilaakin. Maailma tuntui olevan sillä hetkellä maailman kaunein paikka, vesi aaltoilemassa, jäätiköt tuolla kaukana, pieni lumikerros paikoitellen ja maalattu taivas.
”Revontulet”, ääni kuiskasi.
Pojista ei koskaan tahdota joutsentanssijoita, heille ei voida suoda edes mahdollisuutta toteuttaa omia unelmiaan ja haaveitaan. Heille ei voida pukea vaaleanpunaisia kukkaisvaatteita päälle, vaikka kuinka sattuisivat pitämään kuvioista ja väreistä. Elämä ei salli sitä nyt, eikä sitä koskaan voida sallia. Vanhemmat ovat onnellisia nähdessään omien nuorten poikien pelaavan jalkapalloa joukkueessa ja he tulevat iloiseksi, kun juuri oma poika tekee hienon maalin. Kaikki elävät täällä hurmiossa, eikä kukaan näe tuota yhtä poikaa, joka tahtoisi olla erilainen. Jokin muu, eikä tässä nyt. Mutta pelko on asia, joka estää ihmistä toteuttamasta itseään. Todellinen minä jää sisäkuoreen, eikä se paljastu koskaan maailmalle.
”Taklaa se, ota siltä pallo, älä menetä nyt sitä helvetin palloa”, valmentaja huutaa kasvateilleen. Sadevesi huuhtoo pelaajien ilon ja hymyn alleen, mutta se myös maalaa erään mustakeltapaitaisten pojan unelmat uusiksi, ainakin yrittää. Polveen sattuu, kirpaisee ja käsivartta vihloo, mutta kipua ei saa näyttää. Kuinka sen voisi piilottaa, kun haaveet ovat aukinaisia ja vuotavat verta? Jokainen näkee, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Ihmiset luulevat pojan olevan vahva ja kestävän kaiken kunnialla alusta loppuun, kuitenkin siihen väsyy ja on kaaduttava maahan – ei vielä, ei vielä.
Punapaidat antavat harhasyötön ja vanha nainen kiljaisee haavoittuneelle pojalle iloisesti: ”Tee se!” Hänen äänessään ei ole minkäänlaista ivaa, isoäiti tahtoo pojan vain onnistuvan siinä asiassa, missä poika haluaisi olla hyvä. Muori ei kuitenkaan tiedä, ettei hän ole koskaan tahtonut olla tässä ja nyt, eikä vanha nainen voi tehdä asian hyväksi mitään. Poika hymähtää huutajalle ja katsoo ympärilleen. Hän on yli puolenkentän, vastustajan alueella ja puolustajia ei ole kuin yksi sekä maalivahti. Vilkaisee vielä nopeasti taakseen ja huomaa lisää poikia, puna- sekä mustakeltapaitaisia. Jossain on yksi läheisempi ihmisempi, rakkaampi ja tärkeämpi. Katsooko hän yleisöön vai osuuko katse jonnekin muualle?
Poika hätkähtää ja palaa todellisuuteen, kentälle. Hän huomaa edelleen edessään ainoastaan yhden laiskannäköisen punapaitaisen puolustajan. Ohittaa taitavasti – tosin hieman helpostikin – tuon puolustajan ja juoksee kohti vastustajan maalia. Ei potkaise vielä, katsahtaa maalivahtia, joka on yksinään eikä kukaan tai mikään lähellä auttamassa ja pelastamassa häntä. Potkaisee pallon kengänsä kärjellä, vauhtia ja voimaa, eikä tarvitsee odottaa kuin hetken, kun ihmiset kiljuvat yhdessä onnellisesti! Maali, väsymys, lopullinen niitti.
Joukkuetoverit tulevat onnittelemaan, toiset kerääntyvät pojan ympärille, kun jotkut taas leikkimielisesti hyppäävät hänen päälleen. Tuomari katsoo leikkisästi nuoria poikia, jotka pian täyttävät jo kymmenen ja kuusi vuotta. Hän puhaltaa pilliin kertoakseen, että on aika palattava juhlinnasta maankamaraan. Mustakeltapaitaiset ovat muodostanet piirin sankarinsa ylle, eivätkä lopeta vieläkään juhlintaa. Piiri pieni pyörii, mutta hetken kuluttua se pysähtyy ja katsojia kummastuttaa – ennen aina joukkue oli maalin jälkeen pyörinyt niin kauan, että tuomarin piti puhaltaa pilliinsä uudestaan.
Jotkut piirin pojista perääntyvät kauemmas, katsovat edelleen järkyttyneenä eteensä ja toiset laittavat kätensä suunsa eteen. Vanhemmat kummastelevat tapahtunutta, onko joku loukkaantunut? Sadevesi kastelee katsojia, eikä kukaan ole valmistautunut näkemään sitä, minkä jokainen nurmikentällä oleva henkilö todistaa.
Ei kukaan voisi uskoa omista lapsistaan, kukaan ei haluaisi kuvitella, että oma lapsi voisi olla jollakin tavalla erilainen. Ihmiset haluavat, että omat jälkeläiset olisivat onnellisia, mutta aina heillä on yksi kuvitelma lapsiensa varten. Kun se haave ei toteudukaan, toiset hylkäävät ja kieltävät oman lapsensa. Sanovat hänen kuolleen, vaikka puhelimeen on tullut juuri eilispäivänä viesti, jossa lapsi edelleen pyytää anteeksi ja sanoo, ettei voi asialle mitään. Joillakin on tapana kurittaa omia jälkeläisiään sillä tavalla, että oma unelma toteutuu ja pojan tai tytön haave murskautuu. Toiset ensijärkytyksen jälkeen syyttävät itseänsä, mutta pitävät seuraavan sukupolven lähellään. Ainoastaan harvoilla ei ole minkäänlaisia ongelmia asian kanssa, koska he tietävät, ettei kukaan valitse ja se on yhtä luonnollista, kuin omat kuvitelmat ja haaveet, eikä heissä ole mitään erilaista. Mutta vain harvat ajattelevat asiaa näin. Muutamat.
Jalkapallo unohtuu monien mielestä, punapaitaisetkin katsovat järkyttyneenä ja äidit haukovat henkeään. Jotkut isät kiittävät Luojaa, ettei kyseessä ole oma lapsi, mutta kahdet isät ovat pelästyneet näkyä ja lamaantuneita. Sadevesi piiskaa monien kasvoja, joidenkin äitien kyyneleet katoavat vesipisaroiden alle, kun taas toiset kääntävät selkänsä luonnottomalle näylle.
”Ei helvetti!” harmaantunut ja hieman lihava mies huutaa raivoissaan ja rynnii kentälle. Vierellä oleva nainen yrittää estää, mutta mies on vahvempi ja työntää naisen pois, joka kaatuu märälle nurmikolle. Lastenrattaissa oleva vauva alkaa itkeä, joku tuttu on kadonnut näköalueelta, lapsi ei vielä tajua todellisuutta. Nainen yrittää nousta ylös, mutta mies oli työntänyt hänet liian kovaa maahan, oli kyynerpää osunut suoraan kiveen ja viidennellä kuulla oleminen ei auttanut tilannetta ollenkaan. Mies jatkaa juoksuaan kentälle, toiselta puolelta kenttää juoksee toinenkin mies, nuorempi ja urheilullisempi, paljon komeampi. Heidän kummankin katse kohtaa, sama tavoite ja päämäärä, inhoa ja vihaa toista kohtaan, tapahtuneella pitää löytää syypää ja vika on tietenkin toisessa.
Vanhempi mies kiskoo oman poikansa pois, nuorempi taas ottaa väkisin alla makaneen pojan. Pelipaidat ovat likaantuneet, mutaa housuissa ja vesisade ei ole auttanut tilannetta ollenkaan. Pojat yrittävät kampailla vastaan, mutta eivät pysty tekemään mitään vanhemilleen. He yrittävät vielä kerran koskettaa toisiansa, rimpuilevat, potkivat ja huutavat, mutta millään niistä ei ole väliä. Katsomossa ollaan hiljaa, jokainen tuntuu hyväksyvän miesten toiminnan, ainoastaan vanha nainen katsoo säälivästi ja torjuvasti. Nainen, jonka mies oli tyrkännyt alas, yrittää pinnistellä kipua vastaan, mutta tuska yltyy sietämättömäksi. Hänen ystävänsä tulevat auttamaan vasta, kun draama kentällä on ohi ja nostavat naisen hitaasti ylös. Pian oma äiti – ei se, joka nurmikolle oli kaatunut - ottaa lapsensa syliinsä ja laulaa hiljaa tuutilaulua.
Sade jatkuu edelleen vimmattuna ja tuomari puhaltaa pilliinsä voidaaksen sanoa, että ottelu on keskeytetty. Mustakeltaisten valmentaja raivoaa ja käskee pojat suihkuun heti, eikä vitkuttelua sallita. Punaisten valmentaja katsoo surumieliesti, mutta hänen kasvoissaan on myös helpottunut ilme.
”Onneksi kyseessä ei ollut oman joukkueeni pelaajat”, mies ajattelee ja käskee myös punapaitaisia vaihtamaan vaatteitaan. Yksi heistä jää muista jälkeen ja katsoo kauas taakseen, jossa nuorehko mies vie väkisin mustakeltapaitaisen pojan pois kentältä. Rimpuilu jatkuu edelleen, mutta punapaitainen huomaa sen loppuvan, kun miehen nyrkki nousee ylös ja osuu pojan kasvoille. Jälkeenjäänyt punapaitainen säihkähtää ja menee nopeasti joukkuetovetteinsa perään. ”Minun on muuttuttava.”
Mustakeltapaitaiset eivät mene suihkuun, vaan lähtevät suoraan vaihtamaan vaatteitansa. Heidän ei tehnyt mieli mennä tapahtuneen jälkeen yhdessä samaan kylmään suihkuun. Kukaan ei jutttele toisensa kanssa, katsekontakteja vältellään parhaalla mahdollisella tavalla ja koskettamista ei edes harkita. Jokainen ajattelee samaa asiaa ja melkein jokaisella on ainoastaan yksi mielipide tapahtuneesta. Harvat vaihtavat vaatteitaan ja nekin harvat, jotka päättävät ottaa pelipukunsa pois, riisuvat vaatteensa vessoissa ja pukeutuvat siellä. Jokainen tuntuu olevan häpeissään asiasta, vaikka kellään ei ollut osuutta tapahtuneeseen.
Valmentaja astuu pukukoppiin ja alkaa heti ensimmäiseksi jyristä vahvalla äänellään: ”MINÄ EN HYVÄKSY JOUKKUEESEENI TUOLLAISTA KÄYTÖSTÄ, EN MILLOINKAAN. EN HALUA ENÄÄ KOSKAAN, ETTÄ HALAATTE TOISIANNE ONNISTUNEEN PELIN JÄLKEEN TAI TEETTE LEIKKISÄN PIIRIN MAALIN JOHDOSTA. MENETTE TÄSTÄ LÄHTIEN YKSITELLEN SUIHKUUN JA VAIHDATTE VAATTEENNE SUIHKUSSA, ETTEKÄ MUIDEN EDESSÄ. JOS KELLÄÄN ON TAIPUMUSTA TUOLLAISEEN SAIRAASEEN JA ELÄIMELLISEEN KÄYTÖKSEEN, VOI LÄHTEÄ HETI POIS JA VOI OLLA VARMA, ETTEI KUKAAN JOUKKUEEN SISÄLLÄ TULE KAIPAAMAAN TAKAISIN. HANKKIKAA TYTTÖYSTÄVÄ JA PANKAA HÄNET PAKSUKSI, MITÄ TAHANSA, JOTTA TIEDÄTTE OLEVANNE MIEHIÄ, ETTEKÄ NAISIA. MINÄ EN HALUA ENÄÄ YHTÄÄN HEIKKOA LENKKIÄ JOUKKUESEENI. OLEMME VALIOJOUKKOA JA VALIOJOUKKOON EI KUULU SELLAISIA IHMISIÄ, JOTKA VOISIVAT HYVIN SEKAANTUA ELÄIMIIN TAI MURHATA OMAN ÄITINSÄ, KOSKA HEITÄ VAIN HUVITTI! MINÄ EN TULE SALLIMAAN TÄTÄ JA VAADIN, ETTETTE MYÖSKÄÄN SALLI TÄLLAISTA KÄYTÖSTÄ. TULIKO SELVÄKSI?!”
Pojat mumisevat hyväksyvästä, mutta valmentaja ei ole tyytyväinen, vaan heittää erään pojan laukun seinää vasten ja huutaa uudestaan: ”KYSYIN, TULIKO ASIA SELVÄKSI?”
”Kyllä tuli, valmentaja”, pojat sanovat kovaa yhteen ääneen ja huokaavat helpotuksesta. Kukaan heistä ei ainakaan osottaisi taipumusta sellaiseen.
”TE KOLME”, valmentaja raivosi ja osoitti kolmea reunalla olevaa poikaa, ”JÄÄTTE TÄNNE, KUN MUUT LÄHTEVÄT. OLETTE VIETTÄNEET HEIDÄN KANSSAN ENEMMÄN AIKAA, KUIN KUKAAN MUU TOVEREISTANNE. JA TOIVON HELVETISSÄ TEIDÄN VUOKSI, ETTÄ OLETTE PELKÄSTÄÄN TOVEREITA. HUOMENNA AAMUKYMMENELTÄ PAIKALLE JA TÄSTÄ LÄHTIEN KUKAAN TEISTÄ EI SAA PUHUA, JUTELLA, KESKUSTELLA TAI OLLAAN MISSÄÄN MUUSSA TEKEMISESSÄ NIIDEN KAHDEN KANSSA. UNOHTAKAA SITTEN NE SAATANAN HALAUKSET TÄSTÄ LÄHTIEN. SE JOKA KOSKETTAAKIN TOISTA VÄHÄÄKIN, SAA KATUA. JA TAHDON HETI HUOMISAAMUKSI ALLEKIRJOITETUN KIRJEEN, JOSSA SANOTTE OLEVAN HENKEEN JA VEREEN MIEHIÄ, ETTEKÄ NAISIA. TULIKO SELVÄKSI?”
”Kyllä tuli”, pojat toistavat ja puhesorina alkoi heti, kun valmentaja oli osoittanut kolmea nurkassa istuvaa poikaa.
”ENKÖ MINÄ SANONUT, ETTÄ LÄHTEKÄÄ HELVETTIIN TÄÄLTÄ?”
Yksi kerrallaan jokainen poika lähtee pois, kun pukuhuoneeseen jää ne kolme poikaa, jotka valmentaja mainitsi. Kun viimeinenkin on lähtenyt pois, valmentaja paiskaa oven raivokkaasti kiinni ja nyt sanoo hiljemmalla äänellä pojille: ”Katsotaan oletteko tehneet samoja temppuja kuin he kaksi.” Pojat katsovat hädissään toisiansa ja kieltävät tietäneensä asiasta mitään. Yksi heistä valehtelee, hän on todistanut tapahtuman nyt jo toisen kerran, mutta hän ei ole koskaan ollut sentään osallisena. Valmentaja käskee heitä olemaan hiljaa ja jokainen sulkee suunsa. Hän aikoo tehdä selväksi, miksi tapahtunutta ei sallita, varmistakseen, ettei pelissä käy koskaan uudestaan samalla tavalla. Koskaan.