want_a_life
31.1.2006, 12:15:16
Tässä olen miettinyt omaa elämänhallusinaatiota ja tuonut ne sanoiksi. Anteeksi, etten ole päässyt pitemmälle Sicknesissä, mutta toivottavasti nämä edes jollakin tavalla korvaa sitten joskus ne...
Your blood is my blood
Katsoin hiljaa verta, joka kuin kyynel vierähti naisen poskelta. Kuului hiljainen ja kaukainen loiske, kun pisara saavutti lattian.
Lattia oli hienointa marmoria ja se kuulsi vihreänä. Merenvihreänä. Kun sitä katsoi, ei voinut olla miettimättä oliko sen päälleastuja tarpeeksi arvokas astumaan jokaiselle, hienosti muotoillulle laatalle.
Mutta veri muutti lattian värin toiseksi. Lattia peittyi viininpunan ja mustan värien kirjosta ja saastutti lumoavan merenvihreän.
Aluksi näin omituisen saastan pienenä laikkuna, mutta silmien räpsäyksen välissä kiemurainen neste alkoi levittäytyä kuin hajotettu muurahaiskeko.
Seisoin nurkassa. Hämmennys ja kauhu. Kohotin lattiasta katseeni takaisin mustasta opaalista tehtyyn enkelinaiseen, joka oli vuodattanut viimeisen veripisaransa. Kuinka jokin pystyi olemaan noin kaunis mutta petollinen?
Patsaan kädet ja sormet olivat vääntyneet kuin tuskasta ottamaan veripisarat kiinni. Sormet olivat kuin kuolleen puun oksat. Mutta silti yksikään veripisara ei ollut osunut turmeltuneisiin käsiin.
Patsasenkelin kiviset vaatteet olivat muotoiltu aikoinaan täydellisesti laskeutuvaksi kaavuksi, mutta nyt kiinnittäessäni huomioni kaapuun, huomaan ajan ja tunteiden muuttaneen täyteläisen vaatteen rievuiksi.
En tiennyt pitikö minun itkeä vai kumartaa kunnioituksesta, mutta sisälläni tunsin kolme polttavaa, hirveää sanaa, joita olin koko elämäni ajan paennut. Petos. Viha. Murhe. Nämä kolme sanaa riistivät sisintäni ja kuin polttomerkkiä minä kannoin niitä mukanani.
Aina kun katseeni kohtasi enkelin katseen, päässäni joku kuiskasi yhden noista kirotuista sanoista. Jokaisne sanan kohdalla vatsaani lävisti olematon jäämiekka ja minä aloin itsekin itkemään verta.
Ajatusten siivittämänä löysin rakkaan metsästyspuukkoni vasemmasta takataskusta ja viilsin itseäni. En ranteisiin, en kaulaan. Puukkoni oli osunut solisluuhuni ja tuntematon voima painoi sitä syvemmälle, vääntäen sitä tuskallisesti ympäri.
Taisin tehdä ennätykseni: vuosin verta kolmesta kohdasta. Vatsani oli tyrehtymään päin, mutta solisluunikohta ja kyyneleeni eivät tuntuneet millään saavan tarpeekseen.
Tunsin maasta tukea ottavassa kädessäni jotain kylmää ja siirappimaista. Tuskan tuoma sokeus katosi jälkeä jättämättä ja kuin kuollut minä aukaisin silmäni. Kipu ja tuska oli laantunut ja näin, kuina oma vereni taisteli heikkona ja voimattomana patsasenkelin jo lainehtivaa kyynelmerta vastaan. Vereni jaksoi taistella, mutta itse olin kuolemaisillani.
Kaaduin tappion myöntäneenä selälleni maahan ja suljin silmäni helpotuksesta, että olin kuin olinkin ollut urhea myöntäessäni kantavani kolmea sanaa vastakohtineen. Petos-luottamus. Viha-rakkaus. Murhe-ilo.
Your blood is my blood
Katsoin hiljaa verta, joka kuin kyynel vierähti naisen poskelta. Kuului hiljainen ja kaukainen loiske, kun pisara saavutti lattian.
Lattia oli hienointa marmoria ja se kuulsi vihreänä. Merenvihreänä. Kun sitä katsoi, ei voinut olla miettimättä oliko sen päälleastuja tarpeeksi arvokas astumaan jokaiselle, hienosti muotoillulle laatalle.
Mutta veri muutti lattian värin toiseksi. Lattia peittyi viininpunan ja mustan värien kirjosta ja saastutti lumoavan merenvihreän.
Aluksi näin omituisen saastan pienenä laikkuna, mutta silmien räpsäyksen välissä kiemurainen neste alkoi levittäytyä kuin hajotettu muurahaiskeko.
Seisoin nurkassa. Hämmennys ja kauhu. Kohotin lattiasta katseeni takaisin mustasta opaalista tehtyyn enkelinaiseen, joka oli vuodattanut viimeisen veripisaransa. Kuinka jokin pystyi olemaan noin kaunis mutta petollinen?
Patsaan kädet ja sormet olivat vääntyneet kuin tuskasta ottamaan veripisarat kiinni. Sormet olivat kuin kuolleen puun oksat. Mutta silti yksikään veripisara ei ollut osunut turmeltuneisiin käsiin.
Patsasenkelin kiviset vaatteet olivat muotoiltu aikoinaan täydellisesti laskeutuvaksi kaavuksi, mutta nyt kiinnittäessäni huomioni kaapuun, huomaan ajan ja tunteiden muuttaneen täyteläisen vaatteen rievuiksi.
En tiennyt pitikö minun itkeä vai kumartaa kunnioituksesta, mutta sisälläni tunsin kolme polttavaa, hirveää sanaa, joita olin koko elämäni ajan paennut. Petos. Viha. Murhe. Nämä kolme sanaa riistivät sisintäni ja kuin polttomerkkiä minä kannoin niitä mukanani.
Aina kun katseeni kohtasi enkelin katseen, päässäni joku kuiskasi yhden noista kirotuista sanoista. Jokaisne sanan kohdalla vatsaani lävisti olematon jäämiekka ja minä aloin itsekin itkemään verta.
Ajatusten siivittämänä löysin rakkaan metsästyspuukkoni vasemmasta takataskusta ja viilsin itseäni. En ranteisiin, en kaulaan. Puukkoni oli osunut solisluuhuni ja tuntematon voima painoi sitä syvemmälle, vääntäen sitä tuskallisesti ympäri.
Taisin tehdä ennätykseni: vuosin verta kolmesta kohdasta. Vatsani oli tyrehtymään päin, mutta solisluunikohta ja kyyneleeni eivät tuntuneet millään saavan tarpeekseen.
Tunsin maasta tukea ottavassa kädessäni jotain kylmää ja siirappimaista. Tuskan tuoma sokeus katosi jälkeä jättämättä ja kuin kuollut minä aukaisin silmäni. Kipu ja tuska oli laantunut ja näin, kuina oma vereni taisteli heikkona ja voimattomana patsasenkelin jo lainehtivaa kyynelmerta vastaan. Vereni jaksoi taistella, mutta itse olin kuolemaisillani.
Kaaduin tappion myöntäneenä selälleni maahan ja suljin silmäni helpotuksesta, että olin kuin olinkin ollut urhea myöntäessäni kantavani kolmea sanaa vastakohtineen. Petos-luottamus. Viha-rakkaus. Murhe-ilo.