Jesh
4.3.2006, 23:30:25
Kitkeminen
Murskaa, tapa ja tuhoa kerettiläiset, muserra saastaiset muukalaisrodut, jotka ovat asettuneet Hänen pyhyytensä tielle. Etsi, nuuski ja vainua pienimmätkin merkit kaaoksen kulteista, kaikista pettureista, jotka voisivat uhata Hänen valtakuntaansa. Suuressa ihmiskunnan imperiumissa on voimaa, mutta sitä uhkaa sanoinkuvaamattomat kauheudet jokaiselta puolelta. Oli se sitten kaaoksen, muukalaisten, taikka jopa keisarillisen kaartin, tai mahtavien avaruusjääkärien uhka, oli inkvisiittorin aina oltava valmiita ja epäiltävä jokaista, oli se sitten pieni ja viaton neitsyt jossain Segmentum Solarin planeetoista, tai urhea mainetta niittänyt kapteeni planeetta Cadianilta.
¨Tapa, tapa, tapa, tapa, murskaa, sekä tuhoa¨, mutisi Arran Keel ja hymähti sytyttäen tupakan. Vaikka hän kaikkea muuta kuin rakasti työtään, hän ei siltikään voinut olla toistelematta samaa litaniaa päivittäin, tunti tunnilta. Hänenlaisellaan miehellä ei ollut muuta johon turvata kurja sielunsa, ei paluuta enää entiseen, taikka katumusta kaikista teoistaan. Hän oli hokenut samaa litaniaa katsellessaan kun entisen Marxell Viidennen asukkaat kuolivat yhden ainoan epäilyksen vuoksi mitä inkvisitio oli heihin kohdistanut. Kun hän teurasti keisarillisen kaartin rykmenttejä näiden yrittäessä irtautua Imperiumista. Olisiko hänellä nyt oikeutta pyytää anteeksi, taikka osoittaa katumusta näiden asukkaiden ja sotilaiden edessä? Olisiko hänellä oikeus halata herttaista pikkytyttöä, hänen omaa lastaan enää?
¨Olen pahoillani, mutta muita vaihtehtoja ei ollut¨, ei toimisi tällä kertaa. Ei toimisi kyllä mikään muukaan. Sitäpaitsi se olisi naurettavaa. Keel purskahti nauruun, mutta tukahdutti sen tuntiessaan keuhkojensa karjuvan tuskasta. Kylmällä säällä ja liialla työllä oli seuraamuksensa. Tällä keuhkoputken tulehduksella ei paljon naureltaisi nyt, tai parin viikon kuluttua. Noh, raadoksi muuttuminen ei paljon inkvisiittoria huolettanut. Joku jopa voisi sanoa, että hän sen ansaitsi sen enemmän kuin miljoona muuta. Senkin Keel itse tiesi paremmin kuin kukaan muu. Hän hymähti toistamiseen.
-¨Joo, kessut puhelivat jotain siitä, etteikö me päästäisi täältä helvettiin vielä pitkään aikaan-¨, sotilasmies Bruffer murahti sekoitellen keittämäänsä keittoa. ¨ ja pahimmat taistelut olis vasta edessä.¨
-¨Vielä? Ollaan paahdettu täyttä häkää operaatiota viimeiset kaksi viikkoa! Tosin kohtaamatta vihollista itse vielä-¨, vierellä seisoskellut sotilasmies huudahti ja iski nyrkkinsä kämmeneensä. ¨Tää on just tätä! Tajuavatko nuo mulukut tuolla johdossa, että jos apujoukkoja Titanilta ei saavu pariin viikkoon, niin noiden pirulaisten hyökätessä meitä kaavitaan seiniltä sen jälkeen. Tai luultavasti ei edes kaavita ja myö matkataan kiva reissu jonkun kaaossaastan mahalaukusta peräsuoleen. Ei niistä saatana tiedä, kannibaaleja ja muita epämulkioita tyystin kaikki... Kai ne jotain kaaoksen tyyppejä on?¨
Bruffer naurahti ja nyökkäsi. Hän maistoi lientään ja totesi sen maistuvan aivan yhtä kammottavalle kuin hetki sitten. Ehkäpä ripaus suolaa, tai pippuria. Hän kuitenkin tiesi tarkalleen mitä vierellään vitsaillut sotilasmies, Jankinsonina tunnettu, oikein tarkoitti. Hän yhtenä harvoista tiesi syyn, tai omasi ainakin käsityksen, kyllä miksi heidät oltiin kutsuttu taistelemaan tänne Ilragiin. Kaaokseen se liittyi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä epäilemästä taisteluiden järkevyyttä.
Kolmisen kuukautta sitten oli marssinut tukikohtaan punaisiin kaapuihin pukeutunut mies, jota seurasi outo seurue. Vaikka Bruffer ei hänenlaisiaan ikinä ollut muissa kuin kuvissa nähnyt, niin hän tunnisti miehen inkvisiittoriksi. Seuraavassa viikossa kompaniat oltiin varustettu ja kuljetus Ilragiin oli valmis. Kuten yleensä, syytä ei oltu kerrottu, mutta sen sijaan hyvinkin selväksi oltiin tehty se mitä tottelemattomuudesta seurasi ja se, että palvelimme suurta Imperiumin ja taistelumme oli ratkaiseva tekijä päämäärän saavuttamisessa. Brufferilla oli jonkinlainen hämärä käsitys, siitä, että ne puheet kuulostivat oudon tutuilta. Muistamiseen liittyi myös epämiellyttävä tunne siitä, että hän ei taaskaan voinut vaikuttaa asioiden kulkuun, mutta sellaista oli elo keisarillisessa kaartissa.
Hän maistoi lientä uudestaan ja nyrpistäen naamaansa hän antoi sen valua kinokseen, jonka se hetkessä värjäsi kellertäväksi.
-¨Tässä Keisarin hylkäämässä loukossa ilmeisesti vanha kunnon hernesoppakin maistuu paskalle¨, hän mutisi ja huokaisi apaattisesti. Sotamies Bruffer kaipasi kotiin vaimonsa ja lastensa luo, hän kaipasi rauhallisia koti-iltoja joina katsella televisiota lastensa kanssa. Hän kaipasi kotiruokaa. Hän yritti pitää palveluksen perhe-elämästä erillään, mutta joskus se tuntui vain mahdottomalta tehtävältä. Ammattisotilaana hän tiesi miten vaarallista on sekoittaa tunteet taistelukentälle, mutta ajatus siitä, että hän ei ollut siellä paikanpäällä katselemassa ja opastamassa kun hänen lapsensa varttuivat oli samaan aikaa häiritsevä, että suututtava.
-¨Hullussa maailmassa hullut sotilaat¨, hän murahti pudistaen päätään. ¨Ehkä se hernesoppa onnistuisi nyt kolmannella yrityksellä...¨
Iltaan mennessä Cadianin viidessadaskahdestoista rykmentti oli saanut valmiiksi leirinsä, alkeelliset Marsista tilatut ohjuspatteristot oltiin saatu kiinnitettyä maahan tukevasti kiinni ja poterot ja suojaukset kaivettu. Lumipyry tuntui vain yltyvän ja taivaalta satava lumi peitti allensa kaupungin, tai ainakin sen mitä siitä oli jäljellä. Valkoinen huntu peitti ohjuksista syntyneet kraatterit ja sodan raiskaaman kaupungin saaden sen hetkellisesti jopa näyttämään kauniilta. Purppurana hohtava taivas kuitenkin sai kauneuden tuntumaan epäluonnolliselta. Vain tuulen ikuinen pauhaus ja sen kuljettamat loputtomat kinokset lunta olivat ainoat ääntä pitävät asiat ja kauempaa katsova voisi tosiaan pitää kaupunkia kuolleena.
Sotilaat kirosivat kylmyyttä, se teki vartiovuoroista kahta kauheampia ja tultakin oli vaikea saada syttymään siinä viimassa. Pakkanen huursi sotilaiden aseet ja moni laittoikin kiväärinsä sivuun hetkeksi, ohjeista välittämättä. Aina silloin tällöin kuului enemmän mekkalaa kun jokin kuljetusalus rikkoi ilmakehän ja laskeutui korviahuumavan melun saattelemana leiriin kuljettaen Basilisk-tykistöä, tai Helvetinhurtta-liekinheitintankkeja. Jokaiseen operaatioon ei tälläistä tykistöä tilattu ja tästä jos jostain pystyi taas huomaamaan sen, että inkvisiittori oli mukana hankkeessa, tai sen takana. Keisarin suorat palvelijat omaavat tiettyjä etuoikeuksia, mistä tavallinen keisarillisen kaartin komentaja ei voi kuin uneksia. Siinä missä he pärjäävät hammasta purren kovissa taisteluissa pelkällä sisulla ja parilla mahdollisella tankilla siellä täällä, pystyy inkvisiittori kutsumaan suoraan Marsista tilattua tykistöä ja panssarivoimaa.
-¨Kyllä herra komentaja, aivan herra komentaja,¨ Bruffer vastasi ryhti suorana ja käsi lipalla korkeammalle upseerille tämän käskiessä hänen viemään tilanneraportin hänen kunnioitetulle olemukselleen, eli tässä tapauksessa itse inkvisiittori Arran Keelille. Nopeasti vielä tehden kunniaa upseerille, hän pinkaisi juoksuun lumi saappaidensa alla narskuen. Hän kulki poteroista toiseen, varoen nostamasta päätään, sillä todistettuaan omilla silmillään ystävänsä varomattomuutta, joka sai ylimääräisen tuuletusaukon kalloonsa vastustajan tarkka-ampujan luodista. Vaikka vihollinen olikin pakotettu periaatteessa kaupunkiin ja se oli suljettu sinne, ei tarkkoja tietoja ollut. Myöskin planeetan kaupunkien sissijoukkojen oltiin sanottu kiertelevän Imperiumin leirejä sabotoiden kaartin koneistoa ja tarkka-ampumassa varomattomia sotilaita. Hän ei kuolemaa pelännyt, mutta perheensä puolesta hän pelkäsi ja he eivät tulisi toimeen ilman häntä ja kaartilaisten perheille taattua suojaa. Hänellä ei ollut varaa kuolla vielä ja Bruffer aikoi taistella hengestään vaikka kynsin ja hampain.
Hän saapui lähemmäs leirin sydäntä, joka oli perustettu vanhan ja vahvan kivisen rakennuksen alakerroksiin. Maanpinnalta päin katsottuna se ei ollut mitään muuta, kuin pieni betonista rakennettu portti raunioituneen talon kanssa. Talo oli kaupungin perua, mutta betonista valmistettu bunkkeri, joka toimi sisäänkäyntinä, oli vastikään rakennettu. Kaartin leiri oli muutenkin rakennettu vanhan kaupungin lähiön päälle, joitain suojauksia oli vahvistettu ja maahan oli kaivettu poteroita. Cadianin viidessadaskahdestoista oli erikoistunut osittain kaupunki-taisteluun ja tälläiset pätevät suojaukset eivät olleet temppu eikä mikään rykmentin insinööreille. Kävellessään karusta, mutta siltikin vahvan oloisesta ovesta sisään Bruffer tunsi sydämmensä nousevan hieman pienestä ylpeydestä. Hän oli jo kauan sitten kasvanut ulos tietynlaisesta innosta puolustaa Imperiumia, vihollisia tuntui olevan loputtomasti ja katsellessaan planeettaa johon Exterminatus julistetaan, hän ei voinut kuin ihmetellä, että mikä erottaa vaikkapa inkvisition niistä julmetuista ja lukuisista olennoista mitä vastaan ihmiskunta on kamppaillut viimeiset kymmenen milleniaa. Olivat asiat miten tahansa, omasta rykmentistään hän kuitenkin välitti. 16 vuotta tiivistä sotimista yhdessä olivat luoneet vankat yhteiset siteet sotilaiden välille ja jokin ylpeydenaihe oli kaikkien ylpeydenaihe.
Bruffer näpytteli turvakoodin joka hänelle oli paljastettu ja asetti sormensa sormenpäiden tunnistusta varten ruudulle. Vihreä valo välähti nopeasti avaten automatisoidun oven ja pöllähdys lievästi tunkkaista lämmintää ilmaa, johon oli sekoittunut kivipölyn ja sisällä parveilevien sotilaiden erittämän hien pistävä löyhkä, tuulahti Brufferin naamalle. Vietettyään ulkona pistävässä pakkasessa yli puolet päivässa aina vartiovuoroista yleisisiin auttamistehtäviin kaluston purkamisessa, oli sisälle ja lämpimään tulo aina yhtä mieluisa kokemus. Huone oli muodoltaan kahdeksankulmio, jonka jokaisen kulman sivun kohdalla oli panssaroitu huone joka johti päämajan muonavarastoihin, asevarastoihin, strategiahuoneisiin ja päämajan henkilökunnan oleskelutiloihin. Yksi rakennuksen haara oli kuitenkin varattu kunnia-arvoisille vieraille, tässä tapauksessa Keelille ja hänen synkälle seuruelleen, joka kulki punaisissa kaavuissa. Itse huoneen keskellä oltiin purattu radioiden ja hologrammien tapaiset vastaanottimet, joiden avulla korkeampien tahojen määräykset saatiin tietoon. Nytkin sen luona hyöri joukko marsilaisia teknikkopappeja kommunikoiden ja ottaen selkoa jostain lähetyksessä sattuneesta epäkohdasta. Bruffer katseli huvittuneena pappien kiroilua ja kuunteli näiden outoa metallista ääntä, joka oli syntynyt näiden parannellessa kehojaan tekniikan keinoin ja erillaisilla implanteilla. Ajatus metallisista keuhkoista sai Brufferin niskavillat pystyyn ja lämmiteltyään hetken lattialle asennettujen pattereiden lämmössä, hän päätti kysäistä seinään nojailevilta ja huulta heitteleviltä Kasrkin-sotilailta, että mistä hän löytäisi herra inkvisiittorin. Sotilaat ohjasivat Brufferin päätään pudistellen sisäänkäyntiä vastapäätä olevalle ovelle, jonka ylle oli ripustettu kullasta sulatettu inkvisition merkki, paksun kirjain I:n päälle asetettu pääkallo. Kalloon oli kaiverrettu keisarillisella kielellä: ¨Ordo Malleus¨, nimi jonka Bruffer tunnisti daemoninmetsästäjän merkiksi, tai joksikin vastaavaksi. Pieni epämieluisa tunne, aivan kuin käärme kuristuisi hänen kurkkunsa ympärille hiljakseen salvaten sotilaan hengen, tuntui voimakkaana. Vaikka hän tiesi heidän olevan samalla puolella, kaikki ne kauhutarinat ja pimeässä ryyppyiltoina kerrotut huhut niistä kauhuista mitä Keisarin palvelijat asettavat pettureiden, tai niiden joita pelkästään epäillään pettureiksi, päälle olivat tarpeeksi hermostuttamaan kenet tahansa. Ajatus loppuillan vapaasta sotilaiden oleskelutiloissa kuitenkin voitti Brufferin pelot ja hän koputti metalliseen oveen. Hetken ei mitään tapahtunut, mutta sitten ovi avattiin hitaasti metallisen kumahduksen saattelemana. Vastoin Brufferin odotuksia, oven takaa ei loistanutkaan mikään pyhä valo, vaan siellä vallitsi pilkkopimeä, jonka synkkää seittiä rikkoivat vain sinne tänne asetellut kalmanvihreinä loistavat kynttilät. Bruffer kavahti tyrmistyneenä taakseppäin ja tarttui vyöllä roikkuvaan pistooliin. Pimeydestä astui hänen eteensä punaisiin kaapuihin pukeutunut mies, joka oli verhonnut arpisen ja märkivän naamansa kaasunaamarimaiseen suojaan, joka peitti hänen leukansa. Näiden yllä tarkkailivat kaksi avonaista silmää, joiden alla Bruffer tunsi itsensä häiritsevän alastomaksi. Aivan kuin tämä mies odottaisi hänen tehneen jotain pahaa, odottaisi myös hetkeä jona hän voisi polttaa synnit ja epäpuhtaudet hänen lihastaan.
-¨Niin, arvoisa sotamies...¨, mies kysyi äänellä, joka oli hennon oloinen ja ei tuntunut yhtään sopivan tälle oudolle miehelle, jota Bruffer ei välttämättä edes tunnistaisi Keisarin palvelijaksi, tai ainakaan yhdeksi niistä pyhistä sotureista, joiden teoista hänelle oltiin jo pienestä pitäen kerrottu.
-¨Luutnantti Luchenstain käski lähettää hänen kunnia-arvoisuudelleen raportin sotatoimien edistymisestä, sir!¨, Bruffer huudahti seisoen ryhdikkäämmin kuin hetki sitten. Outo mies nyökkäsi hyväksyvästi ja nyt vasta Bruffer näki, että tämä veti piiloon kaapujensa kätköön pitkän miekan, joka oli seisonut viiden sentin päässä Brufferin ohimosta. Sotamiestä pyörrytti.
-¨Oletko sinä yksi niistä jotka tekevät hyvää?¨, lapsi kysyi kikatten ja pyöritteli kultaisissa kutreissaan pieniä sormiaan.
-¨Tietysti, minulla on pyhä tehtävä suojella ihmisiä synniltä ja pahalta.¨
-¨Meidän äiti sanoi, että suojellessa ei saa satuttaa! Suojellessa ollaan hyviä ja ollaan kivoja.¨
-¨Kuten virkaveljeni sanoisi, älä edes yritä tuomita minua tai niitä tapoja jotka näen parhaaksi käytettäväksi, sinä entinen rakkaani! Et voi edes käsittää tehtäväni suuruutta, etkä niitä seurauksia joita epäonnistumiseni tuottaa.¨
-¨Ah, siis suojellaksesi pahalta saat käyttää pahaa?¨, tyttö kysyi nykien maassa. Inkvisiittorin nyrkki oli heilauttanut tytön leuan sijoiltaan ja tämä kaki verta maatessaan ja syljeskeli suustaan irroneita hampaita kuin pikkukiviä. Kauaa ei sitä makausta kuitenkaan seurannut vaan tytön leuka tipahti sihisten maahan ja avautuneesta verisestä kidasta kasvoi käsi, joka edelleen sivalsi pitkillä kynsillään tytön kurkun auki. Nyt yläruumista ei enää ihmiseksi tunnistanut ja jokaisen sisällä asuva hulluus, mutaatio otti vallan ja yhtenä sihisevien suiden ryöppäänä olento purkautui ja suli kiinni tyttöön. Tulos oli jotain mitä evoluutio ei normaaleissa olosuhteissaan ikinä tuottaisi, kammotuksen joka tuntui vain ilkkuvan jokaista lakia ja varmaksi todettua asiaa elämästä.
-¨Aivan. Lyö tapa, murskaa ja tuhoa. Tiedätkös, arvoisa ystäväni, olen kuullut täsmälleen samanlaisen litanian Khornen pyhissä kirjoituksissa. Enää puuttuu vain ¨verta verenjumalalle¨ ja ¨pääkalloja kalloistuimeen¨ ja olemuksesi olisi täydellinen, eikö niin?¨, olento nauroi kolkosti ja iski violettia halkaisijaltaan puolimetristä silmää.
-¨Hiljaa.¨
-¨Tapa.¨
-¨Hiljaa.¨
-¨Tapa.¨
-Hiljaa.¨
-Tapa.¨
-¨Olkoon niin sinä kaaoksen epäsikiö, palakoon sielusi ikuisessa oikeudenmukaisuuden liekissä.¨, mies sanoi kohottaen plasmapistoolin olennon silmään ja painoi voimakkaasti. Olento naurahti ja pudisteli päätään säälivästi. Hetken päästä se ei enää liikkunut ja elämänsä tilalle se oli saanut palaneelle lihalle käryvää mustankuplivaa reikää keskelle ruumistaan.
Sitten Keel heräsi unestaan tarraten nopeasti viinapulloonsa. Palavan liemen tasatessa mielen sekamelskan, samaan tapaan kuin aallokko tasaa yhä uudestaan hiekkarannalle muodostuneet epätasaisuudet, hän sai taas otteen todellisuudentajustaan ja tajusi nuoren sotilaan seisoskelevan huoneessa. Hän ei välittänyt siitä, että verhonaan hänellä oli vain pienet ja likaiset alusvaatteet, vaan hän tyynesti asteli sängyn päädyssä seisoskelevan arkun luo ja kietaisi päällensä punaisen kultakoristeisen viittansa, joka hänen seurueensa tunnus tuntui olevan. Ovelle tätä sotamiestä saattanut akolyytti kumarsi Keelille ja katosi takaisin tekemään tehtäviään sulkien oven perässään. Inkvisiittori haukotteli makeasti, raapi kahden päivän sänkeään ja otti uuden naukun viinapullosta. Sitten hän asteli sotamiehen eteen, joka ylöttyi hänen olemustaan vain rintakehään saakka ja katsahteli yrmeänä tätä miehenrääpälettä. Päällään miehellä oli perinteinen kaartin univormu ja varusteet, tosin kypäränsä mies oli jonnekkin jättänyt. Naama miehellä oli melko kulmikas, varsinkin vahva nenä erottui naamasta helposti ja musta rasvainen tukka toi mieleen Keelille vanhan ja kovan sotamiehen, tosin mies ei tarpeeksi pitkä ja vahvarakenteinen siihen ollut. Myös miehen ilmiselvä hermostuneisuus lievensivät tätä tunnetta ja tämän selvä tunteidensa tukahduttaminen puristamalla kädet nyrkkiin oli Keelin mielestä lähinnä naurettavan näköistä. Hän oli kuitenkin tottunut jännittyneisyyteen lähellään ja antoi naurahtaen miehelle kyllä anteeksi tämän.
¨Arvoisa herran inkvisiittori, l-luutnantti Luchenstain haluaa ilmoittaa, että sotavalmistelut ovat melkein valmiit ja teitä kaivataan välittömästi ulkona. Minut käskettiin johtamaan teidät sinne. J-joten jos siis pukeutuisitte, olemme valmiit lähtemään.¨, Bruffer rykäisi ja yritti puhua mahdollisimman suorasukaisesti ja nopeasti, mikä kyllä sai hänen äänensä hieman lipsumaan ja takeltelemaan. Puraisten huuleensa hän päätti pysyä enemmän suu kiinni kuin se auki.
Väärää kuvaa ei perkele anneta, hän ajatteli. Sotamies oli kyllä kieltämättä hämmästynyt nähdessään inkvisiittorin. Hän oli jopa verrattain normaalilta keski-ikäiseltä mieheltä näyttävä miehenukkeli, jonka kasvoilla ja kehossa risteili lukemattomia arpia. Aivan kuin valmista metallista patsasta olisi viilattu ja karhittu päältäpäin. Hiuksia ei miehellä ollut ja metallinen laatta keskellä rintakehää paljasti, että ei olisi tämäkään mies välttämättä selvinnyt kaikista niistä haavoista, joista arvet tulivat, ilman pieniä metallisia parannuksia ihmisen kehoon. Tarkemmin kuunnellessa miehen äänessäkin oli pieni rätisevä sävy, aivan kuin joku olisi puhunut vanhahtavan radion läpi. Muutenkin Bruffer oli odottanut jotain jylhempää hahmoa, melkeinpä patsasmaista joka ei edes nukkunut, vaan valvoi yöt rukoillen keisaria ja uneksien sitä päivää kun tämä herää horroksestaan ja imperiumiin palaa voima. Hänen edessään sen sijaan istui ja raapi itseään häntä päätä pidempi hieman lihavahko mies, joka ainakin hajusta päätellen ei ollut peseytynyt moneen päivään. Brufferia jopa tyrmistytti se, että inkvisiittori joi. Hän luuli sen olleen kiellettyä, eiväthän avaruusjääkäritkään ikinä juoneet.
Pukeuduttuaan inkvisiittori kutsui huoneeseen palvelijansa, epämiellyttävän joukon, joidenka ollessa huoneessa Bruffer mielummin katseli kivisille seinillekkin ja koitti pysytellä mahdollisimman kaukana. Joukkio oli kuin hullujenhuoneelta saapunut, moottorisahan kanssa liikkuva ¨pappi¨, joka mutisi kuolaisena kirouksia niin elävien kuin kuolleidenkin päälle, akolyyttejä, jotka seuraisivat inkvisiittorin jalanjälkiä tämän kuoltua, kerubeja ja isohko musta arkku, jonka kylkeen oli kirjoitettu Keisarin pyhiä tekstejä pitämään sisällään ne kauhut, jotka arkkuun oli vangittu. Varsinkin arkkuun päin katsominen tuntui pysähdyttävän kaikki aistit, kuin olisi unta nähnyt. Sivultakin katsottuna se tuntui vain kun katselisi maailmaa likaisen lasin läpi ja yksityiskohtia ei erottanut. Paha olo, joka oli aikaisemmin jo iskenyt Brufferin sisintä hänen nähtyään Akolyytin ensimmäistä kertaa, tuntui palaavan. Hän myönsi kyllä olevansa hieman epäluuloinen kaikkea uutta kohtaan, mutta hän ei kyllä nähnyt yhtään hyvää syytä käyttää näitä petoja. Miksei ihminen ole jo saavuttanut Keisarin täydellisyyttä? Äskeinen alkoholi joka oli vielä hetki sitten herättänyt sotamiehessä pelkkää inhoa, kuulostikin hieman houkuttelevammalta nyt.
¨Ei pieni ryyppy miestä pilaa...¨, hän murahti ja päätti pysytellä mahdollisimman huomaamattomasti loppuillan, hän ei halunnut olla missään tekemisissä näiden miesten kanssa.
Bruffer johdatti joukkion, joka kulki erittäin nopeasti ottaen huomioon, että heillä oli kannettavanaan iso arkku, jonka kuljettamiseen menisi varmasti neljä kaartilaista, Luchenstainin luo, joka löytyi sotilaiden kanttiinista syömästä. Sotamies pani merkille, ettei hän todellakaan ollut ainut, jota sotilaiden ulkomuoto häiritsi suuresti ja kanttiini tyhjenikin vaihvihkaa sotilaiden hiipiessä pois paikalta. Luchenstain ei kuitenkaan näyttänyt välittävän inkvisiittorin tai tämän seurueen läsnäolosta, vaan söi rauhallisesti ateriansa loppuun ja suunsa pyyhittyään tervehti asianmukaisesti arvojärjestelmässä korkeampaa tahoa. Bruffer ei erottanut kokonaan heidän keskustelujaan, mutta sai käsityksen, että siinä puhuttiin siitä, että minne olisi hyökkättävä ja oliko sissi-taistelijoista uusia uutisia. ¨Kaikki vastustajat ovat murskattava, sillä imperiumissa ei ole, tai kuulu olla heikkouksia!¨, kuului kuitenkin selvästi Keelin sen huutaessa ja paiskatessa nyrkkinsä ruokapöytään. Bruffer ei pitänyt tästä, sen mitä hän sai selville tarkoitti vain sitä, että taistelut alkaisivat mahdollisesti huomenna ja hänellä ei ollut vieläkään käsitystä siitä mitä hänen vihollisiinsa kuului.
Heidän on pakko olla kaaoksen kätyreitä, daemoneita tai jopa prinssejä Terrorin silmästä, hän ajatteli synkkänä. Jotain suurempaa, kuin ne taistelut orkkeja tai muita muukalaisia vastaan mihin Bruffer oli tottunut. Luchenstainin ja Keelin keskustelu oli ilmeisesti päättynyt näiden kahden kylmästi silmäillessä toisiaan ja valmistautuessa lähtöön.
-¨Muuten, Keel, pidä se mielessäsi, että minullakin on yhteyksiä. Puritaanit inkvisiittorit ovat sanoneet joitain ei niin mairittelevia asioita sinusta ja metodeistasi asioiden hoitamiseen.¨, Luchenstain sanoi ja katsahti tietävästi mustaa arkkua. Hänen naamaltaan loisti puhdas inho ja halveksunta. ¨Pidä se mielessäsi, että jos vaarannat rykmentin teoillasi, niin ei kestä kauaa kunnes sinut on julistettu petturiksi ja sinua ei enää tervehdi yksikään Imperiumin maailma, lukuunottamatta Keisarin hylkäämiä loukkoja, joissa kaaoksen saasta sykkii mahtavana. Kun kamppanja on ohi, niin voit tehdä oman käden oikeudellasi aivan mitä tahdot, mukaanlukien tuomita minut petturuudesta, mutta et sekunttiakaan ennen sitä.¨
Keel punersi vihasta, mutta hillitsi itsensä ja kääntyi saappaat kivilattiaan kumisten kävelemään pois rakennuksesta. Ohittaessaan Brufferin hän laski kätensä tämän olalle ja lausahti rauhallisesti ja rutiininomaisesti:
-¨Älä ole epäileväinen Keisarin voimasta ja hänen palvelijoistaan, he yrittävät tehdä parhaansa. Älä epäile, sillä se on uskoa. Ei kestä kauaa tämän operaation jälkeen, kunnes kultainen vasara voidaan sinulle myöntää ja pääset nauttimaan elämäsi hetkistä perheesi kanssa.¨
Bruffer hätkähti tämän kuullessaan ja nopeasti kiitti inkvisiittoria tämän sanoista ja nyökkäsi. Pieni toivonsiemen kasvoi hänen mielessään ja tunsi valtavaa onnellisuutta, mutta samalla epäuskoa.
Voisiko se vihdoin olla ohi?
Uusi aamu sarasti kylmänä ja sai lumen kimaltelemaan. Ilmeisesti tieto operaation etenemisestä oli saapunut myös vastustajien korviin ja kaupungin sydämmestä kuului etäisiä huutoja ja kenkien töminää. Kaartin puolella sensijaan ensimmäiset tykistöt aloittivat ampumisen. Viiden sarja mahtavia räjähteitä saivat kaukaa näkyvän kaupungin keskustan värjäytymään tulenpunaan ja korviahuumaavien räjähdysten saattelemana rakennukset sortuivat ja nostattivat kivipölyä satojen metrien korkeuteen. Toinen, kolmas ja jopa neljäskin sarja ammuttiin ja koko taivaanranta oli yhtä pölyn ja savun sekoitetta peittäen auringonkin näkyvistä hetkeksi, saaden äsken kimallelleen lumen hohkavan tiettyä synkkyyttä mitä kylminä pakkasöinä ilmenee. Hetken hiljaisuuden rikkoi hirveä mekkala, jonka jo talojen lomissa juoksevat sotilaat saivat aikaan. Bruffer siristi silmiään, mutta ei siltikään uskonut niitä. Rikkoutuneella asfaltilla juoksi sadoittain ihmisiä, mutta mitään outoa, tai epäluonnollista ei näkynyt. Ei panssarivoimaa, ei outoja kaaoksen petoja, jotka visvaisena eteen olisivat kulkeneet, tai vihreitä orkkeja, joiden taisteluhuudot täyttäisivät ilman. Vain, vieläpä resuisen oloisia, ihmisiä jotka kulkivat verrattaen hitaasti käsissään alkeelliset ja rikkinäiset aseet, kenellä las-kivääri, kenellä tavallinen luoteja syöksevä ase. Bruffer tunsi suurta sääliä tätä joukkoa kohtaan, siellä he hitaasti juoksivat suuressa vimmassa kohti aseistautunutta kaartin rykmenttiä vastaan ilman minkäänlaista toivoa voitosta. Murskaava tappio se olisi. Ihmisten lähenessä hän huomaisi joidenkin kasvonpiirteiden vääristyneen ja joillain oli kasvanut paiseita ihoihinsa.
Lievää mutaatiota..., hän mietti ja katsahti kauhuissaan inkvisiittoria kohti joka seisoi korkealla tasanteella, entisen rakennuksen raunioiden päällä. Tämän ilme kuitenkaan ei tuntunut muuttuneen yhtään tämän nähdessä ettei heitä vastassaan ollut kaaoksen kätyreitä, vaan normaaleita kärsiviä ihmisiä. Pienehkö sääli ja jotenkin katuva ilme tällä kyllä oli, mutta jopa täältä asti Bruffer erotti kontrastina tälle sumean kiillon inkvisiittorin silmissä. Hän ei kuullut mitä mies sanoi, mutta lopetettuaan akolyytit kumarsivat inkvisiittorille ja purskahtivat mielipuoliseen nauruun. He astelivat arkun luo ja poistivat siunatut kahleet sen päältä, jonka jälkeen itse punaiseen verhoutunut Keel tuli ja poisti henkiset portit jotka pidättelivät arkkua kiinni. Samalla hetkellä kun hän lausui viimeisen voimasanan, tulvi arkun reunoilta punaista valoa, jota katsellessaan Bruffer olisi voinut vaikka vannoa olevansa unessa. Se tuntui elävän, sillä tuntui olevan oma tahto ja se muistutti nestettä joka täyttää hetkessä lasin, joka tässä tapauksessa tuntui olevan maailma. Arkun vieressä kinostunut lumi suli nopeasti sihahtaen ja nesteen kuplinnasta päätellen arkun vieressä oleva ilma tuntui olevan polttavan kuumaa. Yksi akolyyteistä luhistuikin maahan naureskellen ja polttohaavoja muodostui tämän käsille. Valo voimistui ja korviahuumaavan värien, äänen ja ilmavirran räkähdyksenä arkku katosi. Sitten höyryssä ja hiljaisuudessa kraateriin muodostui hahmo.
Komentaja Luchenstain tajusi nyt koko kuvion. Häntä oltiin varoitettu Keelistä ja tämän metodeista, jotka pahimmillaan voisivat romahduttaa koko rykmentin moraalin. Hän myös katsellessaan lievän mutaation riivaamia kansalaisia tajusi miksi Keelin oli iskettävä näiden miesten kimppuun. Hän otti komentajan lakkinsa päästään ja pyyhkäisi hiet otsaltaan. Saapuessaan planeetalle mittarit, jotka mittasivat psyykkistä aktiviisuutta, olivat kertoneet Ilragilla olevan epätavallisen suurta psyykkistä aktiivisuutta. Hän oli silloin luullut, että asialla ei kuitenkaan olisi ollut tehtävän kanssa mitään tekemistä ja ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, vaan sen sijaan keskittynyt joukkojen tuomiseen planeetalle.
Ajatus nauratti, mutta se aktiivisuus sitten taisi olla pääsyy planeetalle tuloon.
Ei minun pitäisi olla itse asiassa edes hämmästynyt, tätä ollaan kuitenkin helkkari toitotettu minulle siitä helvetin aamusta kun kaartiin liityin, hän mietti ja huokaisi surullisesti. Voi näitä piruparkoja.
-¨Herra komentaja, anteeksi kielenkäyttöni, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?¨, eräs vieressä seisonut kaartilainen kysyi selvästi kauhuissaan. ¨Keitä he ovat? He ovat täysin normaaleja kansalaisia! Ja mikä Keisarin nimeen tuo olento on?!¨
Luchenstain laski kätensä tämän olalle ja lausahti kolkosti:
-¨Ihmiset eivät kohta ole enää mitään ja tuo olento tuossa on inkvisition radikalistien viimeinen ase. Kaksiteräinen miekka ja asia jota ei oikeudenmukaisessa ja hyvässä maailmassa ikinä pitäisi käyttää.¨
-¨Mite te tarkoitatte?¨, sotilas huudahti hämmästyneenä ja melkeinpä hysteerisenä.
-¨Kohta te näette, kohta te näette...¨
Kolkon naurun saattamana, joka kuulosti kahdelta päällekkäiseltä ääneltä: pienen tytön ja epäinhimillisen pedon, olento nousi täyteen pituuteensa savusta ja sai koko kaartin linjaman ja raivostuneiden ihmisten joukon vavahtamaan ja hapuilemaan taaksepäin. Olento oli nelisen metriä korkea kasa kuplivaa ja korisevaa punaista lihasta, josta työntyi sieltä täältä visvaisia piikkejä, jotka rikkoivat oudon tasaisen lihassäkeiden verkon. Hapuilevasta ja alati muotoaan muuttavasta kasasta pystyi kuitenkin tunnistamaan päällä räsynukkemaisen ja verisen pikkulapsen muodon, jonka alaruumis oli yhtä piikkien, raajojen ja suiden ryöpästä. Lapsea oli vaikea tunnistaa enää ihmiseksi sillä sen entiset kullankeltaiset hiukset olivat värjäytyneet kuivuneesta verestä ja homeesta. Sen pikkuruinen suu oli revitty kokonaan auki ja kita ei pysynyt tyhjänä vaan sieltä nousi sudenkaltainen pedon pää joka sihisi hengittäessään. Lapsen rintakehään oli tatuoitu kaunis, muusta ruumista jotenkin erilainen ¨Keisari pelastaa¨-teksti. Napsahdellen olento käännähti nopeasti ja kohdisti koko olemuksensa inkvisiittoriin valmistautuen hyppäämään. Paljon ei tarvittu huomaamaan se polttava viha, joka kohdistui tähän mieheen, radikaaliin inkvisiittoriin, joka oli tämän olennon luonut. Syöksyä olennon toimesta ei kuitenkaan koskaan tapahtunut vaan tämä jämähti kirkuen paikoilleen ja nyt sen lihasta erottuivat uudet kahleet, jotka pakottivat sen toimimaan Keelin tahdon mukaan. Ainakin toistaiseksi.
Keel siunasi nopeasti nyt jo pakokauhuisen joukon ja nosti kättään tanssittaen nukkemestarin tavoin olentoa mukanaan.
-¨Keisari siunatkoon teitä iänkaikkisessa...¨, hän kuiskasi ja sulki silmänsä keskittyäkseen.
Ihmiset, jotka olivat tulleet vihassa paikalle ajakseen pois uudet valloittajat, jotka olivat uhkana heille, saivat nyt kokea kauhun. He olivat halunneet elää vapaasti ja suojella sitä joukkoa jonka nämä Keisarin palvelijat halusivat tuhota. Melkeinpä viidellä sadalla oli sukulaisia siitä joukosta ja heitä suojeltaisiin varsinkin, kun nämä julmat miehet eivät olleet selitelleet mitään halussaan tuhota heidät. Heidän toiveensa rauhasta eivät ikinä tulisi koittamaan sillä yksi kahlittu peto tuhosi sen. Lasketuen ilmalennosta pedon kymmenissä laskettavat piikikkäät ja terävät raajat repivät lähistöllä olevia ihmisiä kappaleiksi hurmeen roiskuessa puuterilumelle. Minne tahansa peto kohdisti yhden silmistään, ihmisiä katosi ja ruumiiden määrä kasvoi. Osa kapinallisista jäi roikkuimaan murheellisesti olennon piikkeihin kiinni ja tämä vain jatkoi teurastusta. Miehet ja naiset yrittivät karkuun, mutta mitään ei ollut tehtävissä ethyreanista tullutta olentoa vastaan, joka pelkällä olemassaolollaan rikkoi maailmankaikkeuden lakeja. Purien, silpoen ja repien monisatapäinen joukko oli kutistunut pariin kymmeneen, jotka haavoittuneina yrittivät ryömiä karkuun. Moni hoki ja ihmetteli kuumeisesti, että mitä he olivat tehneet ansaitakseen tämän, mutta sääliä ei tullut inkvsitiolta niille, joiden lihassa oli mutaation löyhkä.
Kaiken hävityksen keskellä seisoi nyt vain yksi punainen olento, jonka silmissä leiskui viha ja kynsissä luki kuolema. Se huusi suurella äänellä ja sihahti kohdistaen sanansa vain Keelille:
-¨Eikö olisi vain helpompaa olla valehtelematta itselleen? Itsepetos on suurin synti, johon rotunne on sortunut. Viha on jokaisen ihmisen piirre ja sen kieltäminen on kuin kieltäisi ihmisenä olemisen. Khorne on tämän ilmentymä, miksi et vain lopettaisi itsellesi valehtelun, isä?¨ Sanottuaan tämän olento kirkaisi kivusta ja Keel sokeana vihassaan kovakouraisesti pakotti olennon takaisin arkkuun, syvään ja kylmään uneen josta sitä ei toivottavasti ikinä tultaisiin enää herättämään. Mennessään se ei kuitenkaan mennyt yksin vaan Keelin sortuessa olennon ihannoimalle vihalle, kontrolli pedosta herpeni hetkeksi ja tämä yhtenä kynsien, piikkien ja kitojen kuolemanhyrränä kierähti kaartin joukkojen kautta ennen kuin yhtenä hetkenä katosi voimakkaan väläyksen saattelemana takaisin uudelleen ilmestyneeseen arkkuun, jonka mustuus oli häkki tälle.
Yhdessä hetkessä oli kuin petoa ei ikinä olisi ollutkaan, mutta ilmassa sakeana löyhkäävä veren haju muistutti siitä. Nopeasti lääkintämiehet juoksivat kaartin sisälle syntyneeseen ruumiiden ja haavoittuneiden aukkoon ja yrittivät pelastaa ne henget jotka pelastettavissa oli. Samaan aikaan synkkä inkvisiittorin seurue hykerrellen astui eteenpäin käynnistäen moottorisahansa, ottaen esiin pyhät liekinheittimet ja kranaatit. Ruumiskasojen takaa, kaukana kilometrien päässä paljastuisi noin sata ihmistä, joita puolustaessa kaupunkilaiset olivat kuolleet. Hengellisiä johtajia, vahvoja mieliä, jotka ikävä kyllä vain Inkvisition silmissä ovat potentiaalisia psyykkereitä. ¨Mikään teko ei ole väärä, jos sillä estetään daemonportin syntyminen johonkin aurinkokuntaan. Jos sillä estetään miljoonien kuolema ja tuhotaan petturien palvomat olennot.¨, oli inkvisitionin toimitapa sisäistettynä pariin lauseseen. Mielipuoliset papit ja akolyytit laskeutuivat näiden voimistaan tietämättömien ihmisten keskelle kuin kuoleman enkelit jatkaen pedon aloittamaa verilöylyä synkkä hymy huulillaan.
Kuolkaa petturit!, raikui yössä monesti säestettynä moottorisahan jylyllä.
Operaatio oli ohi ja korkeampien tahojen mielestä se oli onnistunut erittäin hyvin, suurilta miestappioilta oltiin säästytty ja planeetta vihdoin saisi olla rauhassa. Epätavallinen psyykkinen aktiivisuus oli kadonnut kokonaan ja planeetta pienine väestöineen oli verrattain hiljainen vastaisuudessa. Vain pieni joukko miehiä oli kaatunut oudoissa olosuhteissa ¨vanhan rakennuksen kaatuessa¨ heidän päälleen. Heidän nimensä otettiin talteen ja suljettiin Terran tietoihin, mutta suurempaa mölyä ei asiasta pidetty. Katsoessaan myöhemmin tähtialuksessaan viinilasin kanssa tätä listaa kaatuneista, Keel tunnisti yhden nimen: James A. Bruffer.
Hänhän oli se mukavanoloinen mies, joka minut vei taistelua edeltävänä päivänä sen kirotun Luchenstainin luo, hän ajatteli hymyillen. Hänellä oli perhe Lorn Neljännellä? Mukava pieni planeetta, tosin sehän on tällä hetkellä kovien taisteluiden riepottelemana tyranidien saapuessa sinne mukanaan kuolema...
Aivan kuin jonkin korkeamman olennon huumorintajusta johtuen Keel sai viestin, jossa ilmoitettiin Lorn neljännen kaatuneen kokonaan tyranidien invaasiolle ja nämä para-aikaa olivat tuhoamassa järjestelmällisesti kaikkea elämää planeetalta. Oli exterminatuksen aika, teon jolla tuhottiin petojen lauma ja säästettiin monien henki.
¨Murskaa, tapa ja tuhoa kerettiläiset, muserra saastaiset muukalaisrodut, jotka ovat asettuneet Hänen pyhyytensä tielle¨, hän kuiskasi ja suuteli Keisarin riipus
//
Koska mielipiteitä tarinoista on aina kiva saada, niin laitanpa tämän nyt tännekkin vaikka ihmiset eivät kyllä jaksa tätä kommentoida kunnolla, kun on pitkä ja omaa helvetisti kielioppi- sekä kirjoitusvirheitä. ^^' Noh, ehkäpä mukavia ihmisiä on ja jotka voivat jotain palautetta antaa. Tarinan maailma on melko varmasti suurimmalle osalle ihan outo, sillä sehän on WH40k-maailmasta. Mut koittakaa kestää ja kerran se vain kirpaisee~
Tää meni yhteen tarinakilpaan, mut siis ihan tyhmä juttu kun siellä oli 4 sellaista tosi hyvää kirjoittajaa ja ne varasti voiton paremmilla tarinoillaan. :(
Murskaa, tapa ja tuhoa kerettiläiset, muserra saastaiset muukalaisrodut, jotka ovat asettuneet Hänen pyhyytensä tielle. Etsi, nuuski ja vainua pienimmätkin merkit kaaoksen kulteista, kaikista pettureista, jotka voisivat uhata Hänen valtakuntaansa. Suuressa ihmiskunnan imperiumissa on voimaa, mutta sitä uhkaa sanoinkuvaamattomat kauheudet jokaiselta puolelta. Oli se sitten kaaoksen, muukalaisten, taikka jopa keisarillisen kaartin, tai mahtavien avaruusjääkärien uhka, oli inkvisiittorin aina oltava valmiita ja epäiltävä jokaista, oli se sitten pieni ja viaton neitsyt jossain Segmentum Solarin planeetoista, tai urhea mainetta niittänyt kapteeni planeetta Cadianilta.
¨Tapa, tapa, tapa, tapa, murskaa, sekä tuhoa¨, mutisi Arran Keel ja hymähti sytyttäen tupakan. Vaikka hän kaikkea muuta kuin rakasti työtään, hän ei siltikään voinut olla toistelematta samaa litaniaa päivittäin, tunti tunnilta. Hänenlaisellaan miehellä ei ollut muuta johon turvata kurja sielunsa, ei paluuta enää entiseen, taikka katumusta kaikista teoistaan. Hän oli hokenut samaa litaniaa katsellessaan kun entisen Marxell Viidennen asukkaat kuolivat yhden ainoan epäilyksen vuoksi mitä inkvisitio oli heihin kohdistanut. Kun hän teurasti keisarillisen kaartin rykmenttejä näiden yrittäessä irtautua Imperiumista. Olisiko hänellä nyt oikeutta pyytää anteeksi, taikka osoittaa katumusta näiden asukkaiden ja sotilaiden edessä? Olisiko hänellä oikeus halata herttaista pikkytyttöä, hänen omaa lastaan enää?
¨Olen pahoillani, mutta muita vaihtehtoja ei ollut¨, ei toimisi tällä kertaa. Ei toimisi kyllä mikään muukaan. Sitäpaitsi se olisi naurettavaa. Keel purskahti nauruun, mutta tukahdutti sen tuntiessaan keuhkojensa karjuvan tuskasta. Kylmällä säällä ja liialla työllä oli seuraamuksensa. Tällä keuhkoputken tulehduksella ei paljon naureltaisi nyt, tai parin viikon kuluttua. Noh, raadoksi muuttuminen ei paljon inkvisiittoria huolettanut. Joku jopa voisi sanoa, että hän sen ansaitsi sen enemmän kuin miljoona muuta. Senkin Keel itse tiesi paremmin kuin kukaan muu. Hän hymähti toistamiseen.
-¨Joo, kessut puhelivat jotain siitä, etteikö me päästäisi täältä helvettiin vielä pitkään aikaan-¨, sotilasmies Bruffer murahti sekoitellen keittämäänsä keittoa. ¨ ja pahimmat taistelut olis vasta edessä.¨
-¨Vielä? Ollaan paahdettu täyttä häkää operaatiota viimeiset kaksi viikkoa! Tosin kohtaamatta vihollista itse vielä-¨, vierellä seisoskellut sotilasmies huudahti ja iski nyrkkinsä kämmeneensä. ¨Tää on just tätä! Tajuavatko nuo mulukut tuolla johdossa, että jos apujoukkoja Titanilta ei saavu pariin viikkoon, niin noiden pirulaisten hyökätessä meitä kaavitaan seiniltä sen jälkeen. Tai luultavasti ei edes kaavita ja myö matkataan kiva reissu jonkun kaaossaastan mahalaukusta peräsuoleen. Ei niistä saatana tiedä, kannibaaleja ja muita epämulkioita tyystin kaikki... Kai ne jotain kaaoksen tyyppejä on?¨
Bruffer naurahti ja nyökkäsi. Hän maistoi lientään ja totesi sen maistuvan aivan yhtä kammottavalle kuin hetki sitten. Ehkäpä ripaus suolaa, tai pippuria. Hän kuitenkin tiesi tarkalleen mitä vierellään vitsaillut sotilasmies, Jankinsonina tunnettu, oikein tarkoitti. Hän yhtenä harvoista tiesi syyn, tai omasi ainakin käsityksen, kyllä miksi heidät oltiin kutsuttu taistelemaan tänne Ilragiin. Kaaokseen se liittyi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä epäilemästä taisteluiden järkevyyttä.
Kolmisen kuukautta sitten oli marssinut tukikohtaan punaisiin kaapuihin pukeutunut mies, jota seurasi outo seurue. Vaikka Bruffer ei hänenlaisiaan ikinä ollut muissa kuin kuvissa nähnyt, niin hän tunnisti miehen inkvisiittoriksi. Seuraavassa viikossa kompaniat oltiin varustettu ja kuljetus Ilragiin oli valmis. Kuten yleensä, syytä ei oltu kerrottu, mutta sen sijaan hyvinkin selväksi oltiin tehty se mitä tottelemattomuudesta seurasi ja se, että palvelimme suurta Imperiumin ja taistelumme oli ratkaiseva tekijä päämäärän saavuttamisessa. Brufferilla oli jonkinlainen hämärä käsitys, siitä, että ne puheet kuulostivat oudon tutuilta. Muistamiseen liittyi myös epämiellyttävä tunne siitä, että hän ei taaskaan voinut vaikuttaa asioiden kulkuun, mutta sellaista oli elo keisarillisessa kaartissa.
Hän maistoi lientä uudestaan ja nyrpistäen naamaansa hän antoi sen valua kinokseen, jonka se hetkessä värjäsi kellertäväksi.
-¨Tässä Keisarin hylkäämässä loukossa ilmeisesti vanha kunnon hernesoppakin maistuu paskalle¨, hän mutisi ja huokaisi apaattisesti. Sotamies Bruffer kaipasi kotiin vaimonsa ja lastensa luo, hän kaipasi rauhallisia koti-iltoja joina katsella televisiota lastensa kanssa. Hän kaipasi kotiruokaa. Hän yritti pitää palveluksen perhe-elämästä erillään, mutta joskus se tuntui vain mahdottomalta tehtävältä. Ammattisotilaana hän tiesi miten vaarallista on sekoittaa tunteet taistelukentälle, mutta ajatus siitä, että hän ei ollut siellä paikanpäällä katselemassa ja opastamassa kun hänen lapsensa varttuivat oli samaan aikaa häiritsevä, että suututtava.
-¨Hullussa maailmassa hullut sotilaat¨, hän murahti pudistaen päätään. ¨Ehkä se hernesoppa onnistuisi nyt kolmannella yrityksellä...¨
Iltaan mennessä Cadianin viidessadaskahdestoista rykmentti oli saanut valmiiksi leirinsä, alkeelliset Marsista tilatut ohjuspatteristot oltiin saatu kiinnitettyä maahan tukevasti kiinni ja poterot ja suojaukset kaivettu. Lumipyry tuntui vain yltyvän ja taivaalta satava lumi peitti allensa kaupungin, tai ainakin sen mitä siitä oli jäljellä. Valkoinen huntu peitti ohjuksista syntyneet kraatterit ja sodan raiskaaman kaupungin saaden sen hetkellisesti jopa näyttämään kauniilta. Purppurana hohtava taivas kuitenkin sai kauneuden tuntumaan epäluonnolliselta. Vain tuulen ikuinen pauhaus ja sen kuljettamat loputtomat kinokset lunta olivat ainoat ääntä pitävät asiat ja kauempaa katsova voisi tosiaan pitää kaupunkia kuolleena.
Sotilaat kirosivat kylmyyttä, se teki vartiovuoroista kahta kauheampia ja tultakin oli vaikea saada syttymään siinä viimassa. Pakkanen huursi sotilaiden aseet ja moni laittoikin kiväärinsä sivuun hetkeksi, ohjeista välittämättä. Aina silloin tällöin kuului enemmän mekkalaa kun jokin kuljetusalus rikkoi ilmakehän ja laskeutui korviahuumavan melun saattelemana leiriin kuljettaen Basilisk-tykistöä, tai Helvetinhurtta-liekinheitintankkeja. Jokaiseen operaatioon ei tälläistä tykistöä tilattu ja tästä jos jostain pystyi taas huomaamaan sen, että inkvisiittori oli mukana hankkeessa, tai sen takana. Keisarin suorat palvelijat omaavat tiettyjä etuoikeuksia, mistä tavallinen keisarillisen kaartin komentaja ei voi kuin uneksia. Siinä missä he pärjäävät hammasta purren kovissa taisteluissa pelkällä sisulla ja parilla mahdollisella tankilla siellä täällä, pystyy inkvisiittori kutsumaan suoraan Marsista tilattua tykistöä ja panssarivoimaa.
-¨Kyllä herra komentaja, aivan herra komentaja,¨ Bruffer vastasi ryhti suorana ja käsi lipalla korkeammalle upseerille tämän käskiessä hänen viemään tilanneraportin hänen kunnioitetulle olemukselleen, eli tässä tapauksessa itse inkvisiittori Arran Keelille. Nopeasti vielä tehden kunniaa upseerille, hän pinkaisi juoksuun lumi saappaidensa alla narskuen. Hän kulki poteroista toiseen, varoen nostamasta päätään, sillä todistettuaan omilla silmillään ystävänsä varomattomuutta, joka sai ylimääräisen tuuletusaukon kalloonsa vastustajan tarkka-ampujan luodista. Vaikka vihollinen olikin pakotettu periaatteessa kaupunkiin ja se oli suljettu sinne, ei tarkkoja tietoja ollut. Myöskin planeetan kaupunkien sissijoukkojen oltiin sanottu kiertelevän Imperiumin leirejä sabotoiden kaartin koneistoa ja tarkka-ampumassa varomattomia sotilaita. Hän ei kuolemaa pelännyt, mutta perheensä puolesta hän pelkäsi ja he eivät tulisi toimeen ilman häntä ja kaartilaisten perheille taattua suojaa. Hänellä ei ollut varaa kuolla vielä ja Bruffer aikoi taistella hengestään vaikka kynsin ja hampain.
Hän saapui lähemmäs leirin sydäntä, joka oli perustettu vanhan ja vahvan kivisen rakennuksen alakerroksiin. Maanpinnalta päin katsottuna se ei ollut mitään muuta, kuin pieni betonista rakennettu portti raunioituneen talon kanssa. Talo oli kaupungin perua, mutta betonista valmistettu bunkkeri, joka toimi sisäänkäyntinä, oli vastikään rakennettu. Kaartin leiri oli muutenkin rakennettu vanhan kaupungin lähiön päälle, joitain suojauksia oli vahvistettu ja maahan oli kaivettu poteroita. Cadianin viidessadaskahdestoista oli erikoistunut osittain kaupunki-taisteluun ja tälläiset pätevät suojaukset eivät olleet temppu eikä mikään rykmentin insinööreille. Kävellessään karusta, mutta siltikin vahvan oloisesta ovesta sisään Bruffer tunsi sydämmensä nousevan hieman pienestä ylpeydestä. Hän oli jo kauan sitten kasvanut ulos tietynlaisesta innosta puolustaa Imperiumia, vihollisia tuntui olevan loputtomasti ja katsellessaan planeettaa johon Exterminatus julistetaan, hän ei voinut kuin ihmetellä, että mikä erottaa vaikkapa inkvisition niistä julmetuista ja lukuisista olennoista mitä vastaan ihmiskunta on kamppaillut viimeiset kymmenen milleniaa. Olivat asiat miten tahansa, omasta rykmentistään hän kuitenkin välitti. 16 vuotta tiivistä sotimista yhdessä olivat luoneet vankat yhteiset siteet sotilaiden välille ja jokin ylpeydenaihe oli kaikkien ylpeydenaihe.
Bruffer näpytteli turvakoodin joka hänelle oli paljastettu ja asetti sormensa sormenpäiden tunnistusta varten ruudulle. Vihreä valo välähti nopeasti avaten automatisoidun oven ja pöllähdys lievästi tunkkaista lämmintää ilmaa, johon oli sekoittunut kivipölyn ja sisällä parveilevien sotilaiden erittämän hien pistävä löyhkä, tuulahti Brufferin naamalle. Vietettyään ulkona pistävässä pakkasessa yli puolet päivässa aina vartiovuoroista yleisisiin auttamistehtäviin kaluston purkamisessa, oli sisälle ja lämpimään tulo aina yhtä mieluisa kokemus. Huone oli muodoltaan kahdeksankulmio, jonka jokaisen kulman sivun kohdalla oli panssaroitu huone joka johti päämajan muonavarastoihin, asevarastoihin, strategiahuoneisiin ja päämajan henkilökunnan oleskelutiloihin. Yksi rakennuksen haara oli kuitenkin varattu kunnia-arvoisille vieraille, tässä tapauksessa Keelille ja hänen synkälle seuruelleen, joka kulki punaisissa kaavuissa. Itse huoneen keskellä oltiin purattu radioiden ja hologrammien tapaiset vastaanottimet, joiden avulla korkeampien tahojen määräykset saatiin tietoon. Nytkin sen luona hyöri joukko marsilaisia teknikkopappeja kommunikoiden ja ottaen selkoa jostain lähetyksessä sattuneesta epäkohdasta. Bruffer katseli huvittuneena pappien kiroilua ja kuunteli näiden outoa metallista ääntä, joka oli syntynyt näiden parannellessa kehojaan tekniikan keinoin ja erillaisilla implanteilla. Ajatus metallisista keuhkoista sai Brufferin niskavillat pystyyn ja lämmiteltyään hetken lattialle asennettujen pattereiden lämmössä, hän päätti kysäistä seinään nojailevilta ja huulta heitteleviltä Kasrkin-sotilailta, että mistä hän löytäisi herra inkvisiittorin. Sotilaat ohjasivat Brufferin päätään pudistellen sisäänkäyntiä vastapäätä olevalle ovelle, jonka ylle oli ripustettu kullasta sulatettu inkvisition merkki, paksun kirjain I:n päälle asetettu pääkallo. Kalloon oli kaiverrettu keisarillisella kielellä: ¨Ordo Malleus¨, nimi jonka Bruffer tunnisti daemoninmetsästäjän merkiksi, tai joksikin vastaavaksi. Pieni epämieluisa tunne, aivan kuin käärme kuristuisi hänen kurkkunsa ympärille hiljakseen salvaten sotilaan hengen, tuntui voimakkaana. Vaikka hän tiesi heidän olevan samalla puolella, kaikki ne kauhutarinat ja pimeässä ryyppyiltoina kerrotut huhut niistä kauhuista mitä Keisarin palvelijat asettavat pettureiden, tai niiden joita pelkästään epäillään pettureiksi, päälle olivat tarpeeksi hermostuttamaan kenet tahansa. Ajatus loppuillan vapaasta sotilaiden oleskelutiloissa kuitenkin voitti Brufferin pelot ja hän koputti metalliseen oveen. Hetken ei mitään tapahtunut, mutta sitten ovi avattiin hitaasti metallisen kumahduksen saattelemana. Vastoin Brufferin odotuksia, oven takaa ei loistanutkaan mikään pyhä valo, vaan siellä vallitsi pilkkopimeä, jonka synkkää seittiä rikkoivat vain sinne tänne asetellut kalmanvihreinä loistavat kynttilät. Bruffer kavahti tyrmistyneenä taakseppäin ja tarttui vyöllä roikkuvaan pistooliin. Pimeydestä astui hänen eteensä punaisiin kaapuihin pukeutunut mies, joka oli verhonnut arpisen ja märkivän naamansa kaasunaamarimaiseen suojaan, joka peitti hänen leukansa. Näiden yllä tarkkailivat kaksi avonaista silmää, joiden alla Bruffer tunsi itsensä häiritsevän alastomaksi. Aivan kuin tämä mies odottaisi hänen tehneen jotain pahaa, odottaisi myös hetkeä jona hän voisi polttaa synnit ja epäpuhtaudet hänen lihastaan.
-¨Niin, arvoisa sotamies...¨, mies kysyi äänellä, joka oli hennon oloinen ja ei tuntunut yhtään sopivan tälle oudolle miehelle, jota Bruffer ei välttämättä edes tunnistaisi Keisarin palvelijaksi, tai ainakaan yhdeksi niistä pyhistä sotureista, joiden teoista hänelle oltiin jo pienestä pitäen kerrottu.
-¨Luutnantti Luchenstain käski lähettää hänen kunnia-arvoisuudelleen raportin sotatoimien edistymisestä, sir!¨, Bruffer huudahti seisoen ryhdikkäämmin kuin hetki sitten. Outo mies nyökkäsi hyväksyvästi ja nyt vasta Bruffer näki, että tämä veti piiloon kaapujensa kätköön pitkän miekan, joka oli seisonut viiden sentin päässä Brufferin ohimosta. Sotamiestä pyörrytti.
-¨Oletko sinä yksi niistä jotka tekevät hyvää?¨, lapsi kysyi kikatten ja pyöritteli kultaisissa kutreissaan pieniä sormiaan.
-¨Tietysti, minulla on pyhä tehtävä suojella ihmisiä synniltä ja pahalta.¨
-¨Meidän äiti sanoi, että suojellessa ei saa satuttaa! Suojellessa ollaan hyviä ja ollaan kivoja.¨
-¨Kuten virkaveljeni sanoisi, älä edes yritä tuomita minua tai niitä tapoja jotka näen parhaaksi käytettäväksi, sinä entinen rakkaani! Et voi edes käsittää tehtäväni suuruutta, etkä niitä seurauksia joita epäonnistumiseni tuottaa.¨
-¨Ah, siis suojellaksesi pahalta saat käyttää pahaa?¨, tyttö kysyi nykien maassa. Inkvisiittorin nyrkki oli heilauttanut tytön leuan sijoiltaan ja tämä kaki verta maatessaan ja syljeskeli suustaan irroneita hampaita kuin pikkukiviä. Kauaa ei sitä makausta kuitenkaan seurannut vaan tytön leuka tipahti sihisten maahan ja avautuneesta verisestä kidasta kasvoi käsi, joka edelleen sivalsi pitkillä kynsillään tytön kurkun auki. Nyt yläruumista ei enää ihmiseksi tunnistanut ja jokaisen sisällä asuva hulluus, mutaatio otti vallan ja yhtenä sihisevien suiden ryöppäänä olento purkautui ja suli kiinni tyttöön. Tulos oli jotain mitä evoluutio ei normaaleissa olosuhteissaan ikinä tuottaisi, kammotuksen joka tuntui vain ilkkuvan jokaista lakia ja varmaksi todettua asiaa elämästä.
-¨Aivan. Lyö tapa, murskaa ja tuhoa. Tiedätkös, arvoisa ystäväni, olen kuullut täsmälleen samanlaisen litanian Khornen pyhissä kirjoituksissa. Enää puuttuu vain ¨verta verenjumalalle¨ ja ¨pääkalloja kalloistuimeen¨ ja olemuksesi olisi täydellinen, eikö niin?¨, olento nauroi kolkosti ja iski violettia halkaisijaltaan puolimetristä silmää.
-¨Hiljaa.¨
-¨Tapa.¨
-¨Hiljaa.¨
-¨Tapa.¨
-Hiljaa.¨
-Tapa.¨
-¨Olkoon niin sinä kaaoksen epäsikiö, palakoon sielusi ikuisessa oikeudenmukaisuuden liekissä.¨, mies sanoi kohottaen plasmapistoolin olennon silmään ja painoi voimakkaasti. Olento naurahti ja pudisteli päätään säälivästi. Hetken päästä se ei enää liikkunut ja elämänsä tilalle se oli saanut palaneelle lihalle käryvää mustankuplivaa reikää keskelle ruumistaan.
Sitten Keel heräsi unestaan tarraten nopeasti viinapulloonsa. Palavan liemen tasatessa mielen sekamelskan, samaan tapaan kuin aallokko tasaa yhä uudestaan hiekkarannalle muodostuneet epätasaisuudet, hän sai taas otteen todellisuudentajustaan ja tajusi nuoren sotilaan seisoskelevan huoneessa. Hän ei välittänyt siitä, että verhonaan hänellä oli vain pienet ja likaiset alusvaatteet, vaan hän tyynesti asteli sängyn päädyssä seisoskelevan arkun luo ja kietaisi päällensä punaisen kultakoristeisen viittansa, joka hänen seurueensa tunnus tuntui olevan. Ovelle tätä sotamiestä saattanut akolyytti kumarsi Keelille ja katosi takaisin tekemään tehtäviään sulkien oven perässään. Inkvisiittori haukotteli makeasti, raapi kahden päivän sänkeään ja otti uuden naukun viinapullosta. Sitten hän asteli sotamiehen eteen, joka ylöttyi hänen olemustaan vain rintakehään saakka ja katsahteli yrmeänä tätä miehenrääpälettä. Päällään miehellä oli perinteinen kaartin univormu ja varusteet, tosin kypäränsä mies oli jonnekkin jättänyt. Naama miehellä oli melko kulmikas, varsinkin vahva nenä erottui naamasta helposti ja musta rasvainen tukka toi mieleen Keelille vanhan ja kovan sotamiehen, tosin mies ei tarpeeksi pitkä ja vahvarakenteinen siihen ollut. Myös miehen ilmiselvä hermostuneisuus lievensivät tätä tunnetta ja tämän selvä tunteidensa tukahduttaminen puristamalla kädet nyrkkiin oli Keelin mielestä lähinnä naurettavan näköistä. Hän oli kuitenkin tottunut jännittyneisyyteen lähellään ja antoi naurahtaen miehelle kyllä anteeksi tämän.
¨Arvoisa herran inkvisiittori, l-luutnantti Luchenstain haluaa ilmoittaa, että sotavalmistelut ovat melkein valmiit ja teitä kaivataan välittömästi ulkona. Minut käskettiin johtamaan teidät sinne. J-joten jos siis pukeutuisitte, olemme valmiit lähtemään.¨, Bruffer rykäisi ja yritti puhua mahdollisimman suorasukaisesti ja nopeasti, mikä kyllä sai hänen äänensä hieman lipsumaan ja takeltelemaan. Puraisten huuleensa hän päätti pysyä enemmän suu kiinni kuin se auki.
Väärää kuvaa ei perkele anneta, hän ajatteli. Sotamies oli kyllä kieltämättä hämmästynyt nähdessään inkvisiittorin. Hän oli jopa verrattain normaalilta keski-ikäiseltä mieheltä näyttävä miehenukkeli, jonka kasvoilla ja kehossa risteili lukemattomia arpia. Aivan kuin valmista metallista patsasta olisi viilattu ja karhittu päältäpäin. Hiuksia ei miehellä ollut ja metallinen laatta keskellä rintakehää paljasti, että ei olisi tämäkään mies välttämättä selvinnyt kaikista niistä haavoista, joista arvet tulivat, ilman pieniä metallisia parannuksia ihmisen kehoon. Tarkemmin kuunnellessa miehen äänessäkin oli pieni rätisevä sävy, aivan kuin joku olisi puhunut vanhahtavan radion läpi. Muutenkin Bruffer oli odottanut jotain jylhempää hahmoa, melkeinpä patsasmaista joka ei edes nukkunut, vaan valvoi yöt rukoillen keisaria ja uneksien sitä päivää kun tämä herää horroksestaan ja imperiumiin palaa voima. Hänen edessään sen sijaan istui ja raapi itseään häntä päätä pidempi hieman lihavahko mies, joka ainakin hajusta päätellen ei ollut peseytynyt moneen päivään. Brufferia jopa tyrmistytti se, että inkvisiittori joi. Hän luuli sen olleen kiellettyä, eiväthän avaruusjääkäritkään ikinä juoneet.
Pukeuduttuaan inkvisiittori kutsui huoneeseen palvelijansa, epämiellyttävän joukon, joidenka ollessa huoneessa Bruffer mielummin katseli kivisille seinillekkin ja koitti pysytellä mahdollisimman kaukana. Joukkio oli kuin hullujenhuoneelta saapunut, moottorisahan kanssa liikkuva ¨pappi¨, joka mutisi kuolaisena kirouksia niin elävien kuin kuolleidenkin päälle, akolyyttejä, jotka seuraisivat inkvisiittorin jalanjälkiä tämän kuoltua, kerubeja ja isohko musta arkku, jonka kylkeen oli kirjoitettu Keisarin pyhiä tekstejä pitämään sisällään ne kauhut, jotka arkkuun oli vangittu. Varsinkin arkkuun päin katsominen tuntui pysähdyttävän kaikki aistit, kuin olisi unta nähnyt. Sivultakin katsottuna se tuntui vain kun katselisi maailmaa likaisen lasin läpi ja yksityiskohtia ei erottanut. Paha olo, joka oli aikaisemmin jo iskenyt Brufferin sisintä hänen nähtyään Akolyytin ensimmäistä kertaa, tuntui palaavan. Hän myönsi kyllä olevansa hieman epäluuloinen kaikkea uutta kohtaan, mutta hän ei kyllä nähnyt yhtään hyvää syytä käyttää näitä petoja. Miksei ihminen ole jo saavuttanut Keisarin täydellisyyttä? Äskeinen alkoholi joka oli vielä hetki sitten herättänyt sotamiehessä pelkkää inhoa, kuulostikin hieman houkuttelevammalta nyt.
¨Ei pieni ryyppy miestä pilaa...¨, hän murahti ja päätti pysytellä mahdollisimman huomaamattomasti loppuillan, hän ei halunnut olla missään tekemisissä näiden miesten kanssa.
Bruffer johdatti joukkion, joka kulki erittäin nopeasti ottaen huomioon, että heillä oli kannettavanaan iso arkku, jonka kuljettamiseen menisi varmasti neljä kaartilaista, Luchenstainin luo, joka löytyi sotilaiden kanttiinista syömästä. Sotamies pani merkille, ettei hän todellakaan ollut ainut, jota sotilaiden ulkomuoto häiritsi suuresti ja kanttiini tyhjenikin vaihvihkaa sotilaiden hiipiessä pois paikalta. Luchenstain ei kuitenkaan näyttänyt välittävän inkvisiittorin tai tämän seurueen läsnäolosta, vaan söi rauhallisesti ateriansa loppuun ja suunsa pyyhittyään tervehti asianmukaisesti arvojärjestelmässä korkeampaa tahoa. Bruffer ei erottanut kokonaan heidän keskustelujaan, mutta sai käsityksen, että siinä puhuttiin siitä, että minne olisi hyökkättävä ja oliko sissi-taistelijoista uusia uutisia. ¨Kaikki vastustajat ovat murskattava, sillä imperiumissa ei ole, tai kuulu olla heikkouksia!¨, kuului kuitenkin selvästi Keelin sen huutaessa ja paiskatessa nyrkkinsä ruokapöytään. Bruffer ei pitänyt tästä, sen mitä hän sai selville tarkoitti vain sitä, että taistelut alkaisivat mahdollisesti huomenna ja hänellä ei ollut vieläkään käsitystä siitä mitä hänen vihollisiinsa kuului.
Heidän on pakko olla kaaoksen kätyreitä, daemoneita tai jopa prinssejä Terrorin silmästä, hän ajatteli synkkänä. Jotain suurempaa, kuin ne taistelut orkkeja tai muita muukalaisia vastaan mihin Bruffer oli tottunut. Luchenstainin ja Keelin keskustelu oli ilmeisesti päättynyt näiden kahden kylmästi silmäillessä toisiaan ja valmistautuessa lähtöön.
-¨Muuten, Keel, pidä se mielessäsi, että minullakin on yhteyksiä. Puritaanit inkvisiittorit ovat sanoneet joitain ei niin mairittelevia asioita sinusta ja metodeistasi asioiden hoitamiseen.¨, Luchenstain sanoi ja katsahti tietävästi mustaa arkkua. Hänen naamaltaan loisti puhdas inho ja halveksunta. ¨Pidä se mielessäsi, että jos vaarannat rykmentin teoillasi, niin ei kestä kauaa kunnes sinut on julistettu petturiksi ja sinua ei enää tervehdi yksikään Imperiumin maailma, lukuunottamatta Keisarin hylkäämiä loukkoja, joissa kaaoksen saasta sykkii mahtavana. Kun kamppanja on ohi, niin voit tehdä oman käden oikeudellasi aivan mitä tahdot, mukaanlukien tuomita minut petturuudesta, mutta et sekunttiakaan ennen sitä.¨
Keel punersi vihasta, mutta hillitsi itsensä ja kääntyi saappaat kivilattiaan kumisten kävelemään pois rakennuksesta. Ohittaessaan Brufferin hän laski kätensä tämän olalle ja lausahti rauhallisesti ja rutiininomaisesti:
-¨Älä ole epäileväinen Keisarin voimasta ja hänen palvelijoistaan, he yrittävät tehdä parhaansa. Älä epäile, sillä se on uskoa. Ei kestä kauaa tämän operaation jälkeen, kunnes kultainen vasara voidaan sinulle myöntää ja pääset nauttimaan elämäsi hetkistä perheesi kanssa.¨
Bruffer hätkähti tämän kuullessaan ja nopeasti kiitti inkvisiittoria tämän sanoista ja nyökkäsi. Pieni toivonsiemen kasvoi hänen mielessään ja tunsi valtavaa onnellisuutta, mutta samalla epäuskoa.
Voisiko se vihdoin olla ohi?
Uusi aamu sarasti kylmänä ja sai lumen kimaltelemaan. Ilmeisesti tieto operaation etenemisestä oli saapunut myös vastustajien korviin ja kaupungin sydämmestä kuului etäisiä huutoja ja kenkien töminää. Kaartin puolella sensijaan ensimmäiset tykistöt aloittivat ampumisen. Viiden sarja mahtavia räjähteitä saivat kaukaa näkyvän kaupungin keskustan värjäytymään tulenpunaan ja korviahuumaavien räjähdysten saattelemana rakennukset sortuivat ja nostattivat kivipölyä satojen metrien korkeuteen. Toinen, kolmas ja jopa neljäskin sarja ammuttiin ja koko taivaanranta oli yhtä pölyn ja savun sekoitetta peittäen auringonkin näkyvistä hetkeksi, saaden äsken kimallelleen lumen hohkavan tiettyä synkkyyttä mitä kylminä pakkasöinä ilmenee. Hetken hiljaisuuden rikkoi hirveä mekkala, jonka jo talojen lomissa juoksevat sotilaat saivat aikaan. Bruffer siristi silmiään, mutta ei siltikään uskonut niitä. Rikkoutuneella asfaltilla juoksi sadoittain ihmisiä, mutta mitään outoa, tai epäluonnollista ei näkynyt. Ei panssarivoimaa, ei outoja kaaoksen petoja, jotka visvaisena eteen olisivat kulkeneet, tai vihreitä orkkeja, joiden taisteluhuudot täyttäisivät ilman. Vain, vieläpä resuisen oloisia, ihmisiä jotka kulkivat verrattaen hitaasti käsissään alkeelliset ja rikkinäiset aseet, kenellä las-kivääri, kenellä tavallinen luoteja syöksevä ase. Bruffer tunsi suurta sääliä tätä joukkoa kohtaan, siellä he hitaasti juoksivat suuressa vimmassa kohti aseistautunutta kaartin rykmenttiä vastaan ilman minkäänlaista toivoa voitosta. Murskaava tappio se olisi. Ihmisten lähenessä hän huomaisi joidenkin kasvonpiirteiden vääristyneen ja joillain oli kasvanut paiseita ihoihinsa.
Lievää mutaatiota..., hän mietti ja katsahti kauhuissaan inkvisiittoria kohti joka seisoi korkealla tasanteella, entisen rakennuksen raunioiden päällä. Tämän ilme kuitenkaan ei tuntunut muuttuneen yhtään tämän nähdessä ettei heitä vastassaan ollut kaaoksen kätyreitä, vaan normaaleita kärsiviä ihmisiä. Pienehkö sääli ja jotenkin katuva ilme tällä kyllä oli, mutta jopa täältä asti Bruffer erotti kontrastina tälle sumean kiillon inkvisiittorin silmissä. Hän ei kuullut mitä mies sanoi, mutta lopetettuaan akolyytit kumarsivat inkvisiittorille ja purskahtivat mielipuoliseen nauruun. He astelivat arkun luo ja poistivat siunatut kahleet sen päältä, jonka jälkeen itse punaiseen verhoutunut Keel tuli ja poisti henkiset portit jotka pidättelivät arkkua kiinni. Samalla hetkellä kun hän lausui viimeisen voimasanan, tulvi arkun reunoilta punaista valoa, jota katsellessaan Bruffer olisi voinut vaikka vannoa olevansa unessa. Se tuntui elävän, sillä tuntui olevan oma tahto ja se muistutti nestettä joka täyttää hetkessä lasin, joka tässä tapauksessa tuntui olevan maailma. Arkun vieressä kinostunut lumi suli nopeasti sihahtaen ja nesteen kuplinnasta päätellen arkun vieressä oleva ilma tuntui olevan polttavan kuumaa. Yksi akolyyteistä luhistuikin maahan naureskellen ja polttohaavoja muodostui tämän käsille. Valo voimistui ja korviahuumaavan värien, äänen ja ilmavirran räkähdyksenä arkku katosi. Sitten höyryssä ja hiljaisuudessa kraateriin muodostui hahmo.
Komentaja Luchenstain tajusi nyt koko kuvion. Häntä oltiin varoitettu Keelistä ja tämän metodeista, jotka pahimmillaan voisivat romahduttaa koko rykmentin moraalin. Hän myös katsellessaan lievän mutaation riivaamia kansalaisia tajusi miksi Keelin oli iskettävä näiden miesten kimppuun. Hän otti komentajan lakkinsa päästään ja pyyhkäisi hiet otsaltaan. Saapuessaan planeetalle mittarit, jotka mittasivat psyykkistä aktiviisuutta, olivat kertoneet Ilragilla olevan epätavallisen suurta psyykkistä aktiivisuutta. Hän oli silloin luullut, että asialla ei kuitenkaan olisi ollut tehtävän kanssa mitään tekemistä ja ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, vaan sen sijaan keskittynyt joukkojen tuomiseen planeetalle.
Ajatus nauratti, mutta se aktiivisuus sitten taisi olla pääsyy planeetalle tuloon.
Ei minun pitäisi olla itse asiassa edes hämmästynyt, tätä ollaan kuitenkin helkkari toitotettu minulle siitä helvetin aamusta kun kaartiin liityin, hän mietti ja huokaisi surullisesti. Voi näitä piruparkoja.
-¨Herra komentaja, anteeksi kielenkäyttöni, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?¨, eräs vieressä seisonut kaartilainen kysyi selvästi kauhuissaan. ¨Keitä he ovat? He ovat täysin normaaleja kansalaisia! Ja mikä Keisarin nimeen tuo olento on?!¨
Luchenstain laski kätensä tämän olalle ja lausahti kolkosti:
-¨Ihmiset eivät kohta ole enää mitään ja tuo olento tuossa on inkvisition radikalistien viimeinen ase. Kaksiteräinen miekka ja asia jota ei oikeudenmukaisessa ja hyvässä maailmassa ikinä pitäisi käyttää.¨
-¨Mite te tarkoitatte?¨, sotilas huudahti hämmästyneenä ja melkeinpä hysteerisenä.
-¨Kohta te näette, kohta te näette...¨
Kolkon naurun saattamana, joka kuulosti kahdelta päällekkäiseltä ääneltä: pienen tytön ja epäinhimillisen pedon, olento nousi täyteen pituuteensa savusta ja sai koko kaartin linjaman ja raivostuneiden ihmisten joukon vavahtamaan ja hapuilemaan taaksepäin. Olento oli nelisen metriä korkea kasa kuplivaa ja korisevaa punaista lihasta, josta työntyi sieltä täältä visvaisia piikkejä, jotka rikkoivat oudon tasaisen lihassäkeiden verkon. Hapuilevasta ja alati muotoaan muuttavasta kasasta pystyi kuitenkin tunnistamaan päällä räsynukkemaisen ja verisen pikkulapsen muodon, jonka alaruumis oli yhtä piikkien, raajojen ja suiden ryöpästä. Lapsea oli vaikea tunnistaa enää ihmiseksi sillä sen entiset kullankeltaiset hiukset olivat värjäytyneet kuivuneesta verestä ja homeesta. Sen pikkuruinen suu oli revitty kokonaan auki ja kita ei pysynyt tyhjänä vaan sieltä nousi sudenkaltainen pedon pää joka sihisi hengittäessään. Lapsen rintakehään oli tatuoitu kaunis, muusta ruumista jotenkin erilainen ¨Keisari pelastaa¨-teksti. Napsahdellen olento käännähti nopeasti ja kohdisti koko olemuksensa inkvisiittoriin valmistautuen hyppäämään. Paljon ei tarvittu huomaamaan se polttava viha, joka kohdistui tähän mieheen, radikaaliin inkvisiittoriin, joka oli tämän olennon luonut. Syöksyä olennon toimesta ei kuitenkaan koskaan tapahtunut vaan tämä jämähti kirkuen paikoilleen ja nyt sen lihasta erottuivat uudet kahleet, jotka pakottivat sen toimimaan Keelin tahdon mukaan. Ainakin toistaiseksi.
Keel siunasi nopeasti nyt jo pakokauhuisen joukon ja nosti kättään tanssittaen nukkemestarin tavoin olentoa mukanaan.
-¨Keisari siunatkoon teitä iänkaikkisessa...¨, hän kuiskasi ja sulki silmänsä keskittyäkseen.
Ihmiset, jotka olivat tulleet vihassa paikalle ajakseen pois uudet valloittajat, jotka olivat uhkana heille, saivat nyt kokea kauhun. He olivat halunneet elää vapaasti ja suojella sitä joukkoa jonka nämä Keisarin palvelijat halusivat tuhota. Melkeinpä viidellä sadalla oli sukulaisia siitä joukosta ja heitä suojeltaisiin varsinkin, kun nämä julmat miehet eivät olleet selitelleet mitään halussaan tuhota heidät. Heidän toiveensa rauhasta eivät ikinä tulisi koittamaan sillä yksi kahlittu peto tuhosi sen. Lasketuen ilmalennosta pedon kymmenissä laskettavat piikikkäät ja terävät raajat repivät lähistöllä olevia ihmisiä kappaleiksi hurmeen roiskuessa puuterilumelle. Minne tahansa peto kohdisti yhden silmistään, ihmisiä katosi ja ruumiiden määrä kasvoi. Osa kapinallisista jäi roikkuimaan murheellisesti olennon piikkeihin kiinni ja tämä vain jatkoi teurastusta. Miehet ja naiset yrittivät karkuun, mutta mitään ei ollut tehtävissä ethyreanista tullutta olentoa vastaan, joka pelkällä olemassaolollaan rikkoi maailmankaikkeuden lakeja. Purien, silpoen ja repien monisatapäinen joukko oli kutistunut pariin kymmeneen, jotka haavoittuneina yrittivät ryömiä karkuun. Moni hoki ja ihmetteli kuumeisesti, että mitä he olivat tehneet ansaitakseen tämän, mutta sääliä ei tullut inkvsitiolta niille, joiden lihassa oli mutaation löyhkä.
Kaiken hävityksen keskellä seisoi nyt vain yksi punainen olento, jonka silmissä leiskui viha ja kynsissä luki kuolema. Se huusi suurella äänellä ja sihahti kohdistaen sanansa vain Keelille:
-¨Eikö olisi vain helpompaa olla valehtelematta itselleen? Itsepetos on suurin synti, johon rotunne on sortunut. Viha on jokaisen ihmisen piirre ja sen kieltäminen on kuin kieltäisi ihmisenä olemisen. Khorne on tämän ilmentymä, miksi et vain lopettaisi itsellesi valehtelun, isä?¨ Sanottuaan tämän olento kirkaisi kivusta ja Keel sokeana vihassaan kovakouraisesti pakotti olennon takaisin arkkuun, syvään ja kylmään uneen josta sitä ei toivottavasti ikinä tultaisiin enää herättämään. Mennessään se ei kuitenkaan mennyt yksin vaan Keelin sortuessa olennon ihannoimalle vihalle, kontrolli pedosta herpeni hetkeksi ja tämä yhtenä kynsien, piikkien ja kitojen kuolemanhyrränä kierähti kaartin joukkojen kautta ennen kuin yhtenä hetkenä katosi voimakkaan väläyksen saattelemana takaisin uudelleen ilmestyneeseen arkkuun, jonka mustuus oli häkki tälle.
Yhdessä hetkessä oli kuin petoa ei ikinä olisi ollutkaan, mutta ilmassa sakeana löyhkäävä veren haju muistutti siitä. Nopeasti lääkintämiehet juoksivat kaartin sisälle syntyneeseen ruumiiden ja haavoittuneiden aukkoon ja yrittivät pelastaa ne henget jotka pelastettavissa oli. Samaan aikaan synkkä inkvisiittorin seurue hykerrellen astui eteenpäin käynnistäen moottorisahansa, ottaen esiin pyhät liekinheittimet ja kranaatit. Ruumiskasojen takaa, kaukana kilometrien päässä paljastuisi noin sata ihmistä, joita puolustaessa kaupunkilaiset olivat kuolleet. Hengellisiä johtajia, vahvoja mieliä, jotka ikävä kyllä vain Inkvisition silmissä ovat potentiaalisia psyykkereitä. ¨Mikään teko ei ole väärä, jos sillä estetään daemonportin syntyminen johonkin aurinkokuntaan. Jos sillä estetään miljoonien kuolema ja tuhotaan petturien palvomat olennot.¨, oli inkvisitionin toimitapa sisäistettynä pariin lauseseen. Mielipuoliset papit ja akolyytit laskeutuivat näiden voimistaan tietämättömien ihmisten keskelle kuin kuoleman enkelit jatkaen pedon aloittamaa verilöylyä synkkä hymy huulillaan.
Kuolkaa petturit!, raikui yössä monesti säestettynä moottorisahan jylyllä.
Operaatio oli ohi ja korkeampien tahojen mielestä se oli onnistunut erittäin hyvin, suurilta miestappioilta oltiin säästytty ja planeetta vihdoin saisi olla rauhassa. Epätavallinen psyykkinen aktiivisuus oli kadonnut kokonaan ja planeetta pienine väestöineen oli verrattain hiljainen vastaisuudessa. Vain pieni joukko miehiä oli kaatunut oudoissa olosuhteissa ¨vanhan rakennuksen kaatuessa¨ heidän päälleen. Heidän nimensä otettiin talteen ja suljettiin Terran tietoihin, mutta suurempaa mölyä ei asiasta pidetty. Katsoessaan myöhemmin tähtialuksessaan viinilasin kanssa tätä listaa kaatuneista, Keel tunnisti yhden nimen: James A. Bruffer.
Hänhän oli se mukavanoloinen mies, joka minut vei taistelua edeltävänä päivänä sen kirotun Luchenstainin luo, hän ajatteli hymyillen. Hänellä oli perhe Lorn Neljännellä? Mukava pieni planeetta, tosin sehän on tällä hetkellä kovien taisteluiden riepottelemana tyranidien saapuessa sinne mukanaan kuolema...
Aivan kuin jonkin korkeamman olennon huumorintajusta johtuen Keel sai viestin, jossa ilmoitettiin Lorn neljännen kaatuneen kokonaan tyranidien invaasiolle ja nämä para-aikaa olivat tuhoamassa järjestelmällisesti kaikkea elämää planeetalta. Oli exterminatuksen aika, teon jolla tuhottiin petojen lauma ja säästettiin monien henki.
¨Murskaa, tapa ja tuhoa kerettiläiset, muserra saastaiset muukalaisrodut, jotka ovat asettuneet Hänen pyhyytensä tielle¨, hän kuiskasi ja suuteli Keisarin riipus
//
Koska mielipiteitä tarinoista on aina kiva saada, niin laitanpa tämän nyt tännekkin vaikka ihmiset eivät kyllä jaksa tätä kommentoida kunnolla, kun on pitkä ja omaa helvetisti kielioppi- sekä kirjoitusvirheitä. ^^' Noh, ehkäpä mukavia ihmisiä on ja jotka voivat jotain palautetta antaa. Tarinan maailma on melko varmasti suurimmalle osalle ihan outo, sillä sehän on WH40k-maailmasta. Mut koittakaa kestää ja kerran se vain kirpaisee~
Tää meni yhteen tarinakilpaan, mut siis ihan tyhmä juttu kun siellä oli 4 sellaista tosi hyvää kirjoittajaa ja ne varasti voiton paremmilla tarinoillaan. :(