i<3yaoi
9.2.2006, 10:28:30
Eilen kirjoittelemani novelli. Päätelkää nyt itse kuinka paljon siitä on totta. En onnistunut tavoitaamaan haluamaani tunnelmaa ja toivottomuutta. Mutta onpahan siinä nyt jotain.
~
Tulevaisuus ilman elämää.
”Mä haluun mun puukon.”
Puhelimen toisessa päässä on hetken hiljaista. En sano mitään. Hän tietää, mitä ajattelen tuosta lauseesta. En osaa enää sanoa mitään lohduttavaa, tiedän ettei siitä ole mitään apua.
”Jos menis käymään kotona, vois hakee puukon tänne.”
”No sitten et kyllä käy kotona”, vastaan.
”En mä kyllä oikeestaan haluukkaan sinne. Mä en voi olla siellä, vanhemmat ei tajua, että mua ahistaa siellä. Täällä mä viihdyn paljon paremmin.”
Mitä sellaisele ihmiselle voi sanoa. Ei häntä auta enää mikään. Ei ole auttanut niin pitkään aikaan. Yksikään sana ei enää tuo lohtua. Minä olen käyttänyt jo kaikki lohduttavat sanani, niistä ei ole hyötyä.
”Mä vaan oon ihan sekasin. Nauran koko ajan, tänäänki istuin lattialla ja nauroin ja toistelin ’mä oon ihan hullu, mää istun lattialla’. Kaikki nauro, koska mä nauroin.”
Niin tosiaan. Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. En ole itse kokenut läheskään samaa, mutta tiedän silti. Tiedän sen tuskan ja ahdistuksen, tiedän sen näytelmän jota esität. Pelon, pelon avusta ja muiden huolestumisesta. Kyllästymisen elämään, joten sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, tuskan kun kukaan ei näe lävitse. Siltikään en sano mitään, tiedän, että hän kuulee ajatukseni. Tiedän, toivon, sama asia. Tiedän, ettei hän kuule minua, ellen sano jotain.
”Vois käydä ostamassa eurolla viidelläkymmenellä partateriä ja viiltää ranteensa auki.”
”Älä tee sitä”, ääneni sanoo hiljaa. Älä enää satuta itseäsi. Älä pakota minua kuuntelemaan kuinka ihanalta veri tuntuu sen valuessa kylmän metallin keskeltä. Älä kerro, kuinka se koskee, miltä se tuntuu ja kuinka kovasti janoat sitä tuskaa. Ole kiltti, äläkä pakota minua kuuntelemaan sitä. Ääni huutaa sisälläni vaikka mitä, mutta ruumiini pysyy vaiti, kuuntelee hänen hengitystään.
”Ihan sama. Jos mä en saa viiltää, niin sit en syö. Tänäänki sain valitukset hoitajilta ku en muka syöny niitten mielestä tarpeeks. Sit mun tekis mieli oksentaa, mut en osaa työntää sormia kurkkuun oikeella tavalla.”
Sanat satuttavat minua, hän tietää sen. Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ei mitään mikä auttaisi. Vihaan itseäni sen voimattomuuden takia. Lopulta vastaan, ”Eli sun on pakko vaan satuttaa itteäs jollain tavalla.”
”Niin kai. Mä revin koko ajan näitä haavoja, kun en pääse tekemään uusia. Mä en halua, että ne häviää ikinä. Mä en halua lähteä täältä. Paitsi nää haavat on ihan punasia kun revin ne koko ajan auki. Tyynylläkin on verta, ku eilen revin tän yhen syvän, jonka tein sillon kotona. Se vuotaa muuten vieläkin vähäsen. Ehkä se tulehtuu”, ääni on tunteettomalla tavalla toiveikas. Hän nauraa hiljaa.
”Kato nyt, mä vaan nauran. Oon ihan hullu”, kovaääninen nauru tukeutuu korvaani. Se on naurua, mutta ei iloista naurua, sen paremmin kuin katkeraakaan. Se kätkee sisälleen niin paljon, niin valtavasti tuskaa ja salaisuuksia. Tunteita ja ajatuksia, joista hän ei enää puhu. Ei minulle, eikä kenellekään.
”Ois varmaan pitänyt puhistaa se, kun se puukko oli aika likanen. Mut en oo vaan sanonu kellekään. Muut täällä sentään puhistaa viiltelyjälet. Mä en vaan jaksa huolestua”, taas naurua.
”Sun pitäis sanoa jollekin siitä. Se pitää puhistaa.”
”Mutta kun mä oon hullu!” taas hän nauraa, kovaa ja itsekseen. Pakotan itseni naurahtamaan, en tiedä miksi. Tietääkö hän minun näkevän naurun läpi? En sano mitään, naurahdan vain hiljaa. Kuutelemme hetken toistemme hengitystä, kunnes hän puhuu taas.
”Mä viihdyn täällä. Mä oon loppuelämäni täällä. Mut hoitajat ei anna mun jäädä tänne, ne sanoo että mä pääsen joskus pois. Niitten mielestä kaikki oli eilen ihan hyvin ku nauroin eilen koko ajan. Ne ei tajua vaan miltä musta tuntuu.
”Ei ne voi tajuta, jos sä et sano niille mitään.”
”Mä vaan haluun olla täällä. Mutta ne pakottaa mut lähtemään joskus. Ne ei anna mun olla loppuelämääni täällä”
Päässäni kaikuu lausumatta jäänyt lause ’ellen mä sitten kuole tänne’
”Käy puhumassa hoitajille”, huokaan.
”Ai mistä? Mitä mä sanon niille?” ääni on taas aivan erilainen. Tuskainen, avuton.
”Kerrot ihan kaiken noista sun ajatuksista, sanot että sua ahistaa. Oot rehellinen ja kerrot suoraan.”
”En mä osaa…”
En taaskaan sano mitään. Hän ei kerro minulle kaikkea. Ei ole kertonut niin pitkään, kun on ollut osastolla. Ennen hän oli niin avoin, nyt hän peittelee. Ei kerro edes minulle mitään, sen paremmin kuin hoitajillekaan, enkä minä osaa sanoa mitään. En tavoita omia ajatuksiani, ne vellovat hitaasti päässäni saavuttamatta mitään. Ne kuolevat, ennekuin saan ne kasaan. En osaa sanoa enää yhtään mitään, olen aivan tyhjä.
”Mut mä taidan lopettaa nyt”, hän sanoo yllättäen.
”Mä tuun kattomaan sua ens viikolla.”
”Aha. Miks? Mitä näkemistä mussa on.”
”Miten niin? Sä olet mun paras ystävä, mä haluan nähdä sut.”
”Joo, mut mä taidan nyt lopettaa, ku en enää jaksa enää puhuu ja käsi väsyy kun joutuu pitää tätä puhelinta.” hänen äänensä on aivan liian tunteeton.
”Okei. Mä soitan sulle taas. Käy sanoo niille hoitajille.”
”joo, ehkä. Moikka.”
Puhelu katkeaa ja lasken kännykän pöydälleni. Haluaisin ystäväni takaisin. Sen entisen rakkaan ystäväni, joka nauroi ilosta, josta ei tarvinnut olla koko ajan huolissaan, jota ei tarvinnut tukea ja kuunnella koko ajan. Sen ystävän, joka vastasi, kun sanoin rakastavani häntä. Edes sen, joka kertoi minulle kun hänellä oli ongelmia, sen joka kertoi miten paljon häneen sattuu. Nyt minä kadun sitä, että kuuntelin häntä. Kadun, että autoin parasta ystävääni. Vihaan itseäni ajatusteni takia. Päässäni soi tutun laulun sanat, maailman kauneimman kappaleen sanat. Sanat, joita ei voi toteuttaa, joista ei ole apua.
Tahtoisin näyttää sulle auringon
Kantaa sut pois taakse mustan verhon
Sun täytyy vaan irrottaa
Viedä sut pois tahtoisin
~
Tulevaisuus ilman elämää.
”Mä haluun mun puukon.”
Puhelimen toisessa päässä on hetken hiljaista. En sano mitään. Hän tietää, mitä ajattelen tuosta lauseesta. En osaa enää sanoa mitään lohduttavaa, tiedän ettei siitä ole mitään apua.
”Jos menis käymään kotona, vois hakee puukon tänne.”
”No sitten et kyllä käy kotona”, vastaan.
”En mä kyllä oikeestaan haluukkaan sinne. Mä en voi olla siellä, vanhemmat ei tajua, että mua ahistaa siellä. Täällä mä viihdyn paljon paremmin.”
Mitä sellaisele ihmiselle voi sanoa. Ei häntä auta enää mikään. Ei ole auttanut niin pitkään aikaan. Yksikään sana ei enää tuo lohtua. Minä olen käyttänyt jo kaikki lohduttavat sanani, niistä ei ole hyötyä.
”Mä vaan oon ihan sekasin. Nauran koko ajan, tänäänki istuin lattialla ja nauroin ja toistelin ’mä oon ihan hullu, mää istun lattialla’. Kaikki nauro, koska mä nauroin.”
Niin tosiaan. Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. En ole itse kokenut läheskään samaa, mutta tiedän silti. Tiedän sen tuskan ja ahdistuksen, tiedän sen näytelmän jota esität. Pelon, pelon avusta ja muiden huolestumisesta. Kyllästymisen elämään, joten sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, tuskan kun kukaan ei näe lävitse. Siltikään en sano mitään, tiedän, että hän kuulee ajatukseni. Tiedän, toivon, sama asia. Tiedän, ettei hän kuule minua, ellen sano jotain.
”Vois käydä ostamassa eurolla viidelläkymmenellä partateriä ja viiltää ranteensa auki.”
”Älä tee sitä”, ääneni sanoo hiljaa. Älä enää satuta itseäsi. Älä pakota minua kuuntelemaan kuinka ihanalta veri tuntuu sen valuessa kylmän metallin keskeltä. Älä kerro, kuinka se koskee, miltä se tuntuu ja kuinka kovasti janoat sitä tuskaa. Ole kiltti, äläkä pakota minua kuuntelemaan sitä. Ääni huutaa sisälläni vaikka mitä, mutta ruumiini pysyy vaiti, kuuntelee hänen hengitystään.
”Ihan sama. Jos mä en saa viiltää, niin sit en syö. Tänäänki sain valitukset hoitajilta ku en muka syöny niitten mielestä tarpeeks. Sit mun tekis mieli oksentaa, mut en osaa työntää sormia kurkkuun oikeella tavalla.”
Sanat satuttavat minua, hän tietää sen. Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ei mitään mikä auttaisi. Vihaan itseäni sen voimattomuuden takia. Lopulta vastaan, ”Eli sun on pakko vaan satuttaa itteäs jollain tavalla.”
”Niin kai. Mä revin koko ajan näitä haavoja, kun en pääse tekemään uusia. Mä en halua, että ne häviää ikinä. Mä en halua lähteä täältä. Paitsi nää haavat on ihan punasia kun revin ne koko ajan auki. Tyynylläkin on verta, ku eilen revin tän yhen syvän, jonka tein sillon kotona. Se vuotaa muuten vieläkin vähäsen. Ehkä se tulehtuu”, ääni on tunteettomalla tavalla toiveikas. Hän nauraa hiljaa.
”Kato nyt, mä vaan nauran. Oon ihan hullu”, kovaääninen nauru tukeutuu korvaani. Se on naurua, mutta ei iloista naurua, sen paremmin kuin katkeraakaan. Se kätkee sisälleen niin paljon, niin valtavasti tuskaa ja salaisuuksia. Tunteita ja ajatuksia, joista hän ei enää puhu. Ei minulle, eikä kenellekään.
”Ois varmaan pitänyt puhistaa se, kun se puukko oli aika likanen. Mut en oo vaan sanonu kellekään. Muut täällä sentään puhistaa viiltelyjälet. Mä en vaan jaksa huolestua”, taas naurua.
”Sun pitäis sanoa jollekin siitä. Se pitää puhistaa.”
”Mutta kun mä oon hullu!” taas hän nauraa, kovaa ja itsekseen. Pakotan itseni naurahtamaan, en tiedä miksi. Tietääkö hän minun näkevän naurun läpi? En sano mitään, naurahdan vain hiljaa. Kuutelemme hetken toistemme hengitystä, kunnes hän puhuu taas.
”Mä viihdyn täällä. Mä oon loppuelämäni täällä. Mut hoitajat ei anna mun jäädä tänne, ne sanoo että mä pääsen joskus pois. Niitten mielestä kaikki oli eilen ihan hyvin ku nauroin eilen koko ajan. Ne ei tajua vaan miltä musta tuntuu.
”Ei ne voi tajuta, jos sä et sano niille mitään.”
”Mä vaan haluun olla täällä. Mutta ne pakottaa mut lähtemään joskus. Ne ei anna mun olla loppuelämääni täällä”
Päässäni kaikuu lausumatta jäänyt lause ’ellen mä sitten kuole tänne’
”Käy puhumassa hoitajille”, huokaan.
”Ai mistä? Mitä mä sanon niille?” ääni on taas aivan erilainen. Tuskainen, avuton.
”Kerrot ihan kaiken noista sun ajatuksista, sanot että sua ahistaa. Oot rehellinen ja kerrot suoraan.”
”En mä osaa…”
En taaskaan sano mitään. Hän ei kerro minulle kaikkea. Ei ole kertonut niin pitkään, kun on ollut osastolla. Ennen hän oli niin avoin, nyt hän peittelee. Ei kerro edes minulle mitään, sen paremmin kuin hoitajillekaan, enkä minä osaa sanoa mitään. En tavoita omia ajatuksiani, ne vellovat hitaasti päässäni saavuttamatta mitään. Ne kuolevat, ennekuin saan ne kasaan. En osaa sanoa enää yhtään mitään, olen aivan tyhjä.
”Mut mä taidan lopettaa nyt”, hän sanoo yllättäen.
”Mä tuun kattomaan sua ens viikolla.”
”Aha. Miks? Mitä näkemistä mussa on.”
”Miten niin? Sä olet mun paras ystävä, mä haluan nähdä sut.”
”Joo, mut mä taidan nyt lopettaa, ku en enää jaksa enää puhuu ja käsi väsyy kun joutuu pitää tätä puhelinta.” hänen äänensä on aivan liian tunteeton.
”Okei. Mä soitan sulle taas. Käy sanoo niille hoitajille.”
”joo, ehkä. Moikka.”
Puhelu katkeaa ja lasken kännykän pöydälleni. Haluaisin ystäväni takaisin. Sen entisen rakkaan ystäväni, joka nauroi ilosta, josta ei tarvinnut olla koko ajan huolissaan, jota ei tarvinnut tukea ja kuunnella koko ajan. Sen ystävän, joka vastasi, kun sanoin rakastavani häntä. Edes sen, joka kertoi minulle kun hänellä oli ongelmia, sen joka kertoi miten paljon häneen sattuu. Nyt minä kadun sitä, että kuuntelin häntä. Kadun, että autoin parasta ystävääni. Vihaan itseäni ajatusteni takia. Päässäni soi tutun laulun sanat, maailman kauneimman kappaleen sanat. Sanat, joita ei voi toteuttaa, joista ei ole apua.
Tahtoisin näyttää sulle auringon
Kantaa sut pois taakse mustan verhon
Sun täytyy vaan irrottaa
Viedä sut pois tahtoisin