PDA

View Full Version : Ote muistelmista



Sisko ja sen Sisar
26.2.2006, 10:09:53
Sisar: Tämä on pieni pätkä yhden tarinahahmomme elämästä ennen tarinan alkua (kirjoitamme tarinaa Siskon ja erään kaverimme kanssa).

* * *

Moni voisi sanoa elämääni jotenkin surulliseksi. Minut ja äitini jätettiin yksin, kerta toisensa jälkeen.
Äiti tuli raskaaksi jo 16-vuotiaana. Se oli tavallaan ihme, koska äidin ei olisi pitänyt pystyä saamaan lapsia. Siksi hän päätti pitää minut.
Asiaa ei ollut kovin helppoa eittää hänen vanhemmilleen. Hänen sukunsa oli täynnä mormoneja. Kyllähän he lupasivat hänestä huolta pitää, ainakin niin kauan kunnes lapsi syntyisi. Eihän perheenjäseniä saanut jättää pulaan.
Mutta se tapa, jolla hänen vanhempansa puhuivat hänelle, katsoivat häntä, inhoten kuin saastaista eläintä, sai äitini karkaamaan kotoa.

Hän tietenkin meni silloisen poikaystävänsä luo. Äiti ei ikinä puhunut hänestä pahemmin minulle, saati kertonut hänen nimeään. Kerrottuaan vauvasta hän toivoi, että voisi paeta elämänsä rakkauden kanssa jonnekkin kauas, ja aloittaa uuden elämän. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan niin. Poika ei halunnut riesoikseen lihavaksi ja rumaksi paisuvaa teiniä ja rääkyvää vauvaa.
Biologinen isäni jätti äidin ja lähti yksikseen maailmalle. Hän oli jo tarpeeksi vanha, toisin kuin äiti.

Äiti oli nyt ihan yksin, raskaana, vailla kotia minne mennä. Hän yritti kuitenkin itsepäisesti selvitä. Hän nukkui kodittomien suojassa ja hankki ruokansa leipäjonosta. Hän sai jotenkin jopa hankittua itselleen kesätöitä.

Äidilläni oli tapana katsella auringonlaskua läheisen sataman laiturilta. Se kuulenma värjäsi veden kauniin punaiseksi viimeisten säteiden leikitellessä veden pinnassa saaden sen kimaltamaan.
Satamassa hän tapasi erään merikarhun. Nicolas Russayn. He juttelivat usein toisilleen Nicolaksen korjaillessa verkkojaan. Hän sai elantonsa kalastamalla.
Hänestä ja äidistäni tuli hyvät ystävät, vaikka ikäeroa olikin reilusti. Nicolas oli nelikymppinen.

Syksy alkoi tehdä tuloaan. Ajan kuluessa Nicolas tietenkin huomasi äidin pyöristyvän mahan ja kysyi siitä. Äiti kertoi elämäntarinansa, pystyihän hän luottamaan ainoaaseen ja parhaaseen ystäväänsä. Nicolas tarjosi asuinpaikkaa laivaltaan talven ylitse aina siihen asti kun lapsi syntyisi ja äiti pääsisi omille jaloilleen. Äiti otti tarjouksen onnellisena vastaan.
Mutta eihän hän tietenkään ihan ilmaiseksi laivalla asustellut. Hän korjaili verkkoja, siivosi ja laittoi ruokaa. Äiti sanoi usein, että se oli parasta aikaa hänen elämässään.

Kun tuli synnyttämisen aika, äiti ei mennyt sairaalaan. Hän synnytti laivalla. En kyllä ymmärrä, miten he leikkasivat napanuorani, mutta ihan siisti napa minulle tuli.
Äiti kasvatti minua laivalla niin kauan kun oli pakko. Heti, kun minä onnistuin jotenkuten kävelemään ja puhumaan, enkä ollut enää niin riippuvainen äidistä, hän rupesi hakemaan töitä. Hän olikin aika paljon poissa saatuaan siivoojan paikan. Minä siis vietin aikaani kahdestaan Nicolaksen kanssa laivalla päivät pitkät, ja opin yhtä sun toista kalastuksesta.
Pidin häntä isänäni, vaikka äiti olikin tehnyt minulle selväksi ettei hän ollut isäni.

Kun äiti täytti 18 vuotta hän ja Nicolas menivät naimisiin. En kyllä tiedä, johtuiko se rakkaudesta, enkä niin uskokkaan. Olin silloin parisen vuotta vanha.
Häät eivät olleet kovin suuret. Kummankaan sukua ei kutsuttu juhliin, äiti ei halunnut omaansa paikalle eikä isällä ollut. Hän oli orpo, ja kasvanut aikuiseksi asti orpokodissa.
On outoa, että kukaan ei halua vanhaa lemmikkiä. Kaikki haluavat pieniä pentuja. Sama pätee ihmisiin. Kuka haluaisi kiukkuisen teinin?
Isä ei paljon puhunut menneisyydestään. En ikinä saanut tietää, miten hän oli laivan hankkinut.
Takaisin häihin. Siellä ei tosiaankaan ollut montaa vierasta, vain muutama isän vanha kaveri. Häissä tapasin ensimmäistä kertaa Jackin. Viiltäjä-Jackin.
Hän oli jo eläkepäiviä viettelevä vanha merimies, mutta minusta hän näytti aivan merirosvolta; auringossa ruskettunut iho, päivettyneet kasvot, huivi sotkuisten ja mustien hiusten peittona. Hänellä oli vasemmassa korvassaan yksi korvakoru, kultainen rengas, ja suurin osa hänen hampaistaan puuttui. Jäljellä olevat näyttivät maissin tähkiltä, niin keltaisia ne olivat. Häneltä puuttui jopa toinen silmä, muttei hän tyhjää aukkoa pahemmin peitellyt.
Jack tuli olemaan minulle tulevaisuudessa kuin kolmas isä.

* * *

Aluksi nyt tuon verran tekstiä, katsotaan nyt jos jaksan kirjoittaa lisää.

Plop
26.2.2006, 11:53:46
Aika mielenkiintoinen ja erikoinen tarina. Vaikka ei tässä vielä kovinkaan mitään juononkäänteitä ja sellaisia ollut, mutta ehkä seuraaviin osiin - jos ja kun niitä tulee - sellaisia pääsisi mukaan. Eipä tästä kovinkaan edes kirjoitusvirheitä ja muuta sellaista löytynyt. Eipäs kun löytyipäs vähän kaikkea, nyt kun uudestaan luin!


Äiti ei ikinä puhunut hänestä pahemmin minulle, saati kertonut hänen nimeään.
Ennemmin: "Äiti ei ikinä puhunut hänestä minulle, saati kertonut hänen nimeään." Tai vaihtoehtoisesti: "Äiti ei pahemmin puhunut hänestä minulle, saati kertonut hänen nimeään." Nuo pahemmin ja ikinä eivät oikein kuulu tuohon samaan lauseeseen tässä tapauksessa.

Kerrottuaan vauvasta hän toivoi, että voisi paeta elämänsä rakkauden kanssa jonnekkin kauas, ja aloittaa uuden elämän.
Jonnekin, yhdellä k:lla.

Biologinen isäni jätti äidin ja lähti yksikseen maailmalle.
Jotenkin tuo yksikseen särähtää korvaan, yksin voisi olla piirun verran parempi.

Se kuulenma värjäsi veden kauniin punaiseksi viimeisten säteiden leikitellessä veden pinnassa saaden sen kimaltamaan.
Hahaa, löysinpäs kirjoitusvirheen! Ja pinnalla voisi ehkä olla jotenkin kevyemmän tuntuinen ja parempi tuohon loppuun.

Äiti kasvatti minua laivalla niin kauan kun oli pakko.
--kuin oli pakko.

Pidin häntä isänäni, vaikka äiti olikin tehnyt minulle selväksi ettei hän ollut isäni.
Tuossa toistuu tuo "isä"-sana, jonka voisi jotenkin korvata. Mielummin esim. "Pidin häntä isänäni, vaikka äiti olikin tehnyt minulle selväksi, ettei hän sellainen minulle ollut." Puuttui muuten pilkkukin tuosta "ettei"-sanan edestä. Kai siihen sellainen kuuluu?

Kun äiti täytti 18 vuotta hän ja Nicolas menivät naimisiin.
Tuosta ainakin puuttuu pilkku, "hän"-sanan edestä nimittäin.

En kyllä tiedä, johtuiko se rakkaudesta, enkä niin uskokkaan.
Uskokaan, yhdellä k:lla.

Kummankaan sukua ei kutsuttu juhliin, äiti ei halunnut omaansa paikalle eikä isällä ollut.
Minua jotenkin häiritsee tässä, että kertoja alkaa kutsua Nicolasta isäkseen, vaikka aikaisemmin hänelle on tehty selväksi, ettei hän sellainen ole. No, ehkä se kuuluu tähän sillä tavalla jotenkin.

Isä ei paljon puhunut menneisyydestään.
Paljoa olisi ehkä parempi. Tai no, en tiedä.

Takaisin häihin.
Jotenkin menee hassusti tämä, että ensin ollaan häissä, sitten pompataan jonnekin ihan muualle, ja sitten taas takaisin häihin. Kannattaa yrittää sommitella nämä asiat jotenkin järkevämmin.

***
Mutta mutta, hyvä tarina kuitenkin joka tapauksessa. Pistäkäähän sitten kaikkea jännää seuraaviin osiin (jos niitä jaksatte kirjoittaa).

Sisko ja sen Sisar
26.2.2006, 14:43:58
Sisar: Kiitos kommenteista, Plop :love: Ehheh, mitenkäs nyt noin paljon virheitä on tullut... w00ps. Laitan nyt tosiaan lisää tekstiä, viestisi rohkaisemana. Yay, joku luki miun tarinan pätkän! :lovetus: (ihan pilvissä) Kirjoitan jatkoa sitten joskus myöhemmin, nyt ei jaksa. Edittaan sen vaikka tähän viestiin.

//Lisää juttua...

* * *

Häiden jälkeen elämä jatkoi samaa rataansa, äiti kävi töissä ja minä kalastelin isän kanssa. He eivät viettäneet kuherruskuukautta saatika mitään vastaavaa.
Minua ei ikinä viety lastentarhaan. Olin aina isän kanssa, ja kun isä ei halunnut ottaa minua mukaansa, olin Jackin kanssa. Äiti ei pitänyt siitä, Jack kun puhui kaikenlaista, eivätkä kaikki hänen juttunsa olleet lasten korville sopivia. Opin häneltä kaikki tuntemani kirosanat.
Meillä oli aina Jackin kanssa hauskaa, vaikkemme tehneet mitään sen erikoisempaa. Yleensä vain istuimme Jackin luona ja katsoimme hänen vanhoja elokuviaan.
Hänellä oli niitä valtavasti.

Isä oli alkanut tehdä aina vain pidempiä retkiä merelle. Hän ei ikinä ottanut äitiä ja minua mukaan. Me asuimme tilapäisesti Jackin luona hänen ollessaan merillä.
Yhtenä päivänä isä tuli minun luokseni ja sanoi lähtevänsä todella pitkälle purjehdukselle. Olin silloin jotakuinkin viiden vanha. Hän näytti niin surulliselta. En tiennyt mikä hänellä oli. Ehkä hän pelkäsi, ettemme olisi täällä odottamassa hänen paluutaan.
"Ei me mennä minnekkään", minä sanoin hänelle "Me odotetaan sinua vaikka loppuun asti".
Isä vain hymyili ja antoi minulle erään korun, joka oltiin tehty simpukan kuorista, niiden helmistä ja hain hampaista. Hän lupasi tulevansa joskus hakemaan sen, ja käski minun pitää siitä huolta.
Sen päivän jälkeen en enää nähnyt häntä. Hän ei ikinä tullut takaisin.

Asuimme nyt pysyvästi Jackin luona. Äiti kävi ihan tavallisesti töissä ja tienasi ihan tarpeeksi. Hän ei näyttänyt kaipaavan isää. Kun kysyin eräänä iltana, miksi isä lähti, hän vain vastasi, ettei hän tiennyt eikä häntä kiinnostanut. Mutta ei se ollut niin. Kuulin, kuinka äiti itki öisin huoneessaan.
Minullakin oli paha olla. Kaipasin häntä kamalasti, ja pidin häntä petturina. Hän oli rikkonut lupauksensa.

Myös Jack jätti meidät. Menin eräänä aamuna herättämään häntä, mutten saanut häntä nousemaan. Hän oli nukkunut pois. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku tuttuni oli kuollut. Tottahan toki minä häntä kaipasin, en vain osannut surra vielä. En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, kun joku kuoli.
Hänelle ei järjestetty edes hautajaisia. Kukaan ei välittänyt hänestä minun lisäkseni. En ikinä saanut tietää, mitä hänen ruumiilleen tehtiin.

Vanha kunnon Jack oli muistanut meitä testamentissaan. Äiti oli perinyt talon, minä taas hänen elokuvakokoelmansa. Katselin niitä aika usein, mutta se ei enää ollut yhtä hauskaa. Ei ilman Jackiä.

Plop
26.2.2006, 20:14:52
Oi, lisää! Todella mukavasti jatkuu tämä tarina, vaikka vieläkään oikein mitään kauhean mullistavia juonenkäänteitä ei ole tupsahdellut. Luulin tuota Jackia joksikin oikein iivöliksi, joka pettäisi kertojan ja hänen äidin ja kaikkea sellaista. Tuo Viiltäjä-lisänimi ja karu ulkomuoto saattoi vain hämätä. Mutta olihan se muutenkin aika vanhus. Tai sitten hänestä ei ole vielä selvinnyt kaikkea...


Isä oli alkanut tehdä aina vain pidempiä retkiä merelle. Hän ei ikinä ottanut äitiä ja minua mukaan.
Ehkä "--äitiä tai minua mukaan." Mahdollisesti. Paitsi jos kertoja olisi valmis lähtemään vain äitinsä kanssa yhdessä, tai siis. No, eteenpäin! ^__^" --->


"Ei me mennä minnekkään", minä sanoin hänelle "Me odotetaan sinua vaikka loppuun asti".
Oikeammin se menisi näin: "Ei me mennä minnekään", minä sanoin hänelle, "me odotetaan [/odotamme] sinua loppuun asti." Kun tuo lainaus jatkuu näin niin kuin tässä, laitetaan pilkku väliin ja lainauksen ensimmäinen sana alkaa pienellä (paitsi jos on erisnimi tai muu sellainen joka kirjoitetaan joka tapauksessa isolla kyseessä).


Isä vain hymyili ja antoi minulle erään korun, joka oltiin tehty simpukan kuorista, niiden helmistä ja hain hampaista.
Mahdollisesti: "-- joka oltiin tehty simpukan kuorista, helmistä ja hain hampaista." Vaikkakin tällöin ei ole varmaa, onko ne helmet simpukan helmiä. Paitsi jos laittaa näin: "--joka oltiin tehty simpukan kuorista ja helmistä, sekä hain hampaista." Tuolloin sen ymmärtäisikin noin miten se on tarkoitettu.


Hän lupasi tulevansa joskus hakemaan sen, ja käski minun pitää siitä huolta.
Itse olisin varmaankin laittanut tuon "tulevansa"-sanan "tulla":ksi. Jostain syystä se tuntuu jotenkin luontevammalta, mutta miten vain.


Sen päivän jälkeen en enää nähnyt häntä. Hän ei ikinä tullut takaisin.
Voih, tämä jotenkin murskaa uskon hänen paluustaan. Vaan mistäpähän sitä tietää, jos kirjoittaja ei ole sitä niin tarkoittanut, ja hän palaisikin, mutta tästä saa sen kuvan, ettei toivoa enää ole. Kun eihän sitä tiedä, kuinka vanha kertoja on, kuinka paljon on toivoa. Junou what I mean? No ei se mitään.

***

Tässäkin on hyvä lopetus, se jotenkin sopii tuohon kerronnan hieman hajanaiseen (tai johonkin sellaiseen) tyyliin. Minä myös ainakin itse huomasin mm. tuosta kertojan äidistä uusia piirteitä; jotenkin tuli sellainen kylmän ja väliinpitämättömän piirteitä esille. Toivottavasti sinä et ole niitä vahingossa tehnyt, vaan ne kuuluvat tarinaan, niin olisi kyllä oikein erinomaista. ;) Mutta mielelläänhän tätä lukee, joten minä ainakin näkisin mielelläni jatkoa.

Sisko ja sen Sisar
27.2.2006, 15:06:20
Sisar: Yay :yay: kiitos Plop kun jaksat kommentoida. Taas olit löytänyt aika paljon korjailtavaa. Olet siis lukenut ihan ajatuksen kanssa, vai? (imarreltu :lovetus: )
Todella mukavasti jatkuu tämä tarina, vaikka vieläkään oikein mitään kauhean mullistavia juonenkäänteitä ei ole tupsahdellut. Joo, eihän siinä mitään maata mullistavaa olekkaan. Eikä itse asiassa ole ehkä tarkoituskaan.
Luulin tuota Jackia joksikin oikein iivöliksi, joka pettäisi kertojan ja hänen äidin ja kaikkea sellaista. Tuo Viiltäjä-lisänimi ja karu ulkomuoto saattoi vain hämätä. Juup, minusta on mukava tehdä rumista ja pelottavista ihmisistä kivoja. Auronskikaanhan :love: ei ole mikään keskiaukeaman poika.
Voih, tämä jotenkin murskaa uskon hänen paluustaan. Vaan mistäpähän sitä tietää, jos kirjoittaja ei ole sitä niin tarkoittanut, ja hän palaisikin, mutta tästä saa sen kuvan, ettei toivoa enää ole. Kun eihän sitä tiedä, kuinka vanha kertoja on, kuinka paljon on toivoa. Junou what I mean? No ei se mitään Btw, kertoja on noin 18-vuotias, joten kaikkea toivoa ei olla menetetty... Mutta ei tämä kertoja "isäänsä" tämän lähdön takia vihaa, mitä nyt oli aluksi hieman suuttunut.
Kirjoitan tämän jutun kait sitten ihan loppuun asti, kiitos kommenttiesi, ne antoivat voimaa, nyt en vain jaksa. Edittailen jatkoa, kiitti vielä kerran!

// Do diih...

* * *
Olin tuolloin jotakuinkin seitsemän vanha. Ei varmaan ole kamalan vaikeaa arvata, minne minut sitten vietiin. Kouluun.
Minun oli yllättävän vaikeaa sopeutua sinne. En ollut aikaisemmin käynyt tarhassa tai esikoulussa, joten en tiennyt miten olla muiden lasten kanssa. Ja kaiken lisäksi pidin itseäni aina vähän parempana ja aikuismaisempana kuin muita ikäisiäni. Lähinnä sen takia, että osasin kiroilla ja tiesin ihmisten sukupuolielimille ainakin kymmenen eri nimitystä. Kiitos Jackin.
Eikä minua pahemmin huvittanut edes opiskella. Varsinkin matematiikka oli todellista helvettiä. En ymmärtänyt, miksi minun piti tietää jotain yhteen-ja vähennyslaskuista sun muista. Varmaan ainut kouluaine, mikä minua alkoi kiinnostaa, oli liikunta. Rakastin kilpailuhenkisiä leikkejä.
Tai, pitäisi varmaan sanoa, että rakastin voittamista. Voitte varmaan kuvitella, millainen minusta tuli kun hävisin jossain. Olin maailman huonoin häviäjä... itseasiassa olen vieläkin. Minulla on valtava ego.

Olin myös noihin aikoihin uskomattoman huomionkipeä. Olin ainut lapsi perheessämme, ja minulla oli aina joku joka katsoi perääni. Olin aina ollut huomion keskipiste. Mutten enää.
Pidin aina jotain ääntä. Joskus puhuin vierustoverille, joskus lauloin jotain. Huutelin aika usein myös hävyttömyyksiä, ja riitelin opettajien kanssa. Olin oikea ikiliikkuja, en pysynyt paikoillani hetkeäkään.
Kerran eräs opettaja teippasi minut kiinni tuoliin ilmastointiteipillä. Kun rupesin huutamaan jotain "raiskauksesta" hän teippasi suunikin kiinni. Outoa kyllä, hänestä tuli myöhemmin lempiopettajani.

Huono koulumenestykseni johti tietenkin luokalle jäämiseen. Äiti oli aika yllättynyt, ja vihainen. Hän "ruoski minut takaisin ruotuun". Kyllähän minulla sitten hiukan paremmin rupesi menemään koulussa. Pelkkä äidin ajattelu sai minut yrittämään kahta kovemmin. Joskin matematiikkaa en ikinä oppinut rakastamaan.
Ei äitini sinänsä kovin ankara ollut, hiukan holhoava vain. Mutta kyllä hän pystyi rankaisemaan sitä halutessaan. Sääli sitä joka eksyy hänen tielleen hänen ollessaan vihainen.

Niin kuin kaikki lapset, minäkin tulin teini-ikään. Rupesin taas haistattamaan pitkät koululle ja koko maailmalle, edes äiti ei saanut minua rauhoittumaan.
Tuolloin tuli sellainen ajanjakso, jolloin vihasin ja kaipasin isääni Nicolasta enemmän kuin aiemmin. Olin löytänyt rannan lähistöltä kallion, jonne kiipesin iltaisin tuijottamaan merta. Ehkä katselin aavaa ulappaa siinä toivossa, että tuttu laiva purjehtisi sieltä esiin. Odotin kyllä turhaan. Huusin yleensä siellä kirouksia isäni niskaan, vaikkei kukaan kuullutkaan niitä. Isän lähdettyä äidin oli täytynyt alkaa tehdä pidempää vuoroa, ja Jackinkin mentyä tunsin oloni kamalan yksinäiseksi. Koulussa oli pari hyvää kaveria, mutta eivät nekään minua ymmärtäneet. Koko maailmahan oli minua vastaan.

Jotkut nuoret polttavat tupakkaa turhautumiseensa. Jotkut juovat. Jotkut viiltelevät.
Minä poltin isäni valokuvia, ja hautasin äitini vihkisormuksen takapihallemme. Äiti kyllä pakotti minut kaivamaan sen myöhemmin ylös, mutta kostoksi myin isän tekemän laivan pienoismallin. Ei se kovin hieno ollut, enkä saanut siitä kovin hyvää hintaa, mutta se oli minun tapani purkaa turhautumistani. Tuhota isästä muistuttavia asioita. Aivankuin olisin yrittänyt kieltää hänen olemassaoloaan.

Plop
4.3.2006, 16:15:02
Nyt vasta huomasin, että on tullut jatkoa. Tästä en löytänyt läheskään niin paljon kirjoitusvirheitä tai muuta sellaista kuin aikaisemmista, joka on tietenkin hyvä juttu.


Joo, eihän siinä mitään maata mullistavaa olekkaan. Eikä itse asiassa ole ehkä tarkoituskaan.
No eipä se mitään, eihän tällaisessa tekstisää ole pakko ollakaan. Tämähän on kuin jonkun elämänkerta. Mutta...

Juup, minusta on mukava tehdä rumista ja pelottavista ihmisistä kivoja.
... tässähän on jo jonkin sortin juonenkäänne, ihan pieni vain. Vaikka se riippuu aika paljon, mitä lukija ajattelee, mutta minulle tuo ainakin tuli yllätyksenä. :)

***


En ymmärtänyt, miksi minun piti tietää jotain yhteen-ja vähennyslaskuista sun muista.
"--yhteen- ja vähennyslaskuista sun muista." Väli tuohon viivan ja "ja"-sanan väliin.


Olin ainut lapsi perheessämme, ja minulla oli aina joku joka katsoi perääni.
"--ja minulla oli aina ollut joku, joka katsoi perääni." Pilkku puuttui.


Kun rupesin huutamaan jotain "raiskauksesta" hän teippasi suunikin kiinni.
Noita heittomerkkejä ei tarvita.


Koulussa oli pari hyvää kaveria, mutta eivät nekään minua ymmärtäneet.
"--mutta ei hekään minua ymmärtäneet." Tuo olisi enemmän kirjakieltä, mutta ei se tietenkään ole tässä pakollista.


Aivankuin olisin yrittänyt kieltää hänen olemassaoloaan.
Aivan kuin, kirjoitetaan erikseen.

***

Hyvin tämä tarina jatkuu, ei mitään turhia lässytyksiä. Sopivaa vauhtia mennään eteenpäin. Sinähän voit hyvin kirjoittaa sitten joskus vaikka omaelämänkertasi. :) Tai vaikka mitä muutakin. Anteeksi, en oikein keksi mitään hirveän rakentavaa sanottavaa.

Sisko ja sen Sisar
4.3.2006, 20:07:28
Sisar: :lovetus: Plop se jaksaa kommentoida, kiitos.
Tästä en löytänyt läheskään niin paljon kirjoitusvirheitä tai muuta sellaista kuin aikaisemmistaYay, edistystä!
Hyvin tämä tarina jatkuu, ei mitään turhia lässytyksiä. Sopivaa vauhtia mennään eteenpäin.Kiitos, kun olet sitä mieltä.
Anteeksi, en oikein keksi mitään hirveän rakentavaa sanottavaa. En nyt ihan niinkään sanoisi. Kiitos kommenteistasi, nyt pääsen kirjoittamaan (toivottavasti)viimeistä osaa.

* * *
Olin säilyttänyt isäni antaman korun kaikki ne vuodet. Ehkä toivoin yhä, että hän jonain päivänä palaisikin hakemaan sen.
Eräänä iltana otin korun mukaani, kun kiipesin kalliolle katselemaan auringon laskua. Kuten äidistänikin, minun mielestäni auringonlasku oli rauhoittava ja kaunis näky. Mutta sinä iltana edes se ei saanut sisäistä myrskyäni laantumaan.

Meillä oli jo jonkun aikaa ollut tiukkaa talouselämässä. Äidilläni oli ollut hermot kireällä niin rahan kuin minunkin takia.
Kerran äiti ei tullut töistä kotiin. Valvoin koko yön odottaessani, että hän palaisi. Turhaan. Hän palasi vasta seuraavana päivänä eikä sanonut minulle mitään. Ei edes katsonut minuun. Hän vain käveli huoneeseensa ja lukkiutui sinne. Hän näytti niin masentuneelta, että pelkäsin hänen tekevän jotain vakavaa itselleen. Yritin maanitella hänet tulemaan ulos, mutta huoneesta ei kuulunut mitään ääntä. Olin peloissani hänen puolestaan.
Seuraava asia, jonka tiedostin, oli se, että potkaisin oven sisään. Äiti istui sängyllään. Hän oli niin surkean näköinen, ja katsoi minua anteeksipyytävästi.
"Olen ollut huono äiti," hän kuiskasi "voitko antaa anteeksi?" Sitten hän purskahti itkuun.
Menin istumaan hänen vierelleen. Jostain syystä minäkin itkin. Nojasimme toisiimme ja itkimme toistemme olkapäitä vasten. Pysyimme siinä jopa molempien lopetettua itkemisen.
"Minä sain potkut" äiti ilmoitti yhtäkkiä ääni onton kuuloisena. Hän toisteli sitä lausetta, aivan kuin olisi yrittänyt ymmärtää, mitä se tarkoitti. En tiennyt, mitä sanoa. Elämä oli ollut helvettiä, eikä se selvästikään ollut kääntymässä parempaan suuntaan.
Sinä iltana kiipesin kalliolle isäni korun kanssa.

Istuessani siellä kalliolla kertasin elämäni vastoinkäymisiä. Syytin niistä kaikista Nicolasta. Kuinka minä vihasinkaan häntä. Ja kaipasin.
Katsoin korua pitkän tovin. Pystyin näkemään isän kasvot helmien pyöreistä pinnoista. Se saattoi johtua unen puutteesta. Tai sitten ei.
Halusin hänet pois mielestäni, ulos elämästäni. Nousin seisomaan ja kävelin kallion reunalle. Kasoin alas kivikkoiseen rantaan ja mereen, jonka auringon lasku värjäsi punaiseksi. Hetken ajan luulin kuulleeni isäni äänen tuulessa. Hän sanoi tulevansa takaisin, ja käski minun pitää korusta hyvää huolta.
Nostin korua puristavan nyrkkini hitaasti ilmaan. Tunsin kuinka kaikki ne kielteiset tunteet sisälläni kuohuivat valmiina räjähtämään.
"Senkin petturi" minä kuiskasin tuuleen ja viskasin korun alas kivikkoon.
En nähnyt sitä selvästi, mutta uskoin sen murskautuneen pieniksi palasiksi. Aivan kuten minun elämäni.

Käännyin lähteäkseni ja uskottelin itselleni, että vihasin Nicolasta. Etten katunut äskeistä tekoani.
Mutta miksi sitten itkin?
Pysähdyin, ja tajusin jotain. En minä isääni vihannut. Minä vihasin itseäni.
Juoksin alas rannalle, minne olin heittänyt korun. Se oli mennyt rikki, vain muutama helmi ja hainhammas roikkui yhä narussa.
Kulutin seuraavat vuodet korua korjaten. Se on minulla yhä tallessa, korjattuna. Enkä usko, että se oli ainut asia, jonka korjasin.

Päätin parantaa elämääni. Aloin panostaa kouluun, ja selviydyin peruskoulusta ihan kohtalaisin arvosanoin. Menin lukioonkin, enkä vain äitiä miellyttääkseni. Opin hyväksymään tosiasiat. Mennyt oli mennyttä. Ja vaikka voisinkin palata menneisyyteen, en muuttaisi mitään.

Tiedättekö, mikä aiheutti minussa muutoksen? Eräs kirje, jonka sain.
Kirje isältä.

-The end-

Plop
4.3.2006, 20:43:05
Sisar: :lovetus: Plop se jaksaa kommentoida, kiitos.
No kun ei kukaan muu näytä kommentoivan. ;< No ei vaan, kyllähän tätä mielellään kommentoin.


En nyt ihan niinkään sanoisi. Kiitos kommenteistasi, nyt pääsen kirjoittamaan (toivottavasti)viimeistä osaa.
No hyvä jos jotain rakentavaakin tulee.


Eräänä iltana otin korun mukaani, kun kiipesin kalliolle katselemaan auringon laskua.
Tässä on juuri aikaisemmin puhuttu samaisesta korusta, joten "korun"-sanan voisi vaihtaa mutoon "sen", ettei tulisi turhaa toistoa. Ja onkohan auringon lasku yhdyssana? Ei kai.


Meillä oli jo jonkun aikaa ollut tiukkaa talouselämässä.
"Jonkin" kuulostaisi minun korvaani paremmalta "jonkun" sijaan.


"Olen ollut huono äiti," hän kuiskasi "voitko antaa anteeksi?"
'"Olen ollut huono äiti", hän kuiskasi, "voitko antaa anteeksi?"' Ensimmäinen pilkku vääräsää kohdassa ja toinen puuttui kokonaan.


"Minä sain potkut" äiti ilmoitti yhtäkkiä ääni onton kuuloisena.
'"Minä sain potkut", äiti ilmoitti yhtäkkiä ääni onton kuuloisena.' Pilkku puuttui.


En nähnyt sitä selvästi, mutta uskoin sen murskautuneen pieniksi palasiksi.
Miten sellainen pieni ja melko kevyt koru voi mennä pieniksi palasiksi? No okei, ei takerruta pikkuseikkoihin. :) Sitä paitsi ehkä se olikin sellainen tosi painava ja iso koru.

***

Loppu oli mielenkiintoinen, ja vaikka se loppuikin hyvin, niin kuin tarinat yleensäkin (mistä en aina pidä, sillä se on liian ennalta-arvattavaa), oli tämän loppu todella hyvä. Varsinkin viimeiset lauseet jättivät sellaista pientä salamyhkäisyyttä, että jatkoa saattaa olla ehkä joskus luvassa. Vaikka en itse pettyisi jos jatkoa ei seuraisikaan, sillä tämän tyylinen tarinan loppu jättää asiat tarpeeksi auki lukijan itse mietittäviksi. Ja se on ihan hyväkin mielestäni, että Nicolas ei palannut, sillä niinhän saattaisi luulla, joten sekään ei pakosti ole niin ennalta-arvattavaa. Lopussa ei kerrottu mitään kertojan äidistä, pääsikö hän töihin vai mitä. Se jä inhottavasti auki, mutta muuten varsinkin hyvä lopetus. Tarina oli kokonaisuudessaankin hienosti kirjoitettu (pieniä kielioppivirheitä lukuunottamatta) ja kerrottu, kertojan tarina oli mielenkiintoinen. Minä pidin. Kiitos.
//
Kuules nyt, kyllä se aika varmasti menee rikki, jos sen kovaa nakkaa. Ja vielä jos on korkea kallio! Etkös tiennyt, että pudotessaan esineen vauhti kiihtyy tiettyyn rajaan asti (kunnes vauhdin kiihtyessä suureneva ilmanvastus tulee yhtä suureksi kuin painovoima, jolloin kappaleeseen vaikuttavat voimat kumoavat toisensa), koska painovoima on suurempi kuin ilmanvastus? Eli kyllä sellainen pienikin kova koru voi mennä rikki ihan hyvin.
Mutku ei meille oo vielä mitään tollasta opetettu, en olisi mistään voinut tietää. :murjotus: Mutta tuossa tapauksessahan sen kallion olisi pitänyt olla hirmu korkea (tai sitten se on heitetty tosi kovaa).

pensu
4.3.2006, 22:01:55
Moi sinne. o/

Minäpä olin kovin ilostunut kun tulit(te) takaisin! Kovasti ihmettelin, että mihin ovat joutuneet. Minä menen naimisiin Hillin kanssa, tiesitkös? Ja Berryn. Ja ehkä muutaman muunkin. Plopinkin vaikka.

Mutta itse tarinaan. Ploppersson tuossa listasikin nuo kaikki tärkeimmät virheet ja "mitä olisi kannattanut tehdä toisin"-kohdat. Sen takia en nyt niitä ala metsästämään, vaikka sen sanonkin, että paljon turhia toistoja löysin. Ensimmäinen asia kuitenkin johon huomioni kiinnitin, oli tuollainen tönkköys. Virke, piste. Mielestäni tekstiä voisi elävöittää vaikkapa yhdistelemällä joitain lauseita yhdeksi pidemmäksi virkkeeksi. Kohtuudella siis. Ja lisää kuvailuja ja adjektiivejä tämä myös kaipailisi. Toki todella kivasti on joissain kohdissa jutut tehty selviksi ja silleen, mutta vielä vähän lisää.

Joo, keep up the good work, dude. Ja mikäkirje, mikäkirje? :o

//
Miten sellainen pieni ja melko kevyt koru voi mennä pieniksi palasiksi?
Kuules nyt, kyllä se aika varmasti menee rikki, jos sen kovaa nakkaa. Ja vielä jos on korkea kallio! Etkös tiennyt, että pudotessaan esineen vauhti kiihtyy tiettyyn rajaan asti (kunnes vauhdin kiihtyessä suureneva ilmanvastus tulee yhtä suureksi kuin painovoima, jolloin kappaleeseen vaikuttavat voimat kumoavat toisensa), koska painovoima on suurempi kuin ilmanvastus? Eli kyllä sellainen pienikin kova koru voi mennä rikki ihan hyvin. Viime fyssantunnilta opittua, olen varmaankin jo unohtanut kaiken asiaan liittyvän ensi tunniksi.

// NOKUN se Nikkeli lähetti jonkun kirjeen! *hermostuu*

Sisko ja sen Sisar
5.3.2006, 9:25:40
Sisar: Kiitos, Plop, kun olet jaksanut kommentoida joka väliin, kiitos kun olet lukenut tarinaani ja korjaillut virheitäni. Arigato, I owe you big one. :lovetus:
No kun ei kukaan muu näytä kommentoivan. ;< No ei vaan, kyllähän tätä mielellään kommentoinEt siis kommentoi säälistä? Oi kiitos kiitos kiitos! :D Jaahas, taas noita virheitäkin on näköjään kertynyt...heh, hupsista. Noh, ainakin tämän päivän virhesaldo on täynnä. Kiitos korjailusta.
Loppu oli mielenkiintoinen, ja vaikka se loppuikin hyvin, niin kuin tarinat yleensäkin (mistä en aina pidä, sillä se on liian ennalta-arvattavaa), oli tämän loppu todella hyvä. Varsinkin viimeiset lauseet jättivät sellaista pientä salamyhkäisyyttä, että jatkoa saattaa olla ehkä joskus luvassa Niin, minekään en pidä onnellisista lopuista (sen takia FFX-2:sen happy ending otti kalloon) Ja minusta on hyvä että lukija saa käyttää mielikuvitustaan ja arvata, mitä sen jälkeen tapahtui, mitä kirjeessä luki ja palaako Nicolas koskaan. En kyllä kirjoita tahan tarinaan enää jatkoa, se oli siinä.
Lopussa ei kerrottu mitään kertojan äidistä, pääsikö hän töihin vai mitä. Se jä inhottavasti auki, mutta muuten varsinkin hyvä lopetus Noh, jos tuon takia menetit yöunesi, voinhan minä sen spoilereissa paljastaakin. Lue jos uskallat, mutta minusta oli kiva jättää asia lukijan mielikuvituksen varaan ja päätettäväksi. Ei, äiti ei saanut töitä, mutta kyllä he rikastuivat sitten myöhemmin (en kerrokkaan miten, arvaa itse :P ) He muuttivat pois Jackin talosta, vaan eivät myyneet sitä (koska päähenkilöni uskoi, että Jack asuu siellä yhä...) Piakkoin tämän jälkeen alkaakin tarinamme "Mustan magian kirjasto". Noin.
Tarina oli kokonaisuudessaankin hienosti kirjoitettu (pieniä kielioppivirheitä lukuunottamatta) ja kerrottu, kertojan tarina oli mielenkiintoinen. Minä pidin. Kiitos. No kiitos kiitos itsellesi, my dear Plop. Jaksoit hyvin loppuun asti, nyt saat tuulettaa! :solong: Yay!

Ooh, toinenkin kommentoija (onnesta soikeana) :lovetus: So, Spammiainen, Omppu's great sidekick, we meet again. Kiitos sinullekkin.
Minäpä olin kovin ilostunut kun tulit(te) takaisin! Kovasti ihmettelin, että mihin ovat joutuneet. Minä menen naimisiin Hillin kanssa, tiesitkös? Ja Berryn. Ja ehkä muutaman muunkin. Plopinkin vaikka. Oih, joku on kaivannutkin! Love ya. Vai että naimisiin? Yay, onnea onnea! Ja vielä noin monen kanssa, onnenpekka! The more, the merrier. Hauskaa kuherruskuukautta, lähetä minulle pala hääkakkua, jookos?
Ensimmäinen asia kuitenkin johon huomioni kiinnitin, oli tuollainen tönkköys. Virke, piste. Mielestäni tekstiä voisi elävöittää vaikkapa yhdistelemällä joitain lauseita yhdeksi pidemmäksi virkkeeksi. No kun tuo oli ihan tarkoituskin. Siis lyhyet lauseet. Se tuo mieleen sen, että kertoja oikeasti muistelee. Niin paljon pysähdyksiä, you know? (ainakin minun mielestäni, tai sitten tuo oli vain huono tekosyy. Tiedä häntä)
Ja lisää kuvailuja ja adjektiivejä tämä myös kaipailisi. Toki todella kivasti on joissain kohdissa jutut tehty selviksi ja silleen, mutta vielä vähän lisää.Niin kait sitten, mutta tuohan on muistelma. Eihän kertoja nyt ihan kaikkea voi muistaa, millaista milloinkin oli. You know what I mean? (olen surkea selittämään, en siis edes yritä) Mutta kai niitä olisi voinut olla pari enenmmän....
Ja mikäkirje, mikäkirje? :o Eeh, :huh: tuo meni nyt kyllä ohi ja kovaa. Tipahdin kärryiltä (jään tänne liftaamaan, ehkä joku ottaa kyytiin.)
Mutta kiitos molemmille, kiitos kamalasti. Minä rakastan teitä kaikkia. Lopetan näihin tunnelmiin tältä erää. :) Molemmille iso hali.