Scifihuumoria - minulta

[-AE]

Minun tekstini ovat tunnetusti niitä, joita kukaan ei jostakin syystä jaksa kommentoida, mutta ei se mitään, postaan ne silti. Tällä kertaa ajattelin julkaista 27-sivuisen, viidestä kappaleesta muodostuvan toistaiseksi nimettömän scifihuumoripläjäykseni. Tämä Halo-pelisarjan ensimmäistä peliä parodioiva pääjuoni ei kaikkine pikkuvitseineen välttämättä aukene kaikille kyseistä peliä tuntemattomille, mutta matkan varrella vitsiä väännetään myös mitä moninaisimmista peli- ja elokuvakulttuurin ilmiöistä, joten jokaiselle löytyneen jotakin. Vai miltä kuulostaa tarina, jossa mm. Master Chief tapaa Gordon Freemanin, G-miehen mystisen salkun sisältö selvitetään, kohdataan Avaruusmerijalkaväen Tiedustelujaoksen korpraalit Fischer ja Käärme sekä joudutaan kerta toisensa jälkeen mitä hullunkurisimpien tilanteiden ja tehtävien eteen?

Jos kiinnostus heräsi, lue ihmeessä eteenpäin. Et tule pettymään.
Näitä kappaleita on tosiaan vielä neljä lisääkin, joten jos saan kommentteja, niin saatan jopa innostua postaamaan ne tänne teidän luettavaksenne.

-AE toivottaa kaikille hauskoja lukuhetkiä.



1. AVE Maria
Aluksi näkyy vain avaruus. Se näyttää tyhjältä, mustalta ja loputtomalta, kuten hyvän avaruuden kuuluukin. Näkökenttä täyttyy lukemattomista kaukaisuudessa kirkkaina loistavista tähdistä. Katselijan oikealla puolella levittäytyy tuhansien valovuosien levyinen, sinisen, punaisen ja oranssin sävyissä leiskuva nebula.
Kun katsetta siirretään hieman alaspäin, voidaan havaita myös avaruuden tyhjyydessä yksinäisenä kelluva kaasuplaneetta, jonka pilvikerrosten alta heijastelee sinivihreää valoa. Planeetan pinnan muodostavat pilvikerrokset pyörteilevät tuhansina ja taas tuhansina monimutkaisina kuvioina ihmismielen käsityskyvyn ylittävien, massiivisten fysikaalisten ilmiöiden seurauksena.
Katselijan tutkiessa tarkemmin, mikä tässä näkymässä on nyt niin erikoista, hän ennen pitkää väistämättä huomaa planeetan kiertoradalla olevan, ihmisen mittakaavasta katsottuna valtavan kokoisen kananmunan muotoisen esineen. Tältä etäisyydeltä katsottaessa sen pinnasta voi arvioida vain sen, että se muistuttaa melko paljon Maapallon kaltaista planeettaa. Laajat mantereet ja valtameret peittävät sen vuoristoista, valkoisten pilviverhojen verhoamaa pintaa.

Tähän rauhalliseen näkymään lipuu kuvan ulkopuolelta lähes äänettömästi valtaisa, tummanpuhuva, joskin melko ruosteinen avaruusalus, kuten tällaisissa rauhallisissa avaruusmaisemakuvissa on tapana. Yleensä noin kolmen sekunnin sisällä avaruusaluksen ilmestymisen jälkeen jotakin myös räjähtää. Tämä kerta ei ole poikkeus. Sitä ennen kuitenkin kerrottakoon, että alus muistuttaa rakenteeltaan suurta kenkälaatikkoa, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa kovin sirorakenteiseksi. Sen runko levenee portaittain aluksen perää lähestyttäessä, jossa on kiinni kaksi valtavaa, sinihehkuista fuusiomoottoria. Aluksen keskivaiheilla on rungon molemmin puolin kiinnitetty yksi lyhyt siipipari, lähinnä pikemminkin tyyliteknisistä kuin käytännön syistä.

Siirrymme luvattuun räjähdykseen, sitä vartenhan täällä ollaan. Sinertävänhehkuinen tulipallo, joita yleensä kutsutaan nimillä tyyliin ”fuusiotorpedo”, ”plasmatorpedo” tai ”fotonitorpedo” ilman mitään sen kummempaa tieteellistä pohjaa, ilmestyy kuvaan ja törmää mahtavan partikkeliefektin saattelemana aluksen runkoon. Maali hiukan hilseilee ja ruostetta irtoaa suurina levyinä, mutta muuta vaikutusta osumalla ei vaikuta olevan. Yllättäen kuvan ohi kuitenkin kieppuu osuman paikoiltaan irrottama kymmenen metriä pitkä metallilevy, johon on koristeellisin, suurifonttisin kirjaimin kirjailtu aluksen nimi: AVE Maria.

Aseet, Vihannekset & Ensiaputarvikkeet -osakeyhtiön, joka puhekielessä tunnettiin myös Maa-Kauppalaivastona, Karvalakkicorolla-luokan raskaan kaupparisteilijä AVE Marian komentosillalla kävi tällä hetkellä kova vipinä.
”Viimeisin osuma irrotti rekisterikilpemme, herra kapteeni!” kuului huuto vahingonhallintakonsolin luota.
Kauppalaivaston kapteeni Abloy, noin viisikymmentävuotias harmaantuva veteraani, tuijotti mietteliäänä ulos avaruuteen komentosillan etuosassa olevasta maisemaikkunasta, jonka edessä istuivat myös aluksen kaksi ruorimiestä. Kapteeni korjasi hajamielisesti nuhjuisen upseerilakkinsa asentoa, jonka väri oli ainakin joskus muistuttanut valkoista, ja puhalsi sitten mietteliäänä pari saippuakuplaa piipustaan.
”Hitto, ne custom-kilvet eivät ole ilmaisia, ettäs tiedätte”, hän sanoi kuin itsekseen. ”Tämän te Liiton paskiaiset saatte vielä maksaa. CORONA!”
Ruorimiesten takana olevassa hologrammikonsolissa näkyi pientä sähköistä värinää, kunnes siihen ilmestyi kuva ilmeisen alivaatetetusta sinisestä naisesta. Komentosillalta kuului sarja noloja rykäisyjä ja hermostunutta viheltelyä. Kapteeni ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen katsomaan hologrammia tai takanaan mahdollisimman välinpitämätöntä esittävää komentosillan miehistöä. Hän nojautui eteenpäin tukien kyynärpäänsä konsoliin ja otti piipun suustaan.
”Käyttäytykää normaalisti. Voin haistaa teidän käsienne hikoamisen tänne asti”, hän sanoi punoittaville, hikoileville ruorimiehille, jotka keskittyivät kuumeisesti katsomaan tiukasti eteenpäin. ”JA ENSIMMÄINEN IDIOOTTI, JONKA NÄEN SEISOVAN KÄDET TASKUSSA SIELLÄ SELKÄNI TAKANA, SAA KATUA!”
Kapteeni Abloy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi avaruuteen tuijottamista, mutta saattoi yhä nähdä hologrammin sähköisen sinisen värinän noin metrin päässä oikealla puolellaan.
”Corona, ainoa asia minkä haluan tietää, on se, onnistuimmeko karistamaan ne.”
”Luulen, että me molemmat tiedämme vastauksen tuohon. Ainakin sen äskeisen torpedon jälkeen.”
”Mutta… me näytimme suuntavilkkua vasemmalle sen aliavaruusristeyksen kohdalla ja käännyimme sitten yllättäen oikealle. Miten ne --”
”-- ehtivät tänne ensin? Liiton alukset ovat aina olleet nopeampia. Niissä on vakiona kuutoskone, nahkaverhoilu ja Wunderbaum. Ne olivat täällä valmiina odottamassa.”
Kapteeni huokaisi. Tänään oli huono päivä kuolla.
”Hyvä on sitten. Corona, tuo alus takaisin Taisteluvalmius Alphaan. Haluan kaikki asemapaikoilleen, myös kahvi- ja teetarjoilun sekä pesulan väen. Tässä saattaa vielä hyvinkin tulla housupyykkiä.”
”Olen jo aloittanut tarvittavat valmistelut, kapteeni.”
”Ja Corona…”
”Niin?”
”Säädä myös hyttini termostaattia. Siellä oli taas aamulla hiton kylmä.”

Muun aluksen melu ja melske eivät vielä tähän mennessä olleet kantautuneet AVE Marian kylmäsäilytystiloissa hiljalleen heräilevän avaruusmerijalkaväen ylipursimiehen korviin. Eiliset bileet olivat hiukan karanneet käsistä ja tämä kyseinen ylipursimies oli taas sortunut ryyppäämään vähän liikaa. Hän oli tapansa mukaan hortoillut päämäärättömästi pitkin aluksen käytäviä kunnes oli jonkin kuudennen aistin ohjaamana suunnannut kulkunsa aluksen kylmätiloihin, joissa säilytettiin muun muassa lisää juotavaa. Tällä hetkellä hän kärsi pahanlaatuisesta krapulasta.
”Au”, hän sanoi konservatiivisesti.
Ylipursimies kömpi pystyyn varaston jäiseltä ja liukkaalta lattialta yrittäen koota ajatuksiaan. Hänen aivonsa kävivät läpi sen tavallisen buuttisekvenssin, jonka kaikki samaisesta tilasta heräävät käyvät läpi kuin lentokoneen kapteeni tarkistuslistan ennen nousua:
1) Kuka minä olen? Ööö… sotilasarvoni on ylipursimies. Ylipursimies… ylipursimies… äh, olkoon, pelkkä Ylipursimies saa luvan riittää tähän hätään.
2) Missä minä olen? Aluksen kylmätiloissa näemmä, taas. Ihme, etten jäätynyt kuoliaaksi.
3) Mitä minulle on tapahtunut? Hmm, sen yhden kessun, jonka nimeä en nyt tällä hetkellä satu muistamaan, syntymäpäiväbileet taisivat mennä vähän överiksi. Se selittäisi tämän vihreällä spraymaalilla sotketun, näemmä pahvilaatikosta ja pakkausteipistä väsätyn ’haarniskan’. Ja onko tämä moottoripyöräkypärä päässäni? Hitto, taisin ottaa väärän hatun lähtiessäni juhlista.

Nyt kun Ylipursimiehellä oli jonkinlainen käsitys eilisten tapahtumien kulusta, hän saattoi ruveta ajattelemaan nykyhetkeä, kuten esimerkiksi sitä, minkä selityksen keksisi päivystävälle upseerille sairaspäivän saamiseksi. Hänen lähtiessään hoipertelemaan kohti kylmävaraston ovea halliin ripustetuista kaiuttimista kajahti kapteenin ääni: ”Tässä kapteeninne. Olemme joutuneet Muukalaiskauppaliiton hyökkäyksen kohteeksi. Kaikkia miehistön jäseniä pyydetään välittömästi siirtymään asemapaikoilleen.”
Samalla seuraava torpedo löysi kohteensa ja valtaisa räjähdys vavisutti alusta. Muutenkin pahanlaatuisesta krapulasta kärsivä Ylipursimies menetti tasapainonsa ja törmäsi kylmävaraston oveen.

Komentosillalla kapteeni Abloy kömpi pystyyn lattialta.
”Raportti!”
”Raskaita vaurioita kaikille kansille! Lisäksi asetietokone meni pois linjalta!” kuului vastaus vaurioraporttikonsolin päivystävältä upseerilta.
”Mitä?! Eikös näiden järjestelmien pitänyt kestää millaista moukarointia tahansa?”
”Niin ne kestävätkin, herra kapteeni! Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että meillä onkin asetietokoneen ajureista vain trial-versiot, joiden kokeiluaika umpeutui juuri!”
Kapteeni puristi edessään olevaa konsolia rystyset valkoisina.
”Ottakaa yhteys Internetiin ja koettakaa etsiä siihen kräkkäystiedosto, ja äkkiä sittenkin!”
”Ei onnistu, herra kapteeni! Intergalactic-Wlan –verkkomme kärsi pahoja vaurioita äskeisessä hyökkäyksessä! Saan koko ajan pelkkää ’NetError07’:aa!”
Uusi räjähdys vavisutti valtaisan aluksen runkoa.
”Liiton rynnäkkörahtikoneita! Ne yrittävät tunkeutua alukseen!” huudettiin tutkakonsolin luota.
”Avaruusmerijalkaväki taisteluvalmiuteen! Sulkekaa panssariovet! Valmistautukaa puolustamaan arvokasta lastiamme!”
Hologrammiheijastimessa näkyi välkettä ja aluksen tekoälyn graafinen ilmenemismuoto Corona ilmestyi uudestaan näkyviin. Kukaan ei tarkalleen tiennyt, miksi tämä esiintyi aina sinisen, vähäpukeisen naisen hahmossa. Yleisin veikkaus oli, että Corona teki sen ihan vain aluksen 85%:sti miehistä koostuvaa miehistöä kiusatakseen.
”’Arvokasta lastiamme’? Tarkoitatko nyt niitä kahta miljoonaa halvalla painettua SpaceSurvivor t-paitaa, seitsemää miljardia tyhjää kolatölkkiä ja kahta muurahaiskarhua?”
Kapteeni näytti hetken verran mietteliäältä. Se saattoi tosin vain johtua siitä, että hän oli viimeisen räjähdyksen voimasta kaatunut aivan hologrammikonsolin eteen ja näki nyt Coronan niin sanotusti aivan uudesta näkökulmasta. Mutta mietteliäältä yhtä kaikki.
”Hyvä pointti. JÄTTÄKÄÄ ALUS!”

Ylipursimies palasi tajuihinsa melko nopeasti.
”Onneksi minulla oli tämä kypärä”, hän mutisi itsekseen kömpiessään uudestaan pystyyn entistä pahemmasta päänsärystä kärsien. Aluksen käytävät olivat täyttyneet punaisista, välkkyvistä valoista ja vonkuvasta hälytysäänestä, jotka kertoivat käskystä jättää alus. Ne kertoivat myös siitä, että Ylipursimiehen pää halkeaisi kohta. Hänen täytyisi löytää jostakin vapaa pelastuskapseli sekä pari aspiriinia, ja äkkiä sittenkin.

Juostuaan muutaman kymmenen metriä aluksen mutkittelevilla, kolkon harmailla ja yksinkertaisilla tekstuureilla peitetyillä käytävillä Ylipursimies törmäsi kuin huomaamattaan aluksen asevarastoon, jossa toistakymmentä muuta avaruusmerijalkaväen sotilasta latasi rynnäkkökivääreitään. Avaruusmerijalkaväen miehet olivat tunnetusti kovaa, karskia porukkaa, joilla on isot lihakset, vielä isommat aseet ja yhtä monta aivosolua kuin näiden kädessä on sormia. Virkaintoinen kersantti räyhäsi jotakin tyypillistä kersanttikamaa koko joukolle alokkaita. Tämän kersantin puhe ei koostunut enää niinkään oikeista sanoista kuin vihaisesta, rytmikkäästä räyhäämisestä, jonka oikein toteuttaminen vaatii vuosien harjoittelun.
”…Jasittenrevitteniidensaatananselkäänpuukottaja kusipäämuukalaistensisälmykset
pellolleniidenomillasaatanankäsilläjatungettenen iinsyvälleniidenpersauksiin
ettänekatuvatäitiensäikinäsynnytäneenniitä--!!!”
Ylipursimies otti tukea seinästä ja nappasi hänkin rynnäkkökiväärin itselleen jo viidennellä yrityksellä. Lähellä seisoskelevat alokkaat tuijottivat hämmentyneinä hänen asukokonaisuuttaan.
”…Kunneskuristatteneniidenomillasaatanansuolillaan jarevitte…”
”Kersantti, tilanneraportti?” Ylipursimies kysyi erittäin syvällä, möreällä rintaäänellään. Hm, taisin vetää hiukan liikaa brandya eilen illalla.
”…silmätniidenpäästäjasyöttekrhmanteeksisöö r. Komentosillalta kerrottiin, että Muukalaiskauppaliiton rynnäkkörahtikoneet on laukaistu alustamme kohti ja ne saapunevat tänne hetkellä minä hyvänsä. Kapteeni käski hylkäämään aluksen, mutta luulenpa, että joudumme pian taistelemaan tiemme ulos täältä. Olenkominäoikeassaavaruusmerijalkaväki?”
Huone täyttyi ”Kersantti! Kyllä, herra kersantti!” –huudoista, jotka saivat Ylipursimiehen pitelemään päätään molemmin käsin, ettei se pääsisi lopsahtamaan irti.
”Hylkäämään aluksen? Minne me muka sitten menisimme täällä keskellä avaruutta?”
”Sensorit havaitsivat allamme olevaa planeettaa kiertävän, kananmunan muotoisen esineen, jonka pinta on ainakin teoriassa kelvollista elämän ylläpitoon, söör.”
”Teoriassa? Miten niin ’teoriassa’?”
”No, esineen ilmakehä muistuttaa Maapallon ilmakehää ja pinnanmuodotkin ovat enimmäkseen maankaltaisia, söör. Sieltä kuitenkin lähetetään outoa signaalia, joka vaikuttaisi alustavien tietojen mukaan Lemmenlaivan uusinnoilta, söör.”
Ylipursimies värähti inhosta.
”No, jos kapteeni näkee sen riskin arvoisena, niin sitten me menemme sinne! Kersantti, kokoa miehesi! PELASTUSKAPSELEILLE!”
”Pelastuskapseleillejavähänperkuleenäkkiäsitte nkinliikettä!”
”Uraaaaaaaaaaaa!”

Ylipursimies ja reilu tusina muuta raskaasti aseistettua Avaruusmerijalkaväen sotilasta ryntäsivät hurjasti karjuen läpi aluksen kanttiinin, jossa pari miehistön jäsentä loi heihin pitkiä katseita. Sama toistui vielä ainakin aluksen pesulassa, kahviossa ja kasvitieteellisessä puutarhassa, kunnes ryhmä älysi hieman rauhoittua. Kääntyessään seuraavasta kulmasta he jäivät Muukalaiskauppaliiton merirosvouspartion paintball-aseiden ristituleen ja menettivät puolet miehistään.

”Herra kapteeni, Liiton valtausjoukot ovat nousseet alukseen!” kuului huuto komentosillan takaosasta. Jälleen uusi räjähdys vavisutti aluksen runkoa lähettäen useita komentosillan miehiä lentoon konsoleidensa äärestä. Kapteeni Abloy makasi polviensa varassa lattialla ja puristi kaksin käsin edessään olevaa konsolia.
”Helvetti, täällähän on kuin Star Trekissä!” hän ärjäisi jälleen yhden tajuttoman komentosiltaupseerin tömähtäessä hänen eteensä. ”Miten se evakuointi edistyy?”
”Useita pelastuskapseleita on jo laukaistu, mutta osapuilleen puolet miehistöstä on yhä aluksessa”, sanoi Coronan ääni tietokonekaiuttimesta.
Abloy katsahti aluksen etuikkunasta näkyvää kananmunan muotoista planeettaa.
”Corona, kehottaisin sinuakin poistumaan aluksesta. Kauppalaivaston protokolla on ehdoton – alusten, joiden päätietokoneessa on tekoäly, on suoritettava itsetuho jos ne ovat joutumassa vihollisten kaappaamiksi.”
”Tuota, miksi minun pitäisi oikeastaan poistua? Eikös minun kuuluisi aktivoida se itsetuho?”
”Nimenomaan. Onko sinulla aavistustakaan, mitä maksoin tästä laivasta?”
”Ahaa.”
Corona piti pienen tauon, ei sikäli että hänen olisi oikeasti täytynyt miettiä seuraavaa lausettaan, vaan lähinnä osoittaakseen hieman inhimillisyyttä. Tauon aikana hän laski aikansa kuluksi piin likiarvon seitsemäntoista miljardin desimaalin tarkkuudella, loi toimivan tietokonemallin universumin synnystä ja oli juuri puolessa välissä elämän tarkoituksen selvittämisessä, kunnes päätti jatkaa:
”Sinulla on olettaenkin jokin suunnitelma?”
”Ajattelin yrittää laskeutua Marialla tuon kananmunan pinnalle ja soittaa Tiepalveluun sitten vähän myöhemmin, josko ne tulisivat hinaamaan aluksen pois.”
”Voin ohjelmoida aluksesta poistuessani sen tietokantaan alirutiinin, jonka pitäisi selviytyä laskeutumisesta. Onnea matkaan, kapteeni.”
Kaiuttimista ei sen jälkeen enää kuulunut mitään. Kapteeni tiesi Coronan ladanneen itsensä levykkeelle jossakin päin alusta, missä jokin ohikulkeva miehistön jäsen noukkisi sen mukaansa matkalla ulos. Komentosilta oli nyt täysin kapteenin itsensä hallussa.
”Lähtekää, kaikki! Täällä ei ole enää mitään, mitä te voisitte tehdä! Menkää pelastuskapseleille!” hän huusi viimeisille komentosillalle jääneille, joita ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Sitten kapteeni jäi tuijottamaan ruorimiesten tyhjäksi jääneitä istuimia. Hän kiipesi toiseen tuoleista ja jäi tuijottamaan joitakin satoja kilometrejä alapuolellaan siintävää kananmunaplaneetan pilviverhoa. Hän veti syvään henkeä, korjasi kapteeninlakkinsa asentoa, nappasi piipun uhmakkaasti suuhunsa, naksautti rystysiään ja virnisti.
”Noniin, planeetanpaskiainen… Kapteeni Jaakoppi ’Kuin Pudottaisi Pianon’ Abloy on taas puikoissa! Ja minä totta vie tein töitä sen kutsumanimen eteen lentokoulussa!”

Tämä ei selvästikään ollut Ylipursimiehen parhaita päiviä. Hän oli taju kankaalla jo kolmatta kertaa tänä aamuna, nyt Liiton valtausjoukkojen paintball-aseen päähän suuntautuneen osuman vaikutuksesta. Kaikeksi onneksi hänen kypäränsä oli pysäyttänyt suurimman osan valtaisan, vihreän maalipallon iskuvoimasta ja ainoa pysyvä vaurio oli se, ettei kypärän visiiristä enää meinannut nähdä läpi. Ylipursimies palasi tajuihinsa ja katseli ympärillään olevaa hävitystä. Hänen ryhmätoverinsa makasivat sekalaisessa järjestyksessä aluksen käytävällä, värjäytyneinä iljettäviin sinisen ja vihreän sävyihin. He tuskin olivat edes ehtineet tajuta, mikä heihin oli iskenyt. Ainakaan Ylipursimies ei tiennyt, mikä häneen oli iskenyt. No, nyt ei ollut aika jäädä miettimään sitä. Hän kömpi pystyyn, nappasi rynnäkkökiväärinsä maasta ja käveli muutaman kerran edestakaisin ruumiiden päältä kerätäkseen kuolleilta niin paljon ammuslippaita kuin vain jaksoi kantaa (ne telesiirtyivät mystisesti suoraan hänen taskuihinsa, jota hän aluksi hiukan ihmetteli, mutta ei pannut pahakseen, koska se oli yksinkertaisesti niin pirun kätevää). Sitten hän ampaisi juoksuun kohti pelastuskapseleita.

Ylipursimies selviytyi pelastuskapselihangaariin ilman taisteluita. Hän oli juuri nousemassa muiden paikalle ehtineiden miehistön jäsenten kanssa viimeiseen kapseliin, kun hän kuuli nuoren naisäänen huutavan takaansa: ”Odottakaa! Minä tulen myös!”
Ylipursimies kääntyi ympäri, muttei nähnyt ketään.
”Olen täällä tietokonepaneelissa!” Corona huusi. ”Ota levyke mukaasi!”
Ylipursimies kärsi edelleen pahasta päänsärystä, jonka seurauksena hänellä oli ongelmia koordinoida käsiensä ja jalkojensa liikkeitä keskenään, joka aiheutti paljon sivuttain juoksemista paneelin kohdalla, kunnes hän lopulta onnistui käyttämään Use-toimintoaan oikealla ajoituksella ja sai levykkeen mukaansa. Sitten Ylipursimies loikkasi liioitellun dramaattisella liikeradalla pelastuskapseliin ja sulki oven takanaan.
”Nasta lautaan!” hän huikkasi kapselin ohjaajalle. Kapselin etuosassa olevalta lentäjän istuimelta kohotettiin iso, karvainen käsivarsi, jonka yhteen painetut etu- ja keskisormi oli nostettu pystyyn tavalla, jota käytettiin yleensä lauseiden ’oukkidoukki, kaveri’ ja ’hoituu, kamu!” yhteydessä. Ohjaamon yläpuolelle oli kattoon ripustettu karvanoppapari. Kapseli ampaisi vauhdilla laukaisukiskoltaan ulos avaruuteen ja tämän välittömänä seurauksena kaikki sen matkustajat pakkautuivat tiheäksi massaksi aluksen takaosaan. G-voimat ja hapenpuute saivat Ylipursimiehen, yllätys yllätys, menettämään tajuntansa.

[-AE]

Suorastaan ylitsepursuavasta kommenttien tulvasta huolimatta pistän kakkoskappaleen vetämään molempien edellisen ykköskappaleen lukeneiden iloksi.


2. Kuusiston cowboy
Seuraavan kerran Ylipursimies heräsi liikkumattoman pelastuskapselin lattialta kimeän naisäänen huutaessa hänen korvaansa. Ulkoa kuului lintujen laulua ja kevyt tuulenvire tunki hänen pahvipanssarinsa kauluksesta sisään, josta hän päätteli kapselin laskeutuneen kananmunaplaneetalle. Hän hilasi itsensä istumaan ja yritti ottaa uusia kolhuja saaneen kypärän päästään, mutta pahaksi onneksi sen leukahihnan mekanismi oli täynnä paintball-maalia eikä sitä saanut enää mitenkään auki. Noh, ehkä kypärästä olisi vielä hyötyä jatkossakin. Naisääni jatkoi yhä huutamistaan, jolloin Ylipursimies muisti laivasta mukaansa ottamansa levykkeen. Hän otti sen taskustaan ja katsoi sen pinnassa olevaa pientä monitoria, jossa näkyivät Coronan tympääntyneet kasvot.
”No heräsithän sinä lopultakin!”
”Missä kaikki ovat?” Ylipursimies kysyi noustessaan jaloilleen. Kapselin hätäpoistumistie oli avattu, eikä kapselissa hänen lisäkseen ollut muita.
”He häipyivät täältä jo kolme tuntia sitten, heti kapselin laskeuduttua. Suosittelen, että etsimme heidät ja muut planeetalle pudonneet pelastuskapselit.”
”Jalan?”
”Ei, se veisi liian kauan. Otin jo vapauden tilata meille Pahkasika-mallin Land Roverin Marialta pakoon selvinneiltä Avaruusmerijalkaväen kuljetusjoukoilta. Se toimitetaan viiden kilometrin päähän täältä pohjoiseen.”
”Häh? Miksei sitä voitu toimittaa suoraan tänne?”
”Koska tutkan mukaan kolme Liiton tappaja-tuhoajapartiota on tulossa suoraan tänne. Arvioitu saapumisaika: viisi sekuntia.”
Ylipursimies sulatteli äskeistä lausetta hetken, kunnes se lopulta täydellisesti rekisteröityi hänen aivoihinsa ja hän pinkaisi juoksuun kapselin takana aukeavaan kuusimetsään. Samaisella hetkellä valtaisa sinihehkuinen tulipallo osui pelastuskapseliin ja se katosi onton tussahduksen saattelemana punahehkuiseen sienipilveen. Paineaalto sai Ylipursimiehen jalat huitomaan hetken hullunkurisesti tyhjää ilmaa, kunnes ne tapasivat jälleen tukevaa maata. Muukalaiskauppaliiton ylösalaisin käännetyn V-kirjaimen muotoinen pudotusalus pyyhälsi kuusenlatvoja hipoen hänen ylitseen pitäen sähköistä, säksättävää ääntä.
”Aargh”, Ylipursimies totesi syvällisesti.
”Ne yrittävät katkaista pakoreittimme!” Corona huusi hänen taskustaan.
Ylipursimies vilkaisi nopeasti olkansa taakse ja ehti nähdä vilaukselta toisen pudotusaluksen, joka laskeutui samaiselle aukiolle, jossa pelastuskapseli oli ollut vielä hetki sitten. Lisäksi hän huomasi, että oli unohtanut ottaa rynnäkkökiväärinsä
mukaan ennen kapselin räjähtämistä ja oli nyt täysin aseeton. Tämä päivä ei tosiaankaan ollut niitä Ylipursimiehen parhaita.

Ensimmäinen Liiton oransseihin, rasvan tahrimiin haalareihin sonnustautunut muukalaissotilas juoksi näkyviin lähimmän kuusen takaa. Otus oli noin metrin mittainen, mutta ainakin viisikymmentä kiloa painava, sen verran lihava se oli. Päässään sillä oli happinaamaria muistuttava metallimaski ja olennon pieniä siansilmiä peittivät kulmikkaat silmälasit. Lantiolle oli kiinnitetty paksu muistilehtiö, joka näytti koostuvan erilaisista kuormauskaavakkeista. Oikeassa hihattomassa ja karvaisessa kädessään otus piteli tumpiksi kulunutta, rasvaista lyijykynää, vasemmassa taasen heilui pieni paintball-pistooli. Ylipursimies kytki aivonsa väliaikaisesti pois toiminnasta ja karjaisi: ”N00b rush!” Sitten hän laski päänsä alas ja iskeytyi täydellä juoksuvauhdilla kypärä edellä suoraan epäonnisen otuksen otsaan. Sininen läiskähdys ja säälittävä, korahdukseen katkeava ”omg chiittari…!” –huuto kertoivat onnekkaasta osumasta. Ylipursimies kaappasi taidokkaasti sotilaan aseen suoraan lennosta ja jatkoi pysähtymättä juoksuaan.

Seuraavat kaksi Liiton työmiessotilasta tulivat lähes välittömästi hänen näkökenttäänsä hänen vasemmalta puoleltaan ja saivat nopeasti osakseen kolme säälimätöntä päälaukausta hänen uudesta aseestaan. Neljäs vihollinen oli kuitenkin tällä välin jo ehtinyt maastoutua ja ampui nyt Ylipursimiestä hyvällä onnenkantamoisella suoraan hänen kypäränsä ennestäänkin maalivaurioita kärsineeseen visiiriin. Tämän välittömänä seurauksena Ylipursimies törmäsi melko kivuliaasti matalalla riippuneeseen oksaan. Hän sai kuitenkin melko pian vastattua tuleen ja neljäskin oranssi haalari peittyi paksuun, vihreään maalikerrokseen.

Samaisella hetkellä Ylipursimies kuuli takanaan katkeavan kuivan oksan. Kääntyessään äänen suuntaan häntä iskettiin voimakkaasti alhaaltapäin kaarevalla liikeradalla paintball-aseen perällä leukaan, joka heitti hänet viiden metrin kaaressa selälleen ruohikkoon. Tähtien, laulavien lintujen ja yhden vaaleanpunaisen elefantin seasta hän oli juuri ja juuri erottavinaan Eliittiliittolaisen pitkän, lihaksikkaan siluetin. Tyypillinen Eliittiliittolainen muistuttaa ruumiinrakenteeltaan itävaltalaista kehonrakentajaa, on käynyt palkkasoturin kirjekurssin, omistaa ison aseen ja aivan helvetin ison egon. Eliittiliittolainen luokin ympärilleen eräänlaisen voimakentän omasta, säteilevästä egostaan, jolla on jopa voimaa pysäyttää luoteja. Vaikkakin riittävä pommitus saattaa hetkellisesti aiheuttaa pieniä kolhuja otuksen itsetuntoon, niin se palautuu yleensä muutamassa sekunnissa takaisin alkuperäiselle tasolleen.
”Hah! Vieläkö tunnet itsesi onnekkaaksi, nilkki?” olento mörähti. Jostakin tajunnan rajamailta Ylipursimies oli kuulevinaan Liiton oranssihaalaristen työläissotilaiden kiherrystä. Hän tavoitteli asettaan, mutta ei onnistunut löytämään sitä.
”Tiedän mitä ajattelet”, Eliittiliittolainen jatkoi. ”Ne kaikki ajattelevat aina sitä samaa: miten pahasti fysiikkamallinnus bugasi? Lensikö aseeni metrin vai sadan metrin päähän?”
Lisää kiherrystä. Ylipursimies yritti päästä takaisin jaloilleen, mutta hän ei ollut aivan varma niiden tämänhetkisestä sijainnista. Eliittiliittolainen pysähtyi hänen eteensä ja tähtäsi paintball-kiväärinsä lähietäisyydeltä suoraan hänen päähänsä.
”No, tuntuuko onnekkaalta?”
Jostakin kuului sarja vaimeita tsupp tsupp –ääniä ja Eliittiliittolainen jähmettyi hölmistyneenä paikoilleen. Sininen, neonväreissä hohtava verivana valui ulos sen mustekalaa muistuttavan naaman keskelle ilmestyneestä reiästä. Otus oli täysin yllätetty, eikä sen ego voinut kestää sitä. Se kaatui raskaasti tömähtäen selälleen ruohikkoon.

Ylipursimies katseli hämmentyneenä ympärilleen, muttei nähnyt mitään järkevää selitystä äskeisille tapahtumille.
”Hohoi!” hän huusi.
Läheisestä puunlatvasta kuului rapinaa, mutta ketään ei vieläkään näkynyt. Sitten jostakin kuusen puolivälin tienoilta kuului vaimea manaus ja maahan varisi melkoinen määrä neulasia.
”Hohoi!” Ylipursimies toisti. ”Kuka siellä on?”
Hetkeksi tuli täysin hiljaista, kunnes matala miesääni sanoi jostakin kuusenoksien lomasta: ”Ai, päivää herra ylipursimies. En ollut tunnistaa teitä noissa vetimissä, söör.”
Ylipursimies yritti paikallistaa äänen lähteen silmillään, mutta hetken kuluttua ne alkoivat vetistää ja hän joutui luopumaan yrityksestä.
”Anteeksi uteliaisuuteni, mutta kuka te oikeastaan olette?” hän kysyi.
”Tuota, kysymys kuuluu oikeastaan keitä me olemme. Meitä on täällä useampiakin.”
”Ahaa.”
”Tai no… oikeastaan meitä on vain kaksi, söör.”
”Miksette tule esiin? Onko alueella vielä lisää Liiton joukkoja?”
”Tuota, ei oikeastaan. Me vain jotenkin emme oikein tunne oloamme kotoisaksi avomaastossa, tai oikeastaan ylipäätänsä missään, missä meidät saatettaisiin nähdä. Se johtuu tästä työstä. Se jää ikään kuin päälle, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.”
Ylipursimiehellä oli sellainen tunne, että tämä keskustelu ei ollut vähään aikaan johtamassa mihinkään.
”No kertokaa nyt edes, keitä te olette, jooko?” hän huokaisi.
”Höm. Tuota. Kyllä, söör. Anteeksi, söör. Siis korpraalit Fischer ja Käärme, Avaruusmerijalkaväen Tiedustelujaokselta. Nykyinen palveluspaikka: tähtialus AVE Maria. Nykyinen tehtävä: varmistaa joukkojemme selusta ja opastaa mahdolliset eloonjääneet kokoontumispaikalle.”
”Ahaa. Ja te suoritatte tätä tehtäväänne kuusen latvassa?”
Puusta kuului hetken verran vaimeaa, lyhytsanaista supatusta.
”Tuota, kyllä.”
”Kuinka kauan te olette olleet siellä?”
”Höm. Tuota. Osapuilleen siitä lähtien, kun pudotusaluksemme teki pakkolaskun tähän lähistölle. Eli suunnilleen kolme tuntia.”
”Oletteko te opastaneet muita eloonjääneitä? Siis minun lisäkseni?”
Lisää supatusta.
”Emme ole tavanneet vielä tähän mennessä muita eloonjääneitä, söör.”
”No, opastakaa nyt edes minut sinne kokoontumispaikalle, niin pääsette takaisin, tuota, suorittamaan tehtäväänne.”
Tällä kertaa supatusta jatkui tavallista pidempään.
”Söör, sen opastuksen kanssa taitaa olla vähän niin ja näin. Me kun emme itsekään tiedä, missä se kokoontumispaikka on.”
Ylipursimies tuijotti hölmistyneenä kuusta, jossa ilmeisestikin oli kaksi naamioitunutta Tiedustelujaoksen sotilasagenttia.
”Saanen muistuttaa, että minä pääsen käsiksi radioverkkoomme, jonka kautta pystyn selvittämään kokoontumispaikan sijainnin, jos liität levykkeeni sopivaan radioon”, Corona sanoi Ylipursimiehen housuntaskusta. ”Uskoakseni siitä olisi huomattavaa hyötyä tässä tilanteessa.”
”Hei, onko teillä siellä radiota?” Ylipursimies hihkaisi kuuselle.
”On kyllä. Miten niin?”
”Minun pitäisi liittää siihen taskussani oleva supertekoäly.”
Hetken hiljaisuus.
”Okei, miten vaan. Lähetänkö radion alas?”
”Pidä sitä vielä hetken aikaa, käyn hakemassa auton ensin.”
”Miten vaan haluatte, söör. Me emme ole menossa mihinkään.”

Lyhyttä kävelyreissua ja startin ja vaihdelaatikon kanssa sähläämistä myöhemmin Ylipursimies ajoi takaisin puun luokse suurella, maastonvihreällä Pahkasika Land Roverilla, Avaruusmerijalkaväen nopeimmalla, suurimmalla ja tulivoimaisimmalla pyörillä kulkevalla ajoneuvolla. Sen pelkkä käynnistäminen söi enemmän bensaa kuin tavallinen matkustajakone käytti koko lennon aikana. Ylipursimies hyppäsi ulos autosta ja nosti puun juurelle ilmestyneen radion kuskin penkin viereen ja kytki Coronan levykkeen siihen. Sitten hän katsoi vielä kerran kuusta arvioivan näköisenä.
”Hei, oletteko nyt ihan varmoja, että haluatte jäädä sinne?”
Puusta kuului taas kerran lyhyen, matalaäänisen neuvottelun ääniä.
”Voisitteko hetkeksi kääntyä katsomaan muualle, söör?” kuului varovainen ehdotus.
Ylipursimies kääntyi. Hänen takaansa kuului oksien rasahtelua ja neulasten ropinaa ruohikossa.
”Selvän teki, söör. Voitte kääntyä.”
Puun juurelle oli ilmestynyt kaksi kuution muotoista, ruskeaa pahvilaatikkoa.

[-AE]

Kolmas kappale. Edelleenkin kommentit lämmittäisivät mieltä suuresti.


3. Ylpeys & Ennakkoluulo
Ylipursimies, Corona ja kaksi pahvilaatikkoihin sulloutunutta Avaruusmerijalkaväen Tiedustelujaoksen sotilasta pyyhälsivät Land Roverillan suuren, teräsbetonista valetun rakennuksen eteen, joka näytti jonkun modernia taidetta tekevän suunnittelijan lauantai-illan idealta. Sen keskellä oli suuri torni, joka heitti mahtavia neonvalopylväitä kauas ympäröivään avaruuteen. Jostakin syvältä rakennelman sisältä kuului tummaa bassojytkettä. Muutamia kymmeniä Avaruusmerijalkaväen mustaharmaisiin maastopukuihin sonnustautuneita miehiä ja naisia norkoili rakennuksen lähistöllä kiväärit olalla.
”Saanen ehdottaa, että etsit jostakin kannettavan portaalin minulle”, Corona sanoi vaihdelaatikon vieressä olevasta radiosta.
Ylipursimies kaappasi radion mukaansa ja hyppäsi ulos autosta. Läheinen kersantti heitti hänelle uuden rynnäkkökiväärin.
”Mukava nähdä teitäkin, söör. Aloimmekin jo olla uusien vahvistusten tarpeessa.”
”Mikä on tilanne, kersantti?”
”Huono. Meitä on täällä noin viisikymmentä, joista kolmekymmentä on siviileitä, turisteja tai kenkäkauppiaita. Loput kaksikymmentä ovat Avaruusmerijalkaväkeä, mutta meillä ei ole juurikaan aseita tai ammuksia, itsesuojeluvaistosta tai tekoälystä nyt puhumattakaan. Ajoneuvopuolelta löytyy yksi Rättisitikka-kuljetuskone ja kaksi Pahkasikaa, siinäpä oikeastaan kaikki. Meillä oli yksi Taunus-tankkikin, mutta joku rahanahne mekaanikko oli mennyt omin luvin myymään sen moottorin hyvään hintaan.”
Ylipursimies nyökkäsi synkkänä ja asteli sisään rakennuksen edessä olevista pyöröovista. Kersantti jäi odottelemaan ulkopuolelle.

Sisäpuolella rakennuksen uumenista kantautuva bassojytke kuului hiukan selvemmin, mutta sen tarkkaa lähdettä oli edelleen vaikea määrittää. Aulaan oli kerääntynyt koko joukko sekalaista ihmismassaa, joka istuskeli hiukan hermostuneen näköisenä varastolaatikoiden päällä. Ylipursimies otti kenkälaatikon kokoisen, antenneja, kameroita, LCD-näyttöjä ja mitä eriskummallisimpia lisälaitteita pursuavan kannettavan dataportaalin yhdestä laatikoista ja asetti Coronan levykkeen sen sisään. Naisääni huokaisi ilahtuneesti.
”Aah, vihdoinkin kunnollinen portaali! Nyt voin lopultakin kunnolla nähdä ja kuulla, mitä ympärillä tapahtuu!”
”No, mitä me teemme seuraavaksi?”
”Hetki vain”, Corona sanoi. ”Kyllä, vihdoinkin! Tällä laitteistolla pystyn sieppaamaan myös Liiton lähetyksiä!”
Corona alkoi jostakin selittämättömästä syystä kikattaa hillittömästi.
”Oho, väärä kanava… tiedätkö miksi kana meni tien toiselle puolelle?”
Ylipursimies tuijotti dataportaalia hämmentyneenä. Corona oli ilmeisestikin osunut Liiton gsm-vitsipalveluun. Ainoastaan Muukalaiskauppaliitto saattoi julkaista tuollaista materiaalia ’vitseinä’. Corona ei tietokoneohjelmana kaikeksi onneksi ymmärtänyt hyvästä huumorista juuri mitään ja välttyi pahimmalta älylliseltä loukkaukselta.

Pieni satelliittilautanen nousi esiin dataportaalin päältä ja teki pari kokeilevaa pyörähdystä.
”Nyt jotakin tulee läpi… se koskee kapteeni Abloyta. Hän on joutunut Liiton vangiksi! Meidän on pelastettava hänet!”
Ylipursimies nojautui lähemmäksi dataportaalia. ”Missä hän on?”
”Häntä pidetään Liiton kaupparahtialus Ylpeys & Ennakkoluulon putkassa. Aluksen fuusioytimeen on kaatunut kupillinen kahvia ja se on vetäytynyt suorittamaan korjauksia läheiselle telakalle. Se on noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Rättisitikalla matka tuskin kestää yli puolta tuntia.”
”Miten me sitten pääsemme alukseen?”
”Meidän pitäisi pystyä kiipeämään alukseen sen pyykkikuilua pitkin.”
”Kuulostaa melko vaaralliselta.”
”No, otamme vain riittävästi Avaruusmerijalkaväkeä mukaan tykinruoaksi, kyllä se siitä.”

Avaruusmerijalkaväen uskollinen Rättisitikka-pudotusalus muistuttaa sekä ulkonäöltään että lento-ominaisuuksiltaan siivekästä kiveä. Se on suuri, metallinharmaa laatikko, jonka kulmissa on neljä suunnattavaa moottoria, jotka sallivat koneen myös kellua paikoillaan. Sen suojaamattomaan rahtitilaan, josta voi ampumisen lisäksi halutessaan myös sylkeä alas maanpinnalle, mahtuu joukkueellinen miehiä sekä yksi Land Rover. Ylipursimies tuijotti heidän omaa kuljetusalustaan pelonsekaisin tuntein. Puolet sen peräsimestä puuttui, rahtitilan keskelle oli ilmestynyt suuri, ammottava reikä ja kaksi neljästä moottorista piti välillä piiputtavaa, välillä rahisevaa ääntä. Kaksitoista Avaruusmerijalkaväen sotilasta yritti parhaillaan sulloutua laitteen kyytiin ilman, että kukaan joutui seisomaan reiän kohdalla.
”Tuota, et millään saisi kiinnitettyä tätä portaalia selkääsi tai jotakin?” Corona kysyi yrittäen hänkin olla ajattelematta jotakin muuta kuin tuota säälittävää kuljetusaluksen irvikuvaa.
Hetken verran saatavilla olevia materiaaleja tutkiskeltuaan Ylipursimiehen onnistui jeesusteipata Coronan portaali kiinni pahvihaarniskansa selkään. Sitten Ylipursimies veti itsensä käsillään alukseen sen takaluukusta ja pamautti kämmenellään oveen, jonka takana aluksen lentäjä istui.
”Kaikki valmista! Mennään!”
Ovi putosi kalahtaen matkustamoon. Ohjaamossa istunut naispuolinen lentäjä tuijotti hermostuneen näköisenä matkustamossa istuvia sotilaita. Sotilaat tuijottivat pelokkaan näköisinä takaisin. Sitten lentäjä kohautti olkapäitään, veti syvään henkeä ja sanoi: ”Okei, nyt mennään… toivottavasti.” Hän veti ohjaussauvasta, käänsi kaasun täysille ja vaappuva ja tärisevä Rättisitikka kohosi hitaasti taivaalle ja suuntasi kulkunsa kohti Liiton telakkaa. Mitään ei syttynyt tuleen tai räjähtänyt. Matkustajat huokaisivat yhteen ääneen helpotuksesta.

Matka kesti huomattavasti arvioitua kauemmin johtuen muutamasta pienehköstä teknisestä ongelmasta, joista voitaneen mainita ainakin aluksen korkeusmittarin kalibrointivirhe, jonka seurauksena alus lensi muutaman sata metriä tarkoitettua alempana kärsien lieviä pohjamaalivaurioita sekä yksi epäonninen aluksen moottoriin imeytynyt lokki. Kananmunaplaneetan tällä laidalla oli jo koittanut yö. Sirkat sirittivät yksitoikkoisia sävelmiään ruskeiden kallioiden varjoissa. Ylipursimies tähysti heidän edessään olevaan korkeiden kallioiden muodostamaan kapeaan kanjoniin. Sorainen maa rahisi hänen takanaan Avaruusmerijalkaväen asettautuessa ripeästi asemiinsa.
”Hemmetti, putkijuoksulta näyttää”, Ylipursimies sanoi apaattisesti.
Avaruusmerijalkaväkijoukkueen kersantti ojensi hänelle suuren tarkka-ammuntakiväärin ja kasan panoksia. ”Tuota noin”, sanoi kersantti, ”me tässä mietittiin, että josko sinä millään voisit mennä vähän edelle ja pudotella vihollisia tällä turvallisen matkan päästä, ennen kuin iskemme lähietäisyydeltä?”
Ylipursimies tuijotti kersanttia kummeksuen.
”Eikös teillä ole oikeaa tarkka-ampujaa?”
”On, mutta tekoälyn vihollistunnistuksellakin on rajansa. Hän ei näe useimpia yli kahdenkymmenen metrin päässä olevia kohteita.”
Ylipursimies huokaisi, nappasi kiväärin käteensä ja lähti hiipimään kitukasvuisten kaktusten suojassa kanjonin halki.

Mutkittelevaan kanjoniin hajanaisesti sijoittuneilla Liiton joukoilla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia. Ylipursimies nitisti muukalaiset yksi kerrallaan tarkoilla, nopeilla laukauksilla käyttäen hyväkseen kiväärin ylivoimaisia yönäkö- ja autoaim-ominaisuuksia. Liiton iskujoukot ajautuivat täydelliseen sekasortoon ja ilma oli sakeanaan ”Haxor!”, ”Peelo!” sekä ”Xiittari!” –huutoja. Maa-Kauppalaivaston iskujoukko eteni nopeasti ja pian heidän yläpuolelleen ilmestyi Liiton kaupparahtialus Ylpeys & Ennakkoluulon siluetti. Alus oli yleisväritykseltään pinkki ja sen vatsapuolen ääriviivoja kiersi vihreiden neonvalojen nauha. Kylkiin oli maalattu valtaisa liekkikuvio. Aluksen tuplapakoputkien suuttimet olivat suorastaan naurettavan isot jopa tähtialukseen ja niistä kohosi jatkuvasti ohutta, sinertävää savua. Laite humisi hiljaa tyhjäkäynnillä noin viisikymmentä metriä maanpinnan yläpuolella. Yksi Avaruusmerijalkaväen alokkaista vihelsi hiljaa.
”Liiton puolella tosiaan osataan matkustaa tyylillä!”
”Liian brassailevaa minun makuuni”, sanoi toinen. ”Itse alukset kuulemma valmistetaan halvalla Taiwanin tähtijärjestelmässä. Niihin jälkikäteen asennettavat lisäosat, kameleonttiväri ja subwooferit maksavat enemmän kuin koko aluksen muu runko.”
”Corona, mitä arvelet?” Ylipursimies kysyi katsellessaan yläpuolella siintävää alusta.
”Liiton paskiaisilla on liikaa rahaa eikä riittävästi oikeaa tekemistä.”
”Tarkoitin taistelusuunnitelmaa.”
”Ai. No, alus on luultavasti laskenut pyykkikuilunsa maan pinnalle tyhjennystä varten. Meidän pitäisi pystyä kiipeämään alukseen sen kautta. Sitten vain etsimme kapteenin ja häivymme vauhdilla.”
Ylipursimies tähysti heidän edessään aukeavan laakson pohjalle, jonka yläpuolella alus rauhallisesti hurisi kiinnikkeissään. Hän oli näkevinään suuren, pilarimaisen metallirakenteen kohoavan maasta alukseen. Se oli heidän tiensä sisään.
”Noniin, liikkeelle!” Ylipursimies huikkasi Avaruusmerijalkaväelle ja he lähtivät rivakasti laskeutumaan jyrkästi viettävää soraista rinnettä alas. Puoliksi kävellen, puoliksi liukuen he saapuivat pyykkikuilulle. Ylipursimies kiskaisi kuilun oven päättäväisesti auki. Kauhukseen hän huomasi tuijottavansa valtaisaa, kaksimetristä ryppyiseen valkoiseen flanellipaitaan pukeutunutta olentoa, jolla oli vaaleansininen, panssaria muistuttava paksu iho. Sen hartioille oli heitetty musta solmio, jonka irtonaiset päät roikkuivat sitomattomina rintapuolella. Tämä lihava, hidasliikkeinen ja ilmeisen ärtynyt otus kääntyi murahtaen Ylipursimiehestä kohti ja paljasti bulldogia muistuttavat kasvonsa, joiden lakea reunusti hyvin ohut harmaa hiuskerros.
”Konttorityöntekijä! Väistäkää!” Ylipursimies kirkaisi heittäytyessään selälleen hiekkaan eikä hetkeäkään liian aikaisin. Liiton Konttorityöntekijän laajassa kaaressa heilauttama viisisataakiloinen arkistokaappi humahti vain muutaman sentin päästä hänen kasvojensa edestä. Ylipursimies ampui kiväärillään pitkän sarjan suoraan olennon vatsaan mutta ilman näkyviä seurauksia. Sitten hän kierähti nopeasti vasemmalle väistääkseen uuden iskun arkistokaapista, joka tömähti raskaasti suoraan hänen edelliseen olinpaikkaansa. Avaruusmerijalkaväki avasi tulen ja Liiton Konttorityöntekijä karjui raivoissaan, muttei vieläkään kärsinyt vakavia vaurioita. Luodit kimpoilivat harmittomasti sen paksuista rasvapimuista. Olennon kääntyessä hyökkäämään sotilaiden kimppuun se käänsi hetkeksi selkänsä Ylipursimiehelle, joka heittäytyi täydellä voimalla sen selkään ja iski kiväärinsä perällä sitä niskaan. Konttorityöntekijä jähmettyi paikoilleen, korahti hiljaa ja kaatui sitten majesteetillisen hitaasti selälleen. Avaruusmerijalkaväki päästi spontaaneja riemunkiljahduksia.
”Loistavaa työtä, söör!”
”Tietenkin, niille on rasitusvamma hartioissa! Nerokasta toimintaa!”
”Missä olisimmekaan ilman teitä!”
”Jiihaa!”
”Tuota, söör?”
Osapuilleen tässä vaiheessa iskuryhmä huomasi, että Ylipursimies oli yhä roikkunut otuksen niskassa sen kaatuessa selälleen.

Iskuryhmä siirtyi nopeasti alukseen pyykkikuilun hissiä pitkin. Koko matkan ajan hissin kaiuttimista kuului rauhallisia, matalalla volyymillä soitettuja jazz-kuvioita, ja ryhmä joutui taistelemaan pysyäkseen hereillä. Lopulta ovet päästivät dinnng-äänen ja avautuivat paljastaen Liiton kaupparahtialuksen räikeät sisätilat. Metalliset seinät hohtivat epämääräisissä sinisen ja violetin sävyissä. Paikoitellen ne peittyivät kauttaaltaan kirkkaanpunaiseen nahkaverhoiluun. Muutaman kymmenen metrin välein käytävillä oli myös holopaneeleita, jotka heijastelivat erivärisiä näyttäviä laserpatsaita seinille. Silloin tällöin katossa roikkui jokin satunnainen diskopallo. Ylipursimies tuijotti tätä kaikkea tuntien olonsa sellaiseksi, että kohta jostakin nurkan takaa rynnistäisi esiin pinkki elefantti.
”Miten me pystymme löytämään kapteenin täältä? Alushan on kuin sokkelo!” Ylipursimies kysyi Coronalta.
”Meidän ei tarvitse muuta kuin paikantaa aluksen selliosasto, kapteeni löytyy sieltä”, vastasi tekoäly kirkkaalla naisäänellään. ”Meidän täytynee ehkä kaapata jokin vartijoista ja kuulustella sijainti tältä. Tai mahdollisesti päästä käsiksi aluksen päätietokoneeseen, senkin kautta se selviäisi. Tai ehkä voisimme…”
Ylipursimies tuijotti läheisessä seinässä olevaa suurikokoista aluksen sisätilojen karttaa, johon oli suurella punaisella täplällä merkitty kohta ”olet tässä”. Hän seurasi katseellaan käytäväverkkoa kohtaan ”selliosasto”.
”…skannata aluksen rungon Rättisitikalla etsien merkkejä ihmiselämästä…”
”Tai sitten voisimme vain katsoa karttaa?” Ylipursimies ehdotti.
Corona meni hiljaiseksi, mitä tämä ei useinkaan tehnyt. Dataportaalista esiin työntyvä kamera oli sekin huomannut seinäkartan.
”Kyllä, sekin toimisi”, Corona sanoi. ”Ja mitäs hittoa te siinä virnuilette? Liikkeelle!”

Matkan varrelle sattuneet hajanaiset Liiton sotilastyöläisten joukot olivat jälleen helppoa riistaa suurelle, nopealiikkeiselle Avaruusmerijalkaväen iskujoukolle. Reitti kulki mutkitellen läpi pitkien käytävien, suurten hangaarien, ahtaiden ilmastointikuilujen ja mitä kummallisimpien muiden loukkojen johtuen pääasiassa siitä, että joku idiootti oli mennyt lukitsemaan lähes kaikki aluksen ovet jättäen vain yhden mahdollisen reitin vapaaksi. Pian ryhmä kuitenkin saapui selliosastolle johtavaan käytävään. Ylipursimies ampui taas pari Liiton lihavaa, oranssihaalarista työmiestä rynnäkkökiväärillään ja vetäytyi aivan kylmän metalliseinän viereen kuuntelemaan. Kulman takaa kuului askeleita. Ne eivät kuitenkaan kuulostaneet Liiton muukalaisten käyttämiltä maihinnousukengiltä; näiden askelten ääni säteili tyylikkyyttä ja harkintaa. Ylipursimies käännähti nopeasti kulman ympäri ja tähtäsi kiväärillään käytävään. Hän huomasi tuijottavansa suoraan harmaansiniseen, sliipattuun pukuun pukeutuneen ihmismiehen vatsaan. Miehen toinen kulmakarva oli kohotettu hieman toista korkeammalla kuvastaen hämmennystä Ylipursimiehen käytöstä kohtaan. Kasvot olivat pitkänomaiset ja jo hieman ryppyiset ja päälakea peitti ohut kerros tummia hiuksia. Kädessään mies kantoi mustaa nahkasalkkua.
”Kiinnostaisiko herroja mahdollisesti ostaa vakuutuksia?” tämä outo henkilö kysyi taputtaen kämmenellään salkkuaan. Kukaan ei liikahtanutkaan. He kaikki tyytyivät vain tuijottamaan miestä hämmentyneinä.
”Eikö? No, jos muutatte mielenne, niin tässä korttini. Hyvää päivänjatkoa.”
Pukumies ojensi Ylipursimiehelle pienen, tumman pahvikortin, johon oli sirolla, siistillä fontilla kirjailtu teksti: ”G-mies – koska me välitämme” sekä puhelinnumero. Jostakin heidän takaansa näkyi hetken ajan hento, vihreänkeltaisen valon välähdys eikä miestä enää näkynyt. Iskuryhmä jatkoi olkapäitään kohautellen matkaansa syvemmälle selliosastolle.

Ylipursimies asteli sisään ensimmäiseen sellihuoneeseen ja katseli ympärilleen. Paikka näytti täysin hylätyltä lukuun ottamatta yhdessä selleistä seisovaa, hurjasti käsillään viittilöivää oranssiin panssaripukuun pukeutunutta silmälasipäistä, parrakasta miestä.
”Mikä hätänä?” Ylipursimies kysyi.
Mies katsoi häntä murhaavasti ja osoitti sitten sellinsä lukkoa. Se vaikutti melko tavalliselta munalukolta, mutta heillä ei ollut avainta.
”Miten vartijat saivat tämän auki?” Ylipursimies kysyi mieheltä.
Mies nosti pystyyn kaksi sormea ja näytti siltä, että aikoisi selittää jotakin.
”Okei, kaksi sanaa. Anna tulla.”
Mies teki käsillään liikettä, joka vaikutti kuvitteellisten käsipainojen nostelulta.
”Nostaa puntteja? Kuntoilla?”
Mies pyöritti sormiaan näyttääkseen, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Kuntoilla? Kunnostautua? Tehdä töitä kunnon eteen? Töitä? Työskennellä? Työ?”
Silmälasipäinen mies nosti peukalonsa pystyyn ja kohotti sitten toisen etusormensa.
”Selvä, toinen sana.”
Mies näytti istuvan kuvitteellisella tuolilla ja nosti kyynärpäänsä kuvitteellisen tason päälle. Sitten hän osoitti tasoa ja pyöritteli taas etusormiaan toistensa ympäri.
”Pöytä? Työ ja pöytä? Työpöytä?”
Jälleen peukalo kohosi onnistumisen merkiksi. Mies alkoi tehdä kädellään vaakasuoraa liikettä koskien välillä kuvitteellista työpöytää ja osoitti sitten liikettä toisella kädellään.
”Seuraava sana. Liike? Liikuttaa? Sulkea, avata? Laatikko!”
Tällä kertaa mies nosti molemmat peukalonsa pystyyn ja hymyili kannustavasti. Sitten hän osoitti käsillään jonnekin Ylipursimiehen taakse. Kääntyessään katsomaan sinne päin hän näki selliosaston nurkassa kyyhöttävän mahonkipuisen vartijan työpöydän. Hän asteli rivakasti sen luokse ja avasi alimmaisen laatikon, jonka pohjalta hän löysi sellin avaamiseen tarvittavan avaimen. Ylipursimies avasi parrakkaan silmälasimiehen sellin oven ja päästi hänet ulos. Mies esitti lyhyen tanssinumeron.
”Kukas sinä muuten edes olet?”
Mies nosti kaksi sormea pystyyn ja osoitti ensin tyhjää selliään ja lopuksi itseään.
”Tyhjä? Selli? Vapaa? Ja toinen sana… mies? Mies? Vapaa mies? Freeman?”
Mies hymyili onnellisena.

Kapteeni Abloy ja loppuosa AVE Marian vangitusta miehistöstä, noin kaksitoista henkeä, löytyivät seuraavasta sellihuoneesta. Ylipursimies ja Avaruusmerijalkaväen iskujoukko vapauttivat heidät nopeasti käyttäen samaa avainta kuin äsken.
”Tänne tuleminen oli vastuutonta ja typerää. Teidän pitäisi muistaa Kauppalaivaston motto: ’Kaveria ei jätetä, paitsi jos tilanne käy tukalaksi’, ja tämä totta vie oli tukala tilanne!” Kapteeni Abloy sanoi. Sitten hän hymyili. ”Kiitos.”
”Aina ilo palvella, herra kapteeni”, sanoi Corona.
”Vankina ollessani kuulin Liiton joukkojen puhuvan keskenään tästä kananmunaplaneetasta. He kutsuivat tätä paikkaa Valoksi. Tällä pallolla on Liitolle jonkinlainen syvä, uskonnollinen merkitys. Lisäksi jos kuulin oikein, niin he uskovat Valon olevan jonkinlainen ase.”
”Aivan, tietenkin!” puuskahti Corona. ”Olen jo pidemmän aikaa siepannut lukuisia Liiton viestejä, joissa puhutaan kontrollihuoneesta! Luulin niiden puhuvan maahan syöksyneen Marian kontrollihuoneesta, jotta ne voisivat kaapata sen päätietokoneen, mutta niiden täytyykin etsiä Valon kontrollihuonetta! …Nyt tuli kiire.”
”Kuinka niin?”
”Sieppasin juuri viestin, jonka mukaan Liitto on löytänyt tämän planeetan aseholvin, jossa sen pääasetta säilytetään!”
Kapteeni nyökkäsi synkkänä ja näytti ajattelevan nopeasti.
”Meidän täytyy hajaantua. Ylipursimies ja Corona, etsikää Valon kontrollihuone ennen kuin on myöhäistä. Minä otan yhden Avaruusmerijalkaväen iskuosaston mukaani ja suuntaan aseholville. Pienellä onnella onnistumme pysäyttämään Liiton joukot ja käyttämään Valoa niitä vastaan.”
”Käsken Rättisitikkaa tapaamaan meidät Ylpeys & Ennakkoluulon hangaarissa.”

[-AE]

Neljäs ja toiseksi viimeinen kappale.


4. Floodausta
Ylipursimies ja Corona istuivat rähjääntyneen Rättisitikan matkustamossa sen kiitäessä enimmäisnopeudella pitkin kananmunaplaneetan metsäistä pintaa.
”Laskelmieni mukaan Valon komentokeskus sijaitsee jossakin planeetan pinnan alapuolella päiväntasaajan tienoilla. AVE Marian ennen maahan syöksymistään kokoaman pintaskannauslokin perusteella olen paikallistanut todennäköisimmän paikan. Matkaa ei ole enää pitkälti, joten paras alkaa valmistautua”, Corona sanoi.
Ylipursimies nyökkäsi ja viritti kiväärinsä.
”Kunpa meillä olisi hieman apujoukkoja. En pidä ajatuksesta rynnätä yksin alueelle, joka saattaa hyvinkin olla täynnä Liiton sotilaita.”
”Hmm, me saatamme ehkä pystyä auttamaan siinä”, sanoi matkustamon nurkassa oleva pahvilaatikko, jota Ylipursimies ei ollut edes huomannut aikaisemmin.
”Juu, nämä hiljaiset tiedusteluhommat ovat juuri meidän alaamme”, sanoi toinen kahdesta laatikosta. ”Me suojaamme selustanne.”
”Kiitoksia, Fischer ja Käärme, arvostaisin sitä todella”, Ylipursimies sanoi.
”Itse asiassa Fischer ja Bond. Korpraali Käärme lähti kapteeni Abloyn aluksella.”
”Todellako? En edes huomannut, että olisitte olleet mukanamme Ylpeys & Ennakkoluulolla.”
”Huomaamattomuus on työtämme, herra ylipursimies.”
Tiedustelujaoksen agentit olivat tosiaan hyviä teeskentelemään, etteivät olleet paikalla. Hetken ajan näiden kanssa keskusteltuaan kelle tahansa alkoi tulla sellainen olo, että onkin saattanut puhua yksikseen koko ajan. Matkustamossa tuli hieman tavallista pimeämpää heidän aluksensa sukeltaessa planeetan pinnassa olevaan reikään, joka johti maan alle.

Rättisitikan laskutelineet koskettivat betonista laskeutumistasannetta ja Ylipursimies hyppäsi ulos aluksesta. Hän huomasi seisovansa suurten, lähes kymmenmetristen koristeellisten paineovien edessä. Niiden pintaan oli kummallisilla riimukirjaimilla kirjoitettu vihje: ”Puhu, ystävä, ja astu sisään.” Ylipursimies potkaisi ovia ripeästi niiden alalaitaan ja ne aukesivat sihahtaen. Kaksi pahvilaatikkoa vilisti hänen ohitseen ovien takana avautuvaan käytävään. ”Me varmistamme alueen, söör!” huikkasi toinen laatikoista kadotessaan kulman taakse.
Ylipursimies katseli ympärilleen. Käytävä oli teräsbetonista rakennettu bunkkerimainen tunneli, jota valaisivat muutaman metrin välein kattoon sijoitetut himmeät halogeenivalot. Käytävä teki muutamia mutkia ennen kuin avautui valtaisaan hallimaiseen tilaan, joka oli jalkapallokentän halkaisijan omaava pyöreä pallo, jonka keskellä oli suurikokoinen paneeli ripustettuna lasista rakennettujen kävelytasanteiden päälle. Fischeriä ja Bondia ei näkynyt missään, mutta he olettaenkin olivat jossakin lähistöllä. Ylipursimiestä huimasi hänen kävellessään lasitasannetta pitkin paneelille.
”Hm, mielenkiintoista”, sanoi Corona. ”Tämä se on. Kokeile kytkeä levykkeeni tuohon portaaliin tuossa.”
Ylipursimies irrotti Coronan levykkeen selkäänsä teipatusta dataportaalista ja ahtoi sen Valon kontrollikeskuksen hologrammipaneeliin. Levyke katosi poksahtaen, jonka jälkeen Ylipursimiehen eteen pallosalin keskellä olevien kävelytasanteiden muodostamaan reikään ilmestyi satametrisen Coronan sininen, hyvin muodostunut naisellinen olemus. Ylipursimies kaatui selälleen silkasta häveliäisyyden tunteesta.
”Ooh, miten paljon tietoa, miten nopeasti! Suurenmoista!”
Ylipursimies keräsi itsensä lattialta ja yritti kohdistaa katsettaan johonkin sellaiseen kohtaan salia, joka ei olisi ollut Corona, mutta huonolla menestyksellä.
”Millainen, hömtuota, ase Valo nyt sitten, hömtuota, on näin oikeastaan, hömtuota, kröh?”
”Valo ei ole mikään ase, se on jotakin muuta… hetkinen, haen tietoa. Tämän planeetan rakensivat tuhansia vuosia sitten jokin rotu nimeltä Vapaamuurarit. He kutsuvat Valoa linnoitusmaailmaksi, en vielä tiedä miksi. Täällä säilytettiin ilmeisesti kuitenkin jotakin, ja… voi ei.”
”Mitä?”
”Kapteeni! Sinun täytyy pysäyttää kapteeni!”
”Häh?”
”Pysäytä kapteeni Abloy! Se aseholvi, jota hän etsii - se ei ole sitä mitä hän luulee! Pysäytä hänet! Vauhtia!”
Ylipursimies kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin heidän tulosuuntaansa. Salin ovella häntä oli vastassa kaksi pahvilaatikkoa. ”Me hoidamme asiat täällä, söör! Onnea matkaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin Ylipursimiestä kuljettanut Rättisitikka laskeutui samaan paikkaan, johon kapteeni Abloyn seurue oli laskeutunut muutamia tunteja aikaisemmin. Nyt paikalla ei näkynyt enää muuta kuin mutaisia jalanjälkiä ja merkkejä kiivaasta paintball-tulituksesta. Ruumiita ei kuitenkaan näkynyt missään. Maasto hänen ympärillään näytti lohduttomalta: pelkkää vetistä suomaastoa, sammaloituneita puita, matalia saniaisia ja sumua silmänkantamattomiin. Aseholvin piti olla jossakin lähettyvillä. Ylipursimies lähti eteenpäin puoliksi kävellen, puoliksi uiden. Soisessa vedessä hänen ohitseen lipui kolmimetrinen, perin surkean näköinen vihertävä käärme, jonka selässä oli selvät puremajäljet. Ylipursimies pysähtyi kuin seinään ja jäi katselemaan ympärilleen, muttei nähnyt ketään.
”Korpraali Käärme?” hän huusi.
Läheisestä saniaispensaasta kuului rytinää.
”Hauska nähdä teitäkin täällä, herra ylipursimies”, pensas sanoi äänekkäästi huuliaan maiskuttaen.
”Kuten myös teitäkin, korpraali. Jätettiinkö teidät taas varmistamaan selustaa?”
”Kyllä, söör!”
”Oletteko kuulleet muusta seurueesta saapumisenne jälkeen?”
”En ole, söör. Valitan.”
”Kiitoksia kuitenkin. Jatkakaa, korpraali.”
”Kyllä, söör!” pensas sanoi huojentuneena keskustelun lyhytsanaisuudesta.

No, ainakin joku oli siis jäänyt henkiin. Ylipursimies jatkoi vaivalloista matkaansa suon halki. Yllättäen hänen katseensa osui suosta törröttävään pieneen avaruushävittäjään, jossa oli neljä x-kirjaimen muotoon asetettua lyhyttä siipeä. Alus oli hänelle ennestään tuntematonta tyyppiä. Läheisen kannon nokassa istui pieni, alle metrin mittainen harmaaseen viittaan pukeutunut vihreäihoinen, suippokorvainen otus.
”Tervetullut sinä olet, muukalainen”, se sanoi.
”Kuka sinä olet?” kysyi Ylipursimies.
”Minun nimelläni väliä ei ole.”
”Kuule, et sattumoisin nähnyt ryhmää Avaruusmerijalkaväen sotilaita menevän tästä ohi jokunen tunti sitten?”
”Minä paljon asioita nähdä, mutta ei sotilaita. Mitä sinä täällä suolla tehdä, tiedustelen?”
”Yritän pysäyttää kapteenin, ennen kuin on liian myöhäistä.”
”Älä yritä. Tee, tai kokonaan tekemättä ole.”
”Kiitos neuvosta. Et satu tietämään, mitä tämän suon toisella puolella olevassa aseholvissa säilytetään?”
”Vain sitä, mitä jokainen sinne mennessään vie.”
”No, kiitoksia kuitenkin. Hyvää päivänjatkoa.”
”Voima kanssasi.”

Ylipursimies lähti kahlaamaan eteenpäin ja pääsi pian vähemmän soiselle maakaistaleelle, jonka edessä avautuvaan rinteeseen oli kaivettu matala betonibunkkeri. Sen ovet oli räjäytetty auki ja ympäröivä maasto oli täynnä sirpaleita. Jälleen kerran näkyvissä oli merkkejä paintball-aseiden laukaisuista mutta ei ruumiita. Ylipursimies tähysti bunkkerin sisällä aukeavaan pimeyteen. Paikka näytti aavemaisen autiolta. Hän sytytti kiväärinsä piipun alle kiinnitetyn taskuvalaisimen ja lähti astelemaan pimeyteen. Sisätilat olivat yhtä sekaisia kuin ulkopuolikin. Maa-Kauppalaivaston ja Muukalaiskauppaliiton varusteita ja aseita lojui kylmällä betonilattialla sekalaisissa kasoissa. Ylipursimies astui huoneessa olevaan hissiin joka nytkähti huristen liikkeelle kohti bunkkerin pohjakerroksia. Myös täällä alhaalla oli merkkejä taistelusta – seinät olivat paintball-aseiden tulesta sinertäviä ja räjähdykset olivat kaataneet useita pylväitä ja tukirakenteita. Ylipursimies tutki käytävän ja huoneen toisensa jälkeen löytämättä ketään tai mitään. Hänen reittinsä vei yhä syvemmälle rakennelman sisään, kunnes hän lopulta tunsi saapuneensa sen sydämeen – suureen suljettujen ovien täyttämään huoneeseen. Huoneen lattialla lojui sekalainen kasa Avaruusmerijalkaväen varusteita, joista yksi oli ryhmän radiomiehen kameratallennuksella varustettu kypärä. Ylipursimies otti sen käteensä ja katsoi, josko olisi saanut viimeisten tuntien ajalta valaisevaa kuvamateriaalia, mutta kypärän muisti olikin tallennettu täyteen saksalaisia lyhytelokuvia, joissa yhtenä päähenkilönä oli aina yllättäen taloon saapuva lihaksikas putkimies. Ylipursimies vaihtoi turhautuneena audiopuolelle, josko edes sinne olisi tallentunut jotakin.
”Niitä on kaikkialla!”
”Otasepoisotasepois! Aaaarghhh!”
”Ampukaa, sotamies!”
”Niitä on liikaa, herra kersantti!”
Lopuksi kaikki katosi sekalaiseen kuoroon kuolinhuutoja, kirkaisuja ja kummallista, pulputtavaa ääntä. Mitä tahansa täällä olikin ollut, se oli tappanut suuren joukon Avaruusmerijalkaväen eliittiä ja raahannut ruumiit mennessään.

Ylipursimies kohotti katseensa ja jäi kuuntelemaan. Jostakin kuului samanlaista pulputtavaa ja sihahtelevaa ääntä kuin nauhallakin. Hän kohotti kiväärinsä ja yritti paikallistaa äänen lähdettä, mutta ei nähnyt pimeässä kunnolla. Yhtäkkiä hänen selkänsä takaa kuului vääntyvän ja murtuvan metallin kitinää ja Ne hyökkäsivät häntä kohti. Niitä täytyi olla satoja, ellei jopa tuhansia. Pienen jalkapallon kokoisia, kellertäviä pallon muotoisia otuksia, joilla oli epäinhimillisiin virnistyksiin vääntyneet kasvot ja pienet, limaiset ulokkeet joilla ne ryömivät eteenpäin. Kasvoja oli monenlaisia: osa niistä virnisteli niin että kaikki hampaat näkyivät, osalla roikkui kieli poskessa, osa näytti nauravan jonkinlaista vääristynyttä psykoottista naurua. Ja ne silmät. Ne pienet, mustat, pistemäiset, kylmät silmät. Ylipursimies ei unohtaisi niitä koskaan. Jälkeenpäin hän muisti vain vetäneensä liipaisimesta ja kirkuneensa koko ajan keltaisten limakasojen räjähdellessä yksi kerrallaan kappaleiksi kiväärin sarjatulessa kunnes aseen lipas naksahteli tyhjää. Hän potkaisi pari eloonjäänyttä limakasvoa kappaleiksi, keräsi rohkeutensa ja latasi kiväärinsä. Pelko ei auttaisi tässä tilanteessa. Seuraava parvi hyökkäsi jo hänen kimppuunsa. Ne osasivat hypätä melko taidokkaasti ja yrittivät päästä puremaan häntä, mutta Ylipursimiehen pahvihaarniska osoitti jälleen kerran käyttökelpoisuutensa. Otukset eivät tuntuneet pitävän sen mausta ja irrottivat otteensa pian, mutta puku alkoi selvästi syöpyä niistä paikoista, joihin olennot osuivat. Lipas toisensa jälkeen tyhjeni joka suunnasta hyökkääviin olentoihin. Ylipursimies syöksyi salamannopeasti ulos huoneesta ja lähti juoksemaan takaisin bunkkerista ulos johtavalle hissille. Käytävillä hän kohtasi kuitenkin uuden uhkan: pienten, kasvollisten limapallojen lisäksi siellä oli myös humanoidinkaltaisia, epämuodostuneita ja samaisen kellertävän liman peittämiä suuria olentoja, jotka rynnistivät suoraan hänen kimppuunsa. ”LoL, LoL!” ne kähisivät tukahtuneilla äänillä. ”W3 w1ll k1ll u n00b, Lol!”
Ylipursimies vuorotellen ampui ja hakkasi tietään ulos. Olennot olivat sitkeitä, ilmeisen pelottomia ja niitä oli paljon. Hirveät selkokieltä raiskaavat sanat kuiskuttelivat hänen korviinsa kaikkialta. ”U kan run m8, but u cant haid!”
Ikuisuudelta tuntuneen haisevissa ja olentojen mustan, öljymäisen veren liukastamissa pimeissä käytävissä taistelemisen jälkeen Ylipursimiehen onnistui päästä hissille. Hän kaatui voimattomana selälleen, painoi maanpinnalle vievää nappia, ampui viimeiset pienet limanaamaiset pallot hissin kyydistä ja jäi makaamaan siihen huohottaen. Tyhjästä selän taakse ilmestyviä vihollisia, vanhin kaikista kikoista. Ja hän oli kävellyt suoraan ansaan.

Hissi pysähtyi aivan liian nopealta tuntuneen ajan kuluttua ja Ylipursimies kipusi vaivalloisesti takaisin jaloilleen. Hän lähti juoksemaan takaisin suolle, mutta kuin tyhjästä kaikkialle hänen ympärilleen alkoi ilmestyä lisää liman mutatoimia ihmisiä sekä Liiton sotilaita. Ne tosiaankin olivat mutaatioita, hän ymmärsi sen nyt – olennot muistuttivat suuresti alkuperäisiä isäntiään, mutta niiden ulkonäkö ja kielellinen lahjakkuus oli muuttunut hirviön vastaaviksi. Ylipursimies oli täysin piiritetty eikä pakotietä ollut. Hänen viimeinen kiväärinlippaansa tyhjeni, mutta yhä olennot puskivat päälle. Kiväärinperän iskut kaatoivat vielä pari hyökkääjistä kunnes olennot kaatoivat hänet haisevaan suoveteen ja olivat juuri aikeissa viimeistellä työnsä, kunnes punainen lasersäde leikkeli lähimmät otukset siisteihin kuutioihin. Ylipursimies nousi pintaan haukkoen henkeään. Kuin tyhjästä paikalle oli ilmestynyt puolisen tusinaa ilmassa leijuvaa, monimutkaisen näköistä lentävää metallirobottia, joiden lasersäteet käristivät olentoja murhaavalla tarkkuudella. Näiden suurempien, noin puolitoistametristen robottien lisäksi Ylipursimiehen pään vierelle ilmaan kellumaan oli ilmestynyt toinen pienempi, suuren pesäpallon kokoinen ja muotoinen sinisen sädekehän ympäröimä robotti. Sen keskellä oleva kameraoptiikka zoomaili häntä arvioivasti.
”Hyvää päivää, muukalainen!” se sanoi yli-innokasta vastaanottovirkailijaa muistuttavalla kirkkaalla miesäänellä. ”Kuinka voitte tänään?”
Ylipursimies valutti enimmät suovedet pois kypäränsä sisältä.
”Mitäs arvelisit?” hän ärähti sarkastisesti.
”Voit oikein hyvin! Kuules, meillä on täällä pieni planeetanlaajuinen katastrofinpoikanen alkamassa, et millään viitsisi vähän jeesata minua siinä joutessasi?”
”Mitä minun pitää tehdä?”
”Tarvitsen apua Käyttäjäoikeuslistan hakemisessa Ytimestä. Vain sen avulla voimme pysäyttää Floodaajat.”
”Floodaajat? Tarkoitatko nyt näitä abominaatioita, jotka yrittivät tappaa minut äsken?”
”Täsmälleen! Joku on mennyt vapauttamaan ne holvistaan ja nyt ne riehuvat vapaina kaikkialla planeetalla. On vain ajan kysymys, milloin ne pääsevät lähtemään täältä ja levittäytyvät koko galaksiin. Meidän on pysäytettävä ne ennen sitä! Odotas hetki, teleporttaan meidät Kirjastoon.”
”Sinä teet mitä?”
Ylipursimies ja sinertävä metallipallo katosivat väreilevään partikkeliefektiin.

[Qualin]

Minun tekstini ovat tunnetusti niitä, joita kukaan ei jostakin syystä jaksa kommentoida

------------

Suorastaan ylitsepursuavasta kommenttien tulvasta huolimatta pistän kakkoskappaleen vetämään molempien edellisen ykköskappaleen lukeneiden iloksi.

------------

Edelleenkin kommentit lämmittäisivät mieltä suuresti.
Ihan kuin olisit jo menettänyt toivon.

Heh. Hassua etten aikaisemmin ole tajunnut lukea, juuri tämänlainen kirjoitus on makuuni. Scifihuumoria. Haloa en ole pelannut, mutta silti pystyin nauttimaan, etenkin kun löysin pari Lotr ja SW -vitsiä. Kaikkia heittoja en tajunnut, pari hymähdytti, osa meni täysin ohi ja muutama oli kliseitä. Mutta kokonaisuudessaan nautin lukemastani.

Ensimmäisen osan jälkeen en odottanut tarinalta näin korkeaa laatua, luokittelin lukemisen hauskaksi ajanvietoksi. Toinen ja kolmas alkoi vaikuttamaan jo positiiviseltä yllätykseltä, joskin jotkin asiat olivat vähän liian "helppoja". Vasta neljännessä jaksossa kohensin jo asentoani, actionia! \o/

Osoittaa muuten selkärankaa ettei tarina ole näinkään vihamielisessä ympäristössä kuihtunu. Rispekt.

[-AE]

Ihan kuin olisit jo menettänyt toivon.Pieni (tai vähän isompikaan) sarkasmi ei ole koskaan haitannut ketään.

Tässä tarinan viimeinen kappale, nyt viimeistään kannattaa kommentoida tarinaa kun on nähnyt sen kokonaisuudessaan. Kaikenlaista palautetta otetaan vastaan.


5. Ase suunnattuna universumin sukukalleuksiin
Ylipursimies juoksi eteenpäin taas yhtä geneeristä käytävää. Myös tämä paikka sijaitsi maan alla, mutta betonipylväiden koristeellisempi rakennustyyli ja ovien arkkitehtuuri viittasivat vanhempaan alkuperään. Suuret, kattoa lähestyttäessä varjoihin katoavat valtaisat kirjahyllyt reunustivat seinäpintoja. Pieni, sinisen valokehän ympäröimä virkaintoinen pallorobotti lenteli vähän matkaa Ylipursimiehen edellä höpisten puoliksi itsekseen, puoliksi Ylipursimiehelle.
”Aa, olinkin jo melkein unohtaa. Salli minun esittäytyä: olen 1337 Guilty Gear Solid, tämän installaation Admin. Minä olen vastuussa kaikesta täällä.”
Ylipursimiehen kivääriin ja taskuihin oli mystisesti ilmestynyt lisää ammuksia telesiirtymisen aikana, jota hän hiukan ihmetteli, muttei pannut pahakseen. Läheisen pylvään takaa ilmestynyt Floodaaja sen sijaan pani sen pahakseen. Seuraavan kulman takaa ilmestyi huomattavasti suurempi joukko Floodaajia, mutta mystiset sädetykein aseistetut robottikoneet iskivät niiden kimppuun ja leikkelivät ne kaikki kappaleiksi.
”Nämä ovat Moderaattoreita. Vaikka ne pystyvätkin jossakin määrin hidastamaan Floodaajia, niin niiden teho ja määrä eivät riitä Floodaajien täydelliseen pysäyttämiseen”, selitti Guilty Gear Solid iloisesti.
”Pieniä, kasvollisia kutsutaan Hymiöiksi. Yksinään ne eivät ole kovinkaan vaarallisia, mutta suurina määrinä ne pystyvät tuhoamaan lähes minkä tahansa vihollisen. Niiden puremasta leviää eräänlaista virusta joka ennen pitkää muuttaa uhrinsa aivottomaksi Floodaajaksi, tarkemmin sanottuna Suurspämmäriksi. Ne ovat niitä isoja, joita sinäkin olet jo tappanut useita.”
Seuraavan kulman takaa paljastui lauma suuria, lihavia kahdella jalalla käveleviä Floodaajia, joiden yläruumiit olivat paisuneet muodottomiksi limasta.
”Aa, Idlaajia. Ne eivät normaalisti ole kovinkaan vaarallisia, mutta kirjakieltä havaitessaan ne saattavat yllättäen räjähtää valtaisaksi kasaksi Hymiöitä. Suosittelen, että yrität hoitaa ne kauempaa.”

Matka jatkui yhä syvemmälle muinaisen kirjaston uumeniin Guilty Gear Solidin höpinän ja lukumäärällisesti epäreilujen taisteluiden merkeissä. Päämäärä läheni kuitenkin vääjäämättä. Ylipursimies ajatteli, että jos hänen etusormensa ei vain kramppaisi jatkuvasta räiskimisestä, niin hän saattaisi jopa selvitä tästä.
”Floodaajavirus alkaa ensimmäisenä vaikuttaa uhrin kielellisiin lahjoihin. Seuraavaksi nämä alkavat toistaa koko ajan jotakin samaa, lyhyttä lausetta, joka vaikuttaa täysin järjettömältä ja irralliselta missä tahansa yhteydessä. Uhrien puhe on lyhytsanaista, katkonaista ja yleensä täysin asian vierestä. Vähitellen he joutuvat täysin Floodauksen valtaan ja alkavat vihata kaikkia selkeää, ymmärrettävää kieltä puhuvia ja keräytyvät usein suuriksi laumoiksi hakeakseen turvaa.”
”Hirveä tapa kuolla”, sanoi Ylipursimies.
”Todellakin. Alamme muuten olla perillä. Mene tuolle tasanteelle tuolla.”
Ylipursimies saapui suureen, hallimaiseen tilaan, vähän samanlaiseen kuin komentokeskuskin. Tällä kertaa keskellä oleva pyöreä kävelytasanne oli kuitenkin umpinainen ja sen keskellä oli pieni teline, jonka päällä lepäsi punaisella samettityynyllä disketti, joka oli peitetty pienellä lasikuvulla. Guilty Gear Solid päästi sarjan surisevia ja naksahtelevia ääniä ja kupu avautui sihahtaen.
”Noniin. Ota Käyttöoikeudet mukaasi, niin suuntaamme Admin-paneelille. Pian Floodaajaongelma on muisto vain! Valmistaudu telesiirtoon!”

Ylipursimies nappasi disketin käteensä ihmetellen miksei sinertävä robotti ollut teleportannut häntä suoraan Käyttöoikeuksien luo, se kun olisi säästänyt huomattavasti kaikkien aikaa ja ammuksia. Sitten hän huomasikin seisovansa jälleen Valon komentokeskuksessa, josta hän oli lähtenyt muutamia tunteja sitten. Guilty Gear Solid hoputti häntä kärsimättömällä äänellä laittamaan disketin Admin-paneeliin, jolla tämä tarkoitti komentokeskuksen päätietokonetta. Ylipursimies teki työtä käskettyä. Hetken ajan huone täyttyi koko ajan nousevasta ja voimistuvasta huminasta, joka kuitenkin yllättäen loppui vähän samanlaiseen ääneen kuin polttomoottori, johon laitetaan pari pykälää liian iso vaihde silmään. Jostakin kuului samanlainen ääni kuin vieteristä josta loppuu veto ja sitten hallissa oli taas täysin hiljaista.
”Outoa, ei tässä näin pitänyt käydä…?” sanoi Guilty Gear Solid hämmentyneenä.
Corona ponkaisi näkyviin paneelista täyttäen koko valtaisan huoneen olemuksellaan ja aiheuttaen akuutin tasapainonmenetyksen Ylipursimiehen suunnalla.
”Vai että tällaista? Ainoa ratkaisu on massatuho, lentopallo?” Corona ärähti.
”Mitä, ulkopuolisia Admin-paneelissa? Meidät on haxoroitu! Mitä röyhkeyttä!” Guilty Gear Solid älähti aidosti loukkaantuneena.
”Hei Corona, tämä tyyppi on kaverini!” Ylipursimies sanoi.
”Ai anteeksi, en tajunnutkaan! Hän on kamusi, toverisi? Paistoitte varmaan makkaroitakin leirinuotiolla? Onko sinulla mitään käsitystä siitä, mitä tuo paskiainen melkein laittoi sinut tekemään?!”
Ylipursimies ei ollut kotonaan tilanteissa, jotka vaativat syvällistä ajattelua. Se oli yksi syy, miksi hän oli niin hyvä sotilas.
”Öö, aktivoimaan Valon puolustusverkon ja tuhoamaan Floodaajat?”
Coronan hologrammikuvajainen nosti kädet puuskaan peittäen näin muutaman kaikkein arimmista paikoista.
”Sinulla ei taida olla mitään käsitystä siitä, miten tämä asema toimii? Valo ei aktivoituessaan tapa Floodaajia – se tappaa niiden ruoan, tavalliset postaajat, kaikki joista saattaisi tulla Floodaajia! Ihmiset, Liiton, kaiken! Valon tehtävä on pyyhkiä galaksi tyhjäksi kaikista elämänmuodoista! Kysy vaikka ’kaveriltasi’!”
Ylipursimies vilkaisi nopeasti Guilty Gear Solidia. ”Onko se totta?” hän kysyi robotilta.
”Enemmän tai vähemmän”, tämä vastasi. ”Tällä installaatiolla on 20 000 valovuoden tehokas kantomatka, joka kattaa suurimman osan tuntemastanne galaksista. Valon laukaisema säde tappaa kaikki kantaman sisään jäävät olennot, jolla on riittävästi aivomassaa Floodausviruksen tuhottavaksi. Mutta voin vakuuttaa sinulle, että tämä on tehokkain keino pysäyttää ne. Luultavasti ainoa keino.”

Coronan levyke poksahti ulos päätietokoneesta ja tämän kuvajainen katosi salista. Ylipursimies nappasi levykkeen mukaansa ja laittoi sen yhä selässään roikkuvaan dataportaaliin.
”Käyttäjäoikeudet ovat nyt minulla”, Corona huusi Guilty Gear Solidille. ”Joten minä päätän, mikä on tehokkain keino. Ylipursimies, häivytään täältä!”
”Voi, luulen kyllä, että minä olen valitettavasti oikeassa tässä asiassa”, vastasi sinertävä robotti. ”Mutta sovitaan näin: minä otan Käyttäjäoikeudet ystäväsi hiiltyneestä ruumiista ja käynnistän säteen itse, jos hän ei ole sitä suostuvainen tekemään. Hyvää päivänjatkoa.”
Lauma Moderaattoreita ilmestyi halliin sen katossa olevista aukoista. Guilty Gear Solid sukelsi alaspäin ja katosi johonkin samanlaiseen käytävään hallin pohjassa hihittäen koko ajan hillittömästi. Jostakin kuului virittyvän metallisen ansalangan päästämä twiiiiiiiinnngggggg –ääni ja Moderaattorit räjähtivät mahtavaksi tulipalloksi. Palavia metallinkappaleita ja kipinöitä satoi komentokeskuksen kävelytasanteelle ja kimpoili harmittomasti Ylipursimiehen moottoripyöräkypärästä. Jostakin hallin nurkasta kuului riemunkiljahduksia.
”Sanoinhan, että se reikä kannatti ansoittaa!”
”Mutta kämmäsit alakuilun ansoituksen”, sanoi toinen ääni jostakin valtaisan huoneen toiselta puolelta. ”Se pieni pääsi pakoon. Alat käydä vanhaksi, Fischer.”
Ylipursimies kiitti hiljaa mielessään miestä, joka oli perustanut Avaruusmerijalkaväen Tiedustelujaoksen. Mitenkähän korpraali Käärmeen oli käynyt? Kaipa hän osaisi huolehtia itsestään.
”Kiitoksia pojat, loistavaa työtä! Suosittelisin teitä kuitenkin häipymään täältä niin pian kuin pystytte!” Ylipursimies huikkasi taakseen kadotessaan kontrollihuoneesta ulos johtavaan käytävään. Hänen takaansa kuului hyväksyviä huudahduksia.

”Corona, meillä täytyy olla jokin keino pysäyttää Floodaajat ilman, että käytämme siihen Valon asetta! Onko ehdotuksia?”
”Jos minulla olisi fyysinen olemus, niin aivoni olisivat rekka-auton kokoiset”, Corona ärähti. ”Olen tässä ajassa jo kehittänyt jotakin paljon parempaa kuin ehdotuksia: suunnitelman. Muistanet yhä pakkolaskun tehneen Marian? Tietojeni mukaan sen fuusioydin on yhä toiminnassa. Jos onnistuisimme ylikuumentamaan aluksen reaktorin fuusiomassan ja räjäyttämään sen, niin sen pitäisi pyyhkiä koko tämä kananmunaplaneetta olemattomiin!”
”Kuulostaa melko kliseiseltä.”
”Kyllä, mutta juuri se saattaa olla se mitä tässä tilanteessa tarvitaan. Guilty Gear Solid vaikutti melko laskelmoivalta ja kuivakalta tyypiltä – ne eivät usein odota vastustajansa yrittävän sitä kaikkein ilmeisintä ja yksinkertaisinta lähestymistapaa.”
”No, miten me sitten ylikuumennamme ne fuusiomoottorit?”
”Tarvitsemme siihen kolme viidenkymmenen sentin kakkosnelosta, palan kangasta, sarjavalmisteisen metallihenkarin, jatkojohdon, kolmekymmentäkolme senttilitraa piimää, MacGyverin-videokasetin ja yhden paperiliittimen. Lopputulos räjähtää seitsemänsadan ydinpommin voimalla, jonka pitäisi riittää mainiosti tarkoituksiimme.”
Avaruusmerijalkaväen kitisevä ja koliseva Rättisitikka laskeutui tömähtäen komentokeskuksen ulkopuolella avautuvalle laskeutumistasanteelle ja Ylipursimies veti itsensä ripeästi sen kyytiin. Alus kohosi vaappuen taivaalle ja suuntasi kohti kaupparisteilijä AVE Marian pakkolaskupaikkaa.
”Onko kapteeni Abloysta vieläkään kuulunut mitään?” Ylipursimies kysyi lentäjältä.
”Ei. Meidän täytynee olettaa, että hän on joutunut Floodaajien uhriksi.”
”Majuri, lähettäkää viesti kaikille Avaruusmerijalkaväen joukoille tällä planeetalla: kaikkien on poistuttava täältä mahdollisimman pian! Me aiomme räjäyttää sen!” Corona selitti lentäjälle.
”Tapahtuu. Vieläkö jotakin?”
”Tarjotaanko tällä lennolla lounasta?”

Rättisitikka jätti Ylipursimiehen ja Coronan AVE Marian katolle, josta he kipusivat alas ilmastointikuiluun ja sieltä aluksen sisätiloihin. Marian jo ennestään kolkot käytävät olivat nyt entistäkin kolkompia: seinien halpa maali oli rapissut pakkolaskun aikana lähes kokonaan irti, kaikkialla oli merkkejä tulipaloista ja joidenkin murtuneiden seinäpaneeleiden takaa paljastui hometta, joskin se oli saattanut olla siellä jo ennen pakkolaskua.
”Jätän kotini muutamaksi päiväksi ja katso, mitä tapahtuu. Täällähän on melkein yhtä paha tilanne kuin viime uutena vuotena. Melkein”, Corona sanoi.
Ylipursimies asteli eteenpäin aluksen kolkoilla käytävillä ase valmiina, muttei nähnyt ketään.
”Suuntaa aluksen yleisvarastoon, meidän pitäisi löytää kaikki tarvitsemamme sieltä.”
Seuraavan kulman takana oli Muukalaiskauppaliiton viisihenkinen vartiosto pelaamassa korttia. Ilmeisesti sääntöjen epäselvyydestä, henkilökohtaisista mielipide-eroista ja parista hihaan piilotetusta ässästä johtuen peli muuttui nopeasti ammuskeluksi pelaajien välillä, jonka turvin Ylipursimiehen onnistui hiipiä huomaamatta näiden ohitse. Hänelle alkoi tulla karmea tunne, että jokin oli pahasti vinossa. Oliko hän oikeasti onnistunut välttämään taistelun? Ei kai sentään? Hän ajatteli, että kyseessä saattoi olla yksittäinen skriptibugi, ja että tämä saattoi olla yksittäistapaus ja sellaisenaan ohitettavissa olankohautuksella. Ylipursimies väänsi auki tietään tukkivan aluksen paikoilleen juuttuneen paineoven käsivoimin ja huomasi tuijottavansa sen takana seissyttä sinertävää Eliittiliittolaista suoraan silmiin. Otus räpäytti niitä hämmentyneenä ja huusi sitten: ”Hälytys!” ja tarttui aseeseensa. Ylipursimies iski Eliittiliittolaista napakasti kiväärinsä perällä silmien väliin ja sukelsi sitten sen haarojen välistä potkaisten sitä vahingossa kantapäällään kipeästi nivusiin. Hän olisi jopa saattanut päästä karkuunkin, ellei huoneen vastapäisellä laidalla ollut ovi olisi auennut ja siitä astunut sisään lisää Liiton sotilaita. Nämä karjuivat hurjasti Ylipursimiehelle, joka yritti parhaansa mukaan vaihtaa kulkusuuntaansa mihin tahansa muuhun suuntaan kuin suoraan näiden hyökkääjien syliin, mutta ei onnistunut liukkaan metallilattian takia ja kaatui selälleen liukuen hitaasti pysähdyksiin. Samaan aikaan huoneen vasemmalla laidalla ollut ovi lensi pirstaleina saranoiltaan ja siitä tunki sisään hurjasti karjuva Floodaajalauma. Liiton joukot tuijottivat hämmentyneinä Floodaajia ja Floodaajat näyttivät nekin suunnilleen yhtä hämmentyneiltä. ”W00t, w00t?” ne huusivat tukahtuneilla äänillä. Sitten myös oikeanpuoleinen ovi räjähti kappaleiksi, sisään kellui joukko Moderaattoreita laserit huristen ja kolmiodraama oli valmis. Tajunnan rajamailla häilyvä Ylipursimies tajusi pitää päänsä alhaalla ja enimmän savun hälvettyä hän ryömi ruumiskasojen alta ulos huoneesta.

Varastohuoneeseen päästyään hän kokosi pommin Coronan neuvojen perusteella. Lopputulos vaikutti jonkinlaiselta sähkökäyttöiseltä katuporan ja modernin taideteoksen risteytykseltä.
”Oletko varma, että tämä toimii?” Ylipursimies kysyi Coronalta.
”Oletko nähnyt yhtään sellaista tarinaa, jossa kummallinen, viime hetkessä kehitetty maailman pelastamiseen tähtäävä epätoivoinen suunnitelma ei toimisi?”
”Hyvä pointti. Minne me sijoitamme tämän?”
”Sinun täytyy heittää se suoraan aluksen fuusioytimeen. Seuraa vain oikealle vievää käytävää.”
AVE Marian käyttölohko oli valtaisa, erilaisten vilkkuvien valojen ja koristeellisten vipujen täyttämä halli, jonka keskellä sijaitsi aluksen liikkuvien titaanilevyjen suojaama fuusioydin. Useampaan tasoon rakennettu halli näytti tarpeettoman monimutkaiselta tarkoitukseensa.
”Sinun täytyy laskea fuusioytimen suojakentät, ennen kuin voit asettaa pommin”, Corona huusi ytimen matalan huminan yli. ”Lukitusjärjestelmiä on neljä ja ne kaikki sijaitsevat kolmannessa kerroksessa. Jokaisen lukon avattuasi sinun on mentävä takaisin pohjakerrokseen kääntämään avausvipua.”
Ylipursimies lähti avaamaan lukitusjärjestelmiä. Muutamaa minuuttia, kahta lukitusjärjestelmää ja useampaa tuhatta porrasaskelmaa myöhemmin hän kirahti hampaittensa välistä: ”Kuka helvetti tämän aluksen onkaan suunnitellut, ansaitsee kuolla hitaasti ja tuskallisesti.”
”Samaa voisin sanoa sinulle”, sanoi pirteä, kirkas miesääni jostakin portaikon yläpäästä, jossa kolmannen kerroksen kävelytasanteet ja ytimen lukitusjärjestelmät sijaitsivat. Se oli 1337 Guilty Gear Solid. Hikinen ja huohottava Ylipursimies vinkaisi säälittävästi. Tämä tästä nyt vielä puuttuikin.
”Saanen huomauttaa, että jos te räjäytätte tuon virityksenne, niin myös te, minä ja Käyttäjäoikeudet tuhoudumme siinä mukana”, ilmassa kelluva, sinisen sädekehän ympäröivä robotti sanoi. ”Teidän kohtalostanne minä en ole oikeastaan huolissani, mutta loput listassa mainitut ovat minulle läheisiä henkilökohtaisella tasolla, ymmärrättehän?”
”Pois tieltä, romukasa”, Ylipursimies puuskutti ja väänsi kolmatta lukitusvipua. Jostakin ytimen suunnalta kuului avautuvien telkien raskasta, metallista jyrinää.
”Hyvä on, ei sitten keskustella sivistyneesti. Tehkää kuten haluatte. Mutta haluan teidän ymmärtävän, että en voi mitenkään sallia teidän tekevän tätä. Hyökkäykseen!”
Alhaalla käyttölohkon pohjalla olevat ovet avautuivat ja sisään tulvi kymmenittäin Floodaajia. Joukko Moderaattoreita leijui sisään katonrajasta. Kaiken tämän keskellä Guilty Gear Solid hihitti maanisesti.

Ylipursimies jatkoi sitkeästi edestakaista juoksuaan jatkuvasta, koko ajan tiivistyvästä vastarinnasta huolimatta ja pian neljäskin lukkomekanismi oli avattu. Vielä yksi nykäisy ensimmäisen kerroksen avausvivusta ja tie fuusioytimeen oli auki. Ylipursimies rynnisti takaisin ylös portaikkoon ja löi pari Floodaajaa alas porrastasanteelta. Ne putosivat kirkuen käyttölohkon metallilattialle kymmeniä metrejä alempana ja murskautuivat sitä vasten hentojen ”omg” -äännähdysten saattelemina. Tämä alus kuului Ylipursimiehelle – hän oli jo alokkaana vahannut ja pessyt sen lattioita, siirtynyt myöhemmin urallaan käymälöiden puhdistukseen, edennyt käyttölohkon paneelien kiillotuksesta saappaiden nuolemisen kautta Avaruusmerijalkaväen esimieheksi, eikä hän totta vie aikonut luopua siitä taistelutta. Kolmannen kerroksen tasanteella hän huomasi nyt tuijottavansa fuusioytimen sateenkaaren väreissä hohtavaa tulikuumaa pätsiä. Hän otti erikoisvalmisteisen pommin käteensä ja tunnusteli kokeilevasti sen painoa. Guilty Gear Solid leijui suojelevasti hänen ja aluksen reaktorin väliin.
”Pysähdy! Et voi tehdä sitä!”
Ylipursimies lopetti kädessään olevan räjähteen painon analysoimisen tullen siihen lopputulokseen, että se oli juuri sopivan mittainen ja painoinen siihen tarkoitukseen, johon hän aikoi sitä käyttää.
”Oletko koskaan kuullut Babe Ruthista, paskiainen?”
Guilty Gear Solid näytti sekunnin verran hämmentyneeltä. Se riitti Ylipursimiehelle, joka iski olkansa taakse nostamallaan putkimaisella räjähteellä voimiensa takaa suoraan epäonnisen robotin kamerasilmän keskelle. Kieppuva ja kipinöitä iskevä Guilty Gear Solid muuttui eläväksi esimerkiksi liike-energian siirtymislaista sen viuhahtaessa suoraan takanaan avautuvan fuusioytimen ammottavasta luukusta sisään. Hento sininen leimahdus kertoi siitä, että Valo saisi alkaa etsimään uutta Adminia.

Tämän yllättävän käänteen jälkeen Ylipursimies pysähtyy rauhallisesti aivan fuusioytimen luukun eteen ja hengittää kerran syvään, jonka jälkeen mielikuvituksesi zoomaa dramaattiseen lähikuvaan hänen kasvoistaan ja näet hänen huultensa liikkuvan. Hän sanoo: ”Tulta munille, kananmunaplaneetta!” ja heittää räjähteen fuusioytimeen. Sitten hän lähtee juoksemaan vastapäiseen suuntaan aika perkuleen vauhdikkaasti.

Seuraavassa hetkessä Ylipursimies huomasi istuvansa Pahkasika Land Roverin ratin takana ja painavansa kaasu pohjassa karkuun häntä takaapäin uhkaavasti lähestyvää liekkimerta AVE Marian yllättävän hyvin autoiluun soveltuvissa sisätiloissa. Juuri muuta järkevää käyttötarkoitusta näillä käytävillä ei näyttänyt olevankaan. Ylipursimiehen käsitykset muutamien viime minuuttien ajalta olivat hiukan sumuisia – hän muisti vain juosseensa käyttölohkon hätähissille, jonka kautta oli sitten päässyt ajoneuvotasanteelle jossa Land Rovereita säilytettiin. Osapuilleen tässä vaiheessa oli tapahtunut jonkinlainen suuri räjähdys ja seinät olivat räjähtäneet ulospäin. Sitten hän huomasikin istuvansa auton ratissa painamassa täysillä karkuun uuden, suuremman räjähdyksen synnyttämää paineaaltoa. Auto hyppäsi, tai pikemminkin putosi, muutaman kymmenen metriä alaspäin jälleen yhden yllättäen kulman takaa vastaan tulleen hallin pohjalle ja suuri liekkipatsas pyyhälsi Ylipursimiehen pään yli. Auton jousitus pisti parastaan, mutta kyyti oli parhaimmillaankin töyssyistä. Ylipursimies alkoi tulla merisairaaksi.
”Vielä sata metriä matkaa!” Corona karjui hänen korvaansa. Auto loikkasi huonoon paikkaan sijoitetun tynnyrikasan lävitse viskoen tavaraa ympäriinsä. ”Viisikymmentä! Jarruta!”
Pysähtyminen oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Auto iskeytyi kasaan metallisia lastikontteja, kimposi lastaustraktorista ja teki kolme näyttävää volttia pituusakselinsa ympäri ennen kuin rysähti nokka edellä hävittäjähangaarin metallipintaan. Moottori sanoi sopimuksen irti ja syttyi tuleen. Muutenkin kovilla olleet pyörien jouset ampuvat itsensä lokasuojien läpi komeassa kaaressa ilmaan. Tuulilasi ei edes särkynyt, vaan pikemminkin murentui atomeiksi. Ajoneuvon renkaat kimposivat akseleineen mikä minnekin. Bensiinihuurujen ja rajun laskeutumisen sekoittama Ylipursimies veti itsensä ulos romusta lähinnä silkalla tahdonvoimalla ja puoliksi käveli, puoliksi ryömi vähän matkaa hänen edessään olevan Volvo-luokan avaruuskelpoisen, lentokonetta muistuttavan hävittäjän kyytiin.
”Mistä noista luukuista tähän vehkeeseen pääsee sisään?” hän ähisi.
”Eihän siinä ole kuin tuo yksi luukku”, sanoi Corona.
”Ai? Minä näen tällä hetkellä ainakin kolme.”
”Kokeile keskimmäistä.”
Se ei onnistunut. Vertahyytävästi sadatteleva ja vakavasta päänsärystä kärsivä Ylipursimies ryömi sisään vasemmanpuoleisesta ja sulki luukun takanaan. Hänen onnistui hivuttautua ohjaamoon asti ja käynnistää moottorit, jonka jälkeen Corona otti aluksen ohjauksen hallintaansa. Alus ampaisi avaruuteen.

Sekä mies että tekoäly seurasivat hiljaisina kananmunaplaneetan majesteetillisen hidasta tuhoa. Se peittyi ensin kauttaaltaan valkoiseen valoon, joka sitten räjähti hehkumaan säteilevissä punaisen ja keltaisen sävyissä. Planeetta halkesi. Palaset törmäilivät toisiinsa synnyttäen uusia räjähdyksiä. Tätä näytelmää säesti taustalla joikaava munkkikuoro.
”Voisitteko millään lopettaa tuon?!” Ylipursimies ärjäisi takanaan matkustamossa seisoskeleville viidelle kaapuihin sonnustautuneelle munkkikuoron jäsenelle. Nämä hiljenivät välittömästi.
”Selvisikö kukaan muu pois tuolta?” Ylipursimies kysyi Coronalta.
”En havaitse Laivaston radiosignaaleita… kaikkialla on pelkkiä kaikuja ja kohinaa. Jopa Liiton kanavat hiljenivät. Olemme täällä yksin.”
Ylipursimies tuijotti hiljaisena kaukaisuudessa jatkuvaa planeetan tuhoa.
”Meidän täytyi tehdä se”, Corona sanoi hiljaa. ”Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Floodaajat ja kokonainen Muukalaiskauppaliiton armada tuhottu! Valon tarina… se on lopussa.”
Ylipursimiehen moottoripyöräkypärän leukahihna antoi lopultakin periksi päivän rasituksille ja katkesi. Hän otti päähineen kiitollisena päästään.
”Ei”, Ylipursimies sanoi. ”Me taidamme olla vasta alussa. Onko kellään Hinauspalvelun numeroa?”

***

”Käärme! Se ei ole vielä ohi!” kuului vaimea huuto samaisen avaruushävittäjän rahtitilasta, jossa oli muutama siistiin riviin järjestäytynyt pahvilaatikko.
”Jaa mikä ei ole ohi?”
”No tämä tarina. Meidän pitäisi kai sanoa jotakin järkevää näin lopuksi.”
”Kuten mitä?”
”No en minä vaan tiedä. Jotakin.”
”Ei minulle vain tule mitään mieleen.”
”Eikä minulle”, puuttui kolmas laatikko keskusteluun.
”No, se oli vain sellainen… ehdotus.”
Rahtitilassa tuli hetkeksi hiljaista. Sitten yhdestä laatikosta alkoi kuulua hermostunutta rapinaa.
”Tuota noin, minusta tuntuu siltä, että minun laatikkooni on jossakin välissä päässyt luikertelemaan suurikokoinen matelija.”
”Meinasitko syödä sen itse vai riittäisikö siitä meillekin?”

Mielikuvituksesi kamera zoomaa poispäin aluksesta ja siirtyy kuvaamaan kaikkialla sen ympärillä loistokkaasti hohtavaa avaruuden ääretöntä tähtitaivasta. Nebulat, planeetat ja lukemattomat tähdet jatkavat matkaansa avaruuden tyhjiössä kuten aina ennenkin. Sitten kaikkialla on taas hiljaista.